sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Pienet arkikestit

Rakastan leipomista. Tykkään kehitellä reseptejä – harvemmin osaan noudattaa täydellisesti ohjeita, vaan tulen aina soveltaneeksi ja maustaneeksi kötöstyksiäni oman makuni mukaisesti. Välillä säveltämiseni menee melkoiseksi söheltämiseksi, mutta useasti saan kehiteltyä ainakin herkuille persolle siipalleni maistuvia leipomuksia. Leipominen on minulle erittäin rakas harrastus, etenkin jos saan kyhäelmilläni rakkaat tyypit hyvälle tuulelle, mutta minulle on myös palkitsevaa voida itse veivata jotain hyvän sorttista syötävää.

Leipominen on erityisen mielekästä silloin, kun on tulossa vieraita. Tykkään suunnitella monta päivää erilaisia vaihtoehtoja ruokatarjontaan. Yksi leipomishullun äitini opeista, joka on tiukasti iskostunut paksuhkoon kallooni, on se, että kylästelijöitä pitää kestitä hyvin, eikä vieraan vatsa saa missään nimessä kurnia. Äidiltä opittua on myös se, ettei tarvitse kummoista tekosyytä voidakseen kattaa pöytä silloin tällöin vähän nätimmäksi tai ainakin leipoa keskellä arkea, jos siltä tuntuu. Tuoreiden leivonnaisten huumaavan tuoksun vallatessa huushollin tavallinen arkipäiväkin muuttuu pykälää juhlavammaksi. Niin että terveiset vaan äidille Tornionjokilaaksoon.
 

Meillä kävi eräänä päivänä anoppiehdokas visiitillä, joten sain oivallisen syyn pistää pienen ruokapöytämme koreaksi. Tarjolla oli lempileivonnaisteni eli jo aiemmin hehkuttamieni korvapuustien lisäksi suklaahippukeksejä, omenapiirasta sekä porkkanakakkua. Leipomukseni eivät ole koskaan täydellisen symmetrisiä, ja paistoaikakin saattaa vahingossa venahtaa monen asian kimpussa hääräävän kokin toheloinnin seurauksena turhan pitkäksi, mutta anopin viisaita sanoja mukaillen kotona tehdyt leivonnaiset saavat olla kotona tehdyn näköisiä. Vaikka välillä minussa piilee melkoinen perfektionisti, en menetä yöuniani, vaikkeivät leipomukseni näytä välttämättä suoraan Maku-lehdestä poimituilta.
  
Pistin porot tarkkkailemaan pöydän antimia, ettei mies sörkkisi sormillaan porkkanakakkua tai koira nuuhkisi kirsullaan puusteja. Postauksen kuvissa pilkistävät astiat ja porot eivät muuten ole mainospropagandaa, enkä ole saanut niitä blogin kautta, vaan osa on pöllitty äidin kätköistä ja osa saatu sukulaisilta lahjaksi.


Pöytään oli päätynyt lähinnä monen sorttista makeaa tarjolle, sillä kyseessä oli jälkiruoka – olimme näet juuri syöneet peruspäivällistä salaatteineen. Suolaista herkkua oli tarjolla myös tuliaisiksi saamamme hävyttömän hyvän leivän muodossa. Ei tarvinnut muuta kuin sipaisun rasvaa päälle, niin maukasta leipä oli. Kiitos ja kunnia leipurille vielä tätäkin kautta!


Päälleni kylästelyn ajaksi valikoitui monta vuotta vaatekaappiani koristanut pääsiäisenkeltainen pirtsakka mekko ihan taktisena vetona. Mekko on nimittäin niin ihanan pehmeä, etteivät herkuttelun lomassa vaatteet ala kiristää tai puristaa. Mekko, joka on löytö Seppälästä, on osoittautunut hintansa väärtiksi. Jälkikäteen ajateltuna olisin mustien sukkahousujen sijaan voinut valita huomattavasti vaaleammat, mutten ehtinyt kaivaa sekalaisesta sukkahousulaatikosta parempia vaihtoehtoja. Olisin voinut sukkahousujen ohella kiinnittää huomiota arkirealistiseen näkyyn, joka taustalla avautuu, mutta todellisuus on välillä kiiltokuvia karumpaa, ja konditionaalien liiallinen käyttö ei kovin uskottavaa.



En ole todellakaan suurten juhlien ystävä, enkä viihdy isojen pippalojen keskipisteenä, mutta pienet kotoisat kokoontumiset hyvän ruoan äärellä piristävät mukavasti tavallista arkea. Etenkin, kun seura on mitä mainioin. Kiitos vierailusta vieraallemme!

perjantai 29. toukokuuta 2015

Muhkurin luonnonsuojelualue

Eräänä iltana mies istua nökötti kartta kädessään lupaavia luontokohteita etsien. Muutama minuutti kului täydellisessä hiljaisuudessa mösjöön keskittyessä intensiivisesti urakkaansa, kunnes innokas huudahdus täytti kotimme. "Tänne me mennään seuraavaksi!" hihkaisi armaani niin tohkeissaan, että melkein putosin säikähdyksen voimasta sohvalta. Mies löytänyt varsin lupaavalta vaikuttavan luontoretken kohteen, josta emme olleet ennen kuulleetkaan: Muhkurin kaupunginosassa asuinalueen kätköissä sijaitsevan hienon luonnonsuojelualueen.


Lehtoisa metsä, jossa kasvaa väkkyräisiä ja jokaista ilmansuuntaa oksillaan tavoittavia tammia, vaahteroita sekä luonnollisesti mäntyjä, on pieni mutta kaunis. Rehevän ja vehreän peittämässä metsässä on myös varsinaissuomalaiseen miljööseen sopivasti kalliomaisemaa.


Kansalliskukkamme kielo moodostaa tiheän maton maastoon. Tutkimusretkemme aikoihin ei ollut vielä kielojen kukinta-aika, mutta kasvien vehreys oli ylenpalttista.


Tiheiden kuusimetsien keskellä parikymmentä ensimmäistä vuotta viettäneelle lapinjuntille vihannit jalopuut ovat ehtymättömän ihastelun kohteita. Erityisesti vaahtera on yksi mielestäni yksi uljaimmista puista, jos moista adjektiivia voi puusta käyttää. Ylvään puun lehti itsessään on todella nätti.



Näin ensimmäistä kertaa elämässäni keto-orvokkeja muualla kuin kasvioppaissa. Kaunis, varsin voimakkaan värinen kukkanen viihtyy erityisesti kuivilla alueilla, kuten kalliolla. 


Alue on kuin miniversio Katariinanlaakson maisemasta sillä erotuksella, että puusto on huomattavasti kitukasvuisempaa. Metsän puiden oksilla oleskelevat linnut tuntuivat reissumme aikana olevan varsin aktiivisella tuulella, niin taajaa sirkutusta joka puolella kuului. Ikuistimme myös hienon luontohetken, kun orava kyttäsi tikan pesää, josta kuului pienten poikasten vaativaa rääkymistä. Emolintu oli kuitenkin oravaa vikkelämpi ja ehti tulla turvaamaan ruoanhakureissultaan poikastensa tulevaisuuden häätämällä kurren tiluksiltaan pois. Kuka löytää tikanpoikasia vahtaavan  (tai päivänokosia kiskovan) oravan alla olevasta kuvasta?


Kukinnosta päätellen Muhkurissa kasvaa suloisia, hentoisia metsämansikoita.


