torstai 31. joulukuuta 2015

Koiran kanssa junassa

Jokainen koiran kanssa matkaava tietää, että vesikippo on oltava mukana, makuualusta ynnä lempilelu hollilla sekä sopivasti ruokaa tai puruluu nälän iskiessä tarjolla ja läpä läpä lää. Ne ovat itsestäänselvyyksiä. Oikeasti koiran kanssa junalla matkaavan tulee tietää noin viisi muuta asiaa. 


Ensinnäkin ovi kannattaa muistaa laittaa kiinni heti hyttiin selviytymisen jälkeen, ellei halua koiran tunkevan kuononsa ovenraosta ulos ja hönkivän jok'ikisen koiraystävällisen matkustajan naamaan. Tosin ainakin muilla junassa kulkijoilla lienee hauskaa yltiöuteliaan koiran höristelevien korvien täyttäessä kapean junakäytävän. Lisäpisteitä muilta matkaajilta saa, jos läväyttää naamalleen mahdollisimman hellyyttävän katseen, joka voisi sulattaa paatuneimmankin sydämen. Joidenkin piskien rapsutuksen  ja hellyyden kaipuu on ehtymätön. 

Ovi kannattaa muistaa laittaa kiinni, ellei halua taaperoikäisistä koostuvan fanilauman valtaavan koko hyttiä koiraa silittämään ja ihmettelemään koiran ruokavaliota. "Koila syö kiviä", totesi eräs reipas ja tomera pikkuherra koiran kuivamuonasta koostuvan matka-aterian nähdessään. Toinen piltti sanoi "yäk", kun piski meinasi nuolaista pitkällä vaaleanpunaisella kielellään muksun korvaa. 


Muitakin huomioita junamatkoillani tein. Ken koiraa ilta- tai aamupissalla halajaa käyttää, suhtautukoon varauksellisesti junan tauon pituuksiin. Myöhässä oleva juna ei välttämättä neljääkymmentä minuuttia ole pysähdyksissä asemalla, vaikka niin olisi alun perin ollut aikomus. Sen sijaan koiran hämäämiseksi pohjoisen juna pysähtelee keskellä korpea vailla mahdollisuutta koiven nosteluun. 

Kannattaa varautua siihen, että koira arastelee loikkia Neuvostoliitosta peräisin olevan pohjoisen junan kyytiin. Sama koira, joka kyllä kahjosti loikkii jyrkilläkin kalliokivillä kuin vuoristogaselli, saattaa hämmentyä polviniveliä tutisuttavista portaista. (En tosin itsekään tykkää jyrkistä portaista, jotka etenkin matkalaukkuja raahatessa ovat aika pelottavat.)

Ja sitten vielä yksi huomio. Se makuualusta. Sehän on luonnollisesti syytä pakata jättikokoisen matkalaukun alimmaksi, jottei sitä saa pengottua ahdistavan ahtaassa junahytissä esille. Näin pääsee viettämään yönsä tiiviisti koiran kanssa jokseenkin kapealla junapedillä ja nauttimaan kuusitoistakiloisen mötikän sätkimisestä, hönkimisestä ja hyörimisestä. Normaalitilanteessa sikin sokin retkottavat raajat eivät oikein tykkää tiukassa sikiöasennossa nukkumisesta. Ainakin koira saa hellyyttä ja lämpöä osakseen.


Niin että vesikipon lisäksi pari muutakin juttua kannattaa huomioida, kun karvaisen kaverin päättää junaan raahata. 

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Talvisen vaatekaapin tukipilarit



Kävimme yhtenä päivänä isolla kirkolla talvitunnelmaa haistelemassa. Kaupungille lähtiessämme oli kerrankin vähän aikaa miettiä vaatevalintoja ainakin sen verran, että päätin luoda asukokonaisuuden ilman mustaa – aivan kuin nyt hirveän kauan rajallisen vaatekaappini edessä aikaa viettäisin, mutta värijuttuja sentään kerrankin ehkä huntsin. Musta on yleensä henkilökohtainen kansallispukuni, johon turvaudun suurin piirtein joka päivä, vaikka maailma on täynnä herkullisia värejä ja sävyjä. Musta on helppo ja sopii kaikkeen. Mustassa on myös hienoa symboliikkaa; väristähän ei ole kyse, vaan sävystä, joka ei heijasta valoa vaan imaisee itseensä kaiken valon.

Harmaa ja ruskea on vähän ristiriitainen yhdistelmä. Vaaleanharmaata ja vaaleaa beigeä en ehkä ensimmäisenä mieltäisi sointuvaksi liitoksi, mutta syvä konjakinruskea ja keskitumma harmaa täydentänevät nätisti toisiaan. Päätinpä sitten nähtävästi värikimaraan vielä suhaista mukaan punaista ja sinistä, jotta mustaa suosivana kokisin mahdollisimman suuren kulttuurishokin. 

