sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Keväisten ajatusten viikko

Miten voi olla mahdollista, että huhtikuusta on enää viikko jäljellä? Jopa lyhyen matikan oppimäärän nippa nappa läpäissytkin tajuaa, että huhtikuun lipuessa loppua kohti on toukokuu melkein kulmilla, ja jos toukokuu on näkyvissä, voidaan melkein puhua jo kesäkuusta eli kesästä. En mie ole läheskään valmis kesän vastaanottamiseen!

Arki on ollut viime päivinä jokseenkin kiireistä, ja erinäset askareet ovat vieneet ihmissielun ja myös sielun kennon eli ruhon mukaansa, joten olen meinannut neiti ajan kyydistä jäädä ajat sitten pois. Olen tehnyt jälleen kerran elämässäni tärkeitä asioita, kuten pyöritellyt papereita ynnä muuta jännittävää. En edes muista, mitä kaikkea olen puuhastellut kuluneiden päivien aikana, mutta ainakin vähän turhankin tehokas ja omituisesti kulkeva ajatustyöskentely on ollut taattua laatua eli itsekin välillä ihmettelen, mitä pääkopassani tapahtuu. Kuten jokaviikkoiseen tapaani kuuluu, olen huomannut sunnuntain pamahtaneen kylään pöyristyttävästi ilman ennakkovaroituksia. Aika tyly vieras, väittäisin, sillä näin nykyaikana kylästelijöiden ainakin kaupunkimaisemissa odotetaan ilmoittavan ajoissa tulostaan. 


Kevät tuntuu saapuvan päämäärätietoisesti Turun suuntaan, vaikka pääsiäistä vietettiin jopa lumisateen yllättäessä, ja sittemmin on räntämössöäkin niskaan tippunut. Koleudesta huolimatta takatalvi taisi jäädä kuitenkin lyhkäiseksi auringovalosta ja lämmöstä päätellen, sillä paikoitellen on jopa tukalat oltavat. Sitä voisi kuvitella, että aika monta kevättä nähneenä osaisi jo valita sopivan kevyet tai lämpimät romppeet ulos lähtiessään, mutta ehei - onnistun nappaamaan aina väärät ulkoilukamppeet ovesta pihalle marssiessani. En niinkään harjoita itseni palelluttamista liian ohkaisissa tamineissa tai nilkkoja paljastellessani tennarit kintuissa, vaan vuoraan ruhoni aivan naurettavalla kerrosmäärällä. Vuodenaikojen vaihtuesssa kuluu yleensä noin iäisyys ennen kuin osaa sisäistää lämpötilojen muuttuneen. Mutta kun Turussa on ollut aika haastavat olosuhteet ulkokamppeiden valintaan - välillä auringossa möllötellessä on meinannut kuumuus iskeä, mutta varjokohdissa on naisparka hytissyt. Ehkäpä toppahousuista voisi kuitenkin jo luopua ja Sorelitkin siirtää framipaikasta syrjään. Koht puoliin voisi nahkatakkiakin harkita käyttävänsä. 

Ailahtelevaista on säärintamalla ollut, mutta kevään merkit ovat kuitenkin vahvat. Lenkkipolun reunamat ovat täyttyneet sinen sävyistä sellaisissa kohdissa, joihin aurinko ulottuu lämpöä tuomaan, ja sinivuokkojen määrä tuntuu lisääntyvän silmissä. Vastapainoa siniselle loistolle suovat kirkkaankeltaiset leskenlehdet, jotka räntäkuuroista huolimatta sitkeästi kohti taivasta kurkottavat. Liikekannalla on jo jokunen perhonen - yhden lenkin aikana havaitsimme kolme erilaista liihottelijaa, kun nokkos-, neito- ja sitruunaperhonen kukin vuorollaan neniemme edestä suhasivat.


