maanantai 29. kesäkuuta 2015

Pallastunturin kupeessa, Muonion erikoisuuksia tutkimassa

Olen monen vuoden ajan haaveillut ja suunnitellut vaellusretkeä Pallastunturin kupeessa, mutta pohjoiseen suuntautuneet visiittini ovat olleet kerrassaan niin lyhkäisiä, etten ole voinut varata riittävästi aikaa tunturin vallloitukselle. Kun kesälomani viimein koitti ja puksuttelin kotiseutujani kohti, päätin vakaasti toteuttaa pitkään mielessäni pyörineen ajatuksen Pallaksella hiippailusta. Onneksi ihana ystäväni, joka on myös valunut etelämmäs lapsuudenmaisemistaan, sattui olemaan kanssani yhtä aikaa kotiseudullaan, ja päätimme yhteistuumin kiikkua Pallaksen keroilla. Kaiken kaikkiaan matkaan päätyi kolme naista, joten jo automatka oli varsin hiljainen vailla minkäänlaisia kälätyskohtauksia saati naurunpyrskähdyksiä. Vai miten se meni (terveisiä vaan Pirkanmaan liepeille).


Koska vaellukselle varaamamme päivä osoittautui varsin sateiseksi, päätimme ennen tunturimaisemiin pyöriskellä kylillä Muonion metropolin meininkiä fiilistellen. Kävimme muun muassa leikkimässä turisteja luontokeskuksessa. Pitkän automatkan ja höpöttelyn seurauksena vatsat alkoivat kurnia kaikilla kolmella reissaajalla siihen malliin, että katsoimme aiheelliseksi käydä tankkauskierroksella Aloitimme syömingit thaimaalaisessa ravintolassa, jossa ruoka oli ihan syötävää, mutta Olostunturin jyrkkä siluetti oli ruokailuhetken kauneinta antia. Jälkiruokaa metsästimme paikallisesta sveitsiläisestä kahvilasta. Muoniossa on kansainvälistä tunnelmaa.
   
Tunturiin ei pidä koskaan mennä vatsalaukku tyhjänä, mutta toisaalta jälkiruoaksi vetämäni valkosuklaa-hillasacher oli aika tuju satsi. Herkullista se kyllä oli, ja ainakin annokseni antoi energiaa moneksi tunniksi. Siirtykäämme ruoka-analyyseistä itse aiheeseen eli tunturimaisemien ihasteluun. Näitä pitkospuita pitkin aloitimme nöyrin mielin kiikkumisemme kohti keroja:


Pallas on osa Pallas-ja Olostuntureiden muodostamaa tunturiketjua, joka ulottuu Muonion ja Enontekiön kuntiin. Pallaksella on seitsemän keroa eli huippua, joista jopa yli kahdeksansadan metrin korkeuteen yltävä Taivaskero on korkein. Juuri Taivaskeron huipulla sytytettiin olympiatuli vuonna 1952. Alun perin tiimimme päämääränä oli kivuta Taivaskeron korkeuteen, mutta tuuli yltyi sen verran voimakkaaksi kesken vaelluksemme, että katsoimme parhaimmaksi siirtää Taivaskeron tutkimisen hamaan tulevaisuuteen.



Tunturi-Lapin ainutlaatuinen maasto juontaa juurensa kahdesta kolmeen miljardin vuoden taakse, jolloin maamme halki kulki Svekokarelideiksi kutsuttu poimuvuoristo. Varsinaiset vuoret ovat kuluneet, mutta juuriosiot ovat jääneet jäljelle nykypäivään saakka muodostaen tunturit. Pallas-Yllästunturin suunnalla on kaukana menneisyydessä ollut toimiva tulivuoria, jotka ovat sittemmin aikojen saatossa haipuneet, kuten täällä todetaan.



Pallaksen erikoisuus on se, että katsoopa mihin ilmansuuntaan tahansa, tulee aina kero vastaan. Aivan kuin olisimme kirjaimellisesti olleet tuntureiden syleilyssä, keskellä tunturivyöhykettä, jossa laet seuraavat toisiaan päättymättömänä ketjuna. Myös planeettamme pyöreys korostuu, kun joka suunnassa pönöttäviä keroja tuijottelee.  

 

Kesäaikaan Pallastunturi on oivallinen vaelluskohde henkeäsalpaavan kauniine maisemineen, mutta talviaikaan alueella voi myös lasketella Palkaskerolla, jos moisesta kamalasta harrasteesta tykkää (harrastakaa murtomaahiihtoa, kansalaiset!). Esimerkiksi suurempiin hiihtokeskuksiin verrattuna laskettelutoiminta on jokseenkin pienimuotoista, mutta toisaalta näin kauniissa maisemassa saattaa helposti unohtaa laskettelun tai ylipäätään muunkin sorttisen urheilun ja jäädä vain ihastelemaan avautuvaa maisemaa - näkymää riittää kauas, kauas. Luonto ja erämaamiljöö on Pallastunturin ehdoton valttikortti, sillä näin upeaa erämaata ei monessa tunturissa enää tavoita.


Pallaksella ei ehdi kovinkaan pitkälle kivuta, kun puuraja jää taakse. Tämä on minulle Suomen kansallismaisema!
 

Pallaksella ei pelkästään vaelleta, lasketella tai nautita kauniista miljööstä, vaan tuntureiden juurella on yhä poronhoitoalue; kerojen kupeessa on poroaitaus, joka on edelleen kuulemma käytössä. Tähän aikaan vuodesta ei pahemmin kisuroita sentään jolkotellut seuranamme, vaikka olisin toki ilomielin halunnut tarkkailla lähietäisyydeltä hellyttävän suloisten vassujen edesottamuksia. Vastasyntyneinä porotkin osaavat olla herttaisia.


