sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Pääsiäisestä arkeen

Talven selkä tuntuu olevan taittumaan päin Turunmaalla. Alkuviikosta vielä näytti takatalvelta, mutta sittemmin lämpöasteet ovat kivunneet jo varsin kesäisiin lukemiin - jos päälle viidentoista lämpöasteen puolelle mennään, voi mielestäni puhua jo kesästä.

Pääsiäisenä ympäristö näytti vielä kovin talviselta, kun kotiseudulle junan kyydissä pelmahdin. Kolarissa ilmat olivat suosiolliset, ja kevätaurinko paistaa porotti innokkaasti puhdasta hankea vasten. Oli todella rentouttavaa viettää aikaa ulkosalla - kävin hyvässä seurassa Kuertunturilla kiikkumassa, mussutin leipää nuotiolla ja tietenkin kahlasin nivusia myöten hangessa. Maistelin mämmiä ja totesin, että pysyttelen mieluummin suklaamunajahdissa.

Pääsiäisen jälkeen on tietenkin arki lähtenyt taas rullaamaan Turunmaalla. Paluu asuinkaupunkiin hangessa haahuilun jälkeen ei tällä kertaa aiheuttanut märsäämishommia junassa, kuten yleensä haikean lähdön myötä käy, sillä mukaani sain äiteen sulostuttamaan arkeani. 


Kevätpörriäinen on puraissut pahemman kerran, ja kuten aika monena vuonna aiemminkin, on mieleni vallannut verhohulluus. Se on jännä, kuinka jok'ikinen kevät ja myös joulun lähestyessä marraskuussa muutun ihan sekopäiseksi verhohörhöksi ja kehittelen itselleni pakkomielteen sisustushommiin. Yleensä vouhotukseni laantuu yhtä nopeasti kuin se on alkanut, mutta tänä vuonna olen hankkinut ihan uudet kangaskaistaleet pirttini ilmettä muuttamaan.

Viime vuonna haaveilin mustakeltaisista verhoista, mutta täydellisiä kappaleita, jotka Kärppien sävyeleganssia kuvaisivat, ei tullut vastaan. Kuosit olivat liian graafisia tai sitten aivan liian hempeitä. Kävi kuitenkin viikkonen sitten niin, että kompastuin helmenharmaisiin verhoihin. Harmaa ei välttämättä ihan lempivärini sisustuksessa ole, mutta nätit verhoni ovat. Jopa äitini, joka ei hirveästi harmaasta välitä, on niitä kehaissut. Tätä lienee osa aikuistumisprosessia: hinku vaihtaa verhot sesongin mukaan.


Bloggaaminen on tällä hetkellä hitusen hankalaa, mihin on syynä se, että läppärini on mitä ilmeisimmin päättänyt maallisen elinkaarensa, eikä kuvamateriaalia ole mitenkään hulppeasti saatavilla. Onnistuin jotenkin pääsiäisreissuni aikana katkaisemaan koneosasta näyttöön kulkevan piuhan, ja näppärän toimintani seurauksena näyttö koreilee ihan pikimustana. Toivottavasti saan vielä kuvat ongittua talteen, sillä en tietenkään ole ottanut varmuuskopioita kuvakavalkadistani, vaikka olen niin meinannut tehdä. Tarinan opetus on se, että aina kannattaa olla luottamatta tekniikkaan ja ottaa tärkeät materiaalit talteen ja tallentaa ne eri kohteisiin.

Mutta sama se nyt tietotekniikkamurheille, sillä tärkeintä on mahdollisuus viettää laatuaikaa äiteen seurassa. Onko kevätpörräinen puraissut muita? 

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Ruissalossa

Lienee sanomattakin selvää, että Ruissalo on varsin kaunis ja monipuolinen saari.

Olen ehta maakrapu, joka suuren vesistön ääressä hämmentyy. Meret ja järvet ovat kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle vaikeita ymmärtää; miten ihminen voi pärjätä niin jylhälle luonnonvoimalle kuin voimakas ja hallitsematon meri? Toisaalta meressä on jotain kiehtovaa; voimakkaiden aaltojen tanssahtelua katsellessa sielu lepää, ja aaltojen liplatus livahtaa sävelillään suoraan sydämeen. Meri on kuitenkin arvaamaton voima, jolle en uskaltaisi kovin ruveta ruttuilemaan. 