Kevätseurantaan kuuluu luonnollisesti myös jääkiekkohuuma. Tänä iltana on jännää ilmassa, kun (käsittämättömän) nuori Leijonalauma kohtaa Yhdysvallat. Varma tapa tajuta olevansa vähän vanha on seurata säännöllisesti jääkiekkoa ja huomata, kuinka pelaajisto senkun nuorenee vuosi vuodelta. Ennen vanhaan pelaajat olivat selkeästi vanhempia legendoja, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa, että omanikäiset kiekkosankarit eivät enää ole lupauksia tai tulevaisuuden toivoja, vaan he pelaavat jo kymmenettä kautta aikuisten kisoissa. Lopulta kaukaloon ryntää hämmentävän nuoria tyyppejä ja kiekkohuuman sijaan katsoja jännittää maalitulosten sijaan nuorten pelaajien puolesta - muistavatkohan tyypit olla varovaisia suhaillessaan päädystä toiseen kiekon perässä ja sitoa luistinten nauhat huolellisesti kiinni, ettei vain sattuisi vahinkoja? Kiekkohörhöilyn draaman kaari on aika karu.

Kohta on vuorossa vähän aikuisempien hemmojen MM-kisat, mutta taalaliigan ratkaisuvaiheitakin pitäisi ehtiä tarkkailla (vähän meinaa harmittaa, ettei minnesotalaisille jäänyt pudotuspelestä tänäkään vuonna muuta käteen kuin armoton pettymys). Koska SM-liigaakin on vielä jäljellä ja toivon mukaan KalPalle tulee vielä kauniita päiviä, ei huhti-toukokuussa oikein ehtisi muuta tehdä kuin toljottaa lätkää. 


Kevätseurannan ohella olen huntsinut, että sohvaa kuluttava piski on ihan käsittämättömän koominen tapaus. Voiko suloisempaa ilmestystä olla kuin partahemmon kotitossuihin tassunsa sujauttanut hurtta? (Kyllä joku tietää, että ihmisiltä saa kinuttua vähän juustoa söpöilyllä.) 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Poromiehen tyttären poroton käristys


Meillä päin poronkäristys on laskettavissa sekä arkipöperöksi että juhlasapuskaksi. Käristys kuului lapsuuteeni yhtä olennaisesti kuin hillajänkillä lontsottaminen, heinäpellolla mariseminen sekä säälimättömän sääskipataljoonain uhriksi joutuminen. Liha ei nykyään jokapäiväiseen ruokavaliooni kuulu, mutta käristyksellä on väkisinkin sijansa pötsissäni sydämessäni. Kun nyhtökaura ilmestyi markkinoille, kuulin sen sopivan käristyksen valmistamiseen  - suureksi harmikseni nyhtökauran löytäminen on ollut yhtä helppoa kuin yksisarvisen olemassaolon todistaminen. Kun piipahdin talvilomani yhteydessä Kittilässä mutkan, oli paikallisessa putiikissa kyllä kauramössöä tarjolla, mutta Turussa nyhtispaketeille varatut hyllyt ovat ammottaneet karusti tyhjyyttään (koska Varpuslintu on ollut haukkana paikalla nappaamassa lootat itselleen).

Vain ja ainoastaan kerran olen onnistunut aiemmin nappaamaan ostoskoriini erikoisesti maustetun nyhtökaurapaketin, muttei se oikein uponnut omaan makuuni. Vaan löysinpä päivänä eräänä iäisyyden etsinnän jälkeen ihan maustamattoman version ja päätin antaa nyhtökauralle mahdollisuuden käristyksen muodossa. Ohjeen nappasin ihan vaan nyhtispaketin kyljestä ja kerrankin melkein noudatin reseptiä.


Lihaton nyhtiskäristys

250 g nyhtökauraa
suolaa
mustapippuria
mausteita oman maun mukaan
pari desiä vettä
(kasvisliemikuutio)

Lisukkeeksi

pottumuusia
uunijuureksia (länttäsin lautaselle lanttua ja keltajuurta kevään kunniaksi)


Käristys on parhaimmillaan pottumuusin ja juuresten kanssa tarjottuna, joten kokkailu on hyvä aloittaa muusin valmistuksesta. Sopiva määrä perunoita kuoritaan ja keitetään, soseutetaan ja pistetään tarjolle. Kokkaajaa miellyttävät juurekset nakataan uuniin kuorittuina, pilkottuina ja öljyttyinä ja annetaan kypsyä uunissa. 