Pallastunturin seudun kauneutta ja ainutlaatuisuutta pyritään säilyttämään suojelun keinoin; sen lisäksi, että tunturialue on osa Pallas-Yllästunturin sekä Pallas-Ounastunturin kansallispuistoa, kuuluu se Natura 2000-hankkeeseen.



Pallakselle rakennettiin ensimmäinen tunturihotelli vuonna 1938. Nykyään funktionalistisesta rakennuksesta on jäänyt tunturiin vain rippeet kivijalasta, sillä saksalaiset räjäyttivät hotellin Lapin sodan päätösvaiheissa vuonna 1944. Oli jokseenkin aavemaista hiippailla alueella, jossa entisistä ajoista oli muistona vain rauniot ja Leena Stenbergin hotellin muistomerkiksi ja Lapin sodan kauhuista muistutukseksi laatima teos. Selkäpiitä karmii edelleen, kun vain ajattelenkin aavemaista tunnelmaa, jota paikka huokui.


Alueelle myöhemmin rakennettu hotelli on sijainniltaan huomattavasti luontoystävällisempi ratkaisu, kunhan Lapland Hotels ei saa juntattua hankettaan kuusinkertaisesta hotellikompleksista läpi. Annettakoon luonnon olla rahaa tärkeämpi!

 

Pallaksella liikuskelu on pääosin sujuvaa helppokulkuisen maaston ansiosta. Ainakin Vatikuruun johtava kolmisen kilometrin pituinen polku soveltuu monenlaiselle liikkujalle, eikä nousu ole äkkijyrkkää. Toki alueella riittää monentasoisia polkuja, joista yksi tunnetuimmista on noin viidenkymmenen kilometrin pituinen Hetta-Pallas-vaellusreitti. En ole itse vielä päässyt kyseistä reittiä sen kummemmin tutkimaan, vaikkakin vaellus keskellä ankaran karua tunturimaastoa sekä yöpyminen erämaakämpässä vain hiljaisuutta kuunnellen on se, mitä sieluni halajaisi suuresti. Pallaksella pyöriminen lietsoi entisestään hinkuani vaeltaa Hettaan.


Sääolosuhteet olisivat voineet olla todellakin paremmat, sillä yhden laen valloitettuamme meille tuli hoppu rientää alas tuulen yltyessä sangen voimakkaisiin lukemiin. Tunturissa ei pidä koskaan pelleillä, vaan jos huomaa tuulen voimistuvan, on syytä rientää maan kamaralle. Tunturissa luonnonvoimat ovat armottomia. Säästä huolimatta tulin todenneeksi, että Ylläs on ykkönen, mutta Pallas on parhautta. Jos siis Pallaksen liepeillä sattuu liikkumaan, ei ole yhtään tekosyytä tunturialueen ihastelun välttämiseen. Niin uskomattoman mykistävät maisemat avautuvat joka puolelle keroilla kiikkuessa.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kukkakasa tihkusateessa

Yksi kesän kohokohdista Turussa on viikonloppu, jolloin järjestetään keskiaikaiset markkinat. Jokivarsi täyttyy keskiajalta 2010-luvulle päätyneistä pitkissä helmoissaan arvokkaasti askeltavista linnanneidoista ja nahkaisissa töppösissään hiippailevista ritareista sekä kaupustelijoista, jotka huhuilevat kojuistaan ja houkuttelevat kulkijoita maistamaan herkkujaan tai ihastelemaan käsitöitään. Tuomiokirkon liepeillä ja jokivarressa järjestettäviä markkinoita ei voisi enää tapahtumaan sopivammassa miljöössä järjestää, sillä mukulakivikadut ja alueen vanhat rakennukset luovat loistavat puitteet vanhaa maailmaa kunnioittavaan markkinahumuun. Kuinka nerokas idea onkaan antaa Turun jännittävän historian loistaa ja muutenkin tuoda menneet ajat osaksi nykyaikaa vuosittain yhden viikonlopun ajan. 


Historiahöperön on luonnollisesti joka vuosi käytävä aistimassa markkinatunnelmaa ja siirryttävä hetkeksi keskiajalle. Tänä vuonna innostuimme käymään alueella jo heti perjantai-iltana töiden jälkeen. Tihkusateesta ja harmaasta säästä huolimatta moni muukin oli intoutunut markkinoille antoisia apajia tutkimaan. Pikkuruiset kojut olivat täynnä kaunista katseltavaaa ja hurmaavat tuoksut huumasivat, mutta tällä kertaa hillitsin itseni, eikä mukaani ei tarttunut mitään, vaikka koruharakka päivysti etenkin korukojujen liepeillä silmät kiiluen. Oli nimittäin omatunto eli järki eli mies mukana.

Isolla kirkolla pyöriessä totesin, että ainakaan Turussa eläminen ei käy koskaan tylsäksi, sillä kaupungissa riittää aina jos vaikka minäklaista tekemistä ja näkemistä. Keskiajalle suunnatun visiitin ohella pistäydyimme samana iltana myös tiirailemassa fasaanien ynnä muiden uljaiden tipusten tepastelua Kupittaan Lintulammikolla. Kuvia en tullut ottaneeksi, mutta jokirannassa hiippaillessamme satuimme bongaamaan herttaisen sorsaperheen iltauinnilla. Pari poikasta lähestyi meitä varsin pelottomasti – kenties optimistiset lintuset kuvittelivat saavansa meiltä syötävää.

