torstai 30. heinäkuuta 2015

Ylläksen huipulla tuulee

 
 

Sisko ja sen veli huiputtivat Ylläksen, tuntureista uljaimman (pitäähän nyt aina vähän kotiin päin vetää), sillä kotiseuduilla ei voi käydä ilman vähintään yhtä keron valloituista. Sääolosuhteet olivat vaeltajille varsin suosiolliset; aurinko kirkasti maisemaa, ja lempeä tunturituuli toi välillä kaivattua vilvoitusta. Puhtaansininen taivas, tunturin kivinen laki ja ympäröivät kerot olivat kaunista katseltavaa. Huipulta avautuvat ainaisesta tunturiusvasta uskomattomat näkymät lähes maailman ääriin. Ainakin kolarilaisen näkökulmasta, sillä mitäpä muuta ihminen loppujen lopuksi elämässään kaipaa kuin hyvien tyyppien lisäksi mahdollisuutta vaellella keskellä ankaraa mutta kaunista tunturimaisemaa. 


 


Lähdimme matkaan Äkäslompolon kylän puolelta. Tunturin parkkipaikka-alueelta kohoaa aivan huipulle asti leveä, helppokulkuinen tie, jota pitkin on vaivatonta taivaltaa. Toki on muistettava, että tunturin kiikkumiseen vaaditaan jonkin verran kuntoa, sillä muutaman sadan metrin rykäisy ylämäkeen hapottaa kintut, etenkin jos liikkuu tehokkaasti. Ken tunturissa ei ole liikkumaan tottunut muistaa ottaa vesipullon tai jopa eväshedelmän mukaansa ja pitää tarpeen vaatiessa taukoja.
 
 

Äkäslompolon piskuinen tunturikylä häämöttää järvimaisemineen taustalla. 


Jos Ylläksen haluaa valloittaa vähemmän urheilullisessa mielessä, Ylläsjärven kylältä voi puikata gondolihissin kyytiin ja ihailla hulppeita näkymiä ilmasta käsin. Itse olen kerran uskaltautunut gondolin kyytiin talvisaikaan. En varsinaisesti kärsi korkeanpaikankammosta, mutta tutiseva ja hutiseva kyyti yhdistettynä armaani varsin värikkäisiin ja kenties hivenen liioiteltuihin kertomuksiin lukemistaan gondolihissiturmista saivat minut vakuuttuneeksi patikoinnin ylivertaisuudesta. Jatkossa siis suosin ihan jalkapeliä hurjien härvelien sijaan.
 
  

Muutaman sadan metrin korkeudesta katsottuna joka puolella näkyy keroja. Puustoa ei pahemmin näillä korkeuksilla kasva, mutta muutama kitukasvuinen männynalku saattaa siellä täällä ankaria luonnonvoimia uhmaten pyrkiä kivenrakosista esiin.



  
Tunturin laella oli monenlaista vaeltajaa liikkeellä. Kaksijalkaisten lisäksi myös porot olivat valloittaneet tunturin, joskaan ne eivät todennäköisesti olleet kuntoaan kohottamassa tai maisemia ihailemassa, vaan pakoilemassa sääskiä. 


Kyllä reidet pyysivät jo armoa, kun viimein saimme valloitettua korkeimman laen –veljeni Leijonamielen vauhti oli varsin tehokasta. Veli höpisi niitä näitä siinä missä itse puuskutin naama punaisena, sillä Turunmaan kukkulat ja mäennyppylät eli vuoret, kuten paikalliset niitä kutsuvat, eivät vedä vertoja tunturikerolle kiikkumiselle. Ei pahemmin tehnyt illasta enää mieli käydä juoksemassa, eikä olisi kyllä tunturinykäisyn jälkeen enää muuta hikilenkkiä vaaditukaan.




Yllästunturin laki on pitkälti ihmiskäden muokkaama, onhan kyseessä hiihtokeskus, mutta lähimaastosta sen sijaan osa kuuluu Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, jossa tavoittaa paremmin luonnonrauhaa ja kairan karuutta. Vaikkei huippualue kovinkaan luonnontilassa enää nykypäivänä ole, tekee yli seitsemänsadan metrin korkuinen kiviröykkiö vaikutuksen.

 


Taustalla häämöttää Kellostapuli, yksi Ylläksen alueen seitsemästä huipusta. Haaleansiniset pilvet olivat vaelluksemme aikoihin niin matalalla, että ne näyttivät lähes putoavan suoraan tunturin huipulle. 