Käristysosion valmistamisessa ei mene kuin hetki. Nyhtökauraklöntit paistetaan öljytyllä pannulla ja pannulle ripotellaan suola ynnä muutama mustapippuri. Vettä lorautetaan sen verran, etteivät kauranyhtöset kuivahda aivan korpuiksi (lisäsin itse aivan liian vähän vettä tyrkätessäni kauramöhköt pannulle, joten kuunnelkaa hönttiä ja lisätkää jo heti alkuun nestettä riittävästi). Nyhtökaura tuntuu hörppäisevän nesteen hanakasti itseensä, joten veden määrää voi tarvittaessa lisätä. Muutama minuutti pannnulla käryttelyä riittää. Ja niin ruoka on valmis ja syömärit saavat ravintoa sielulleen ja ruumiilleen. 

En edelleenkään koe nyhtistä mitenkään suureksi makuelämykseksi, vaan se on mielestäni jopa aika valjua kamaa. Tykkään enemmän esimerkiksi linsseistä - nyhtökauraa tulen varmasti ostamaan jatkossakin, mutten usko siitä muodostuvan ruokavalioni tukipilaria. Käristyksessä se oli toimi kieltämättä aivan hyvin, mutten silti valtavan hullaantuneeksi aio ruveta, mutta ravinnokseni kyllä nyhtiksen kelpuutan.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäissunnuntaina

Kuluneen viikon aikana olen

... järkeillyt, että kyllä vakavan aikuisen ikään ehtinyt ihminen voi pääsiäisen kunniaksi taantua taaperotasolle ja innostua pääsiäisestä. Tai siis pääsiäismunista, pashasta ja vähän mämmistä. Mämmituokkosia ei sentään ihan mietomaisia määriä huushollissamme kulu, mutta kyllä yksi annos pääsiäiseen kuuluu. Sitten iskeekin jo suklaamunahinku kevyt pääsiäisähky. 

... ollut juhlistamatta kuitenkaan sen kummemmin keväistä juhlaa. En toki kieltäydy ylimääräisistä vapaapäivistä, jotka mahdollistavat koko pienen poppoomme yhdessäolon, enkä ole lainkaan hamistunut, että telkusta on satunnaisesti näkynyt jopa jääkiekkoa. Olisi ihan mukava seurata SM-liigan ratkaisupelien lisäksi runkosarjamatsejakin, mutta onneksi on sentäään mahdollisuus muutaman ottelun tihrustamiseen - en välttämättä kovinkaan innokkaasti pulittaisi pöljiä summia huuhaakanavapaketteihin. Vaikka joukkueista jaloin eli Kärpät joutui rantapallovyöryn kohteeksi jo tovi sitten, on kiekkokliimaksin seuraaminen aina yhtä koukuttavaa. Talouden parrakkaamman osapuolen KalPan kannatus on tarttuvaa, joten minäkin olen läpsinyt tassujani yhteen savolaispoppoon puolesta.


... hengaillut Royal Republic- paita päällä ja pohtinut melkein vakavasti, voisiko riepuun verhoutuneena liikkua toimistolla. Hanna ja Mari yllättivät minut syntymäpäivänäni keksimällä vuosisadan lahjan, jonka yksi olennainen osanen oli makea teepaita. Olen kotona viipottanut mustakeltaisena noin koko ajan - mieheni kerran ystävällisesti vihjasi, että voisin joskus harkita käyttäväni muitakin riepuja kuin ruutupaitaani, vaan eipä mösjöö tiennyt toiveensa toteutuvan hitusen nurinkurisesti ja joutuvansa ihastelemaan rokkieleganssia. Sutta pakoon mennessään saattaakin karhu tulla vastaan. Kjeh.