Innostuin hyörimään kamerani kanssa pitkin metsää niin innokkaasti, että akku pääsi kesken kaiken kuvailun loppumaan kesken, vaikka olisi ollut vielä paljon kuvaamisen arvoista maisemaa. Vaikka pieni metsäpläntti kyseessä onkin, piisasi alueella nähtävää yllättävän paljon.  Iltasella niskojani alkoi vähän jomottaa, sillä olin käännellyt ja väännellyt päätäni ees taas yksityiskohtia tarkastellessani, eikä järkkäri mitenkään kevyt raahattava ole. Reissu oli kuitenkin ehdottomasti ehdottomasti iskajumien väärti. Tekisi mieli käydä Muhkurissa vielä uudestaankin etenkin metsämansikoiden kypsyttyä.

torstai 28. toukokuuta 2015

UIttamon rantahietikoilla



Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun aurinko suuntasi Turun suuntaan kirkkaat säteensä, tuntui rannalle suuntaaminen loistavalta idealta. Uittamon kaupunginonsassa sijaitseva uimaranta, jota käsittääkseni nimitetään sekä Uittamon että Ispoisten rannaksi, on pieni mutta nätti paikka. Hietikolla pönöttäessä melkein olisi riittänyt jo ihan rantakamppeet niskaan, niin lämmin päivä tuolloin oli. Tähän aikaan vuodesta olimme lähes ainoat rannalla liikuskelijat, mutta mitä luultavimmin parin kuukauden sisällä tilanne lienee kokonaan toinen, ja hietikko täyttyy iloisesti vedessä pulikoivista lapsukaisista ja aurinkoa palvovista aikuisista. Kesäaikaan ranta-alueella uimareiden turvallisuudesta huolehtivat uimavalvojat, jotka tähyävät torneistaan merimaisemaa. Muutama omistajansa kanssa liikuskellut koira sentään uskaltautui rapsuteltavaksi, ja tästäkös hullu koiranainen ilahtui suuresti.


Taustalla häämöttää Turun korkein kerrostalo, mutta pytinkiä hienompana kohoaa uhkea kalliomaisema korkeine puineen.


Aaltojen läiskytys pehmeää hietikkoa vasten ja rantaa valtaavan korkean kaislikon huojunta tuulessa ovat muuten todella kaunista kuultavaa. 

 
Teki kovasti mieli kirjoittaa otsikoksi ameriikkalaisittain Uittamo Beach, kuten mutten kehdannut kuitenkaan. Onhan muutaman metrin pituinen rantahietikko Uittamon kaupunginosassa kyllä melkoisen hieno nähtävyys, mutta rajansa nyt kaikella. 


Uittamolla ei löydy pelkästään rantahiekkaa, vaan myös pieni metsäalue kallioineen. Kiikuimme tähyämään maailmaa rantaviivaa korkeammalta, ja löysimme muun muassa varsin söpön linnunpöntön, joka pönötti ylhäisessä yksinäisyydessään kallionyppylän parhaimmalla näköalapaikalla.


Puubongari heilui taas kameransa kanssa ja löysi hienon kuvakohteen parkkipaikalta. Tämä puu oli niin valtavan kokoinen, etttei se meinannut mahtua edes kuvaan. Upea puu!


Uittamon ranta on yksi omista rantasuosikeistani Turussa. En tosin kammottavan kuumina hellepäivinä viihdy paahteisela hiekkrannalla, vaan nökötän mieluummin varjossa, mutta näin keväällä auringon lämmittävästä voimasta huolimatta tuuli on sopivan vilvoittavaa, jotta kaltaiseni helleangstikko selviää hiekan keskellä paahtumatta.

Tiivistetysti ilmaistuna Uittamossa sijaitseva ranta on todella pieni, mutta aurinkoisena päivänä varsin lämmin ja viehättävä. Jos halajaa upottamaan varpaansa pehmeeän hiekkaan, pääsee rannalle helposti pyörällä, bussilla tai tietty omalla autolla, joskin parkkipaikka-alue on jokseenkin pieni.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Valkoiset farkut ja hempeitä sävyjä

Tänään on ollut todella kaunis ja lämmin päivä. Jo aamulenkillä oli niin tukalat oltavat, että halusin valita vaatekaapistani mahdollisimman vaaleansävyiset ja kesäiset kamppeet niskaani. Päätin ulkoiluttaa valkoisia farkkujani, joiden yhdistelemisen vaikeudesta olen ehtinyt lätistä jo aiemmin, mutta loppujen lopuksi valkoiset housut eivät ole yhtään sen hankalammat jalkoihinsa kiskaista kuin mustatkaan. Olen vain jotenkin jumiutunut mustan sävyihin, etten ole rohjennut kokeilla ennakkoluulottomasti muita vaihtoehtoja. Yläosaksi valitsin hennon puuteriroosan sävyisen pitsipuseron, jonka ostin eräänlaiseksi matkamuistoksi itselleni vaihdossa ollessani kuutisen vuotta sitten (kamalaa, kuinka aika rientää). Välillä paita on unhoittunut kaapin pohjalle ja melkein päätynyt kirppikselle, mutta olen aina säännöllisin väliajoin kaivanut sen naftaliinista käyttöön asti. Yhtä aikaa puserossa on jotain kiehtovaa ja vähemmän hienoa.

En olisi vielä pari vuotta sitten uskaltanut kiskaista paria valkoisia farkkuja koipiini, koska mieleeni oli iskostunut ajatus siitä, ettei alavartalopainotteiselle sovi vaaleansävyiset alaosat. Tosin alavartalopainotteisten tulisi kaiken maailman pukeutumisoppaiden mukaan välttää tiukkoja housuja ja suosia liehuvampia lahkeita. Olen kuitenkin huomannut juurikin parin viimeisen vuoden aikana tyylini muuttuneen melkoisesti. Siinä missä muutama vuosi sitten suosin rokkityyliä ja röntöstelin mustissa Converseissa, nahkatakissa sekä farkuissa, päätyy tätä nykyä päälleni aiempaan verrattuna kovin klassista ja naisellisempaa rytkyä. En olisi muutama vuosi sitten voinut kuvitellakaan pukevani ylleni asua, jossa ei olisi  mitään mustaa juttua mukana. Toisaalta olen tajunnut myös sanoa pyh ja pah typerille elämää rajoittaville pukeutumissäännöille – kuka on muka keksinyt, että kaikkien tulisi tähdätä pukeutumiskikkojen avulla yhdenlaista (pitkäsääristä) kauneusihannetta kohti? Mikä vika on reisissä, hä?


Tänään asusteiksi riittivät tuttu Adaxin veska, Vagabondin iäisyyden kestäneet luppanaballerinat sekä tuulen tuivertama tukka. Millä ihmeen tehomömmöllä saisi liukkaat ja hennot hiukset tuulenkestäviksi? Olen lievästi epätoivoinen hiusteni suhteen, sillä tuntuu, ettei mikään liima saa kuontaloani kuosiin, vaan hiukseni sojottavat itsepintaisesti jokaiseen ilmansuuntaan, kuten kuvista näkyy. Vinkkejä otetaan suurella lämmöllä vastaan.