 

On se vaan uskomattoman upea, ainutlaatuinen luontokohde. Tekisi mieli vaikka saman tien lähteä uudestaan kiikkumaan keskelle keroja.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Tahdon pohjoisen taivaan, tahdon alleni graniitin

Kaikki hyvä on päättyvä aikanaan, niin myös kesäloma. Kaiken kaikkiaan loma on ollut lyhyt mutta varsin antoisa; olen käynyt Uudessakaupungissa, Tampereella ja kotisedullani. Matka pohjoiseen sujui oikeastaan todella hyvin, joskin paluumatkan loppuvaiheissa piti hieraista silmiä pariin otteeseen varmistaakseni olevani Turussa Kolarin sijaan; keskellä Koroistenniemeä sojottavat heinäseipäät olivat suoraan kuin kotikonnuiltani. 

Nyt on taas aika palata arkeen, vaikka toki olisin vielä vähän aikaa mieluusti lomasta voinut nauttia. Toisaalta on mukava päästä kiinni rutiineihin ja arjen rytmiin, eikä vain vaellella Ylläksen huipulla kuin sääskiä paossa olevat kisurat konsanaan. Paitsi että valehtelisin jos väittäisin, ettenkö voisi lahnustaa pitkin karuja metsiä kyllästymättä tai vaikka joka päivä huiputtaa jonkin kotikyläni seitsemästä tunturista.


Junaan hyppääminen oli jälleen vaikeaa perheen ja tuntureiden jäädessä toiselle puolelle Suomea. Tällä kertaa lähteminen oli jopa haikeampaa kuin edellisellä kerralla. Turku on kyllä kiva kaupunki, mutta ajatus siitä, etten näe perhettäni ja läheisiä ihmisiä tai edes karua kairaa ties kuinka moneen kuukauteen, on suhteellisen epämieluisa.

Vaikka missä päin maailmaa asuisin, juureni ovat tukevasti pohjoisessa. Otsikko on repaistu Mokoman laulusta Sydänjuuret, jonka sanoitus kuvaa omalla kohdallani eritoten nitä kaipauksen tunteita, joita mielessäni liikkuu kotiseudut hyvästellessäni:

Sain äidiltä rakkauden
Sain isältä maan
Pakahduttavan kaipauksen
Mieleen painamaan

Tahdon ylleni pilvet
Tahdon alleni vakaan maan
Tahdon rintaani juuret
Tahdon mieleni vapauttaa


Kaipa se on osa luonnettani, että kaihoan sitä, mitä minulla ei ole. Turussa ollessani kaipaan Lapin raukoille rajoille sukulaisteni huomaan. Jos taas viettäisin pidemmän aikaa Kolarissa, kaipaisin kaupungin vilinää ja vilskettä. Tarvitsen sopivassa suhteessa turpeen tuntua varpaitteni alle, mutta toisaalta myös kaupungin suomaa anonymiteettiä ja nopeaa rytmiä.

Kunpa keksisin ratkaisun, jonka avulla voisin viettää enemmän aikaa Kolarissa perheeni parissa luopumatta toisaalta Turun säpinästä. Toistaiseksi tyydyn elämään kuin Nuuskamuikkunen konsanaan ja raahaan kapsäkkiäni kahden rakkaan paikan välillä.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Melkein asiallinen jakkutyyppi (melkein)

Palatkaamme hetkeksi erääseen kesäiseen päivään viime viikolla, kun Turunmaalla aurinko paistoi antaumuksellisesti. Kävin isolla kirkolla pyrähtämässä monta tärkeää ja vähemmän merkittävää asiaa hoitamassa. Saatoinpa käväistä myös pruuvailemassa ja kuolaamassa Daniel Wellingtonin kelloja, joista jo olen yhden postauksen verran pöpissyt. Paikan päällä ihasteltuna Wellingtonin kellot olivat kerrassaan hämmentävän nättejä, mutta yksi oli ylitse muiden: malli nimeltä Classic Bristol tuntui heti omalta. Kello on tosin sen verran merkittävä hankinta naisen elämässä, etten suin päin tohdi sellaista hankkia, vaan hanke saa jäädä vielä osaltani hautumaan ja Bristol jäädä vielä kaupan hyllylle ostajaa odottelemaan. Harmi, että syntymäpäivääni on vielä tolkuttoman pitkä aika, mutta ehkäpä kello paljastuu pukinkontista.


