keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kurjenrahkan kansallispuisto: Pukkipalon reitti ja Paltanvuori


Kurjenrahkan kansallispuiston häkellyttävä kauneus teki jo ensivisiitillä niin suuren vaikutuksen patikkavimmaisiin luontohörhöihin, että päätimme lähteä toistamiseen syysretkelle huikean alueen ihmeitä opiskelemaan. Sääolosuhteet olivat syyskuun puolivälissä patikkapuuhille varsin suosiolliset verrattuna edelliskertaan, jolloin ukkosmyrsky ja viileä sadekuuro pääsivät meidät  jo alkutaipaleella yllättämään. Tämänkertaisella kierroksella lähdimme liikenteeseen vasta iltapäivällä, joten ilta-aurinko melkein ennätti meitä tervehtiä ja luoda lämpöisen valovaippansa maankamaralle. Ilta-auringon hehkussa patikointi on aina varsin hyvä idea; luonnon sävyt ovat kauniin pehmeät ja lämpimät illan valaistuksessa, mutta puiden varjot luovat mahtipontista kontrastia.



Reitiksemme valikoitui tällä kertaa Pukkipalon kierros, jonka varrella kulkija luomoutuu niin suoalueista, rämeiköistä, tiheistä kuusikoista ja kauniista aarniometsiköstä, joista jälkiin mainittu lienee reitin yksi ehdottomista kohokohdista. Pukkipalon vanhimmat puut ovat jopa yli satavuotiaita. Ihmisen käsi ei ole muutamaan vuosikymmeneen aarnialueeseen hakkuuhommissa kajonnut, vaan luonto on saanut itse muovata vähtellen maisemaa henkeäsalpaavan komeaksi. Vuonna 1998 Kurjenrahkan aarnimetsä julistettiin suojelluksi samaan syssyyn, kun varsinainen kansallispuisto sai alkunsa. 

Pukkipalon metsissä ei hirveästi lehtipuita viihdy, vaan männyt ja kuuset muodostavat enemmistön. Valo ei juurikaan pääse sujahtamaan tiiviisti kasvavien puiden lomasta, vaan välillä luonnon luomat kontrastit ovat jopa hivenen aavemaisia. Ainakin keskellä synkkää kuusimetsää ylivilkas mielikuvitus saattaa lähteä vaeltamaan kohti höpsöjä aatoksia. 


Reitille on paikoitellen rakennettu pitkospuita, mutta välillä matkantekoa hidastavat ainakin juoksulenkin väsyttäviä kinttuja vahvat ja hämmentävän paksut juuret, jotka ovat ulottaneet mahtavan paksut lonkeronsa poluille. Vai ovatko ne sittenkin jättikokoisen peikon varpaat?


Luonto on tulvillaan mitä merkillisimpiä yksityiskohtia. Kurjenrahkan alueella moni muu metsäalue on talousmetsää, mutta ikivanhoissa aarnikuusikoissa luonto on saanut vapaasti muovautua sellaiseksi kuin se nyt on. Aarnialueella kaatuneet puut vähitellen lahoavat ja antavat kodin monelle sieni- ja hyönteislajille. Pystyssä pönöttävissä mutta lahoamisprosessia käyvissä puissa viihtyvät esimerkiksi erilaiset tikat, jotka naputtavat keloutuviin puihin koloja. Retkemme aikana kuulimmekin useaan otteeseen tikan koputusta. 



Niskat meinasivat matkan varrella vääntyä sijoiltaan, kun piti toljottaa korkeiden puiden taivaita tavoittelevia puita ja niiden latvoja. Yhdessä kohdassa silmiin osui niinkin eksoottinen yksityiskohta kuin linnunpönttö. Asukasta ei sattunut näkymään. 