Ruissalo on paikka, jossa aina välillä on päästävä käymään. Vaikkei saari ole millään muotoa loppumattoman suuri kokoluokaltaan, on se todella monipuolinen luontokohde. On kinttupolkuja, kasvitieteellistä puutarhaa, aavistus merestä ja jopa joinakin hetkinä hiljaisuutta. Ruissalosta mielenkiintoisen tekevät myös huvilat; Pikku-Pukin promenadilla mielikuvitus laukkaa vikkelästi pohtimaan, kuinka parisen sataa vuotta sitten ylevät herrasmiehet neitoineen käyskentelivät puistoissa. Luonnon kauneus kuitenkin on Ruissalon viehättävyyden salaisuus, ja meren tuntumassa ajatukset selkenevät. 


Ruissalossa liikkuessaan tavoittaa pienen osan merestä ja saariston kauneudesta, mutta turvallisen etäisyyden päästä. En yhtään ihmettele, miksi etenkin aurinkoisina päivinä saarella on tungosta koko Varsinais-Suomen väestön ängetessä ihmettelemään rantakallioita ja tuijottamaan merta.

Parhaimmillaan Ruissalo on ihan jokaisena vuodenaikana. Kevään tullen luonnon heräämisen ja kotiin palaavien lintujen tarkkaileminen on saarella antoisaa. Kesäisin rehevät ja värikkäät rehut yrittävät taklata varomattoman kulkijan ja saarta vartioivat jalopuut majesteetillisesti. Syksyisin sienten tuoksut ja ruskan sävyt valtaavat aistit, mutta talvella reiden loitontajalihakset pääsevät töihin jäätyneen merepinnan maanitellessa tutkimusretkelle. 



Koska maaliskuun alkupuoliskolla jäätilanne vaikutti vielä aivan asialliselta ja ihmisiä meren päällä tipsutteli, minä ja mukaan läksinyt kaveri rohkenimme siirtyä rannan tuntumasta jäälle saakka.  Ei liene mikään yllätys, että eräs nimeltä mainitsematon bloggaaja oli jokseenkin tohkeissaan, kun jäälle kävi tie.

Onneksi maaliskuussa sulaa jää jää jää ja huhtikuu jo lämmittää, kuten lapsuusaikojeni suosikkilaulussa todetaan, jotta maltan hehkuttaa blogissani jotain muutakin kuin jäällä tipsuttelua. Mutta kun minkä ihminen sille voi, että jäätynyt meri on aina yhtä kiehtova juttu. 


En ole koskaan yöpynyt Ruissalossa. Olisikin mielenkiintoista jonain kesäisenä tai syksyisenä iltana nukahtaa vaikkapa kuusen tai tammen alle kuunnellen lintujen laulantaa ja kenties herätä siihen, että ketturepolainen tulee visiitille. Kuinka upeaa olisikaan kuulla pöllöjen huhuilua ja tiirailla peurojen ylevää kuljentaa! Päiväsaikaan saarella vieraillessa kohtaamiset faunan kanssa jäävät väkisinkin vähäisiksi. Onneksi jäällä talsiessamme mukana oli terrieri, joka näytti mallia, kuinka jäällä oikeaoppisesti ja sangen sulavasti liidellään. 


Ruissaloon pääsee varsin kätevästi hyppäämällä vaikkapa pyörän selkään tai sitten luottamalla Föliin. Bussi numero kahdeksan kulkee koko saaren halki, joten pysäkkejä matkan varrella piisaa mukavasti ja saarelle hinkuva voi valita mielensä mukaan, mitä saaren osasta haluaa kulloinkin lähteä valloittamaan. Maaliskuisena sunnuntaina, kun ei ollut kiireenpoikasta vaivaamassa mieltä, kurvasimme aivan viimeiselle pysäkille Saaronniemeen saakka. 

Jäällä viilettämisen (tai ehkä pikemminkin vaivalloiselta lönköttämiseltä näyttävän toiminnan) ohella kiertelimme Saaronniemen kinttupolkuja ja nautimme päivästä. Kevättä tuntui olevan ilmassa; aurinko loi keväälle ominaisen hehkun maailmaan ja sai taivaan värisävyt vaihtelemaan pehmeästä sinestä pastellipunaan. Ei voinut muuta todeta kuin että kaunis on kevättä kohti kulkeva Ruissalo. 

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Viikonloppu Maltalla



Välimerellä kelluu yksi pienehkö mutta varsin nätti saari, joka tuhansien vuosien taakse ulottuvan historiansa aikana on kokenut monenlaisen valloittajan valloitusyritykset. Malta on piskuisesta koostaan huolimatta varsin mielenkiintoinen lomakohde. Valletta on Euroopan alueella väkiluvultaan pienin pääkaupunki koostuen noin seitsemästätuhannesta asukkaasta siinä missä koko tasavallan asukasluku on reilu nelisensataatuhatta, joten loppumattoman suuresta alueesta ei ole kyse. 