 
Harmaata päivää piristämään valitsin vaatekaappini värikkäimmän puseron. En varsinaisesti ole kukkakuvioiden intohimoisin puolestapuhuja, mutta päälleni päätyneessä puserossa ei ole survottu ällön romanttisen pastellisia ruusuja hempeästi sinne tänne, vaan musta tuo sopivassa suhteessa synkistelyä ja kontrastia muuten kepeään kuvioon. Printin lisäksi tykkään  puseron mallista, joten parseeli on ollut varsin tehokkaassa käytössä, sillä se tuntuu sopivan monen asun jatkeeksi ja monenlaiseen fiilikseen. Tällä kertaa yhdistin kukkapläjäyksen mustiin farkkuihin, mutta joku kaunis (kirjaimellisesti) päivä aion kiskaista päälleni valkoiset farkut.


Kuvia katsellessani en voi muuuta kuin onnitella itseäni, että olen viimein saanut potkaistua itseäni takalistolle ja tilannut itselleni viimein kampaajalle ajan monen kuukauden sitkuttelun ja vitkuttelun jälkeen. Edellisestä kerrasta onkin tainnut vierähtää ainakin kahdeksan kuukautta – kyllä, olen nainen, mutta äärimmäisen laiska ja saamaton kauneusasioissa. Kampaajalla käynti ei ole minulle mitään hemmottelua, sillä en tykkää nököttää vähintään tuntia täysin paikoillani ventovieraan nykiessä hiuksiani irti ja raapiessa päänahkaani. Sitä paitsi ajan varaaminen etenkin puhelimitse mihin tahansa on yksi vastenmielisimmistä velvoitteista, jonka vain tiedän. On torvisoittokunnan ja fanfaarien aika, jos saan psyykattua itseni ottamaan puhelimen käteeni ja jopa käyttämään sitä.


Koska olimme jälleen pyörillä liikenteessä, korkkareilla veivaaminen ei oikein kiehtonut, vaan tyydyin ballerinoihin. Täytyy sanoa, että muutama viikko sitten löytämäni Tamariksen pehmoiset nahkaballerinat ovat mielettömän hyvä löytö – en ole koskaan aiemmin onnistunut löytämään  pehmeitä ballerinoja, joissa olisi yhtä hyvä hinta-laatusuhde. Yleensä ballerinatyyppiset kengät hiertävät, puristavat, ahdistavat ja saavat alavartalopainoitteisen muijan näyttämään epäsuhtaiselta laajakuvalähetykseltä, mutta nämä yksilöt istuvat kanttuihini juuri kuten popojen kuuluukin. Tamariksissa on sitä paitsi todella hyvin muotoiltu, irrotettava sisäpohjallinen. On aina kolminkertaisen hurraahuudon paikka, jos kengästä lähtee pohjallinen irti – kenkää on näet helpompi pitää siistinä ja tilalle voi vaihtaa uuden pohjallisen, kun edellinen on käytetty loppuun.


Laukkuna toimi Smaak Amsterdamin Joy, johon mahtuu mystisen paljon roinaa. Tosin väitän olevani mestari haalimaan maagisen paljon turhaa rompetta laukkuuni joka kerta, kun kotioven aukaisen ja hipsaisen ulos. Jokaisen laukkuni vakiovarusteisiin kuuluu ainakin roppakaupalla kuukausia vanhoja ruokakauppakuitteja, nenäliinoja, ponnareita sekä koirankakkapusseja, vaikkei hurtta olisi edes mukana. Kerran löysin laukkuni pohjalta keittiöjakkaran suojatassut, jotka olivat ilmeisesti tuiki tarpeelliset mukana raahattaviksi, sillä ne väijyivät laukkuni pohjalla ainakin kolme kuukautta. Noh, koskaanhan ei voi tietää, millaisiin tilanteisiin päätyy, joten on syytä varautua kaikkeen mahdolliseen.

Herättääkö markkinahumu sinussa innostusta? 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Haunisten allas Raisiossa


Raision puolella sijaitseva Haunisten allas on hivenen ristiriitainen paikka. Se on ihmiskäden muovaama tekoallas, mutta toisaalta mutkittelevat kinttupolut, piskuiset poukamat, salaperäiset saaret sekä sankat metsät tekevät alueesta varsin mielenkiintoisen luontokohteen. Paikoitellen jopa yllättävänkin luonnollista järveä muistuttavaa allasta ympäröi monipuolinen luonto; vesistöä reunustavat tuuheat mänty- ja kuusimetsät sekä rehevä, arvoituksellinen lehtometsä. Alue yllättää retkeilijän osoittautumalla lähes lintuparatiisiksi, ja etenkin pesimisaikaan on suotavaa varautua innokasta sirkutusta vastaan korvatulpilla, sillä paikoitellen etenkin lokkien konsertoinnit yltävät melkoisiin desibelilukemiin. Haunisten allas on siis kaikessa monimuotoisuudessaan varsin erikoislaatuinen luontokohde, mutta sen hienous paljastuu vasta paikan päällä. 