Siinä missä Savojärven kierroksella saa maistiaisen Kurjenrahkan kauneudesta minikoossa, löytää retkeilijä Nousiaisten kunnan puolelle sijoittuvalla Pukkipalon reitillä jopa ripauksen erämaan taikaa. Laajat suoalueet näyttävät jatkuvan äärettömyyksiin, ja sankkojen kuusimetsien ja huimien aarnialueiden keskellä tavoittaa rikkumattoman hiljaisuuden, jota ei missään muualla tavoita. Pukkipalon kierros on siitä näppärä, että pituutta voi vaihdella oman kunnon tai vaellushingun mukaan. Reitistä saa lisätietoa Kuhankuonon retkeilyreitistö- sivulta



Pukkipalon maisemissa pyöriessään kulkija voi käväistä aarniometsän ja suoalueiden lisäksi kiikkumassa kallioilla, joiden jylhyyttä ihastellessa ajantaju saattaa hämärtyä. Meidän poppoomme tutki niin antaumuksellisesti jokaista lohkaretta, kallion uurretta, jäkälämöykkyä ja käkkyräistä mäntyä, että ilta meinasi metsän keskellä venähtää vahingossa suunniteltua pitemmäksi.



Mynämäen kuntaan kuuluvan Paltanvuoren jylhät kalliokivet kohoavat noin sadan metrin verran merenpinnan yläpuolelle. Kallion lalle kivuttuaan kulkija voi hetkeksi pysähtyä ihastelemaan komeaa metsämaisemaa, joka silmäin eessä on avautuva. Huipulle on väsätty penkki, joten Paltanvuorella voi pitää evästauon. Silmänkantamattomiin ulottuvaa metsävyöhykettä ihastellessa silmä lepää. Leppoisa tuuli saa vilvoitella välillä mukavasti poskia, jotka ennättävät kalliokiipeilystä punastua.


Paltanvuoren kallio on jyrkkä ja massiivinen, joten varovaisuutta on hyvä noudattaa kivimöhkäleiden keskellä möyriessään. Suosittelen katsomaan tarkasti, mihin kohtaan räpylänsä asettaa. 



Reitin varrella kuljimme erikoisen rämeikön kaltaisen vyöhykkeen vierestä. Alueella on tainnut aiemmin olla pieni metsikkö, mutta suo on kuitenkin aikojen saatossa ruvennut valtaamaan alaa. Muistoksi metsäisistä ajoista ovat vain pystyyn kelottuvat puut varsin aavemaista tunnelmaa luomaan. Karun kaunista!


Viime kerralla eläimistö ei ollut kovinkaan vilkkaalla tuulella, emmekä lintujen laulannan lisäksi onnistuneet näkemään tai kuulemaan muita eliöitä. Yksi sisilisko taisi edellisellä reissulla sujahtaa pitkospuilta vinhaa vauhtia suon uumeniin meitä piiloon, mutta muuten eläimet pysytteleivät meistä loitolla - sinällään en ihmettele, en minäkään ulkopuolisena jaksaisi höpinöitäni kuunnella. Tällä kertaa meitä lykästi jo heti alkumatkasta: havaitsimme pikkuruisen rupisammakon, joka koikkelehti polulla. Rupisammakko ei ole harvinainen ilmestys Kurjenrahkassa, mutta näkemämme yksilö taisi olla vielä taaperoikäinen, niin pikkuinen kaveri se oli.


Seudun innut tuntuivat olevan atiivisella tuulella. Kuulimme korpin raakkuvan jossain puiden kätköissä, mistä olen kovin ylpeä - kovinkaan yleinen sulkatyyppi ei Varsinais-Suomen leveysasteilla korppi ole. Lisäksi kuulimme mystisiä linnun ääniä, joista valtaosa jäi meiltä tunnistamatta. Ajelemaan lähdettyämme mies bongasi vielä ikkunasta palokärjen, joka suht harvinainen ilmestys Varsinais-Suomessa on sekin.

Hienoimman luontohetken koimme erään suoalueen laitamilla, jonka takamailla loputtomat erämaat alkavat: kuulimme susilauman ulvontaa! Se jos mikä oli reissun kohokohta. Pohjoisessa ylväät sudet eivät enää viihdy, joten vielä muutama päivä patikkaretkenkin jälkeenkin ajatus susista, jotka lähistöllä liiikkuivat, tuntui käsittämättömältä. Myönnän, että pikkuisen saattoi jopa pelottaa mukana tipsutelleen koiran puolesta, joten loppumatkan töppösemme kulkivat päätepistettä vähän tiuhempaa tahtia alkumatkan haahuiluun verrattuna. Upea kokemus susien kuuleminen silti kerta kaikkiaan oli. Miettikää nyt, susia! Canis lupus familiaris oli lähes yhtä tohkeissaan kuin ihmislaumansa kuultuaan lähes lajitovereidensa vollaamista.