Paitsi että oli minulla vähän mustaa mukana: mustat nahkahansikkaat. En näet ole raaskinut ostaa vielä konjakkisen ruskeita tai punaisia  hanskoja, vaikka mieleni minun tekevi. Ehkäpä sitten ensi vuonna.



Lienee pieni varoituksen sana paikallaan kaikille Vagabondin ystäville: ruskeiden pintanahkaisten ruotsalaispopojen ostajan on syytä valita hoitoaineensa tarkkaan. Joissakin Vagabondin malleissa nimittäin värjäyksessä on käytetty aineita, jotka eivät välttämättä sovi yhteen kosteussuojan eli kyllästeaineen kanssa. Pinta saattaa muuttua läikykkääksi tai väri saattaa ruveta valumaan. Tulinpa omien Anna- nilkkureideni kohdalla huomanneeksi, ettei lähes kaikkiin muihin nahkapintoihin (paitsi mokkaan ja nupukkiin tietty) loistavasti notkeutta tuova kenkägeeli ole välttämättä paras vaihtoehto, sillä nilkkureistani pääsi hivenen väriä lähtemään kenkägeeliä levitellessäni. Kenkägeeli on jokseenkin tuju aine, sillä sen avulla saa poistettua vääränsävyisen lankin tai aika tehokkaasti värjäytymät pintanahasta, joten epäilen sen olevan liian tehokas mömmö nilkkureiden pintaan. En ole kovinkaan murheissani, koska mielestäni etenkin ruskeisiin kenkiin kuuluu tulla patinaa pintaan ja toisaalta saanen värillisellä lankilla elvytettyä ja tasoitettua väriä näppärästi. Joka tapauksessa ruskeiden tai värikkäiden Vagabondin jalkineiden ostajat varmistakoon hoitoaineen sopivuuden ennen hoitomömmöjen kanssa läträämistä.

Kenkägeelisählingistä huolimatta Annat ovat olleet syksystä asti aika usein liimautuneina varpaitani suojaamaan, mutta niin ovat asun muutkin osaset saaneet ulkoilutusta. Oikeastaan kaikki vaatekappaleet ja asustet, jotka kuvissa näkyvät, ovat kuluneen talven tärkeimmät kapistukset vaatekaappirintamalla. Voisinpa melkein käyttää termiä vaatekaapin tukipilarit. 

Boomerangin neule on ihan yliveto; se on lämmin ja kuitenkin myös sopivan hengittävä, ettei hopussa viuhtova ja tikuttava emäntä paahdu heti minuutin jälkeen, kun on neulepaidan päälleen kiskaissut. Ralph Laurenin farkut ovat osoittautuneet koko lailla nerokkaiksi pöksyiksi sekä värinsä että mallinsa puolesta. Tykkään erityisesti siitä, että lahkeet ovat suorahkot, eivätkä puhtaasti kiristävän pillit. Halifax Tradersin takki vuorottelee paremman takin virassa mustan villakangastakkini kanssa. Adaxin veskan kohtalo vähän hirvittää, sillä äiti on meinannut upottaa olkahihnaan pitkät kyntensä ja meinannut sosialisoida sen itselleen. Emme ole asiasta yksimielisiä. 


Asuni koostuu elementeistä, jotka kaikki ovat osoittautuneet luottokamppeikseni. Sellaisia juttuja vaatekaappiini haluan, käyttötarvikkeita, jotka saavat runsaasti käyttöä. Tukipilareita, jotka pelastavat hoppuaamut ja kiireiset lähdöt.

Millaisista romppeista muodostuu sinun vaatekaappisi runko?

tiistai 29. joulukuuta 2015

Poroja


Porot ovat oikeasti aika pöhköjä otuksia. Puolivillien karvakasojen elämä koostuu lähinnä syömisestä, märehtimisestä ja tyhminä toljottamisesta unohtamatta pyrkimistä maanteille autojen sekaan; porot säikähtelevät pieniäkin räsähdyksiä, mutta autoteillä ne kuvittelevat olevansa vahingoittumattomia supersankareita, joita ei yksikään kaara päihitä. Kuitenkin kaikessa pössöydessään porot saattavat joitakin ihmismieliä jopa kiehtoa (köh köh, Mari), joten luvassa on vähän porotietoutta kisuraisten kuvien kera.

Poromiehen tyttärenä olen tottunut elämään poroinhoidon vuodenkierron mukaisesti: kisuroiden kanssa taapertaminen suljuu pitkälti vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Talviaikaan poroja pidetään usein aidatuilla alueilla ruokittavina, sillä kylmimpänä vuodenaikana elukoiden ravinnonsaanti on usein niukkaa, etenkin runsaslumisina vuosina. Vapaina liihottelevat poroset, jotka eivät ole poroaitauksiin hakeutuneet tai joutuneet, kaivavat koparoillaan esimerkiksi jäkälää lumesta – porot pystyvät haistamaan paksunkin lumikerroksen läpi herkkunsa.