... todennut, että paitani keltainen väripilkku käy mainiosti yksiin KalPan kannustamisen ja tietenkin pääsiäisen kanssa, mutta lisäksi se passaa vallan näpsäkästi sisustussuunnitelmiini. Olen noin pari vuotta pyöritellyt mielessäni verhojen, joissa olisi jotain keltaista, hankkimista. En kuitenkaan ole raaskinut vielä verhokaupoille lähteä, joten raikkaan väri-iloittelun kaipuussa on minun itseni on edustettava keltaisissa.


... kuunnellut aika paljon Apocalypticaa ja haaveillut näkeväni joskus suden luonnossa. En tiedä itsekään, miten nämä ilmiöt liittyvät toisiinsa ja miksi päätin tunkea kaksi toisistaan täysin irrallista ajatusta ja- rinnastuskonjunktion avulla samaan lauseeseen, joten jatketaan eteen päin.

... löytänyt pitkähköksi venahtaneen maitosuklaakauden jälkeen yhteyden tummaan suklaaseen. Kupillinen teetä tai kahvia yhdistettynä suklaakimpaleeseen on aika mainio veto. Pääsiäisen paras puoli on se, että suklaata piisaa (sekä maitosuklaata että vähän tummempaa, sillä en silti aivan ronkeliksi suklaanistiksi ole ruvennut). 


... aprikoinut, onko Ylellä pyörivä Victoria aika hyvä vai todella hyvä. Ainakin se on visuaalisesti hyvin tehty ja kiehtova pläjäys.

... ihastunut Avaran luonnon Planeettamme maa- sarjaan. Olen seikkaillut vuoristomaisemissa, jännittänyt lumileopardileidin puolesta ja hihitellyt hillittömästi selkiään puuta vasten kihnuttaville karhuille. Kutsukaa minua vaan tantaksi, mutta luonto-ohjelmien katselu sohvalla partapoikien kanssa köllötellen on varsin mielekäs tapa viettää lauantai-iltaa. Varsinkin, jos huushollissa sattuu pyörimään vessaharjahäntäinen reuhka, joka hellyydenkipeänä mönkii sohvalla röhnöttävien ihmisten iholle kiinni. Eräänäkin iltana kolmikkomme muodosti melkoisen raajavyyhdin, kun sorkkia sojotti vähän joka ilmansuuntaan, ja koko komeuden kruunasi päälleni lysähtänyt väsypiski. 


... ikävöinyt kotiseudulle ja toisaalta mönkinyt koiran kanssa naama kiinni maastossa tutkaillen Turun aurinkoisille rinteille tupsahtaneita sinivuokkoja ja leskenlehtiä. Ensimmäiset vuokonalut kurkistelivat jo maaliskuun lopussa, mikä tuntuu jokseenkin käsittämättömältä kolarilaisen juntin näkökulmasta - eikös ruoho ala vihertää noin kesäkuussa ja kukka-aika koita vasta heinäkuun puolella? Käsitykseni vuodenaikojen vaihtumisesta on yhä kiinni kolarilaisessa ajanlaskussa, vaikka Turussa muutaman vuoden olen majaani pitänyt (mutta juuristani pidän tiukasti kiinni). 

... fiilistellyt aamuauringon loihtimaa hehkuvan oranssia valoa, joka eräänä aamuna sai puut näyttämään siltä, että ne olisivat roihahtaneet liekkeihin. Samaan aikaan vastakkaisella taivaanrannalla, joka oli hentoisen lilaksi värjäytynyt, möllötti järkyttävän iso valkoinen kuumöllykkä. Hieno on maailma aamutuimaan, joten lenkin ajoittaminen vuorokauden varhaiseen hetkeen on oikeastaan aika mainio tapa käynnistää uusi päivä, vaikka heräämisen hetkellä tekisi mieli viskata piipittävä herätyskello ikkunasta ulos ja jatkaa taistelua niin peiton hallinnasta kuin sänkytilasta piskin kanssa.