Maltan erikoiseksi tekee huikea historian kulku. Maltalla ovat hengailleet niin foinikialaiset, karthagolaiset, normannit kuin roomalaiset, ja ovatpa myös ottomaanit yrittäneet saarta omakseen saada siinä epäonnistuen, Malta on ollut lopulta brittien hallinnon alaisuudessa, mikä on jättänyt leimansa esimerkiksi saaren arkkitehtuuriin. Mielenkiintoista on, että Maltan lipussa liehuva Yrjön Risti viittaa toisen maailmansodan päätteeksi Ison-Britannian myöntämään kunniamerkkiin, jonka maltalaiset saivat siviilirohkeutensa ansiosta - saarivaltion asukkaat saivat tunnustusta toimistaan liittoutuneiden hyväksi.





Pääkaupunki Vallettan syntyvaiheet juontuvat Johanniittain ritarikunnan aikakaudelle. Ritarit aloittivat kaupungin rakentamisen, ja kaupunki on saanut nimensä kaupungin rakennuspuuhat aloittaneen suurmestari Jean Parisot de la Valetten mukaan. 

Ennen reissua olin ajatellut, että barokkityylinen Pyhän Johanneksen katedraali olisi varmasti mielenkiintoinen kohde, ja niinhän se iltavalaistuksessa oli, tosin ympäri saarta historialliset rakennukset näyttävät suoraan satumaailmasta napatuilta. Mainitsemisen arvoinen on myös Pyhän Elmon linnoitus, joka uljaasti valvoo Vallettan laitamilla. Vallettan katuja pitkin talsiessa historia suorastaan vyöryy vastaan. 


Katujen tunnistaminen meni hetkittäin ihan arpomiseksi, sillä opaskylttejä tai katuplakaatteja ei kovinkaan ahkerasti ole lisätty. Kuitenkin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2018 valitussa Vallettassa liikkuminen sujuu näppärästi, sillä alue on rakennettu ruutukaavaan. Valletta on merkattu Unescon Maailmanperintölistalle, ja kaupunki onkin täynnä hienoja nähtävyyksiä. Totesin, että jo pelkästään pääkaupunki Vallettan tutkimiseen saisi helposti hujahtamaan hyvänkin tovin, mutta pääkaupunkiin jämähtämisen sijaan kuitenkin saaren muiden osion näkeminen kiehtoi – Maltalla kulkevien hop on -hop off -bussien hyödyntäminen on mainio vaihtoehto saaren koluamiseen ennen kaikkea aikataulun ollessa haastava. Saarta kiertävät kaksi reittiä – pohjoinen ja eteläinen – ja halutessaan matkaaja voi nousta kyytiin ja hypätä veks miltä tahansa pysäkiltä, joiden kautta bussit koukkaavat.

Pohjoisen reitillä näkee vilauksen muun muassa Mdinan historiallisesti arvokkaasta kaupungista, jonka juuret ulottuvat keskiaikaan, ja Golden Bayn komeasta ranta-alueesta. Kesäisin rannalla lienee ruuhkaa, mutta koleana maaliskuun päivänä ei juurikaan väkeä tungeksinut hietikolla. Kaunis oli silti maisema, vaikka harmaat pilvet taivaalla kovasti kaartelivat enteillen sadetta, joka onneksi jäi vaatimattomaksi tihkutteluksi. 


 


Eteläisellä reitillä unohtumattomin kohde oli ehdottomasti Blue Grotto jyrkkine rantakallioineen, jotka kirkkaansinistä merta vasten olivat upea ilmestys. Alueella voi käydä sukeltamassa ja tutkimassa salaperäisiä luolia, mutta ihan maan kamaraltakin tarkasteltuna paikka oli henkeäsalpaavan hieno. Niin kauniit olivat vaahtopäät, jotka merellä tanssivat ja tavoittelivat jyrkkinä kohoavia rantakallioita!




Raikasta sinistä merta kehystävät jyrkät kalliot saivat lähes sanattomaksi. Jos jokin yksittäinen vaikutuksen tehnyt asia pitäisi reissusta poimia, haluaisin ehdottomasti korostaa saarivaltion luonnon  ja varsinkin karun kauniin rannikon kauneutta.



Reitin varrelta muistionkaloihini juurtui myös piskuinen Marsaxklokkin kalastajakylä, joka herttaisine ja värikkäine paatteineen oli todella viehättävä. Satamassa uinuvat, kirkkaissa väreissä hehkuvat pikkuveneet ovat perinteistä maltalaista mallia. Analyysini Marsaxklokkin viehättävyydestä saattaa toki mennä hitusen päin prinkkalaa, sillä onnistuin tuuheltamaan ja tiputtamaan piilarin silmästäni, joten maisemien tarkkailu jäi yhden silmän varaan. Rohkenen kuitenkin väittää, että visiitin arvoinen kylä on kyseessä.