Kevään tullen porot karkaavat omille teilleen kesän ajaksi. Useimmiten porot kerääntyvät laumaeläiminä tokkiin, joiden koko voi vaihdella. Siinä missä porot monesti saavat nauttia täysylläpidosta talviaikaan, kuluvat kesäpäivät leppoisasti rikkaista metsistä herkkuja etsien, joskin räkkäaika eli sääskien ja muiden inisijöiden valtakausi ja kiusanteko hankaloittaa kisuroiden eloa. Porot tahtovat pyrkiä useasti tunturimaisemiin tai tuulisiin paikkoihin välttyäkseen sääskipataljoonien hyökkäyksiltä. Syksyn korvilla porojen elämän täyttävät sienibakkanaalit ja vähitellen vassuntekopuuhat. Poroerotuksiakin mahtuu kisuroiden vuodenkiertoon, mutta niistä porot eivät oikein välitä etenkään syksyllä; kesäloman aikana villiintyneet poroset eivät oikein tykkää ihmisistä ennen lumen tuloa, kun luonto tarjoaa vielä yltäkylläisesti hyvää. Erityisesti hirvasporot voivat olla aggressiivisia syysaikaan kiimasta johtuen, joten niiden kanssa ei kannata jäädä hengailemaan tai jänkällä vaihtamaan pitkäksi aikaa kuulumisia.



Porot tykkäävät erityisen paljon jäkälästä ja naavasta, jota meillä päin kutsutaan lupoksi, mutta heinää kermapeppuisimmat poroset lähinnä sietävät, ellei heinätuppoa koristele rehusekoitteella. Vasta sitten, kun muu herkkupuoli on loppunut, maistuu tylsä kuiva heinä. Niinhän tietty moni ihminenkin mieluummin mussuttaa suklaata esimerkiksi kuivettuneen ruisleivän kannikan sijaan.

Porot ovat useimmiten arkoja, säikkyjä ja varovaisia etenkin kesäaikoihin, mutta joukosta löytyy myös varsin kesyjä kotiporoja, jotka meinaavat tukkia jopa kuistista sisälle pirttiin. Uteliaitakin ne saattavat olla. Varsinkin, jos erehtyy poroaitauksen liepeillä rapisuttamaan pussia. Pösilöt saattavat luulla saavansa pötseihinsä täytettä tai sitten ne vain tykkäävät käyttäytyä jopa koiramaisen höpsösti. Kaikkein kesyimmät yksilöt eivät aina edes muista pelätä villiä petoeläintä, joka hurjassa talvimanttelissaan poroja yrittää käydä säikäyttämässä.


Porojen sarvet ovat mystiset. Porot pudottavat sarvensa joka vuosi, mutta uusi ja erilainen sarvi-ilmentymä kasvaa uudelleen. Joku poro saattaa jäädä nulpoksi eli sarvettomaksi. Vaadin eli vaami, kuten meillä päin lausutaan, on naaraspuolinen kisura, joka kulkee talven ajan sarvet päässä ja vasa eli vassu kintereillään. Hirvaat eli herrasporot puolestaan menettävät sarvikruununsa rykimäaikana eli syksyn riettauksissa ja bakkanaaleissa, ellei sitten hirvaalta ole riistetty miehuus, jolloin se on härkä – härät menettävät sarvensa vasta kevättalvesta. Uljaita sarviaan kantava Petteri Punakuono on todennäköisesti härkäporo, sillä joulun aikoihin hirvailla ei ole kuin pienet nystyrät sarvenalkuja lupaamassa. Useimmiten ajoporot ovat juuri härkäporoja. Vaatimet ovat hirvaita hivenen pienempiä ja kevyempiä, ja myös niiden sarvikruunut ovat useasti hirvaiden jopa mahtipontisiksi kasvavia möhkäleitä pienemmät.

Vassu juovoo eli seuraa emäänsä usein alkukeväseen saakka, kunnes emä alkaa hienovaraisesti tai enemmän julkeasti vihjaamaan jälkikasvulleen, että tämän olisi aika muuttaa omilleen ja tehdä tilaa uudelle tulokkaalle. Harva poroäiti huolehtii eri vuoden vassuista yhtä aikaa. Tähän aikaan vuodesta vaatimet kantavat jo pötseissään vassunalkuja, jotka putkahtavat maailmaan touko-kesäkuussa. Vallattoman suloiset vasat nousevat koparoilleen jo muutaman minuutin syntymisen jälkeen ja määkivät jokseenkin säälittävän kuuloisesti. Vasomisen aikoihin vaatimet tykkäävät tallustella omille teilleen – ihmisen kohdatessaan vaatimet ovat todella säikkyjä vassun kanssa liikkuessaan, mikä on toki ymmärrettävää, sillä jälkikasvuaan emät tahtovat varjella.