Ballerinakokoelmani on tällä hetkellä harvinaisen surkea: omistan tasan yhden parin, joka alkaa uhkaavasti vedellä viimeisiään. Tykkään kyllä teoriassa ballerinoista, mutta useimmiten selän vuoksi suosin kenkiä, joissa on edes pikkaisen korkoa tai muotoilua. Toki pohjallisten avulla saa muokattua kenkien tuntumaa, mutta ainakaan toistaiseksi en ole löytänyt täydellistä ballerinaparia, joka miellyttäisi ulkonäöltään, olisi tarpeeksi mukava ja olisi kukkaroystävällinen. Toisaalta kohta alkaa jo sandaali- tai sandalettikausi, joten akuuttia ostotarvetta ballerinojen suhteen minulla ei ole.


Lähikuvassa näkyy ylleni päätyneen puseron kaunis pitsikuvio vähän paremmin. Olisin toki voinut silittää paidan ennen käyttöön ottoa, mutta ei ollut mukamas tarpeeksi aikaa. Kaulassani roikkuu rakkauskoruni, joka minulla on lähes jatkuvasti käytössä. Koru, joka liittyy saamelaiseen mytologiaan, symboloi aurinkoa ja kuuta.


Vaikka valkoiset farkut meinaavat arveluttaa, viihdyin asussa todella hyvin. Pitäisi useamminkin rohkaistua ja valita vaateyhdistelmät mukavuusalueensa ulkopuolelta, eikä kangistua kaavoihin. Unohtakaamme myös typerät säännöt, joiden avulla mukamas määritellään, mikä vaateparseeli sopii millekin vartalotyypille, mutta jotka todellisuudessa rajoittavat pukeutumisella leikittelyä ihan turhaan. Maalaisjärki käyttöön!

tiistai 26. toukokuuta 2015

Korvapuustin tuoksuinen tiistai

Paaka paaka pullaa!

Ennen kuin aamusella olin ennättänyt saada unenpöpperöiset silmäni auki ja herätä unimaailmasta todellisuuteen, päätin tehdä alkavasta tiistaista pullapäivän. Tuli näet semmoinen olo, että iltakahvin kyytipojaksi olisi saatava pehmeä ja ronskisti kanelinen korvapuusti. Kun muut päivän askareet ja toimet oli selätetty, oli paakarin aika kaivaa vehnäjauhot kaapista esiin ja alkaa vaivata pullataikinaa. Sään puolesta leipomisvimmani sattui osumaan täydelliselle päivälle, sillä Turussa on tihuuttanut sataa vettä tasaisesti melkein koko päivän tai ainakin illan.
 

Sanon piut paut pullapannalle ja median vallanneelle terveysvouhotukselle, jota olen jo yhden postauksen verran ennättänyt pohdiskella – kyllä herkullinen ja itse tehty korvapuusti silloin tällöin nautittuna on lyhyen ihmiselon aikana vain hyväksi. Onnistuneen korvapuustin salaisuus on ehdottomasti härskisti annosteltu kaneli, jonka määrää ei saa minkäänlaisissa olosuhteissa ikinä kuuna kullan valkeana kitsastella. Yhtä oleellinen seikka onnstuneelle pullalle tai puustille on taikinan vaivaaminen suurella rakkaudella. Pullataikinaa ei saa koskaan mätkiä mielivaltaisesti miten sattuu, vaan suurella tunteella ja huolellisesti.

En voi leipoa ilman äidiltä perittyä ikivanhaa essua. Onhan se väriltään kovin sininen – sinen sävyt eivät kuulu lempiväreihini – ja kuosiltaan melkoisen romanttinen ja kotirouvamainen, mutta kangaskappaleeksi sillä on minulle rutosti tunnearvoa. Onhan se toki omalla tavallaan söpökin.


Muuten tiistai on kulunut varsin arkisissa merkeissä, mutta puustien väsääminen karkoittaa ankeuden tylsästäkin päivästä. Lenkillä käymisen lisäksi taikinaterapia on yksi selviytymiskeinoistani kiireen ja tiukan aikataulun keskellä, sillä taikinaa pyöritellessä saa purkaa mukavasti ylimääräiset turhaumat pois.

Loppuillan aion viettää surffaillen nettikauupojen farkkushortsivalikoimia kartoittaen. Etsinnässäni on nimittäin kivat, rennot, sopivan väljät ja inhimillisen pituiset shortsit, jotka ovat mukavan huolettomat kuumaksi kesäpäiväksi, jollon haluaa pukeutua mahdolllisimman kevyesti. En hirveästi välitä farkkujen tai muiden alaosien hankkimisesta, sillä täydellisesti istuvien yksilöiden löytäminen tuntuu välillä mahdottomalta urakalta. Muutama vuosi sitten minulla kyllä oli lähes täydelliset farkkushortsit, mutta ne osoittautuivat käytössä turhan väljiksi mitoitukseltaan – shortsien käyttö julkisilla paikoilla tuntui hivenen arveluttavalta, sillä kyseiset kangaskasat eivät yksinkertaisesti meinanneet edes pysyä päälläni. Mahdoin olla kyseenalainen näky kiskoessani naama punaisena koko ajan shortsejani ylös päin.

Muutenkaan kepeitä kesävaatteita, jotka sopivat rentoon hyörimiseen, minulla ei ole mitenkään mahdottoman paljoa. Pari kesämekkoa löytyy, mutta välillä olisi kiva kiskaista helpot shortsit jalkaan vaihtelun vuoksi. Mielikuvissani täydelliset shortsit eivät kiristä, purista tai ahdista, eivätkä ne kävellessäni paljasta koko ahteriani. Harmi vaan, että tällä hetkellä valikoima näytttää koostuvan juurikin pakarat paljastavista, todella tiukoista malleista. Tai yöpukumaisista pöksyistä. Yäk.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Silta, joka ei johtanut mihinkään

Suuntavaistoni on kauniisti sanottuna surkea. Eksyn todella helposti varsinkin vähänkin oudossa paikassa, vaikka pitäisin karttaa mukana. Parempi puoliskoni sen sijaan on kuin lintu, joka ei eksy koskaan, vaan hänessä lienee jonkinmoinen sisäinen navigaattori, jonka avulla hän löytää uudessakin paikassa perille. Tyyppi ei osaa edes uhrata ajatustakaan eksymisen mahdollisuudelle siinä missä minä voisin hukata helposti itsenikin. Miehellä on myös uskomaton vainu löytää hienoja paikkoja.  Eräänä päivänä Turun karttoja tutkaillessaan ja potentiaalisia tutkimusretkien kohteita etsiskellessän mies bongasi Maarian tekoaltaan, jonka herra pienen googlettelutuokion päätteeksi ilmoitti vakaasti haluavansa nähdä. Sopivasti aurinkoisena vapaapäivänä otimme jälleen siis pyörät esiin ja ryntäsimme munamankeloimaan.


Nimensä mukaisesti tekoallas löytyy entisen Maarian kunnan alueelta pyöräilymatkan päässä Turun keskustasta. Myös bussit kulkevat ihan altaan liepeillä. Historia (eli Turun kaupungin nettisivut) tietää kertoa altaan rakennetun Turun varavesisäiliöksi vuonna 1980. Tekoaltaan alue vaikuttaa varsin monipuoliselta; toisella puolella allasta maisemaa hallitsee rehevä viljelysmaa siinä missä vastarannalla häämöttää tiheä havumetsäinen alue. Havumetsien kätköissä kulkee kuutisen kilometrin pituinen Maarian kivikauden polku, jota valitettavasti emme tällä kertaa ehtineet tutkia sen tarkemmin.
 