Pääsiäistä on vielä vähäsen jäljellä, joten aion jatkaa hyväksi havaitsemaani elämisen kaavaa eli käydä lenkillä, hyöriä ulkosalla ja mussuttaa sapuskaa. Viettäkäähän tekin, ihmiset, vapaanne haluamallanne tavalla mutta sopivan rennosti. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elämisen jalo taito

Hyvän olon resepti ei ole kovinkaan vaikea. Riittävästi unta, jotta jaksaa liikkua ja väsätä hyvää ruokaa. Riittävästi hyvää ruokaa, jotta saa energiaa nukkumiseen ja liikkumiseen. Riittävästi liikuntaa, jotta uni ja ruoka maittavat. Ihmiselon kaavaan kun lisätään vielä ripaus sosiaalisuutta, on kaikki tarvittava hollilla. Elämisen kaava on siis oikeastaan varsin yksinkertainen, vaikka kirjakaupat tupataan täyteen oikeansorttiseen elämiseen auttavia oppaita, joita moni ahnaasti lukee oppiakseen elämän tarkoituksen. 

Viime aikoina on ollut monenlaista aatosta mielen päällä, joten teoriassa naurettavan yksinkertaiselta kuulostava kaava on tuntunut mahdottoman vaikealta käytäntöön sovellettavaksi. Toisinaan arki tahtoo olla myös väsymyksen ja tahmaisuuden leimaama, mikä johtuu kiireen, arjen suorittamisen ja kehnon ruokavalion yhdistelmästä. Joskus unihiekka ei meinaa nukkumatin säkistä pudota silmiin ja kun unet ovat jääneet luvattoman lyhkäisiksi, väsyneenä käsi tarttuu helpommin esimerkiksi karkkipussiin kuin hyvin levänneenä. Lenkille lähtemisestä saattaa muodostua Muumilaakson Mörkö, yhtä pelottava ja selkäpiitä karmiva koitos.

Kirjakauppojen hyllyillä koreilee jos jonkinmoista elämänhallintaopasta, jotka tursuavat toinen toistaan mahtipontisempia vinkkejä hyvän olon saavuttamiseen ja täydellisen elämän tavoittelemiseen. Opastuksista innostuneena olen tehnyt oivalluksia hyvän olon ja elämisen raaka-aineksista. Järisyttävän valtavan ennalta-arvaamattoman yllätyksellisen suuria oivalluksia. Myös minussa olisi selvästi ainekset ohjenuorain laatijaksi,

Ensinnäkin se, että jos yhdellä elämänosa-alueella on turbulenssia, voi tiukkaa kalenteria tasoittaa nipsaisemalla jostain muusta tekemisestä, kunhan ei hae innoitusta eräältä keskustalaiselta pääministeriltä ja kohdista leikkauksia olennaisuuksiin. Esimerkiksi unesta ei kannata tinkiä tai lopputuloksena on silmät sikkurassa kulkeva sähläyslaitos (esimerkiksi minä). Jos työmaalla vierähtää tavallista pitempään, onko välttämätöntä pitkän työrupeaman päätteeksi hinkata keittiötä desinfiointiaine näpeissä tai väsätä turhan monimutkaisia aterioita? Voisiko joskus oikoa ja päästä vähän helpommalla? 

Nauru pidentää ikää tai ainakin se on paras konsti syvien vatsalihasten voimistamiseen. Ja keskivartalon syvät lihaksethan kannattavat ryhtiä. Ja ryhdikkäänä on itsevarmempi olo kuin hartiat lysyssä luuhatessa.