Poroille on lukuisia nimityksiä, joista suosikkini on urakka. Termillä viitataan kaksivuotiaaseen hirvasporoon – parivuotiaat hirvaat ovat vähän kuin teini-ikäisiä pojankloppeja, joten kaipa ne melkoisen urakan olemassaolollaan poromiehille aiheuttavat. Samanikäistä vaadinta kutsutaan peräpohjalaisella murteella vuongeliksi. Vuongelilla harvemmin on vassua mukanaan, mutta toki teiniäitejä myös poromaailmassa löytyy.

Porojen väritys vaihtelee, ja eri sävyille on luonnollisesti omat nimityksensä. Esimerkiksi suivakko poro on harmaa, valkoinen on valkko ja laukki puolestaan tarkoittaa poroa, jolla on päässään iso valkoinen juova. Porojen ääntämistä sanotaan roukumiseksi, ja termi on varsin kuvaava; ääntely on aika kammottavan kuuloista, röhkimisen kaltaista ja jostain syvältä kumpuavaa örinää. Omituisen roukumisen lisäksi poroista lähtee muitakin kerrassaan kummallisia ääniä; kun poro askeltaa, kuuluu koparoista varsin omntakeinen naksumisääni.

Kukin poromies tunnistaa oman kisuransa porojen korviin tehtyjen korvamerkintöjen perusteella, jos nyt puolivilliä luontokappaletta voi kukaan varsinaisesti sanoa omistavansa. Poro voi elää jopa parikymmentävuotiaaksi, joten vuosien varrella tutuksi tulleet kisurat kyllä oppii tuntemaan jo näöltä, eikä niitä sekoita vieroporoiksi eli toisen poromiehen elukoiksi.


Kisurat ovat juurikin niin yksinkertaisia ja älyvapaita olentoja kuin miltä ne näyttävät. Ei järjen valo loista, mutta vassut ovat varsin suloisia otuksia. Toisaalta porojen toilailuja on mukava tarkkailla ja huomata, että hönttiydestään huolimatta luonne-erojakin kisuroilla löytyy. Jotkut ovat kilttejä ja sangen kesyjä, mutta häijyjä kisuroitakin joukkoon karvaiseen mahtuu. 

maanantai 28. joulukuuta 2015

Junantuomat



En olisi millään tahtonut valua maamme yläosista takaisin Turkuun, mutta niin vain oli uskominen junalippujen päivämäärämerkintöjä, jotka isosti ja julmasti huusivat lähtöpäivää. Olisin ainakin tuhat kertaa mieluummin halunnut jäädä perheeni luo ja ruveta kunnon hiihtopummiksi. Melkein olisin ollut valmis jopa suostumaan taatolle kaveriksi porohommiin, kunhan ei olisi tarvinnut lähteä (minä en ollut heppatyttö, vaan osittain olosuhteiden pakosta poropeukaloinen ja syvästi henkisesti kisuroille allergisoitunut vuosien papanajahdista johtuen). Lähtö kotikonnuilta tuhat kilometriä etelään päin tuntuu aina yhtä hankalalta ja vastenmieliseltä puuhalta, vaikka Turussakin on ihan kiva elellä. Tunturi näkökentässä vaan on huomattavasti turvallisempaa ja helpompaa olla. Lähtö on ruma kirosana.

Lomatunnelmointi on jo muisto vain – olemme jo rantautuneet kimpsuinemme ja kampsuinemme Turun kamaralle. Tunteet tahtoivat olla lähdön hetkellä kovasti pinnassa, mutta eiköhän kohta elämä taas helpotu, joskin kestää taas muutaman päivän totutella kaupunkielämän kiireiseen rytmiin ennen kuin taas muistaa Turussa asumisen hyvät puolet. Vitivalkoisten lumikasojen keskellä kun muutaman päivän on ehtnyt viettää, paluu mustan jään keskelle on aika tympäisevä ajatus. Monet Turun suunnalla asuvat ovat ihmetelleet, kuinka melkein pohjoisnavalla elävät ihmiset selviävät kaamoksen pimeydestä. Ei kaamos Lapissa ole pelkkää pimeyttä; meillä päin taivalta valaisevat taivaalla loimottavat revontulet, kuutamomollukka ja lukuisat tähdet, jotka kaupunkimiljöössä hukkuvat muun valosaasteen alle. Myös kirkkaina hohtavat hanget tuovat valoa ja kirkkautta pimeyteen. Pimeämpää ja synkempää on Turussa, jossa maa on musta, taivas harmaa, eikä tähtiä erota taivaalta.



Eikä Turussa tohdi tehdä porkkananokkaista lumiukkoa ja sille kaveriksi lumikoiraa. Saattaisivat eritoten varsinaissuomalaiset ohikulkijat pitää lumipallojen pyörittelijää vähän pöpinä, mutta Kolarissa lähes kaikki on sallittua ja tyyli on vapaa.