Altaan peltopuolella verkkokalvot täyttyivät ylenpalttisesta vehreydestä; valtaviksi ryöpsähtäneiden puiden lehtien lisäksi ruohikko oli myös kasvanut yllättävän korkeaksi. Luonnon väri-iloitteluun toivat oman lisänsä kirkkaankeltaiset voikukat, jotka kaukaa katsottuna saivat pellot ja pientareet näyttämään ihan kullansävyisiltä. Kaunista!

 
Altaan ylittää teräksestä tehty mintunvihreä Myllyojan silta, joka on kuuluisa siitä, ettei se johda mihinkään. (Ei silta tää vie mihinkään, nyt sen nään - olkaatte hyvät korvamadosta!) Tai johtaa se ainakin pellolta havumetsikköön. Joka tapauksessa ihan hieno silta, jolle on omistettu näemmä ihan ikiomat Wikipedia-sivut.


Aurinkoisena päivänä luonto on täynnä hienoja kontrasteja etenkin kevätaikaan. Sävyt näyttävät kirkkaammilta, kun taas puiden rungot sulautuvat lähes mustiksi. 
 

Raitapaitavimma iski jälleen! Päivä oli jo niin lämmin, että tarkenin vallan hyvin puolipitkähihaisella puserolla. Nilkkurit saivat antaa tilaa kevyemmille tennareille.


Pieneltä reissultamme jäi sillan lisäksi erityisesti mieleen idylliseltä vaikuttava maalaismaisema. On melkoisen hurja ajatus, että vihannit, pitkät pellot kasvihuoneineen ja traktoreineen valtaavat miljöön vain muutaman kilometrin päässä Turun ydinkeskustasta.
 

Kaiken kaikkiaan retki Maariaan sujui hyvin vinhasta vastatuulesta huolimatta. Lämpöasteet kuitenkin kihusivat lähes kuudentoista tietämille, joten ei tullut ainakaan kylmä. Itse Maarian allas oli ihan hieno paikka, joskin jälleen saimme molemmat todeta, ettei upean Katariinanlaakson tai mystisen pirunpesän kokemisen jälkeen mikä tahansa keinotekoisesti luotu allas sykähdytä samalla tavalla. Ihan mielenkiintoinen paikka on silti kyseessä, vaikken välttämättä fanfaareja tällä kertaa esittäisi altaan kunniaksi. Maalaismiljöö sen sijaan oli kaunista katseltavaa.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Mukava viikonloppu

Ihan näpsäkkä viikonloppu takana. Olen haahuillut pitkin maita ja mantuja, syönyt maittavaa risottoa, tehnyt suunnitelmia kesälomieni varalle ja nauttinut auringosta. Eilen piipahdimme mieheni kanssa pitkästä aikaa ihmettelemässä Turun iltaelämää. Kaverilla oli keikka, joten pääsimme nauttimaan hienosta musiikkielämyksestä ja erinomaisesta soitannasta. Livemusiikista nauttiminen on kyllä aina yhtä hyvä idea viettää lauantai-iltaa, etenkin jos seura on fantastista. Sen kummemmin emme keikan jälkeen iltaa jatkaneet, vaan kömmimme kiltisti inhimilliseen aikaan kotiin, jotta seuraavana päivänä riittäisi energiaa monenlaisiin askareisiin.

Pitkästä aikaa sain tekosyyn laittaa raitapaidan sijaan vähän siistimpää ryysyä niskaani, ja kerrankin saan esitellä blogin puolella vähän siistimpää asukokonaisuutta ryönäisempien metsäkamppeiden sijaan. En muuten olisi halunnut ottaa rytkyotoksia sisätiloissa, mutta tiukahkoksi menneen aikataulun vuoksi en ennättänyt ulkosalle hyödyntämään luonnonvaloa. Monesti juhlaviin tilanteisiin kiskaisen mekon ylleni, mutta tällä kertaa oli sen verran rento keikkatapahtuma kyseessä, ettei liiallinen pynttäytyminen tuntunut luontevalta. Tosin jo alla olevissa kuvissa esittelemässäni asussa koin oloni Iines Ankaksi reippaasti rennommin pukeutuneen muun yleisön joukossa. Parempi kuitenkin olla pikkaisen yli- kuin alipukeutunut?
 

En voi todellakaan väittää olevani mitenkään räväyttävä pukeutuja, vaan tykkään yksinkertaisesta tyylistä (yksinkertaiselle ihmiselle sopii yksinkertainen tyyli). Tällä kertaa kokosin asuni ihanien ja jumalaisen pehmeiden Clarksin korkkareiden ympärille. Hento pitsikuviointi topissa, pieni nahkalaukku niittiyksityiskohdilla, suosikkikorut sekä tutut ja turvalliset mustat farkut sopivat illan teemaan. Kovin mustanpuhuva asu, mutta pukeutumiseni ohjenuorana toimii usein elegance in black, kuten Diablon esikoisalbumin nimi kuuluu. Diablosta olen maininnut aiemmin tässä postauksessa, jossa kartoitan muutamia suosikkiartistejani.


Tämä päivä on sujunut varsin rauhallisissa merkeissä ja eilisen hyvää tunnelmaa fiilistellen. Aamusella katsastimme keikan johdosta väliin jääneet euroviisut, jotka ovat joka vuosi yhtä viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa, vaikka kuuntelukelpoisten laulujen saldo jäi tänä vuonna melkoisen vajaaksi. Yleensä viisuihin mahtuu edes yksi ihan kelvollinen kipale, joka saattaa jäädä korvamatona soimaan päässä muutaman viikon ajan.

Toisaalta viisuissa on se hyvä puoli, että euforisen musiikkitarjonnan jäädessä usein suppeaksi voi keskittyä seuraamaan kilpailua tahattomasti koomisten esitysten ehtymättömänä sammmiona. Erityisen mieleenpainuvaksi tänä vuonna osoittautui Espanjan esitys, jossa toteutui uskomattoman tarkasti kaikki mahdolliset kliseet, jotka ylipäätään on yhteen muutaman minuutin kestävään viisujollotukseen mahduttaa; mahtipontista uikutusta sisältävää mutta sanomaltaan sangen ontoksi jäänyttä balladia esitti erehdyttävästi barbia muistuttava leidi, jonka asuvaihdosta vauhditti tuulikoneen pauhu, vallattoman dramaattiset eleet sekä ympärillä kiehnäävä puolialaston miestanssija. Kiinnitin myös huomioni Georgian edustajan mahtavaan asenteeseen ja herkullisen väriseen huulipunaan – ihailen huulipunaa tai edes -kiiltoa käyttäviä naisia, mutten osaa itse koskaan niitä omaan naamaani laittaa. En edes taida omistaa tällä hetkellä yhtään huulipunaa. Sottaisin vain kuitenkin punat huulten sijaan ympäri kasvojani.