Kivun kanssa eläminen on tyhmää. Kehon hyvinvoinnin laiminlyönti on vielä tyhmempää. Jos ahteri on niin kipeä, että kipu säteilee takareiteen asti, järkevä ihminen käy tutkituttamassa vaivan saman tien eikä vitkuttele melkein vudoen verran. Parisen kuukautta sitten itsensä julkisuuteen tuottanut päärynälihakseni on ollut viime aikoina ihan siedettävä seuralainen, sillä olen kuuliaisesti noudattanut fysioterapeutilta saamiani ohjeita ja jopa venytellyt jopa muutaman kerran - laiskuuteni venyttelyasioissa on traagisen mittava, joten olen varsin ylpeä itsestäni. Ruho on sen verran tärkeä kapistus, että ihan fiksua on pitää se kunnossa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos sisuskaluja mukavasti lämmittävä tee ei auta pauhaavan aivoston rauhoittumiseen, on peli menetetty. Eritoten järkyttävän epäsäädyllisen suuri sammiollinen vihreää teetä pistää aivonystyrät liikkeelle.

Yksi tärkeimmistä elämäntaidoista on opetella sanomaan eräs hyvin vaikeasti lausuttavissa oleva termi, joka koostuu kahdesta vaivaisesta kirjaimesta. Kyseessähän on tietenkin niinkin kinkkinen sana kuin ei. Sana on äärimmäisen vaikea tuottaa, mutta suosittelen kuitenkin harjoittelemaan sen lausuntaa aina silloin tällöin. Ehkei sitä aivan jokaiseen lauseeseen kannata tunkea, mutta on ihan tervettä välttää pullataikinan tavoin paisuvaa työkasaumaa, jos kädet ja jalatkin ovat täynnä töitä ja aikataulut huutavat ynnä meuhkaavat korvain juuressa. Huonoksi ihmiseksi ei silloin tällöin todettu lyhyt ja ytimekäs ei ketään muuta. Vaikka maailman rumin ja typerin anglismi multitaskaaminen tuntuu yleistyneen suomalaiseen työkeskusteluun, väittäisin, että joku saattaa olla tehokkaampi voidessaan keskittyä välillä johonkin asiaan kunnolla ilman että joka ilmansuunnasta tunkisi mielipuolista tahtia hommia, joiden välillä joutuisi poukkoilemaan kuin tennispallo. Juosten pissaaminen ei ole välttämättä aina järkevin vaihtoehto. 

Ajatusmallin kääntäminen itsensä lyttäämisestä hyväksynnän puolelle on aika fiksua. Kyllä itseään kohtaan voi kehitellä vaikka minkälaisia vaatimuksia, vaan miksi? Sodankäynnin sijaan itseään voi pitää kaverina. Ihan hyvänä tyyppinä. Eikä itseään pidä ottaa liian vakavasti. Jos oma luonteenpiirre tympii, voi itseään toki kehittää, ja uusia taitoja voi aina opetella. Mutta välillä on syytä kannustaa itseään sen sijaan, että suhtautuisi kaikkeen toimintaansa kriittisesti. On myös hyvä muistaa, että maltti on valttia ihmisen elossa.

Olennaista hyvän olon saavuttamisessa on tietenkin se, että puhuu mielessä vyöryvät ja sukkuloivat aatokset ääneen, eikä pelkästään pyörittele samoja ajatusratoja päässään päivästä toiseen. Jos pääkopassa muhii idea, hyvä keskustelu saattaa hioa mieteraakileen timanttiajatukseksi. Jos on murhetta, taakkaa voi keventää sanomalla läheiselle huolistaan. Sen sijaan että vatvoisi, märehtisi ja pohtisi itsekseen saamatta hommiinsa tolkkua ja punaista lankaa, puhuminen monesti selkeyttää ajatusten villiä länttä. Myös kirjoittaminen selkeyttää kummasti vimmaisesti ilmansuunnasta toiseen sinkoilevia mietteitä. Ajatukset vain on hyvä suoltaa jotakin väylää pitkin ulos, jotteivät ne pistä aivoja ihan pöllämystyneen pökkyräiseen tilaan. 

Ei eläminen loppujen lopuksi kovinkaan vaikeaa ole. Miksi tuhlata roponsa oppaisiin, kun hyvään oloon ja elämään ei oikeastaan vaadita muuta kuin vähän happea ja hengittämistä, ajankäytön hallintaa, luppoajan jättämistä kalenteriin, läheisiä ja hemmetisti teetä?