Junamatka sujui koko lailla kommelluksitta, mitä nyt mukana ollut hurtta keräsi kunnon taaperoikäisten fanilauman ympärilleen, ja meidän junamme joutui pukkaamaan aiemmin lähtenyttä, kesken matkantekonsa lasahtanutta toista Kolarin junaa eteen päin. Olin jo psyykannut itseni hermoromahduksen partaalle, sillä vielä Oulussa näytti vahvasti siltä, että tulisimme myöhästymään Tampereelta lähtevästä vaihtojunasta, mutta niin vain urhea kolhoosipuksutin kiri yön aikana ja selvisimme Turun junaan myöhästymättä Vahingollisten Routateiden järjestämästä jännitysnäytelmästä huolimatta.

Olin junamatkalla valmistautunut surkuttelemaan Turun harmautta, mutta perillä Varsinais-Suomessa odotti vastoin odotuksiani jopa miellyttävä ilmanala: oli kirpsakka pikkupakkanen ja aurinkokin pilkisti taivaalla. Ei ollut harmaudesta tietoakaan, ei ripsotellut ikävää vesisadetta tahi luonto viskannut pään mukanaan vievää vastatuulta talsimista hidastamaan, vaan varsin kaunis päivä väsyneitä junantuomia piristi. Luontoäiti antoi juntille pehmeän siirtymäajan kalsarikeijuilusta ihmisten ilmoilla elelyyn. 



Jos nyt jonkin hyvän puolen Turkuun paluusta keksii, niin ainakin paluu arkeen tekee hyvää pötsille. Äiti pisti sen verran paljon nannaa pöydän täyteen, että heikkovatsaista olisi saattanut hirvittää. Oli perinteisiä joulutorttuja ja juustosarvia, jotka kuuluvat äidin bravuureihin, sekä jumalaisen hyvää lihapiirakkaa ja mallasleipää. Ähkyä kerrytti vielä joulua edeltävä isän syntymäpäivä ja joulupäivälle osuva kummitädin ikääntymisen juhlistus – perinteisten jouluherkkujen lisäksi mahat siis piukottivat kakkukahvituksesta.


Joululoma oli siis aika mukiinmenevä koitos. Poroja, pakkasta, lunta, sapuskaa ja pöljäilyä eli sopivasti kaikkea. Onneksi seuraavaan jouluun on enää kymmenen kuukautta jäljellä, sillä jouluhörhöilyn kulta-aika ja vuoden suurimman juhlan odotushan alkaa taas uudelleen lokakuun tienoilla. Ja onneksi nuorten MM-kisat ovat alkaneet, joskin on hämmentävää, kuinka pikkuleijonat tuntuvat vain nuorenevan vuosi vuodelta. Muistan vielä ajan, jolloin nuorisoleijonat olivat omissa silmissäni melkeinpä ikäloppuja, mutta taitaa tilanne olla kääntynyt päälaelleen ja minä olen nykyään kääkämpi osapuoli, joka töllötintä toljotellessaan päivittelee, kuinka nuoria kavereita kentällä häärii.

Arki on pian koittava, mutta hetken aikaa ehtii vielä hengähtää ennen töihin palaamista ja tavanomaisten rutiinien pariin ryntäämistä. Loma antoi mukavasti loppuvuoteen ja varmasti myös uuden vuoden puolellekin yltävää virtaa. Kiitokset vielä kaikesta, äiti. Kuitenkin kirjoituksiani käyt kurkkimassa.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Melkein lapinkoiran elämää

Viime päivinä koiran mieltä ovat ilahduttaneet porot, porojen papanat, porojen koparoista lumeen painautuneet jäljet, poronliha ja ehkä vähän myös rapsuttajalauma, joka koiran ympärille on tiuhaan kerääntynyt. 



Koira on ottanut kaiken ilon irti lumessa peuhaamisesta ja lumivalleista, joiden päälle se on hyppelehtinyt mangustin tavoin. Koiran telmimistä katsellessa on mieleeni hiipinyt ajatus, ettei tyypistä taida enää salonkikelpoista kaupunkikoiraa tulla. Tosin epäilen, etten itsekään viikon kotikonnuilla kalsareissa tai urheilutamineissa ja Soreleissa jumputtamisen jälkeen ihmisten ilmoille sovelias näky ole. Arki vaan jo kovin uhkaavasti pyllistelee kulman takaa, hyi yäk.