Takaniitunvuoren kallion laitamilta alkaa avara erämaa ja suoalue. Juuri kuvassa horisontissa häämöttävän suoalueen suunnalta kuulimme susilauman tervehdyksen.


Matkan varrella löysimme pienen pirunpellon. Onkohan kyseessä luonnon muovaama kivikko vai onko se ihmiskäden tekemä?



Mystisen kivikon liepeillä kulkevat myös viehättävästi keloiset portaat, jotka ovat niin pienet, että ne on varmasti rakennettu maahisille. 


Puolukkasato näytti olevan varsin hyvä, joskin reissumme aikoihin punaiset herkut olivat vielä hitusen raakoja. Ei olisi tarvinnut odottaa kuin pari päivää, niin marjat olisivat olleet täydellisiä (sen verran aikaa on jo vierähtänyt visiitistämme, että puolukat lienevät päätyneet jo monen kansalaisen aamupuuron sekaan tai pakastearkkuihin). Punaiset palluraiset olivat ihastuttavia hopeaisen jäkälän välissä kasvaessaan.


Ennen reissuun lähtöä olin muodostanut suuret odotukset Pukkipalon aarniometsien kauneutta ja kallioiden komeutta kohtaan – en tosin olisi villeimmissä unelmissanikaan osannut kuvitella alueen olevan läheskään niin monipuolinen ja yllätyksellinen kuin se todellisuudessa sitten oli. Susilauman ulinan kuuleminen oli yksi hienoimmista luontohetkistä, jonka olen Varsinais-Suomessa asuessani kokenut. Mieleenpainuvaa oli myös se, että tavoitimme matkallamme rikkumattoman hiljaisuuden (alkumatkan pöhkötyypeistä selvittyämme – oli nimittäin samaan aikaan omalle patikoinnilleen lähdössä melkoinen resuava mölinäpoppoo), josta ei pääse nauttimaan Turun suunnalla. Ei kuulunut liikenteen pauhua, ei kauppojen hälinää. Ei näkynyt levotonta ihmisvilinää. Oli suorastaan taivaallista istuskella Paltanvuoren laella ja katsella uhkeaa metsikköä, joka näyttää jatkuvan maailman ääriin. Niin rentouttavaa, niin kertakaikkisen hullaannuttavaa. 

Ei pöllömpi patikkakierros siis. Sanojen tai kuvien avulla ei pysty tavoittamaan täysin alueen ainutlaatuista olemusta, vaan Pukkipalossa on käytävä vielä uudemmankin kerran ihastelemassa vuodenaikojen kiertokulkua ja maiseman vähittäistä muuttumista aikojen saatossa.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Vaaleat pikkuleivät kahvihetkeen


Olen yrittänyt onkia jo pitkään täydellisten kahvistelukeksien ohjetta, vaan nyt taisi tärpätä ja vieläpä kreivin aikaan – pikkuleivät ovat tuoneet mukavan lisän kattaukseen, kun olemme juhlistaneet syyskuun syntymäpäiviä ja kestinneet vieraita. Hyvien pikkuleipien ohje löytyi syksyn Pirkka Ruoka- lehtisestä, joskin perinteiseen tapaani tein vähän muutoksia ohjeeseen; en esimerkiksi kuorruttanut kötöstyksiäni alkuperäisen reseptin vinkin mukaisesti pikeerillä, sillä tahmaisen makea tomusokerimähmä ei oikein houkuttele. Lisäksi sävelsin sen verran, että vähensin hitusen huimalta tuntuvaa sokerin määrää, lisäsin taikinaan ripauksen sitruunamehua raikkautta tuomaan ja vaihdoin vaniliinisokerin aromikkaaseen vaniljasokeriin. Nakkasin myös kanelia pikkuleipätaikinaan. Ohjeesta tuli itselläni noin 70 pikkuleipää (muutama taikinahippunen katosi parempiin suihin). Alkuperäinen ohje löytyy mainitsemani lehtisen lisäksi K-ruoka- sivulta.