Armoitettu ansiokkaan faktatiedon lähde, jota ei voi kukaan tietoa etsivä sivuuttaa, eli Wikipedia kertoo tekoaltaan rakennetun Raision- Naantalin vesilaitoksen raakavesivarastoksi vuonna 1973 ja olleen käytössä jopa vuoteen 2012 asti. Saman lähteen mukaan altaan ympärysmitta on niinkin laaja kuin 38 metriä, joten kyseessä ei ole mikään miniatyyrikokoinen lammikko. En olisi itse osannut hahmottaa allasta noin suureksi, vaan ensisilmäyksellä mielsin vesistön vain todella pieneksi jorpakoksi, mutta aikani talsittuani huomasin altaan monine poukamineen olevan salakavalasti suurempi kuin osasin arvioida. Tosin matemaattinen hahmotuskyky ei ole koskaan ollut vahvuuteni.


Allasta ympäröi reilu kolmen kilometrin pituinen polku, jota kulkiessa matkanteko taittuu sujuvasti suhteellisen helppokulkuisen maaston ansiosta, joskin paikoitellen maisema on melkoista ryteikköä. On siis syytä varautua siihen, että suvantokohtiakin reitin varrella löytyy. Maisemamatkailun lisäksi polku on myös oivallinen lenkkireitti.



Keskellä tekojärveä nököttää lokkieyhdyskuntien valloittama saari, jolta kantautui rannalle hillitöntä rääkymistä. Koska pesintäaika lienee lokeilla meneillään, emme viitsineet häiritä lintujen rauhaa, vaan kuuntelimme lintujen räkätystä säädyllisen etäisyyden päästä. Korvat kärsivät jo siitäkin – lokit osaavat olla suhteellisen kovaäänistä sakkia.

 

Selvennän vielä, että alueella piisaa lokkeja.
 

Yritin kovasti uskotella itselleni vedessä lunkisti uiskentelevien lintujen olevan vähintään kanadanhanhia tai itselleni vieraita eksoottisia höyhenkasoja, mutta ne osoittautuivatkin ihan valkoposkihanhiksi. Se siitä vuosisadan lintubongauksesta. Lokkien ja valkoposkihanhien lisäksi onnistuimme bongaamaan meidät huomatessaan nopeasti taivaalle lentoon lehähtäneen tikan sekä kallioisella rannalla hiippailleen västäräkin. Vielä suurempi lintubongaus.
 

Altaan reunamilla liikuskellessamme en voinut olla huomaamatta, kuinka siellä täällä pitkin kaunista rantaa lojui turhanpäiväistä romua paperiroskista ja eväskääreistä kahluusaappaisiin. Mikä kumma saa ihmiset pilaamaan kauniin maiseman turhalla roskamäärällä? Jos roinansa jaksaa kantaa keskelle metsää, ei liene iso homma raahata romppeensa myös ihan omin avuin pois.



Allasta ihailemaan pääsee helposti esimerkiksi omalla autolla, mutta autottomat kulkijat, kuten minä ja hän, saavuttavat kohteen näppärästi pyörällä. Olemme käyneet altaalla kerran aikaisemmin, jolloin kiersimme altaan parkkipaikka-alueelta päin, mutta tällä kertaa pyöräilimme ovelasti pitkin maita ja mantuja ja valloitimme alueen upean metsikön kautta. Mustat, aavemaiset kuuset loivat synkeää tunnelmaa valkoisten koivujen vastapainoksi. Altaan takamailla alkaa houkuttelevan oloinen metsäalue, jota kenties käymme tutkimassa myöhemmin kesällä paremmin. 


Olemme käyneet Haunisten altaalla kerran aiemmin, reilu vuosi sitten, jolloin oli sen verran sateinen ja harmaa päivä, että taisimme olla ainoat kulkijat alueella. Kesäkuisella reissullamme tilanne oli toisenlainen; alue kuihisi koiran kanssa lenkkeilevistä liikuskelijoista sekä kalastelijoista. Vielä muutama vuosi sitten sekä koiran kanssa liikkuminen että kalastaminen olivat tekoaltaan liepeillä kiellettyä puuhaa, mutta onneksi säännöt ovat muuttuneet. Ilmeisesti nykyään alueesta pyritään tekemään virkistysalue, johon tulisi myös uimaranta. Projekti ei suurten kulujensa vuoksi liene kuitenkaan aivan lähitulevaisuudessa toteutettava projekti. Sen verran siistintää alue tosin kaipaa, ettei kovin nopsaan varsinaiseksi virkistysalueeksi altaan ympäristöstä liene.


Järvimaisemaa keskellä metsäin yltäkylläistä vehreyttä sekä lintujen erittäin iloista konsertointia –siinäpä ovat ainekset, joista Haunisten hieno allasalue koostuu. Vaikka paikoitellen ympäristö on jokseenkin ryteikköistä, on se tutkimusretken arvoinen paikka. Jos viikonlopun suunnitelmat ovat vielä auki, Haunisten allas on hvyä vaihtoehto retkeilyyn luonnonhelmaan tahtoville.

Hyvää viikonloppua!

torstai 25. kesäkuuta 2015

Paluu arkeen eli ihmisten ilmoille

Jälleen yksi mukavissa merkeissä sujunut viikko on lipunut torstaita kohti kuin huomaamatta, vaikka oman ajantajuni mukaan olen vielä aivan alkuviikossa. Maanantaina sain vierastelun kunniaksi kattaa pöydän ja leipoa kesäistä suosikkiani, britakakkua, josta intouduin jopa postauksenkin julkaisemaan. Tiistaina otimme hurtan mukaan ja suuntasimme pitkälle lenkille Halistenkosken pauhua kuuntelemaan ja läheisen luontopolun vehreyttä ja rauhallista tunnelmaa aistimaan. Taisin ottaa epärationaalisen määrän kuvia, niin paljon, että teen oman postauksen paikasta, joka on omalla tavallaan yksi Turun hienoimmista. Monestakohan paikasta olenkaan noin todennut, kröhöm. Lienee käynyt jo ilmi, että metsänpeikko kun olen, sanavarastoni koostuu yltäkylläisen positiivisista attribuuteista luonnonilmiöitä kuvaillessani.