Maltasta jäi mieleen, että pehmeä keltainen on saarella vahvasti hyödynnetty väri, sillä kalkkikiveä saarella piisaa luonnostaan. Hennon kellertävään maisemaan tuovat piristystä rakennuksiin lisätyt puiset erkkerit, jotka on maalattu kirkkain värein. 


Katolilaisuus on vahvasti läsnä saaren arjessa; joka korttelissa tuntuu olevan ainakin kymmenen eri kirkkoa, ja siellä täällä kalkkikivisiä rakennuksia koristavat uskonnolliset pienpatsaat, joihin on ikuistettu Raamatun hahmoja. Varsinkin Neitsyt Maria tuntui ilmestyvän joka nurkkaan. Sattuipa myös Vallettaa tutkiessa vastaan vyörymään hätkähdyttävän valtava näytelmäkulkue, jonka mukana askelsivat niin raamatulliset henkilöt kuin eläimet musikanttien soittaessa. Kulkue tuntui loppumattomalta, mutta kaikki tietenkin päättyy aikanaan, ellei kyseessä ole ympyrä.
 



Metsikköjä ei juurikaan kiertoajelujen aikana silmiini osunut, vaan maisemaa hallitsivat pensaat, niityt ja mahtavat rantakalliot sekä palmut ja sypressit. Jälkikäteen tutkin niinkin luotettavasta lähteestä kuin Wikipedia, että saarella viihtyy jopa yli tuhat erilaista kasvia. Pienestä koostaan huolimatta saarella on siis monipuolinen luonto.



Historiallisten pytinkien, villisti viuhovien palmujen  ja rantakallioiden lisäksi saarivaltion maisemaa värittävät kultaiset ja vehreät pellot. Maltan maaperä on suosiollinen esimerkiksi perunan viljelyyn, ja monet hedelmätkin viihtyvät saarella. Monen kodin pihalla kasvoi muun muassa kauniita sitruunapuita. 



Faunahavaintoja tein reissun aikana sen verran, etten juurikaan havaintoja tehnyt. Hevosia oli siellä täällä aika likellä Vallettaa aitauksissaan, ja kissoja liikkui ahkerasti kaduilla. Lintuja oli yllättävän vähän havaittavissa.  

Maltan ilmasto on välimerellinen, joskin reissu sijoittui poikkeuksellisen koleaan viikonloppuun. Vinha puhuri puhkui ja puhisi, ja lähtöpäivänä jopa ukkonen pauhasi saarella, mutta toisaalta luihin ja ytimiin asti tunkeutuvaa tuulta vastaan voi varustautua pukeutumalla lämpimästi. Sakean pilviverhon takaa möngersi aina silloin tällöin esiin aurinko, joka kuitenkin lämmitti vilukissaa.  Kuvaamisen kannalta olosuhteet olivat mielenkiintoiset, sillä välillä valo ulottui maan kamaralle oikein kauniisti mutta seuraavassa hetkessä taivas meni sankan pilviverhon taakse piiloon.



Tein muutaman käytännön huomion reissun aikana. Ensinnäkin esimerkiksi puhelimen lataamista varten on hyvä ottaa adapteri mukaan, sillä englantilaiseen tapaan Maltalla harrastetaan kolmipiikkisiä sähköpistokkeita. Onneksi hotellissa oli USB-pistoke, johon sain puhelimeni tungettua, mutta adapterin sujauttaminen matkalaukkuun ei välttämättä ole lainkaan kehno ajatus. Toinen huomio on se, että vasemmanpuoleinen liikenne saattaa saada vähän ymmälleen.

Englannilla tuntuu pärjäävän Maltalla mainiosti – onhan sillä virallisen kielen asema saarella – mutta maltan kieli herätti mielenkiintoni ja uteliaisuuteni. Malta tuntuisi olevan yhdistelmä arabian vivahteita, kreikkaa, italiaa ja jopa ranskaa. Maltalla on käytössä latinalaiset kirjaimet, mikä on erinomainen asia länsimaalaisen turistin näkökulmasta.