Läksin pitkin kylänvartta kulkemaan aika klassisessa ja jopa melkein asiallisessa yhdistelmässä. Kiskoin kinttuihini monen vuoden ajan palvelleet soveliaasti rikotut farkut, valikoin ainoan sopivasti kesäisen,valkoisen ja hihattoman liuhupuseroni vaatekaappini syövereistä ja nakkasin päälle kevyen jakun, sillä aamutuimaan keskustaa kohti kulkiessani oli vielä mukavan viileähköä. Päivän mittaan jakku sai lentää veks – Turussa paistoi oikein urakalla aurinko, ja lämpöön tottumaton lapinjuntti meinasi paahtua. Farkuissa taaperrellessani tuli hulmuavia helmoja ja kevyitä vaatekerroksia ikävä.


Hopeainen rannekoru on minulle erittäin rakas, sillä olen saanut sen aikoinani lahjaksi tärkeiltä ihmisiltä. Korussa roikkuu komsiopallo, lapinjuntille tärkeä lintu riekko, revontulet sekä laukkanen, joka useimmiten roikkuu Saamenmaan naisten riskuissa.


Takki, joka saa todellisuuden maijapoppasen näyttämään melkein asialliselta, on ainut hupsun törsäämiseni kohde Tampereelta; kaupoissa koluamisen sijaan keskityimme kaverini kanssa tuhlailun sijaan perehtymään museoiden ja nähtävyyksien maailmaan ja syömisen iloon. Vaan sattuipa käymään niin ikävästi, että unohdin ottaa takin mukaani. Aikani tamperelaisessa vesisateessa ja viileässä säässä hytistyäni luovutin ja kävin nopean täsmävisiitin kauppakeskuksessa, jonka nimeä en muista, kiskaisin kuviin päätyneen jakun niskaani ja tykästyttyäni kivaan malliin päätin tehdä harkitsemattomasti nopeat kaupat. Tunsin heti muuttuvani 28-vuotiaaksi aikuiseksi naiseksi, joka puhuu sivistyneesti ja selkeästi artikuloiden, muttei koskaan meuhkaa ruoka suussa saati hymise lenkkipolulla rytmiorkesteri Mokoman lyriikoita (kyllä, olen juuri se punanaamainen puuskuttelija, joka saattaa intoutua kesken juoksulenkkinsä lauleskelemaan jopa ääneen).
 

Tosin asiallisen oloista leidiä minusta ei taida kehkeytyä koskaan. Paljastun viimeistään siinä vaiheessa, kun aukaisen suuni ja alan pälpättää murteellani. Tai kun kiikun pitkin kallioita kuin kuriton kakara konsanaan. 


Harmaanbeiget Tamariksen ballerinat jalkaan ja olalle samaa sävymaailmaa huokuva Smaak Amsterdamin Joy, kas siinäpä yllätyksellisen väripaletin ainekset. Lisäasusteeksi valitsin kuvanottohetkellä tuulentuivertaman kuontalon. Siistit hiukset ja minä plus varsin vekkuli Turun tuuli on yhtä kuin viehkeä letti. Kas näin heiluu kuontalo ja niin edelleen!



Olen vuosia protestoinut bleiserien ja jakkujen ylivaltaa vastaan, mutta kieltämättä moisissa vaateparseeleissa on etunsa. Helppo konsti saada vähän ryhtiä asuun on kiskaista sopivan siisti kolttu harteita lämmittämään. Se myös piilottaa näppärästi puseron, joka on ahkerahkosta silittämisestä huolimatta ikuisesti ryppyinen. Ihan hyvä ostos jakkuni taisi siis olla, vaikka aluksi meinasin harmitella takkini unohtamista kotipuoleen ja hurjaa ostelua. Noh, sattumalta monesti parhaimmat löydöt monesti tekee.

Olen viime aikoina innostunut koettelemaan kaavoihin kangistunutta pukeutumisfilosofiaani ja rohkaistunut yhdistelemään itselleni jopa vähän vieraita elementtejä. Rokkityttö '87 on löytänyt vaaleiden värien hienouden, käyttänyt mekkoja, sortunut välillä tykkäämään sopivan järeästä kukkakuosista ja päässyt yli pahimmasta sinisen kammosta. Viimeisin en-sitten-koskaan- jorinoitteni pyörtämisen kohde on siis jakku, joka onneksi ei ole liian asiallinen tai nolostuttavan virallinen. Huokaus. Jos sitä vähitellen oppisi olemaan vähemmän ehdoton ja kokeilemaan rohkeasti eri asioita (muutenkin kuin pukeutumisessa).