Nopsaan valmistuvat (ja katoavat) pikkuleivät

200 g huoneenlämpöistä voita tai margariinia
2 dl sokeria
2 kananmunaa
Aivan aavistus sitruunamehua
6 dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
(1 1/2 tl kanelia)
1/2 tl leivinjauhetta 
1/2 tl soodaa


Sokeri ja huoneenlämpöinen rasva vaahdotetaan ja seokseen lisätään sitruunamehu sekä yksitellen kananmunat. Keskenään sekoitetut kuivat ainekset heitetään taikinaan ja sekoitetaan tasaiseksi. Sitkeyden välttämiseksi ei taikinaa pidä vaivata, vaan sekoittaa nopsasti. 


Taikinasta otetaan osia, jotka kaulitaan jauhotetulla alustalla tasaiseksi ja suht ohueksi levyksi. Liikaa ei kannata kaulita, jotteivät pikkuleivät halkeile. Taikinalevystä otetaan muotin avulla halutun muotoisia pikkuleipiä, jotka nostetaan leivinpaperilla vuoratun pellin päälle. Keksit paistetaan  175 asteessa noin 8-12 minuutin ajan uunin tehosta riippuen ja pikkuleipien koon perusteella. Keksit eivät saa tummua, vaan väri saa jäädä vaaleahkoksi.

Pikkuleipien muodon voi jokainen leipuri päättää itse. Jotkut tekevät asiallisia keksejä, toiset leipovat tähtiä, sydämiä ja mäyräkoiramöykkyjä.


Valmiit keksit voi koristella haluamallaan tavalla. Itse sutaisin muutaman keksin päälle strösseleitä ja joihinkin möhköihin hitusen sokeria ennen uuniin laittamista. Taikina on sen verran yksinkertainen, että mausteiden tai koristelun avulla saa muutettua makumaailmaa näppärästi. Kahden pikkuleivän väliin voisi esimerkiksi herrasväen pikkuleipien kaltaisesti nakata marmeladia tai miksei vaikka tuorejuusto-rahkaseosta. Hyvä ja monenlaiseen makeannälkään soveltuva perusohje on siis kyseessä!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Syyskuu pähkinänkuoressa

Tänä aamuna suhasin miehen kanssa tehokkaalle juoksulenkille sen verran varhain, että pehmeä aamu-usva vielä verhosi peltoja. Ilma oli juuri täydellinen juoksemiseen – ihanan raikas ja niin kirpsakka, että alkumatkasta poskipäitä nipisti mukavasti, ja hengitys höyrysi puuskuttavan emännän painellessa niin että tanner tömisi. Aurinko kyllä kurkkasi kirkkaalta taivaalta, muttei se enää jaksanut lämmittää ainakaan aikaisin aamusta. Melkein olisi jo hansikkaat tarvinnut, niin vilpoista jo oli. Maisema oli niin kaunis, että melkein harmittelin kameran jättämistä kotiin. Tosin en ota juoksulenkeille koskaan ylimääräistä rompetta mukaan, sillä haluan lenkkeillessäni keskittyä vain urheiluun ja hikoiluun. Kuvailuretket ovat sitten asia erikseen.

Viileän ilmanalan ei pitäisi aikaansa seuraavalle ihmiselle tulla yllätyksenä, sillä lokakuuta kohti maailmankaikkeus on kovasti kulkemassa, mutta itse tajusin syyskuun lipuvan loppuaan kohti vasta tämänpäiväisellä lenkillä moninaisten ajatusten surratessa pääkopassani. Mihin syyskuu on oikein kadonnut? Tuntuu, että taas on yksi kuukausi livahtanut niin hopusti, etten pysy almanakan perässä. Olen ajantajuni kanssa melkein yhtä pihalla kuin Aurajoen varrella poseeraamaan intoutunut uljas lokki, joka tuijotteli sangen eteerisesti kaukaisuuteen. 