Joka tapauksessa viisukisa on niin loisteliaan viihdyttävä ja jokseenkin hauskalla tavalla korni ilmiö, etten halua jättää jokavuotista spektaakkelia mielelläni väliin, vaikka tällä kertaa voiton korjasi laulaja laululla, joka on kuultu jo monen monituista kertaa. Euroviisujen lisäksi sunnuntaihin on mahtunut huushollin suursiivous – kuinka tympeältä kodin jynssäämisen ja puunaamisen aloittaminen tuntuukaan, mutta kuinka fantastisen olon puhtaasta pirtistä saakaan! Sunnuntain kunniaksi olemme käyneet taas hiippailemassa metsämaisemissa, mutta reissusta on tulossa tarkempaa selostusta ensi viikon puolella.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu on ollut todella mukava ja rentouttava. Nyt siirryn höyryävän teekupposen kera sohvan pohjalle lukemaan Oliviaa, joka ainakin otsikoiden perusteella lupaa täydellisestä hömppäviihdettä. Ah, sunnuntai-ilta höpinälehden parissa. Ihan hyvä keino elvyttää vireystila alkavaa viikkoa varten kuntoon.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Kaunis Katariinanlaakso

Toukokuu on yksi parhaimmista kuukausista. Ensin on jääkiekon arvokisat, ja niiden jälkeen surkean musiikin esiinmarssi euroviisuhuuman muodossa. Sen lisäksi, että kisakatsomoilla on monenlaista seurattavaa, luonto herää pitkän talven jälkeen henkiin ja täyttyy niin syvistä vihreän sävyistä kuin auringon kirkkaista säteistä. Auringon lämpö sekä hehkuvat värit houkuttelevat samoilemaan, jos vaan malttaa suunnata kisakatsomosta ulos. Toukokuu onkin oivallinen kuukausi luonnossa hiippailuun.

Yksi antoisimmista luontoretkien kohteista on Turun ja Kaarinan rajamailla sijaitseva suojelukohde, kaunis Katariinanlaakso, jonne mieleni halajaa nauttimaan rehevien lehtojen ja korkeiden jalopuiden sekä kaislaisen merenrannan muodostamasta ihastuttavasta maisemasta.


Henkeäsalpaavan kauniin maiseman ihastelun lomassa Katariinanlaaksossa voi kuulla monenlaista linnun lauluntaa. Harakoiden ja varisten lisäksi emme sattuneet reissullamme törmäämään muihin lintuihin, mutta bongasimme hirmuista kyytiä mutavellissä luikerrelleen rantakäärmeen, jota en (onneksi) ennättänyt kuvata. Myönnettäköön, etten olisi välttämättä yksilöä osannut erottaa kyystä, mutta paremmin tietävä seuralaiseni tiesi nimetä lajin oikeaksi. Käärmekammoisena en harmitellut sitä, että pitkäläinen ehti luikerrella vinhaa vauhtia karkuun, eikä jäänyt vaihtamaan kanssamme kuulumisia. Vieläkin vähän selkäpiitä karmii, vaikkei sihisijä edes ollut kovinkaan pitkä.

Pieni, pörröinen ja sangen tuuheahäntäinen kurre sen sijaan päätyi kuvattavaksi. Katariinanlaakson kurret ovat varsin kesyjä. Lienee kuvassa näkyvällä syöttöpaikalla tekemistä asian kanssa –niin varauksetta oravat tuntuvat ihmisiä lähestyvän.

 

Löysimme myös kurren aarrekätkön. Käpynsä jemmannut orava on todennäköisesti ottanut mummon sanoista oppia ja säästänyt ruokaa pahan päivän varalle.
 

Kelta- ja valkovuokot kasvavat lähes yhtenä mattona luontokohten maastossa. Katariinanlaakson mutkittelevan polun varrella kulkee paikoitellen kulkemisen helpottamiseksi pitkospuut. Polkua ympäröivä metsä- ja kallioalue on sen verran kiehtovaa, että suosittelen ottamaan sillon tällöin harha-askelia varsinaiselta polulta.
 

Katariinanlaakson erikoisuus on laaja puusto; mäntyjen ja kuusten ohella alueella viihtyvät upeat tammet ja jopa vaahterat, jotka kohoavat suurin piirtein pilviin saakka. Kevätaikaan lehtipuiden reunustamat rehevät kujat ovat värikylläisyydessään upeita. Puiden lehdet eivät ole vielä ryöpsähtäneet täyteen loistoonsa, joten näkyvyys kalliorinteisiin ja merelle on keväällä parempi kuin kesällä. 


Kaislikoissa suhisee, ja meren pinta väreilee. Välillä on hyvä pysähtyä ja hengähtää hetki kauneutta ihaillen meren äärellä.


Vastarannalla häämöttää Hirvensalon saari hienoine rakennuksineen. 

 


Jalopuiden, mäntyjen ja kuusten kätköissä piilee kallioinen maisema, jonka uumenista voi löytää luolia. Lapsuudenkodissani aikoinaan mönkinyt mäyräkoira olisi todennäköisesti muuttanut johonkin alueen onkaloista mehukkaan paistin toivossa (aivan kuin pulskahkoksi vanhuuttaan muuttunut mukavuudenhaluinen hurtta olisi saanut minkäänlaista elukkaa kiinni).


Jos Katariinanlaaksoa pitäisi tiivistää kuvailla muutaman sanan keinoin, toteaisin alueen olevan elämyksellinen, yllätyksellinen ja mieltä rauhoittava. Tosin alueen mystisyyttä ja kauneutta ei riitä yksikään sana kuvaamaan, vaan ymmärtääkseen Katariinanlaakson ainutlaatuisuutta täytyy päästä käymään paikan päällä. Lintujen iloista sirkutusta, kaislikon suhinaa ja laineiden liplatusta kuunnellessa tulee oikein levollinen olo.

Katariinanlaaksoon mars!

perjantai 22. toukokuuta 2015

Vapaapäivän rento asu

En voisi elää ilman raitapaitoja. Etenkin valkopohjainen pusero mustilla raidoilla toimii lähes tulkoon asun kuin asun kanssa. Se on erityisen sovelias rentoon vapaapäivän asuun, etenkin jos sattuu lusmuamaan päivän metsän siimeksessä luonnon ihmeitä tonkien. Päivinä, jolloin ei välttämättä liiku hirveästi ihmisten ilmoilla, raitapaidan lisäksi puen ylläni pehmoiset farkut, heitän jalkaani mukaviksi mukautuneet nahkanilkkurit ja viskaan olalleni laukun, johon saa mahdutettua kätevästi kameran ja muun tarpeellisen tai vähemmän tarpeellisen roinan ja voilà – helppo asukokonaisuus on valmis. Ennen muinoin olisin kiskaissut converset koipiini, mutta tällä hetkellä en omista yhtään paria, sillä olen kuluttanut aikoinaan omistamani yksilöt kokonaan puhki ja nakannut ne menemään. Haaveilen salaa uudesta conssiparista, mutta mieltäni askarruttaa, olenko jo yli-ikäinen niitä käyttämään.

Vapaapäivinä en juurikaan meikkaa tai vietä aikaa peilin edessä, vaan sutaisen kuontaloni sotkunutturalle ja siirryn järkyttämään ulkomaailmaa. Tosin kuvista päätellen olisin ehkä kuitenkin voinut harkita tekeväni hiuksilleni jotain, jotteivät ne hulmuaisi ihan mahdottoman holtittomasti tuulessa. Älköön silti lukijain silmät järkyty tavallisen pulliaisen perusasusta ja vähäisellä meikillä paklatusta naamasta.


Tyyliasioita käsittelevissä blogeissa on tapana esitellä harkittuja ja silmää hiveleviä päivän asuja upeissa otoksissa. Minun todellisuudessani otokset ovat pykälää (inho)realistisempia. Kiitos ja kumarrus miehelle, joka toisinaan unohtaa tarkentaa kuvattavan kohteen. (Olet kuitenkin muutoin suhteellisen kiva tyyppi.) Sitä paitsi korkkarit eivät välttämättä ole paras kenkävaihtoehto, jos askeleensa suuntaa metsään.