Mitä mieltä blogistanian jäsenistö on jakuista ynnä bleisereistä?

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kuerlinkat



Kirkasvetinen Kuerjoki liplattelee monen monituista kilometriä hiljokseen, mutta noin kilometri ennen laskeutumistaan lähistöllä lipuvaan Äkäsjokeen se äityy kuohumaan hurjasti kahtena koskena muodostaen Kuerlinkat. Kummalliselta kuulostava nimi juontuu saamenkielisestä nimestä Kouderlinkka, joka kirjaimellisesti käännettynä tarkoittaa taimenputousta. Kuten koskien nimitys paljastaa, on Kuerlinkoilla pyydetty ammoisista ajoista lähtien meritaimenta konttitekniikalla, joskaan nykyään meritaimenia ei pahemmin enää jokipahasesta taida löytyä, sillä etenkin ylempi linkka on sen verran jyrkkä, etteivät taimenetkaan helposti sitä ylitä. Pikkukaloja sen sijaan saattaa vielä joessa uiskennella.



Kalastuksen lisäksi vesistöä on aikoinaan hyödynnetty myös tukinuitossa. Kuerlinkkojen ja Kuerjokivarren alue on siis sekä maisemallisesti että historiallisesti varsin arvokas paikka. 





Kurun uumenista Kuerjoki lähtee kohti Äkäsjokea, johon se lopulta yhtyy.


Linkkojen kohdalla Kuerjoki kulkee kapeahkona nauhana, ja etenkin ylemmän kosken kohdalla vesi pusertuu voimallisesti melko ahtaasta aukosta, joka kahden kallioseinämän väliin on muodostunut. Joen reunamilla kulkee siellä sun täällä kinttupolkuja, joita pitkin voi kulkea. Jos kairalla kulkeminen ei ole tuttua, on syytä linkkoja tavoitellessaan ottaa varovaisia askeleita, sillä maastossa ja kivikossa talsiminen on haastavaa. 



Kuerlinkkoja on siis kaksi. Villisti pulputtavat kosket pitävät niin komeaa ja jylhää ääntä, että se peittää turhat jorinat tehokkaasti alleen. Paikkaa pääsee ihastelemaan kulkemalla jonkin matkaa Aavahelukantietä ja kääntymällä Kuersuvannontietä kohti. Tiet eivät välttämättä ole ympäri vuoden kovinkaan kehuttavassa kunnossa, joten autolla köröttelevien on hyvä parkkeerata piilinsä sopivaan kohtaan ennen Kuersuvannontielle kääntymistä. Kuersuvannontien päässä häämöttää silta, josta alas kulkiessa joen reunamaa pitkin pääsee tutkailemaan ylempää koskea, kun taas alempi koski, jonka tavoittaa parhaiten kääntymällä Kuersuvannontieltä kohti metsätietä muutama sata metri ennen siltaa, on suhteellisen hankalakulkuisen maaston ja jyrkkien kallioseinämien takana. Varovaisuutta on noudatettava ja luontoa kunnioitettava linkoilla kulkiessaan. 


Kosket ovat kätkeytyneinä mäntymetsän ja kivisen maaston uumeniin. Jo itse metsikössäkin riittää ihmeteltävää jykeviä kallioseinämiä tutkiskellessa. Varsinaisia seitoja ei Kuerlinkkojen läheisyydessä käsittääkseni ole julistettu olevan, mutta valtavia kiviröykkiöitä ja kallioista maisemaa katsellessa ei voi välttyä ajatukselta, että alue on ollut ennen muinoin saamelaisille pyhä. Taustalla pauhaavat kosket luovat mystiset puitteet koko alueelle. 



On arveltu, että Kuerlinkkojen liepeillä nököttävässä kalliossa on kalliomaalauksia ties kuinka monen vuosisatain takaa, mutta varmuutta asiasta ei ole. Merkkejä kivikautisesta asutuksesta on sen sijaan löydetty aivan linkkojen läheisyydestä.  