Myöhemmin tiistaina tapasin vielä ystäväni ruokatreffien merkeissä - paikaksi valikoitui italialaista herkkuruokaa tarjoava Sergio's Läntisellä Rantakadulla. Historianörttinä ihastuin paikkaan jo ennen ravintolaan sisään astumista, sillä 1700-luvulla rakennettu puutalo, jossa ravintola sijaitsee, on varsin upea pytinki. En ole koskaan aikaisemmin kyseisessä ravintolassa käynyt, mutta taidan pistäytyä paikassa uudemmankin kerran, sillä viihtyisä ja tunnelmallinen miljöö, ystävällinen palvelu sekä ennen kaikkea makunystyröitä hivelevä makoisa ruoka muodostivat upean kokemuksen (tässä ei ole piilomainintaa, vaan vilpitön kehu). Sateinen ilta loi hienot puitteet leppoisaan illanviettoon hyvässä seurassa. Käyn syömässä ulkona vain harvakseltaan, vain muutaman kerran vuodessa, joten kaltaiselleni juntille ravintolassa herkkuruoan mussuttaminen on aina yhtä huumaava kokemus. Vaikka tykkään ruoanlaitosta ja etenkin leipomisesta, on kieltämättä välillä ihanaa päästä valmiiseen pöytään.

Viikon loppuosa sujunee pitkälti töiden parissa. Eilen koittanut paluu työmaalle sujui varsin jouhevasti, ja itse asiassa oli jopa mukava päästä näkemään työporukkaa ja saada tavallinen arki  suljumaan totuttuun uomaansa, niin tylsältä kuin moinen ajatus kuulostaneekin. Lomailu ja lonkan vetely ovat kyllä varsin mielekkäitä toimimattomuusmalleja, mutta loppujen lopuksi pitkästyttävää. Sitä paitsi välillä metsänpeikolle tekee hyvää siirtyä metsien uumenista ihmisten ilmoille, joskin vielä hupaisampaa on erään karvaisen höntin edesottamusten tarkkailu. Välillä se mukamas yrittää olla katu-uskottava kulmakunnan koviskoira. 


Todellisuudessa se on lammas koiran vaatteissa (ja huuhkajaa saalistaessaan melkein maastoutuu karvakiehkuroineen mattoon).

Se on vieläpä hellyydenkipeä koiralammas. Eilen töistä kotiin palattuani olin juuri ja juuri ehtinyt istahtaa sohvalle, kun pienet suuret tassut lätsähtivät suoraan jalkani päälle sen kummemmin lupaa kyselemättä. Hentona ja hellänä alkanut kosketus muuttui vähitellen junttamaiseksi ja päättäväiseksi pihtiotteeksi, jottei kotiin palannut vahingossakaan lähtisi enää mihinkään.


Ihmisten maailma taitaa koiran näkökulmasta olla kaikkine lähtöineen ja työkiireineen kohtuuttoman julma. Äskeistä lausetta kirjoittaessani vierestäni kuului todella traagisen syvä huokaus kuin merkiksi siitä, että on aika lopettaa höpötys ja tehdä jotain järkevää. Eli valjastaa käteni yhteisön hyväksi ja rapsuttaa hurttaa.

Miten sinun viikkosi on sujunut? 

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Ylistyslaulu britakakulle


Olen odottanut tuoreiden mansikoiden rantautumista kauppoihin, jotta pääsen ottamaan äidin perintövadit esiin ja leipomaan kesän leivonnaiskuningatarta eli britakakkua. Rapsakan ja makean marengin sekä tiiviin kakkupohjan yhdistelmä on ennen kaikkea herkullinen, mutta osasista muodostuu myös sangen näyttävä jälkiruoka. Britakakun etu monipuolisen makelämyksen lisäksi on se, että marengista ylijäävät keltuaiset eivät mene hukkaan. Eikä siinä vielä kaikki: perusmarengin sijaan britakakku on mukavan mehevä olematta kuitenkaan äklöttävän makea.
 

Markkinointipuheeni britakakun erinomaisuudesta upposi minuun maanantaina, kun saimme vieraita ja sain tekosyyn leipoa sopivasti juhlavan kakun. Oma ohjeeni on mukaelma monesta eri reseptistä, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden sivuilta löytyy mainio ohje, jota itsekin käytin leipomukseni pohjana. Koska olen hieman kokeilevainen leipuri, halusin antaa oman säväyksen klassiselle leivonnaiselle lisäämällä taikinaan tujauksen vaniljaa sekä muutaman tipan sitruunamehua. Koska kananmunat olivat varsin pieniä, lisäsin vielä yhden kappaleen marenkiin ja kakkutaikinaan. Britakakkua leipoessa itselle mieluisan reseptin löytämisen lisäksi on todella tärkeää varoa keltuaisten pääsemistä valkuaisten joukkoon. Tässä siis oma brita-ohjeeni, joka on Kodin Kuvalehden ohjeen mukainen pienin säväyksin:


Suussasulava britakakku (noin 10 annosta)


Pohjaan tarvitaan
125 g margariinia (tosileipuritt käyttävät voita)
1 dl hienoa sokeria
4 keltuaista 
1 1/2 dl erikoisvehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria tai maun mukaan aitoa vaniljaa
3/4 dl maitoa
(muutama tippa sitruunnmehua) 

Marengin valmistukseen menee
 
4 valkuaista
1 1/2 dl sokeria


Miten britakakku tehdään?