Oikeanpuoleisessa kuvassa näkyvä Adaxin veska on muuten yliveto. Se on mukavan lötkö ja kätkee uumeniinsa yllättävän paljon tavaraa. Se on malliltaan niin perusveska kuin laukku kertakaikkisesti voi olla. Materiaali on osoittautunut kestäväksi, ja pintanahkaa on tietty helppo pitää siistinä. Siksi adaxini toimii juurikin rentona vapaapäivän laukkuna, kun en suuntaa isolle kirkolle, vaan keskelle metsää. Kylille pelmahtaessani saatan kiinnittää naamani kuntoon ja asuun vähän enemmän huomiota, mutta metsässä ei tule juurikaan muita kuin oravia ja variksia vastaan, jotka todennäköisesti eivät estä minua astumasta luontoon vääränlaisen, etikettiä rikkovan asun vuoksi. Tai mistäs sen näin ulkonäkökeskeisenä maailmanaikana tietää.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä on kaava, jolla rakennan usein rennon asukokonaisuuden. Ennalta arvattavaa, äärimmäisen mukavuudenhaluista ja konstailematonta, mutta ei aina jaksa vaivata aivojaan liialla vaatevalintojen monimutkaistamisella. Siinäpä resepti metsään sopivaan vaatetukseen.

Mikä on sinun lempiasusi rentoon haahuilupäivään?

torstai 21. toukokuuta 2015

Levylautasella parhaimmat artistit vierahilta mailta

Olen jo paljastanut sisäisen musiikkihörhöni ja lisää musiikkielämyksiä on jälleen luvassa. Tässä kirjoituksessa höpisin suomalaisista artisteista, jotka ovat vuosien varrella päätyneet soittollistalleni tiuhaan, mutta tällä kertaa haluan esitellä minulle rakkaita esiintyjiä muilta mailta vierahilta. Todettakoon taas, etten ole listannut musiikkisuosikkejani erityisessä järjestyksessä. Koska upeaa musiikkia on maailma tulvillaan, olen todennäköisesti unohtanut monta hyvää muusikkoa listaltani, mutta tässä oli ainakin muutama mahtava yhtye tai artisti, joihin kannattaa tutustua.


Rammstein

Testosteronia tursuava Saksan ihme. Yhtye, joka soittaa jykevää ja raskassoutuista rokkia omintakeisesti. Till Lindemann ei ehkä laulutaidoiltaan yllä maailman parhaimpien artistien joukkoon, mutta asenne ratkaisee.  Engel on yksi parhaimmista Rammsteinin tuotoksista. Ohne Dich, Rosenrot sekä Wo Bist Du sopivat haikeisiin tunnelmiin, Mein Teil, Keine Lust sekä Mein Herz Brennt antavat energiaa ja nostavat tunnelman kattoon. Sonnen video on mieletön!


Muse

Löysin Matthew Bellamyn riipaisevan raapaisevat lyriikat ja spektaakkelimaiset sävellykset teiniangstin aikoihin, mutta loistavat kipaleet vetoavat myös aikuisiällä. Itse asiassa bändi on minulle yksi rakkaimmista yhtyeistä edelleen. Muse toimii kaikissa tilanteissa – niin lenkillä kuin muuten vaan musiikkia fiilistellessäni. Absolution on kokonaisuutena loistava levy, mutta sen jälkeen Muse ei ole ollut välttämättä niin loistava. Tai, Black Holes and Revelatons on myös aika upea. Joka tapauksessa Muse on bändi, joka on yksi tärkeimmistä, rakkaimmista, vaikuttavimmista ja lohtua tuovista yhtyeistä päällä maan. En ole Brittein saarten yhtä parhainta kokoonpanoa nähnyt vielä koskaan livenä, mutta haaveissani on päästä kuuntelemaan yhtyettä paikan päällä..

http://www.soundi.fi/wp-content/uploads/old/Muse_GavinBond.jpg
Muse

Faith no More

Niin legendaarinen bändi, ettei se esittelyjä kaipaa. Mike Pattonin ääni on samettia. Ei tyyppi hassumman näkönenkään ole, köh köh. Esimerkiksi Epic on nimensä mukaisesti eeppinen teos, kuten myös Digging the Grave ja Black Sabbathin legendaarisesta War Pigs- laulusta tehty versio. The Gentle Art of Making Enemies toimii myös. Ehkä eniten kuuntelemani yksittäinen Faith No More- laulu on Ashes to Ashes.

http://www.videogamesblogger.com/wp-content/uploads/2011/02/mike-patton-picture-voice-of-darkness.jpg
Mike Patton

Metallica

Niin legendaarinen bändi, että vielä vähemmän esittelyjä kaipaava. Olen kyllä vuosien varrella kuunnellut paljon Metallicaa, mutta oikeastaan armaan parrakkaamman puoliskoni ansiosta olen ymmärtänyt yhtyeen hienouden. Erityisesti 80-luvun tai 90-luvun alun tuotanto uppoaa minuun, kuten myös Hetfieldin fantastinen tukkatyyli. One on paras.

http://rpp.pixafy.netdna-cdn.com/media/catalog/product/cache/1/image/af9751f3661a3491b2930f4decb97c49/4/9/4992_4_1.jpg
Metallica kasarityylissä


Sparzanza, In Flames ja Mustasch

Ruotsalaisen raskaan musiikin parhaimmistoa. Sparzanzaa ja In Flamesia kuuntelen etenkin juostessa tai adrenaliiniryöppyä kaivatessani, Mustasch kuuluu fiilistelyyn. Sparzanzan In Voodoo Veritas on loistelias rokkipläjäys, jonka yksi parhaimmista kipaleista on The Blind Will Lead the Blind. In Flames puolestaan on etenkin teiniaikojeni yksi suosikeistani. Laulut Jotun, Dialogue with the Stars sekä Come Clarity ovat upeita teoksia. Mustasch, vahvalla ruotsalaisella aksentilla perinteistä rokkia sahaava kokoonpano tekee suoraviivaista musiikkia. Esimerkiksi I Hunt Alone on aika hieno. Mustasch on muuten hävyttömän hyvä livebändi!


Danko Jones

Kanadalainen Danko Jones tihkuu testosteronia. Dankoa kuunnellessani löydän sisäisen örisevän luolamieheni. Full of Regret ja Code of the Road ovat klassikkoja, I Don't Care on korvamato hyvällä tavalla. Täydellistä adrenaliiniryöpyn tuottavaa, piristävää hyvän fiiliksen musiikkia. Toimii lenkilläkin.

Mustasch, Sparzanza, In Flames, Danko Jones

Vastapainoa raskaamman musiikin ryminälle tuovat kolme upeaa laulajatarta, joihin en vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut tykästyväni saati pystyväni julkisesti tunnustamaan ihastustani, mutta näkökannan muuttaminen on välillä hyvästä.  "Nimim. Metallityttö -87".

Marina & the Diamonds, Lana del Rey, Florence Welch


Florence + the Machine

Florence Welch on kertakaikkisen loistokas nainen, jolla on kyky tehdä mystisyyttä ja taianomaisuutta huokuvaa musiikkia. What the Water Gave Me on henkeäsalpaavan kaunis musiikillinen teos, jota kuunnellessa iho menee kananlihalle. Florence itse on kuin elävä taideteos, jonka musiikki, esiintyminen ja jopa asut muodostavat melkoisen loisteliaan spektaakkelin. Upea daami!