Syyskuu on osaltani ollut varsin toiminnantäyteinen. Työkiireistä en edes aloita, sillä olen niistä mumissut jo ihan kylliksi ainakin kotiväen kauhuksi, mutta vapaa-ajallakin on ollut sopivasti puuhaa. Lyhyt versio kuukauden kuulumisista on se, että olen leiponut paljon, lenkkeillyt ahkeasti, liikkunut luonnossa akkuni ladatakseni ja saanut kestitä vieraita. 

Lenkillä laukkominen ja luonnossa laahustaminen ovat piristäneet kummasti, mutta kyllä taikinaterapiakin on tuonut rentouttavaa vastapainoa hektiselle arjelle. Leipoessa saa valjastaa luovuuden käyttöön ja pistää suorittamiseen pyrkivät aivonystyrät hetkeksi narikkaan. Pasteijataikinaa mätkiessä huolet ja murheet siirtyvät ainakin toviksi sivuun, kun pää täyttyy passelin jauhomäärän arvioinnista ja mittailusta sekä täydellisen lehtevyyden tavoittelusta. Leipomusreseptejä on tulossa (äiti, ole kuulolla). 


Leipomisvimma juontuu pitkälti vieraista ja syntymäpäivähumusta – syyskuuhun mahtuu sekä mieheni suvussa että omassani melkoinen synttärisuma. Kaiken kaikkiaan viisi eri sankaria on saanut onnitteluja kuluneen kuun aikana. Kuun viimeiset paljon onnea vaan- ulinat kuuluivat eilen, kun oli armaani vuoro täyttää vuosia (onnea vielä kertaalleen tämänkin väylän kautta). Vaikka virallisesti merkkipäivä oli eilen, on tänään vuorossa  pienimuotoiset porkkanakakkukahvit. Vieraitakin on kylässä käynyt. Kaukaisin kyläilijä saapui Savosta saakka Turkua katsastamaan – ei sentään ollut Kimmo Timonen kyseessä, harmi kyllä, vaan appiukko. Mukava vieras toki hänkin. 

Kovaonninen läppärikin on päässyt takaisin hellään huomaani, vaikka kiintolevy siitä ehti lasahtaa ja paukahtaa rikki. Oli välillä orpo olo, kun ei esimerkiksi nettipankkkisivuja vanha varaläppäri jaksanut aukaista, mutta pienimuotoinen tietokoneloma teki ihan hyvää. Ainakin netissä notkuminen ja vedenpitävistä tamineista turhanpäiväinen haaveilu illan viimeisinä tunteina pitkän päivän jälkeen on jäänyt minimiin. Kukkaro kiittää!

Syyskuu on ollut varsin kelpo kuukausi, mutta otan lokakuun vastaan avosylin. En pistäisi lainkaan pahakseni ensilumen laskeutumista Turun kamaralle ja kunnon pakkastalven saapumista, joskin realistina ymmärrän ihka oikean lumisen talven olevan yltiöoptimistista toiveajattelua Varsinais-Suomen olosuhteissa, joita leimaa lähinnä loskainen tuska. Onneksi on kotiseutuni Kolari tuolla jossain hankineen odottamassa, kun hinku hiihtoladuille paisahtaa hirmuisiin mittakaavoihin. 

lauantai 26. syyskuuta 2015

Vagabond Anna- nilkkurit

Tässä ne ovat, Vagabondin Annat, rakkautta huokuvan huokauksen saattelemana. 


Ne ovat herkullisen väriset. Niissä on nilkan kohdalla nätti vetoketjukoriste, joka säväyttää juuri sopivasti kengän muutoin klassista ilmettä. Ne ovat mukavan napakkaa nahkaa. Niissä on sopiva tolppakorko, jolla jaksaa köpötellä kiireisenäkin päivänä paikasta toiseen, mutta kengät eivät silti näytä Dannyn ja Armin seitsemänkymmentäluvun vaatekaapista pöllityiltä.

Ne ovat siis kerrassaan mahtavat popot. 