Kananmunat on ensinnäkin syytä ottaa hyvissä ajoin huoneenlämpöön ennen leipomista, jotta ne vatkaantuisivat hyvin. Kakun valmistaminen aloitetaan erottelemalla huolellisesti ja todella tarkasti valkuaiset ja keltuaiset toisistaan. Etenkin marenkipohja on vaativa; pienikin määrä keltuaista valkuaisten joukossa muuttaa haluttua koostumusta, eikä näin ollen saada oikeanlaista marenkia.

Pohjan valmistus aloitetaan vatkaamalla huoneenlämpöinen rasva sokerin kanssa vaahdoksi. Keltuaiset lisätään yksitellen joukkoon. Seuraavaksi lisätään kuiva-aineseos (vehnäjauho, vaniljasokeri, leivinjauhe) taikinaan. Lopuksi lisätään maito. Halutessaan taikinaan voi lisätä mausteeksi esimerkiksi sitruunamehua. Kun kaikki ainekset on sekoitettu keskenään, lisätään taikina levyksi voidellun leivinpaperin päälle uunipellille.

Seuraavaksi on aika sännätä marengin kimppuun. Britakakkuun tulevan marengin valmistus on varsin yksinkertaista. Tarkasti keltuaisista erotelluihin valkuaisiin lisätään ohuena nauhana sokeri, ja seos vatkataan kovaksi vaahdoksi. Sopivanlainen marenkivaahto on kiiltävää ja kirkkaanvalkoista. Vaahto on valmista silloin, kun seos pysyy tiukasti kulhon pohjalla, vaikka kipon kääntäisi päälaelleen. Marenki lisätään taikinan päälle. Koska marenki leviää vähän paiston aikana, kannattaa jättää pohjataikinan reunoille tyhjää tilaa.

Britakakkua paistetaan noin 20-25 minuutin ajan 175 asteessa uunin tehokkuudesta riippuen, kunnes pohja on kauniin kellanruskea, ja marenkikin on saanut mukavasti väriä pintaansa. Kakun annetaan jäähtyä ennen täyttämistä. Täytettäessä kakku leikataan puoliksi tai sopivan kokoisiksi osasiksi. Täytteen ja koristeiden suhteen vain mielikuvitus on rajana – luovuus kukoistakoon!'


Mitä täytteeksi britakakkuun?

Täytteeksi jokainen leipuri voi kehitellä mielivaltaisesti itselleen maittavan yhdistelmän; hedelmät ja marjat esimerkiksi rahkan, kermavaahdon tai rahka-kermaseoksen kera toimivat aina takuuvarmasti. Myös erilaiset kiisselit sopivat herkkään kakkuun makua tuomaan. Britakakku kannattaa täyttää juuri ennen esillepanoa, jottei täyte pääse valumaan kakkua pitkin, ja jotta maku pysyisi mukavan raikkaana. Vettynyt kakku ei välttämättä aiheuta tajunnanräjäyttäviä makuelämyksiä.

Itse laitoin tällä kertaa britalevyjen täytteeksi epämääräisessä mutu-tuntumasuhteessa kermavaahtoa, maustamatonta rahkaa sekä sitruunarahkaa. Käytän todella harvoin valmiiksi maustettuja rahkoja, mutta Valion sitruunarahka yllätti positiivisesti – se sopi tuoreiden mansikoiden kanssa hyvin. Tosin sokeria seos ei kaivannut yhtään, sillä mainitsemani sitruunarahka oli omaan makuuni todella tuhtin makea. En ole kermavaahdon suurin ystävä, joten rahka on oiva konsti saada kermaiseen makuun vähän potkua, jottei makupaletti ole liian tunkkainen. En muuten juuri koskaan lisäile sokeria kermavaahtoon, sillä lopputulos olisi mielestäni aivan liian äitelä.


Innostuin myös samana päivänä kehittelemään uuden kesäisten muffinssien ohjeen. Sain päähäni testata, saisiko raastettua omenaa taikinaan lisäämällä perusmuffinssitaikinaan lisämakua. Ihan hyviä olivat omenaiset versiotkin, mutteivät ne yltäneet lähellekään porkkanakakkutyyppisten muffinssien ihanuutta – olen nolosti heikkona kaikkeen porkkanakakkuun liittyvään. Jotain omenapulleroista jäi vielä uupumaan, joten koekeittiö jatkaa vielä tuotekehittelyään. Palaan asiaan, kunhan saan loihdittua täydelliset raastemuffinssit. Koristeluun käytin samaa rahkaseosta kuin britakakkuunkin ja lisäksi survaisin muutamat mansikat ja mantelirouheet leivosmöhkäleiden päälle.