Marina & the Diamonds

Sen lisäksi, että Marina on yksi maailman kauneimmista naisista, osaa hän tehdä oivallisia sanoituksia. Etenkin ensimmäinen levy, The Family Jewels, on kuulunut soittolistani suosikkeihini. Myös kakkoslevyltä löytyy helmiä, kuten Fear and Loathing. Tyyliään indiestä enemmän elektropopin suuntaan muokannut Marina osaa tulkita laulunsa uskottavasti.


Lana del Rey

Eteeristä, utuista, soljuvaa musiikkia esittävän Lanan persoonasta voi olla montaa eri mieltä, mutta albumi Born to Die on ainakin minulle 2010-luvun yksi merkittävimmistä kevyen musiikin ilmiöistä. Vaikkeivät leidin lyriikat välttämättä kekseliäimpiä ole, mahtipontinen ja synkähkö sävelmaailma luovat kolkon kaunista tunnelmaa.


Onneksi on loistavia bändejä ja artisteja, joita kuunnellessa uppoutuu musiikin ihmeelliseen maailmaan ja jopa parhaimmillaan saattaa unohtaa muun ympäristön. Olen viime vuosina havainnut, että musiikillisesta lokeroinnista on syytä välillä ennakkoluulottomasti astua ulos ja kuunnella raskaan musiikin ohella rohkeasti eri musiikkityylejä. Genrestä riippumatta hyvät lyriikat ja kauniit melodiat piristävät, rentouttavat, pistävät pohtimaan tai hymyilemään. Oma soittotaitoni rajoittuu pianoon, jota olen soittanut pienestä piltistä pitäen, tosin viime vuosina kyseisen instrumentin hakkaaminen on käynyt valitettavan vähäiseksi, sillä pianoni jäi vanhempieni luokse muutettuani lapsuudenkodistani pois. Vaikken tätä nykyä naapureiden onneksi aktiivisesti itse tuota säveliä maailmaan, on musiikki minulle hyvin arvokas elämysten lähde. 


Löytyykö listaltani sinun suosikkejasi? Millaista musiikkia sinä kuuntelet?

tiistai 19. toukokuuta 2015

Sitkeät stereotypiat lappilaisista

Olen jo tottunut siihen, että  Lapin rajojen ulkopuolella asuvat suhtautuvat monesti Lappiin yhtenä isona klönttinä, joka maisemaltaan on pelkkää tunturia ja vaivaiskoivua, ja jossa kaikki ihmiset ovat samankaltaisia leppoisia (tai joidenkin mukaan kieroja) tyyppejä, jotka puhuvat samaa murretta, joikaavat päivät yöt läpeensä, halailevat poroja ja ovat luonnollisesti saamelaisia. Valitettavasti totuus saattaa kuitenkin olla hivenen toisenlainen. Ensinnäkin Lapin lääni on valtava alue, jonka kylät, kaupungit ja kunnat poikkeavat toisistaan niin maiseman, murteiden kuin asukkaiden kohdalla. Aivan samalla tavoin kuin pirkanmaalaiset ja varsinaissuomalaiset tai pääkaupunkiseudulla asuvat. Toisekseen lappilainen osaa junttiudestaan huolimatta sen verran maantietoa, että osaa määritellä paikan, johon hän matkallaan suuntaa. Jos matkaan Helsinkiin, en sano olevani reissussa Etelä-Suomessa. Ainakin turkulaisilla puolestaan tuntuu olevan vähän hatarammat tiedot pohjoisimmasta läänistä, sillä kovin useasti kuulen täällä ihmisten olevan lähdössä Lappiin aivan kuin ei olisi väliä, mitä paikkakuntaa lähdetään valloittamaan. Oulua ei muuten lasketa Lappiin kuuluvaksi, vaan kaupunki on Pohjois-Pohjanmaata.

Olen huomannut etenkin Turussa viettämieni vuosien aikana lapppilaisiin ja Lappiin (klönttiajattelun ohella) liitettävän monenlaisia ennakko-oletuksia. Kuulen joka päivä kommenttia "hauskasta puhetavastani". Olen laatinut listan muutamasta pelottavan vankkumattomasti vielä nykyaikanakin elävästä stereotypiasta, joita lappilaisiin sitkeästi liitetään.

Kotiseutuni kesä on kauniin kuulas


1. Lappilainen tai lappalainen, ihan sama asia. 

No ei muuten varmee ole. Lappalainen on itse asiassa vanha haukkumanimitys saamelaisista, kun taas lappilainen on korrekti nimitys Lapin valtavassa läänissä asuvasta tai sieltä päin kotoisin olevasta henkilöstä. Ken lappilaiseen hiihtokeskukseen tai mihin tahansa muuhun lomaparatiisiin suunnistaakaan, unohtakoon lappalaisista höpisemisen saman tien, ellei halua hämmentää ja ärsyttää paikallisia asukkaita. Kertauksena siis totean, että lappalainen ei ole yhdessäkään tilanteessa sopiva ilmaus, vaan loukkaus. Tamia siteeratakseni piste. 


2. Kaikki lappilaiset ovat saamelaisia, jotka ajelevat porovaljakoissaan pitkin erämaita neljäntuulenlakki päässään joikaten.

Jälleen kerran joudun tuottamaan valtaisan pettymyksen ja murskaan julmasti vallitsevan stereotypian, vaikka se kovin romanttiselta kieltämättä kuulostaakin. Moni lappilainen on itse asiassa yhtä saamelainen kuin pandakarhu Tao Tao. Saamelaiseksi ei noin vain ruveta, sillä kansaan kuuluvaksi tulee täyttää tarkat kriteerit, joista esimerkkinä mainittakoon jälkeläisperuste. Vaikka omasta sukupuustani saamelaisjuuria osittain löytyy, en voi kutsua itseäni saamelaiseksi, vaan määrittelen siis itseni lappilaiseksi. Ja olen nimen omaan lappilainen, enkä lappalainen tai laphalainen.

Jokaisessa lappilaisessa huushollissa ei pidetä poroja. Toki poro on edelleen hyötyeläin, ja esimerkiksi matkailupuolella varsin merkittävässä roolissa, mutta porotalous on nykyaikana vähentynyt huomattavasti menneeseen maailmaan verrattuna, koska poronhoito ei ole välttämättä kovinkaan kannattavaa puuhaa.


3. Lapin lisä

Lappilainen ei voi kertoa tarinaa ilman hervotonta paisuttelua tai liioittelua. Noh, elämä ilman viihdyttävää tarinankerrontaa tai superlatiiveja kävisi liian tylsäksi, eikös?

Kotiseutuni on talven ihmemaa
4. H tungetaan joka paikkaan.

En mhie thällhä thavhalha phuhu (peräpohjolan murteella ilmaistuna emmie tällä tavalla puhu - huomaa, ei hoota lainkaan!). Niin, vaikka yhtä lapin murretta väännänkin, ei joka toinen ääntämäni kirjain todellakaan ole h!  Eikä ole olemassa sellaista paikkaa kuin jänkhä tai tunthuri, vaan ne ovat ihan vaan jänkä ja tunturi. On olemassa jänkä, muttei jänkhää – paitsi Lapissa asumattomien mielissä. Sanan perusmuotoon eli sanakirjamuotoon ei tule koskaan hoota. Silloin, kun sanaa taivutetaan sijamuotojen avulla, h lisätään harkitusti, muttei sitä roiskita mielivaltaisesti vähän väliä sanan joka kohtaan, kuten jotkut luulevat. Kertauksena siis substantiiviin jänkä tulee h vain siinä tapauksessa, jos käytetään sijamuotoa illatiivi, jolloin sanamuoto on jänkhään. Jos haluaa välttämättä ärsyttää keskustelukumppaniaan, niin h-kirjaimen kanssa taitamattomasti kikkailu on oikein suotavaa. Muussa tapauksessa annettakoon h- kirjaimen olla suojeltu kohde tai jätettäköön kokonaan rauhaan, ellei äidinkielenään puhu lappilaista murretta. Lapissa ei muuten puhuta vain yhtä murretta, vaan samalla tavalla kuin muissa maamme lääneissä kielellisiä eroavaisuuksia löytyy eri paikkakuntien välillä.