Koiran työpäivät ovat venähtäneet varsin pitkiksi, sillä sisätiloihinkin kömmittyään piskinen rupeaa ylitöitä tekemään. Uljas ja ahkera piski vahtaa kirsu kiinni ikkunassa pihalla häärääviä ihmisiä, poroja tai joitain mielikuvitusolentoja, joita tylsämieliset ihmiset eivät kykene havaitsemaan. Väkisinkin koiraa tarkkaillessa alkaa päässä soida

Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään.
Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
En haluaisi mennä mihinkään


Vanha Lapinkävijäpiski ei kyllä haluaisi jäädä peiton alle nukkumaan kuin ihan anivarhain aamusella, mutta päivän koittaessa hurjan hurtan taistelutahto kasvaa, ja porot, tassujen alla narskuva lumi sekä ihmiskunta saavat vinhasti kyytiä uteliaasti kaikkeen mahdolliseen suhtautuvan kirsun tutustuessa maailman ihmeisiin. Ihmisten pitäisi osata ottaa mallia lupsakkaan (puoli)luppakorvan vilpittömästä innokkuudesta, tarmokkuudesta ja kyvystä ilahtua pienistäkin asioista.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Ylläksen juurella talviaikaan

Tällaisissa maisemissa olen syntynyt, kasvanut ja elänyt. Keskellä korpea joku voisi sanoa, mutta minä määrittelen kotikontuni rauhalliseksi, hiljaiseksi, luonnonnläheiseksi ja idylliseksi. Tosin lähinaapurimme eli porot välillä rupeavat hurjiksi ja aiheuttavat ikäviä järjestyshäiriöitä, joista tympeimpiin toilailuihin lukeutuvat muun muassa joka paikkaan kulkeutuvat papanailmentymät ja ärsyttävät naksumisäänet,  jotka kuuluvat porojen koparoista askelluksen yhteydessä. 




Vaikka jouluvisiittimme Kolarin hankien keskelle on kestänyt vain muutaman päivän, olemme ehtineet melkeinpä nähdä koko talven sääkirjon; olemme kokeneet paukkupakkaset ja revontulet, jotka vain selkeällä ilmalla näkyvät, mutta niinpä myös lunta on tuiskuttanut ja vettäkin tihkuttanut. Viime jouluna pakkaslukemat kohosivat yli kolmenkymmenen, mutta tänä vuonna sääolosuhteet ovat olleet huomattavasti säyseämmät – melkein plussan puolelle ovat lämpöasteet välillä kivunneet. Olemmekin ottaneet kaiken ilon irti lauhasta ilmanalasta ja laukkoneet pitkin metsiä sekä kahlanneet lumessa posket punaisina. Puhtaanvalkea on termi, joka pääsee oikeuksiinsa kotiseudullani.

Vähän ennen joulua oli uskomattoman komea täysikuu – se mollotti aatonaattoiltana aivan taivaanrannan helmassa niin matalalla, että hurtta meinasi pyydystää sen hampaillaan. Se oli aiemmin koettanut haalia poropaistia kotiin yrityksissään onnistumatta. 



Vuodenaikojen kiertokulku on vahvasti esillä Kolarissa. Täällä väki on tottunut elämään luonnon ehdoilla; hommat hoidetaan sään ja vuorokauden ajan mukaan ja kaupoissa käydään tarpeen vaatiessa, ei joka päivä seku vain. Luonto ei ole vain hyödyke, jota ihminen toiminnallaan muokkaa ja käsittelee hyötyä saadakseen, vaan luonnonvoimia ei tunturin liepeillä ihminen hallitse. Luonto on yhtä aikaa ystävä ja haaste. 



Lähin naapurustomme sijaitsee noin metrin päässä kuistin rappusilta. Ei minun lapsuudenkoti siis aivan keskellä korpea ole, vaan melkein kuin kaupungin hulinassa elelisimme. Ei ollut naapurustossa joulukoristeita tai kransseja oviaukon suulla. Ei lintupiireissä taideta harrastaa joulua. 


Onkohan se vanhentumisen merkki, että osaa alkaa arvostaa aivan erityisellä tavalla lapsuuden muistojaan ja miljöötä, jossa on varttunut? En usko, että kläppinä tajusin revontulten loimun upeuden tai edes pakkasesta huurtuvien hiussuortuvien hienoutta. Nyt sydämeen sattuu, kun joutuu huimat maisemat taakseen jättämään, kun Turku ja arki kutsuvat kotiseuduilta pois. 

perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulun viettoa


Onpa ollut mahtava loma. Sopivassa suhtessa upean luonnon ihastelua, lumitöitä, urheiluelämyksiä hiihdon ja pitkien lenkkien muodossa, äidin keittiön herkkuja ja sukulaisia, pianon pimputusta. Sellaista on joululoman ohjelmistoon kuulunut. Joulu on sujunut varsin rauhallisesti ja perinteiseen tapaan, jos nyt aatonaattona kauppaan erehtymisen sivuuttaa (miksi, oi miksi en muistanut, ettei turistirysäkylässä kannata somekauppiaan puotiin eksyä, ellei halua potea jouluahdistusta). Eipä sillä, että meillä mitenkään mahdottomia määriä perinteitä olisi, mutta tietyt jutut meillä on tapana tehdä. 