Valitettavasti en kuulu nättejä koristeita leipomustensa päälle nykertävien näpertelijäin joukkoon, vaan noudatan koristelufilosofiassani hivenen brutaalimpaa, ronskimpaa otetta. Haluaisin kyllä oppia kärsivälliseksi kikkailijaksi, mutta siihen asti lähipiirini kärsiköön persoonallisista kyhäelmistäni. Eikös persoonallinen ole sopiva termi kuvaamaan kaikkea vähän epämääräistä? Ei taaskaan ruokalehtien tai -blogien sivuilta poimittua, mutta laitoin nyt sitten kuitenkin kuvat nettiin.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lomalla opittua

Takana on kerrassaan mahtava juhannus ja myös kesäloma. Säädyllisten suomalaisten tavoin olen viettänyt mittumaaria nauttimalla keskikesän luonnosta meren ääreen hakeutumalla ja metsiköissä samoilemalla. Olen pyöräillyt, nauttinut sadepäivästä ja syönyt kelpo ruokaa –myöhännäisherännäisenä olen ymmärtänyt muun muassa chorizon ja kanan makunystyröitä mukavasti kutkuttelevan liiton herkulllisuuden. Ohjelmaan on mahtunut myös pienimuotoista kyläluutana luuhaamista. Koska lomaa on jäljellä vielä kahden päivän ajan, ennätän vielä nauttia kiireettömyydestä ja mukavista jutuista ennen arkeen paluuta. 

Juhannusaatolle sijoittuneesta Kuuvannokan kierroksesta olen jo ennättänyt mainita, mutta pariskunta luontohörhöilijät on lisäksi hiippaillut myös Haunisten altaalla ja uudemman kerran Kärsämäen pirunpesällä hämmentymässä. Haunisten altaasta riittää niin paljon kuvia ja kerrottavaa, että omistan paikalle kokonaisen postauksen vielä tämän viikon aikana. Alla oleva kuva on napattu pirunpesältä, joten kuvatun naikkosen pöllämystynyt katse selittyy upean, mykistävän miljöön arvoituksellisuudella.
 

Sekä juhannuksen että parin viikon loman ajan rento lomailija on autuaasti kytkenyt tyyliasioita käsittelevän aivolohkonsa täydellisesti off-asentoon ja hiippaillut pitkin Turkua mahdollisimman helpoissa asukokonaisuuksissa. Myönnän nauttineeni suunnattomasti turhamaisuuden jättämisestä paitsioon, sillä minulla on ollut nimittäin parempaakin tekemistä ja mielekkäämpää aivopähkinää kuin korkokenkien ja laukkujen yhdistely. Olen mieluummin keskittynyt viettämään aikaa sukulaisteni kanssa tai vaeltamaan luonnonhelmassa, jolloin vaateasioilla ei todellakaan ole muuta merkitystä kuin mukavuus ja esimerkiksi sateelta suojautuminen. Olen havainnut, että tyylipohdintojen sivuuttaminen on kieltämättä mukavaa vaihtelua laukkuvouhottajan elämään. Onnittelen yhä itseäni terävästä ja varsin nokkelasta huomiosta.

Lyhyen lomani aikana olen oppinut muitakin asioita, kuten sen, että välillä on hyvä heittäytyä ja antaa asioiden soljua omalla tahdillaan hosumatta. Unohtaa suorittaminen, aikataulut, rutiinit ja pakolliset tehtävät. Uraudun helposti haalimaan itselleni monenlaisia pieniä tai suuria projekteja ja lastaamaan itselleni toisinaan runsaasti erilaisia tavoitteita niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Olipa kyse juoksemisesta tai työasioista, minulla on tarve kehittyä jatkuvasti paremmaksi osaajaksi ja onnistun lastaamaan itselleni enemmän tai vähemmän typeriä odotuksia, joita fiksumpi ihminen ei edes kokisi tarpeelliseksi täyttää. Lisäksi minulla on välillä ehtymättömältä tuntuva kilpailuvietti, jonka kohdistan itseeni - haluan suoriutua tekemästäni yhä tehokkaammin, paremmin ja nopeammin.

Haluan mieltää itseni tomeraksi ja tekeväksi tyypiksi. Olen kuitenkin lomalla ollessani tajunnut, että välillä on hyvä höllätä tahtia ja jättää tekemättä typeriä vouhotuksia vain sen vuoksi, että niin pitää tehdä. Maailma ei romahda, vaikken kehittele elämää suurempia hankkeita joka päivälle tai vaikkapa ehdi siivota joka viikko tai käy juoksemassa tiettyä kilometrimäärää per viikko – joskus on hyvä pysähtyä ja levätä. Piti nähtävästi elää melkein kolmekymmentä pitkää vuotta tajutakseen, että välillä on ihan suotavaa olla lomalla ja vaikkapa nukkua aamusella pikkuisen pitempään, jos siltä tuntuu. Nobelin pöljyyspalkinto, täältä tullaan.


Jo mainittujen oivallusten lisäksi olen havainnut, että Turussa asuminen taitaa olla aivan kelvollista. Vaikka sieluni halajaa tuntureille, ja sydämestäni puolikas kuuluu aina Kolarin rakkaisiin lapsuusmaisemiin (ja äidin herkkujen äärelle), Turussa saan jakaa elämäni sympaattisen, ihanan avomieheni kanssa, jonka luokse  minulla oli reissuni aikana ainakin Haltin kokoinen ikävä. Ei voi muuta kuin tykätä, kun saa itseään kaksinverroin pahemman luontohiippailijan kanssa tutkia lähimaastoja, nauraa vatsat kipeiksi asioille, jotka kenties vain me kaksi miellämme koomisiksi, puhua mistä vain vailla vaivaantumisen pelkoa sekä tietenkin halata rakasta. Onnea on tietenkin myös koira, joka on tykästynyt kovasti tuliaiseksi saamaansa pörröiseen huuhkajaan, joka vatsasta painettaessa huhuilee villisti. Jännityksellä odotamme, koska hurja hurtta onnistuu hajottamaan leluhuuhkajansa.