5. Kaikki äänestävät Paavo Väyrystä tai vasemmalle suuntautuneita puolueita.

Lappi on sen verran laaja maakunta, että joukosta löytyy sivistyneitä, vähemmän sivistyneitä ja jopa politiikasta vähemmän kiinnostuneita yksilöitä. Väyrysellä lienee oma vannoutunut fanijoukkonsa, mutta ei jokainen Lapin rajojen sisäpuolella asuva tai asunut välttämättä hehkuta Väyrysen jupinoita.


 6. Lapissa kiire on tuntematon käsite

Ajankäsite on Lapissa erilainen. Välillä keskellä tunturia samoillessaan ymmärtää, kuinka kiire on lopulta hyvin turha keksintö ja vain tämä hetki merkitsee, niin kuluneelta ilmaukselta kuin se kuulostaakin. Vaikka keskellä korpea ei välttämättä kelloa tule tarkkailleeksi ihan yhtä tiiviisti kuin kiireisessä kaupunkimiljöössä, on silti syytä muistaa kunnialliset käytöstavat ja kunnioittaa paikallisia esimerkiksi käymällä kaupoissa, kahviloissa tai muissa virkistyspaikoissa aukioloaikoina ja päästää työntekijät koteihinsa ajoissa. Vaikka turistilla on leppoisa lomafiilis, voi paikallisella ihmisellä olla jopa kiire kotiinsa. On siis hyvä noudattaa aukioloaikoja, vaikka keskellä erämaata välillä ajantaju katoaakin.

Yksi harrastuksista: tulistelu luonnonhelmassa talvisaikaan

7. Kirosana muodostaa lappilaisen muodostaman lauseen ytimen.

Jos pöllimettällä sahaa sormensa poikki, törmää hillajänkällä karhuun tai ambulanssin saapumiseen kestää pari kolme tuntia, ei mieltä lämmitä, jos suusta lipsahtaa voihan kukkanen. Ärrän päristely tai hampaiden välistä tiukasti sihahtelu sen sijaan helpottaa kummasti oloa.


8. Kaikki lappilaiset ovat juoppoja.

Juu ei ole. Kyllähän alkoholi on monella suomalaisella ongelma, ja etenkin syrjäkylien harrastusmahdollisuuksien vähäisyydestä johtuen jotkut keskittyvät aivosolujensa tuhoamiseen alkoholin liikakäytön seurauksena. Ei se silti tarkoita sitä, että kaikki Oulusta ylöspäin pitävät alkoholia jumalanaan, jota palvovat eläimellisin menoin ja uhraavat sille elämänsä.


9. Lapin eksotiikka ja mystiikka

Lapin luonto luo outoa taikaa, se on fakta, mutta eivät modernit ihmiset välttämättä enää seitoihin tai metsänhenkiin usko. Eikä ainakaan meillä päin ole nähty shamaaneja, haltioita tai menninkäisiä vuosisatoihin tai -tuhansiin. Vanhat uskomukset ja mytologiat ovat toki todella mielenkiintoisia ja tutkimisen arvoisia, vaikkeivät ne enää vuosisatoihin (tai -tuhansiin) ole muodostaneet varsinaista dogmipohjaa lappilaiseen kulttuuriin.
 
 
10. Kaikki lappilaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Ainakin osittain totta. Kylästelykierrokselle kannattaa varautua tyhjällä vatsalla, sillä emännät ja isännät haluavat pistää pöydän koreaksi ja tarjota vieraalleen paljon ruokaa. Ehkäpä perinne runsaasta tarjoilusta ja vieraanvaraisuudesta juontuu pitkistä välimatkoista; koska matkantekoon pitää varata jopa koko päivä, kun reissaa pitäjästä toiseen, rutosti aikaavievä kylästely kasvattaa nälkää. Ei silti kaikissa läänin ruokapöydissä ole tarjottavana kystä kyllä, vaan totean, että jokainen ihminen on yksilö asuinalueesta riippumatta.


11. Luuta oven edessä kertoo, että isäntäväki on poissa kotoa.

Alueella, jossa ovia ei välttämättä lukita, laitetaan yhä luuta ovelle osoittamaan, ettei ketään ole kotona vastaanottamassa yllätysvieraita. Tosin siirryttäessä viiskytluvun kaltaisesta yhteiskuntarakenteesta vähitellen 2000- luvulle muun Suomen perässä ruvetaan ovet pistämään kunnolla säppiin. Luuta silti pysyy oven edessä, vaikka ihmiset ovat pikku hiljaa oppineet lukkojen käytön. Kenties seuraavaksi saadaan sähköt ja interneetti vai mikäs inertetti se uusin moderni hömpötys nimeltään olikaan.


12. Lappilaiset ovat joko puheliaita, letkeitä, leppoisia ja rehellisiä tai kieroa ja sutkia porukkaa.

Vieraanvaraisuuden vastapainoksi olen kuullut Lapissa asuvan väestön olevan varsin epärehellistä porukkaa, johon ei ole luottaminen. Toki lappilaisten joukosta löytyy jos vaikka minkälaista tyyppiä, mutta kieroutta ja muita negatiivisia adjektiiveja voi varmasti liittää moneenkin ihmiseen maantieteellisestä alkuperästä riippumatta.

Toisaalta saattaa joskus vaikuttaa siltä, että lappilaiset jäävät mielellään suustaan kiinni höpisemään tuttujen tai tuntemattomien kanssa niitä näitä vailla hoppua mihinkään. Ei silti voi yleistää, että kaikki lappilaiset ovat suulaita höpisijöitä, vaan hiljaisempiakin löytyy. Moni varmasti lienee innokas kertomaan tarinoita, mutta lappilaisuus ei automaattisesti takaa sitä, että rakastaa omaa ääntään. Toki on syytä muistaa, että aivan kuten muissakin maakunnissa, löytyy lappilaistenkin joukosta niitä, jotka kaipaavat omaa reviiriään ja tilaa.

http://blogit.yle.fi/sites/blogit.yle.fi/files/body_images/img_2344.jpg
Kampanisut ovat perinteinen leipomus (kuva)

On aika päättää paasaus. Kuten tekstistä varmasti kuultaa läpi, suhtaudun lappilaisiin kohdistuviin stereotypioihin huvittuneen ja ärsyyntyneen sekaisissa tunnelmissa. Välillä on hassua, kun joku esimerkiksi yrittää matkia puhetapaani, mutta toisaalta se saattaa olla myös todella halventavaa riippuen tilanteesta.

Onko joku muu kokenut itseensä liitettävän itseensä eirnäisiä olettamuksia kotipaikkaan liittyen? Millaisia stereotypioita sinun kotiseutuusi liitetään?


P.S. H- kirjainta ei todellakaan tungeta joka toisen kirjaimen väliin. Ei todellakaan.