Anna-mallista on olemassa monenlaisia muunnoksia. Löytyy eri sävyjä, solkikoristeilla ehostettuja tai koristeettomia versioita, mutta tämä malli on minun. Kenkiin ei ole ängetty mitään ylimääräistä härpäkettä, sillä tyylikäs nilkkuri ei kaipaa turhia rimpsuja tai levottomia lisäkkeitä. Korkolappukin tuntuu olevan yllättävän pitävä, vaikkakin sateen jälkeen mukulakivikadulla tepastelu on mennyt vähän luisteluksi. Kokoluokka on mielestäni suht reilu, kuten omaan kinttuuni Vagabondin kengät monesti pakkaavat olemaan – tarvitsisin oikeastaan  puolikkaan koon, mutta harva valmistaja niitä enää nykyään väsäilee. Toisaalta tykkään lisätä pohjallisen käyttökenkiin lisäpehmeyttä tuomaan. Anna-nilkkureissa on ainakin omaan räpylääni harvinaislaatuisen passeli lesti, ja tilaa on vielä päkiäpohjalliselle.

Kuolasin viime syksynä Anna- mallia hivenen vaaleamman ruskean sävyssä ja testailin myös saapasversiota, mutta varren mitta ja leveys eivät kaltaiselleni persjalalle oikein istuneet - Vagabondin korkeavartiset töppöset tuntuvat monesti olevan suunniteltu lähinnä pitkäsäärisille leideille, ei pituusrajoitteisille emäntämallisille muijille. Nilkkurit sen sijaan antavat töppöjalkaisuuden ehkä vähän paremmin anteeksi ja sopivat Varsinais-Suomen ilmastossa käytettäviksi saappaita enemmän ja useana vuodenaikana.



Olen metsästänyt useamman vuoden ruskeita ja nättejä perusnilkkureita, joissa olisi järkevä korko, jämäkkä materiaali, mukava lesti ja tietty jokin juju. Annassa tiukat vaatimukseni täyttyvät loisteliaasti. Povaan huolellisesti harkitulle hankinnalleni pitkäikäistä ja onnentäyteistä taivalta kenkäkaappini luottoparina.

Tulinko jo maininneeksi, että taidan tykätä uusista nilkkureistani kuin hullu puurosta?

perjantai 25. syyskuuta 2015

Kirveenpuisto iltahämärässä



Kun Turun keskustasta matkaa parin kilometrin verran pohjoista kohti, päätyy Kastun kaupunginosaan, jossa korkeiden kerrostalojen suojissa maailmalta piilossa on mielenkiintoinen kalliokukkula. Karttojen mukaan kukkulan nimi on Kirveenpuisto. Eriskummallisesta nimestään huolimatta kalliolla ei sentään kirveitä satele niskaan, mutta kauniita maisemia piisaa. 


Huiman näkyvyyden vuoksi ei välttämättä Kirveennpuiston lakea kannata suin päin lähteä valloittamaan, joskin lähes luonnontilaan jätetyn kukkulan huipulta näkee toki jonkin verran Turun keskustaa ja pikkuisen Raunistulan vanhoja puutaloja. Kirveenpuiston vetovoima piilee kauas avautuvan maiseman sijaan aikojen saatossa rosoiseksi uurtuneessa kalliomaastossa, jota peittävät sankasti kasvavat kanervat ja muut karuja olosuhteita sietävät kasvit. Siellä täällä kalliolla pönöttävät mystiset siirtolohkareet vakuuttavat jyrkillä muodoillaan. Kirveenpuisto ei ole valtavan kokoinen, mutta piskuiseen luontoplänttiin mahtuu siis paljon ihmeteltävää.


Kirveenpuistosta ei ole ainakaan netin ihmeellistä maailmaa tutkittuani herunut hirmuisesti tietoa. Onkohan kallioalue muinaista rantaa? Paikoitellen kivetys on ainakin varsin sileää – aivan kuin meren aaltojen loiske olisi sen muinaiseen maailmanaikaan pehmentänyt. Osassa kalliopintaa puolestaan on rosoisia uurteita, jotka ovat kenties syntyneet jääkauden muokatessa maisemaa. Olipa tarkka syntyhistoria millainen tahansa, erikoisen muotoiset kalliolohkareet, aikojen saatossa erikoisiksi muotoutuneet ja osin sammaloituneet kalliopinnat sekä reilut halkeamat ovat osoitus mahtavista luonnonvoimista. 