Kosket ovat suhteellisen pieniä, mutta suurella voimalla valkoisina vyöryvinä ne ovat näkemisen arvoisia. Kuerlinkkoja ympäröivä karu erämaamaisema tekee paikasta ainutlaatuisen. Etenkin ruska-aikaan värikirjon vallatessa maisemaa on Kuerlinkoilla henkeäsalpaavan kaunista.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Ilta-aurinko maalaa maailmaan meidätkin kauniimmin



Eilen illalla ilta-auringon viime säteiden luodessa kullanhehkua pohjoisen taivaan alle kähvelsin äitini pyörän ja lähdin hurluttelemaan pitkin kinttupolkuja. Matkatar, kuten minua kuljettaneen pyörän nimi kuuluu, on todellinen kansallisaarre; se on arvelujeni mukaan valmistettu viimeistään sydänkeskiajalla tai jopa vähän aikaisemmin, joten siinä ei ole vaihteita, ja ajan saatossa muutama ruosteläikkä on päässyt värjäämään pintaa. Kaikesta huolimatta se jaksaa tyylikkäästi viedä ohjastajansa vaikka maailman ääriin, jos saffööri vain muistaa kehua oikukasta neitiä tarpeeksi usein. Siinä se on, urhea ja kaunis Helkaman Matkatar:


Pyöräretki ailahtelevaisen Matkattaren seurassa ei ollut huikaisevan pitkä, mutta sitäkin enemmän estetiikan täyttämä. Aurinko oli sulkemassa vähitellen silmiään ja painui vähitellen horisontissa siintävän metsikön taa, kun Matkattaren kanssa matkani aloitin, mutta luonto oli oikeastaan vasta heräämässä. Ilta-auringon valaistaessa hennosti maisemaa oli maailma tavattoman kaunis, kun sävyt muuttuvat kullan vivahtavaan, utuiseen.




Vitkuttelin pellolla muistellen lapsuuden kesälomia, jolloin heiluin harava kädessä heinäpaalujen keskellä. Heinänteko ei ollut millään muotoa mielekästä puuhaa, joskaan en pistänyt lainkaan pahakseni, jos pääsin hyppäämään heinää tursuavan kärryn päälle. Parhain hetki koettiin tosin heinäsavotasta selvittyämme, kun mummo pisti perkolaattorin porisemaan ja kutsui väen lättykahveille. 



Luonnonkukkien vihreä vallankumous vanhan heinäladon liepeillä on vuosien saatossa ollut suorastaan murskaava, mutta tuleepahan ainakin kauneutta karun miljöön keskelle. Tähän aikaan vuodesta pohjoisessakin on viehättävän vihreää, rehevää ja runsasta. 



Keltaisen kukkameren keskeltä kuului varsin kovaäänistä surinaa mustakeltaisen mönkijän liihottaessa kukasta kukkaan. 



Oven takaa löytyy mennyt maailma, rakkaita muistoja ja roppakaupalla onnellisia muistoja. 


Turun metsissä laukkoessani olen pistänyt merkille mustikkasadon olevan pikku hiljaa jopa mussutuskelpoista, mutta syvällä Tunturi-Lapin uumenissa marjastuskausi antaa vielä odottaa itseään pitkän tovin. Mustikka- tai puolukkametsässä käyminen on jopa toisinaan mukavaa ja rentouttavaa samoilua, mutta hillajänkällä nevoilla rämpiminen tai suohon uppoaminen ei vetoa minuun pätkän vertaa. Verenhimoisten inisijöiden, sisiliskojen ja vistojen kyykäärmeiden valtakunnassa vähäisten hillojen perässä poukkoilu on yhtä epätoivoista selviytymistaistoa, etenkin  kun hilla on kranttu marja, jonka sato on varsin vaihtelevaa. En siis itke itseäni uneen, jos vältyn hillajänkällä kärsimisestä. 


Olen pyöräretken lisäksi ehtinyt reissullani huiputtaa Ylläksen ja liikkua muutenkin luonnossa, mutustellut kuivattua poronlihaa ja ottanut maistiaisia taikinakulhosta, kun äiti on väsännyt juustokakkua. Ylläksen keikasta on luvassa loputon kuvavyyhti höpsöine kommentteineen myöhemmin, jahka olen saanut kahlattua räpsypaljouden läpi. Nyt on aika kiikkua jo seuraavan keron laelle!