Ennen lentoon pyrähtämistä mielikuvani Maltasta liittyivät ennen kaikkea Euroviisuihin (kiitos erään viisufanaatikon) ja foinikialaisiin (koska olin kouluaikoinani historianörtti), mutta saarivaltio on paljon muutakin. Viikonlopun mittaisen visiittini perusteella en väitä missään nimessä olevani Malta-asiantuntija, enkä ennen reissua ollut kovinkaan intensiivisesti takonut päähäni tietoutta saaresta, mutta muutaman havainnon tynkäreissun aikana ehdin muodostaa. Pähkinänkuoreen tungettuna todettakoon, että Malta on varsin kaunis ja kiehtova saari, jonka omaleimaiseksi tekevät pitkälle muinaishistoriaan ulottuva kulttuuri, meri ja rikas luonto.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Mitä tein maaliskuussa



Niin hujahti vuoden kolmas kuukausi ryminällä päätökseensä. Maaliskuu on yleensä varsin nätti kuukausi ja kiehtova ajankohta luonnon ihmeellisyyksien tutkailuun, eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta luontohörhöilyhommiin.

Maaliskuussa luonto alkoi hiljalleen herätä uuteen kevääseen, ja viikonloppuisin hakeuduin mahdollisimman paljon luontoon. Muun muassa pienet retket Kalmasvuorella ja Ruissalossa tekivät eetvarttia hektisen arjen vastapainoksi. Kuten olen paasannut noin 7640 kertaa ennenkin, aina ei tarvitse sännätä merta eemmäs kalaan voidakseen nauttia elämästä ja löytääkseen itsensä, vaan totuus löytyy useimmiten mettästä. Toki kaurapuurostakin jotain viisautta voi tonkia, mutta mettä on ihmiselle paras paikka, ja mieluusti vieläpä sellainen mettä, jonka tuntumassa on tuntureita. 


Tosin kuun loppupuolella löysin itseni lähimettän sijaan Maltalta, mikä ei loppujen lopuksi ollut lainkaan kamala kokemus. Mikäpäs ikääntymistään juhlistaessa, kun puitteet ovat kerrassaan upeat. Tarkempaa reissusepustusta on vielä tulossa. Mieleenpainuva kokemus oli tietenkin myös pikainen Münchenin kartoitus. Pienen kahvipaussin ja lyhkäisen köpöttelyn perusteella tein nopeita johtopäätöksiä ja tuumasin, että kaupunki on varsin viehättävä, siisti, selkeä ja idyllinen paikka.


Parasta antia maaliskuussa oli tietenkin junaan hyppääminen ja suuntaaminen kotikonnuille. Oli hitusen hämmentävää tupsahtaa keskelle talvea vehreän Maltan seikkailun jälkeen, mutta talven lapsena en pistänyt lainkaan pahakseni, vaikka sain mahdollisuuden nauttia lumesta. Kevät on lempeä vuodenaika, mutta nautin talvesta niin pitkään kuin vain se suinkin on mahdollista.

Kuten ehkä on jo saattanut höpinöistä käydä ilmi, en ole mitenkään hirvittävän innokas kaupunkihiiri. Kaupungissa asumisessa on oma hohtonsa ja helppoutensa, mutta parhaiten saan mielen rennoksi kuusten alla tutuissa maisemissa. Vaikka matkailu avartaa ja eri kulttuureihin perehtyminen opettaa, olen sitä mieltä, että luontoon hakeutuminen tekee ihmiselle hyvää - luontohörhöily ei tee yhtään pöllömmäksi tai vähemmän sivistyneeksi kuin kaupungin sykkeessä syhertäminen. Kaupunkirotta ei ole yhtään sen kummoisempi kuin maaseudulla möngertävä lajitoverinsa.


Maaliskuuhun mahtui säätilan pohdinnan ja matkahommien ohella monta kiehtovaa keskustelua tee- tai kahvikupposen äärellä sekä illanviettoa loistavan porukan kesken. Jos seura on upeaa, myös keskustelut tuppaavat olemaan varsin korkealla tasolla. Ystävyydessä yksi parhaimpia asioita on henkevyyden ja hersyvän huumorin yhdistelmä - parhaimmillaan hyvän toverin kanssa voi pohtia maailmankaikkeuden arvoituksia ja leikkiä olevansa syvällinen, mutta seuraavassa hetkessä nauraa räkättää vatsa kippurassa kyseenalaisille neronleimauksille. 

Kaiken kaikkiaan maaliskuusta jäi hyvä fiilis. Huhtikuulle en ole sen kummempia odotuksia lastannut, mutta ainakin laatuaikaa vierailulle saapuvan äidin kanssa olisi tarkoitus viettää. Lisäksi on luvassa syöminkejä, leppoista arkea ja tietenkin kevään odotusta. Antaa ajan näyttää, mitä kaikkea kevätkuu tuo tullessaan.