Kesälomani on ollut varsin onnistunut ja oivallusten täyteinen. Luonnollisesti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt matka pohjoiseen sukuloimaan ja tunturimaisemasta energiaa tankkaamaan. Lukemaan en hirveästi tällä lomalla ole ennättänyt ihanien ihmisten viedessä minut mennessään, mutta jääpähän ohjelmaa heinäkuun loman varalle. Arkeen ja työkuvioihin palaaminen häämöttää jo nurkan takana, mutta onneksi alkavalle viikolle on luvassa vielä mahtavia asioita – tänään  saamme vieraan, ja huomenna säntään syömään ystävän kanssa.

Tervetuloa siis arjen kiireet – olen valmis hyväksymään teidät osaksi elämääni ja uskallan ottaa humputuksenne levänneenä vastaan!

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Juhannus Turussa

Rakastan joulun aikaa, mutta muutoin kalenterijuhlat eivät hirveästi herätä minussa suuria tuntemuksia. En koe tarvetta tehdä mitään erikoista esimerkiksi vapun aikoihin vain sen vuoksi, että niin kuuluisi tehdä, vaan nautin lähinnä ylimääräisestä vapaapäivästä. Toki perinteistä kiinni pitäminen häilyväisessä maailmassa on kannustettava asia, ja juhlantuntu arjen keskellä on  oikeastaan vain mukavaa, mutta en hirveästi välitä varsin monen suomalaisen tavasta viettää juhannusta vettä väkevämpien voimalla. Mieluummin vaikka nökötän kotona kuin katselen turhanpäiväistä örisemistä, örvellystä ja pahimmillaan jopa kännistä riitelyä.

Viime juhannus humpsahti nenäni ohitse jalkapallon MM-kisahuumassa. Tänäkään vuonna ohjelmaan ei ole ainakaan toistaiseksi kuulunut sen suurempia juhlallisuuksia tai tapahtumia. Suurin arjesta poikkeava teko on ollut se, että olen nukkunut aavistuksen pitempään kuin tavallisesti, mutta enemmän aamu- kuin iltavirkulle sekin on jo sangen spektaakkelimainen ilmiö. 

Eilen kuljimme Ruissalossa aikeenamme käydä paistattelemassa päivää Kuuvannokassa, mutta ennen varsinaisen kohteen saavuttamista ehdimme matkan varrella  tutustua villapöksyt jaloissaan viipottaviin määkiviin, varsin uteliaisiin otuksiin...


... ja kadehdittavan leppoista juhannusaattoa viettäviin, elegantisti tummiin verhoutuneisiin mötiköihin...


 ... sekä tietenkin golf-pelaajien suosikkilintuihin, jotka tepastelivat ja kaakattivat tarmokkaasti pelloilla muutaman herttaisen poikasen yrittäessä pysyä emolintustensa kintereillä. 


Määränpäässämme oli tuulista ja jopa sateisen oloista, joten näkyvyys aavalle Airistolle ei ollut selkein mahdollinen, mutta kaunista silti oli. 
 

 

Istuimme hetken aikaa rantakivikolla meren tuoksua haistellen ja kuunnellen aaltojen loiskintaa kiviä vasten. Tummat pilvet taivaalla enteilivät sadetta, mutta onneksi vältyimme sadekuuroilta, ja aurinkokin innostui paistamaan välillä. Juhannuksen kunniaksi ulapalla suhasi monenlaista paattia suuntaan ja toiseen. Lokit liihottelivat nauraen ympärillämme, mutta joutuivat pettymään, kun emme antaneet niille syömistä.
 
 

Yksi lokeista kiipesi nököttämään yksinäisen siirtolohkareen päälle päivää paistattelemaan. Vaikka se kuvassa katsoo mukamas ihan muualle, se kyttäsi koko ajan eväitämme.


Myös joutsenpari untuvaisine poikasineen kurvasi paikalle lounastauolle rihmamaista levää nokkiinsa kiskomaan. Pääsimme yllättävän lähellä pesuetta – toki emme halunneet häiritä uljaiden lintujen rauhaa, vaan tyydyimme ihastelemaan lintuja kohteliaan etäisyyden päästä.



Villiintyneiden syreenipensaiden ja muun kasvuston kätköissä piileskeli epäloogisesti keskellä ei mitään sijaitsevat ties kuinka vanhat, upeat kiviportaat. Olisivatkohan portaat aikoinaan johtaneet jonkun talon pihalle? Olisi mielenkiintoista tietää, onko paikalla joskus sijainnut jonkinmoinen rakennus, ja miksi se on mahdollisesti purettu.


Noin kolmenkymmenen kilometrin pituisen pyörälenkin jälkeen reiteni olivat kuin kaksi raskasta betonimöhkälettä, joita raahasin höntinnäköisesti perässäni – olisi ehkä kannattanut sittenkin pumpata vähän ilmaa melkein tyhjään takarenkaaseen. Pyöräily osoittautui loppujen lopuksi siis oikein tehokkaaksi treeniksi, ja lenkiltä kotiin selvittyämme perusruokakin, uunilohi perunoiden ja salaatin kera, maistui kerrassaan taivaalliselta.

Oivallinen tapa viettää kaupunkijuhannusta on hypätä pyörän selkään ja lähteä ajelemaan kiireettömästi ympäri kotikaupunkiaan. Muut ihmiset ovat rientäneet maalle juhlahumun innoittamina, joten tavallisesti kihisevän ja kuhisevan kaupunkimiljöön hiljaisuudessa on jotain maagista.