Aattoaamu alkoi monen vuoden tauon jälkeen äidin keittämällä samettisen pehmeällä riisipuurolla sekametelisopan kera. Mukavan hiilihydraattipommin jälkeen oli aika suunnata pitkälle lenkille piskin kanssa, laittaa pihatielle lyhtykuja valoa tuomaan sekä hyöriä vähän aikaa kisuroiden keskellä isää pororuokossa auttaen. 



Piski rupesi melkein komentamaan kisuratokkaa kuin ehta porokoira, tosin jokseenkin hömelöllä kaupunkikoiralla eivät hommat ihan luistaneet harjoituksen puutteesta johtuen. Vähän samaan tyyliin kuin oma epätoivoinen suksimiseni isoveljeni peesissä. En muuten yhtään tiedä, mitä alla olevassa kuvassa oikein tapahtuu. Koira esittää performanssitaidetta poroille tai näyttää manttelinsa ulottuvuudet kateellisina katsoville kisuroille – mistä minä voin tietää, mitä ratoja elukoiden ajatukset kulkevat. 



Monen tunnin mittaiseksi äityneen ulkoilun jälkeen jouluateria maittoi oikein varsin hyvin. Tai ketäpä minä huijaan – on ruoka maittanut kyllä oikein hereästi koko loman ajan, mutta meillä päin joulu on yhtä kuin sukuloiden kanssa vietettyä höpöttelyaikaa syöminkeihin yhdistettynä. 

torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvän joulun toivotus

On se aika vuodesta, jolloin...

... meidän äiti kantaa olkipukkiarmeijansa kuusen alle tarkkailemaan maailmaa...


... ja pukkiparkoja säntää paimentamaan hurja hurtta...


... joka pukkilaumaa vartioidessaan ihmettelee ja kummastelee myös ihmisten villitystä kantaa joku epämääräinen kuusikarahka keskelle pirttiä... 



... ja vieläpä tunkea siihen omituisia palluroita ja tonttu-ukkoja...


... eikä unohdeta kukkasia, jotka koiran kuonoakin suurempina valtaavat koko talon.



Kaikesta päätellen lienee siis se aika vuodesta, kun muodikkain ilmaus on oikein mainiota joulua!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Revontulten reitillä


Kaksi lumista päivää Kolarissa on takana, kolmas on alkamassa. Ohjelmaan on kuulunut tähän mennessä hiihtoa, hankien keskellä tölmyämistä, kuusen koristelua, leipomista ja monenlaista arkista askaretta sukulointia unohtamatta. Ilmat ovat olleet sen verran suosiolliset, että aika paljon on tullut ulkona pyörittyä seurueemme karvaisimman jäsenen suureksi riemuksi. Olen saattanut syödä aika paljon, mutta onneksi hiihtoladuilla huhkiessa saa kenties puolikkaan tortun sulateltua. Ainakin, jos sattuu olemaan hiihtohullun isoveljen pikkusisko, joka veljensä peesissä pysyäkseen tarvitsisi moottorilla varustetut sukset. Hiihtoladulla huomasi kyllä, etten ole päässyt hiihtämään viimeisen vuoden sisään yhtä ahkerasti kuin Kolarissa asuessani – siinä missä veli kehaisi mäkipahasia loiviksi, sivakoin minä vuorten kokoisia mäkiä kehnolla tekniikalla vähemmän ansiokkaasti ja enemmän puuskuttaen muutaman sadan metrin jäljessä letkeästi ja vaivatta suksivaa tyyppiä. 

Olen mönkinyt hangessa. Luonnollisesti ensimmäisenä kirkkaana, kuulaana pakkasiltana säntäsin pellolle kamera kädessäni ikuistamaan revontulia. Koska käteni tutisivat ja tärisivät luonnonvoimien ihmeellisyyttä tirkistellessäni, rötkötin keskellä lumikinosta saadakseni käteni mahdollisimman vakaaksi tärähtämisen välttämiseksi. Onneksi näillä leveysasteilla ei pahemmin liiku muita eliömuotoja kuin poroja, ettei minun tarvitse hävetä itseäni. Olen välillä kotiseuduillani kunnon turisti.



Olen siis reissuni aikana antaumuksellisesti nauttinut luonnosta. Ei ole mitään rentouttavampaa kuin hiippailla metsän siimeksessä kuulematta yhtikäs yhtään mitään. Ei autojen hulinaa, ei ihmisten kälätystä, ei minkäänlaista melusaastetta. Vain hangessa höpsösti loikkiva koira ja niskaan hönkivä mies sekä pakkasilmassa naksahtelevat oksat, siinäpä ainoat korvaonteloihin yltävät äänet. Kuutamokin on ollut lähestyvän joulun kunniaksi oikein muhkeissa mitoissa. Välillä se on tuntunut olevan niin matalalla taivaanrannassa, että se melkein voisi syliin pudota. 