Omaleimaisen Kirveenpuistosta tekevät varsin erikoisiksi muotoutuneet siirtolohkareet, joista osa on halkeentunut keskeltä kahteen isoon lohkoon. Melkoisen hurja ja voimakas isku on mahtanut osua kiveen joskus ammoisina aikoina. 



Keskeltä kahtia menneiden siirtolohkareiden lisäksi kallioseinämissä on merkillisesti muotoutuneita ja varsin teräviä reunamia, pyöreitä kaaria ja lukuisia yksityiskohtia. Uteliaan hiippailijan mielessä herää kysymys, kuinka näin jylhät ja symmetriset muodot ovat päässeet syntymään. Kyllä luonto on ihmeellinen ja hämmentävä paikka, jos vain silmänsä aukaisee ja katsoo ympärilleen.  



Merkillisten kivimöykkyjen lomassa ihastelin myös hämyisen valon leikittelyä lehdillä, joista osa vielä hehkui pehmeää vihreää siinä missä jokunen lehti oli jo päässyt nuupahtamaan elinkaarensa ehtoopuolelle. 





Kirveenpuisto on jäänyt Mullintien, Kastuntien ja Leipälätien puristukseen. On aika ironinen ajatus, että luonnonkauniin maiseman vastapainoksi melkein kurkotuksen päässä sijaitsevat kerrostalolähiöt. 



Kirveenpuiston huipulle kivutakseen ei tarvitse olla mitenkään huippukuntoinen, sillä nousu ei ole mitenkään päätä huimaava. Paikoitellen kulku voi olla hivenen vaikeakulkuista, sillä selkeää reittiä ei ole muodostunut. On kuitenkin hyvä kulkea kallioilla varovaisuus mielessä ja tukevat kengät jaloissa. Etenkin sadekelillä kallioinen pinta on todella liukas. 


Kallioinen maisema vaikuttaa varsin karulta, mutta ainakin hankalissakin olosuhteissa viihtyvät kanervat kasvavat villisti siellä täällä kallioisessa maastossa. Viheriä sammal ja lilan sävyissä hehkuva kanerva pehmentävät kovaa kalliota. Kieroon kasvaneet männyt ja matalat katajat ovat ominaista puustoa Kirveenpuiston laella, mutta alempana rinteessä kasvaa myös koivuja ja jonkin verran haapaa. 


Hiljainen oli Kirveenpuiston huippu, kun sinne kiikuimme. Olemme käyneet Kirveenpuistossa aiemmin parisen vuotta sitten, jolloin tienoo oli yhtä autio. Kirveenpuisto tuntuu melkein unohdetulta paikalta kauneudestaan huolimatta, joskin keskelle kiviä jääneistä grillausvehkeistä ja ties mistä roskasta päätellen ainakin lämpöisinä kesäpäivinä alueella lienee kuhinaa. 


Kirveenpuiston kierroksemme ajoittui erääseen syyskuiseen iltaan auringonlaskun aikaan, jolloiin maailma oli alkoi vähitellen värjäytyä utuisen siniseksi ja pehmeän lilaksi. Taivaalla purjehti lisäksi erikoisten pilvien pataljoona. 



Kirveenpuisto on varsin viehättävä luontoretken kohde, jossa kannattaa käydä hiippailemassa. Alue on pieni, mutta tarjoaa luonnosta nauttivalle kulkijalle yllättävän paljon ihasteltavaa. Kysymyksiä herättävä paikka on kyllä on – tietoa on ollut niin rajallisesti saatavilla, että olisi todella mielenkiintoista saada selvyys Kirveenpuiston alkuvaiheista ja myöhemmästäkin historiasta. Otan erittäin suurella ilolla vastaan myös knoppitietoa kalliokasan nimen etymologiasta vastaan –miksi ihmeessä paikka on nimetty juuri Kirveenpuistoksi? Joka tapauksessa ei liene pöllömpi idea käydä pyörähtämässä Kirvenpuiston kallioilla.