Rikkumattomasta hiljaisuudesta ja kertakaikkisen mykistävän ainutlaatuisen hulppean kauniista luonnosta nauttimisen lomassa olen saanut viimein viettää perheeni ja sukuni kanssa laatuaikaa. Eilen isällä, joka on Väinämöisen kanssa samaa ikäluokkaa (muutama kuukausi saattaa valkohapsilla olla ikäeroa muodostamassa), oli syntymäpäiväkahvit. Äiti pisti tarjolle itse leipomiaan torttuja ja ties mitä kaikkea hyvää, ja minä sain kunnian väsätä gluteenittoman britakakun, josta ohjetta on tulossa myöhemmässä elämänvaiheessa. 

En taida näistä maisemista Turkuun hirveästi hinkua. Kolarissa on minun perheeni ja minun sielunmaisemani. Täällä minulla on hyvä olla. Turku hoi, pidä ankean harmaa ja pimeä talvesi –minä suosin valkeassa hangessa möyrimistä ja revontulten loimua.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Jouluiset muffinssit


Olemme selvinneet matkasta hohtavien hankien ihmemaahan ja päässeet jo aidosta talvesta nauttimaan, mutta ennen reissuraportaaseja palattakoon vielä hetkiseksi neljännen adventin tunnelmiin. Ennen junaan hyppäämistä huushollissamme kävi melkoinen kuhina, kun vieraita pukkasi melkein kuin liukuhihnalla. Ensin tuli anoppi koirineen, seuraavaksi kaverini armaineen, ja lopuksi kävi vielä melkein kolmivuotinen sankari ilahduttamassa meitä hienoilla oivalluksillaan ja kekseliäillä leikeillään. Vatsa ei hirveästi tykännyt monesta herkkukattauksesta, mutta kerran vuodessa vaan ja niin edelleen. Tärkeiden ihmisten kanssa vietetty laatuaika ei ihan pöllömpi tapa ole aloittaa joululomahulinat.

Sen kummemmin ei ollut aikaa monimutkaisia herkkuja loihtia, vaan hyväksi havaituilla leivonnaisilla katoin pöydän. Sämpylätsiirappikeksit, nopeasti kyhäisty omenapiiras sekä jouluiset muffinssit saivat kelvata. Eipä syöminen nyt aivan tärkeintä ollut, vaan lähinnä kuulumisien vaihtelu ja jutustelu. 


Jouluisten muffinssien ohjeen napsaisin jostain äidiltä peritystä reseptikirjasta, mutta varsin saman oloiset muffinssit löytyvät myös K-ruoka- sivustolta. Omaan ohjeeseeni en rusinoita laittanut, mutta todella makeita leivonnaisista ilman sokeriklimppirypäleitä kuitenkin tuli. Muffinssit valmistuvat suht pikaiseen tahtiin ja levittävät koko kotikoloon huumaavan jouluista tuoksua. Resepti on kaikessa yksinkertaisuudessa seuraavanlainen:


Jouluiset muffinssit

2 dl tummaa siirappia
2 tl kanelia
2 tl kardemummaa
1 tl neilikkaa
1/2 tl pomeranssinkuorta
ripaus inkivääriä
vaniljasokeria
150 g voita tai margariinia
2 kananmunaa
3 dl vehnäjauhoja
1/2 dl perunajauhoja
1 tl soodaa


Siirappi ja mausteet kiehautetaan nopsaan teräskattilassa. Välillä on hyvä sekoitella litkua, ettei siirappi käristy. Siirappia ei keitetä, joten kattila otetaan liedeltä jäähtymään  Paloiteltu voi tai margariini lisätään höyryävän siirappisotkun sekaan ja annetaan sulaa. Samalla, kun siirappi-rasvaseos jäähtyy, vatkataan kananmunat. Munavaahdon sekaan lisätään vuorotellen siirappilitku ja keskenään sekoitetut kuivat aineet varovasti käännellen. Vatkata ei kannata ihan mahdottomasti.

Hyvin sekoitettu taikina kaadetaan muffinssivuokiin (itselläni tuli muistaakseni parikymmentä pienehköä leivonnaista). Muffinssit saavat paistua noin parinkymmenen minuutin ajan 175 asteessa.


Valmiit muffinssit voi koristella esimerkiksi tuorejuustolla, sokerikuorrutteella, karkilla, rusinoilla, sulatetulla suklaalla tai vaikkapa luumuisella rahkalla. Jos mielikuvitus tai aika (tai molemmat, kuten itselläni) loppuu kesken, voi kaapista kaivaa sirkustelttaakin kirjavammat muffinssivuoat ja tyrkätä taikinaklöntit niihin uunissa paistumaan. Ohje on kuitenkin sen verran yksinkertainen, että koristuksella saa taiottua muffinsseista joulumuorin salonkiin kelpaavat herkut.