lauantai 31. lokakuuta 2015

Varsinainen personal trainer

Elämääni on astunut on personal trainer eli henkilökohtainen urheiluneuvoja. En ole häntä kuitenkaan palkannut saati edes pyytänyt virkaa vastaanottamaan, vaan hän on itse itsensä todennut sopivaksi orjapiiskurikseni ja suorastaan väkipakolla tuppautunut liikkumiskuvioihini mukaan. En ole kysynyt häneltä vinkkejä tai pyytänyt kyttäämään viereeni, kun liikesarjojani teen. Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun nykyään ei saa edes liikkua rauhassa omien suunnitelmiansa mukaisesti, vaan vängän väkisin omahyväinen tyyppi päättää ruveta toisen personal traineriksi ilman, että olisi toivottu?

Yksi ärsyttävimmistä piirteistä valmentajakseni ängenneessä tyypissä on silkka moukkamaisuus. Se esimerkiksi käy ennen liikuntasession alkua hörppimässä niin ahnaasti vettä, että puolet nesteestä valuu etovasti mojovaa partaa pitkin. Vatsalihaksia väännellessäni tyyppi tulee huohottamaan ihan iholleni ja luonnollisesti partaan jääneet vesitipat valuvat norona suoraan naamalleni. Yritäpä siinä sitten veivata lihaksia kuntoon, kun naama on täynnä ällöttävää limaa ja kuolaa, ja taustalla kuuluu epämääräistä urinaa ja murinaa valmentajani kommentoidessa suorituksiani. Tyypillä on vieläpä otsaa jäädä hönkimään varsin pahanhajuista hengitystään niskani taa.


Omituinen hiippari usein luulee lankkuasentoa leikkikutsuksi ja tulee tökkimään kärsällään naamaani. Tai valloittaa jumppamattoni ja röhnöttää kinttuineen niin leveästi, etten mahdu tekemään haluamiani liikkeitä – ilmeisesti valmentajani pitää lihaskuntoni ylläpitämisen yritystä niin naurettavana räpellyksenä, että vähemmän hienovaraisin keinoin koettaa saada minut tekemään jotain muuta. Saattaa se myös tulla puhaltelemaan ja pahimmassa tapauksessa pussailemaan korvaani juuri kun yritän selviytyä selän vetriyttämisestä. Askelkyykkyjä väännellessäni armoton valmentajani tulee tökkimään malttamattoana, koska vapaudun juoksemaan sohva-arkkua ympäri vinkusorsa kädessäni hurjan saalistajan vaaniessa taka-alalla.


Hauiskääntö vihjaa karvapölvästin mielestä innokkuteni pallon viskailuun, joten punttien nostelun aikaan on mainio ajatus tulla pallo hampaissa viereen ja parkkeerata villainen pehva mahdollisimman likelle. Optimistinen opportunisti malttaa joskus odottaa pitkätkin tovit sinnikkäästi ja toiveikkaasti pallon nakkelua. Joskus se asettaa tassunsa jalkapöytäni päälle aivan kuin kertoakseen, että nyt saavat säälittävät liikkumisyritykseni riittää ja olisi aika siirtyä tärkeämpiin tehtäviin eli rapsutukseen.


Kaiken huipuksi personal trainer kehtaa vaatia vielä palkkaa. Palkkatoive ei ole tosin mitenkään hurja, muutama juustopala silloin tällöin, mutta periaatteestakaan en haluaisi palkita röyhkeyttä ja törkeää tuppaantumista. 


Karvainen hömelö ei oikein taida osata noudattaa rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteita, vaan se kokee pakottavan tarpeen puuttua kaikkeen mahdolliseen valtakunnassa tapahtuvaan hässäkkään. On se toisaalta jopa herttaista, kun näkökentän täyttävät ruskeat nappisilmät, iloisesti lurpattavat korvat, lempeästi väpättävät partakarvat sekä innosta tutiseva kirsu. Vähemmän huumaavaa on se, kun pitkä vaaleanpunainen kieli vääntyy korvaan tai nenäonteloon tunkeutuu hirvittävän pahanhajuisen hengityksen löyhkä, mutta herkeämättömän tuijotuksensa voimalla tyyppi saa paljon anteeksi. 

perjantai 30. lokakuuta 2015

Tervetuloa takaisin, Diablo

Ovatkohan Diablon tyypit tuplanneet jokapäiväisen Berocca- annoksensa? Toimii – syyskuussa uuden albuminsa julkaissut Diablo on muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen tullut viimein ryminällä takaisin Suomen metallipiirejä vahvistamaan. Kalajoelta aikoinaan maailmalle lähteneen yhtyeen kokonaisuudessaan kuudes levy, Silvër Horizon, on kerrassaan loistelias kokonaisuus, joka etenee jouhevasti varsin jykevien sävellysten siivittämänä. Syksy on muutenkin musiikin ystävälle ollut herkullista aikaa; Diablon lisäksi myös Children of Bodom on julkaissut uuden levyn, joskin nyt oodini julistan räjähtävän rytmikästä ja tehokasta metallia tarjoilevalle Diablolle. 

Diablolle ominaiset upeat riffit, uljaat kitarasoolot, oivaltavat rytminvaihdokset ja nerokkaat sävellykset ovat tallella, mutta jotain uutta on tullut mukaan: Diablon uutukainen on kenties hivenen viimeistellympi ja eheämpi kokonaisuus aikaisempiin verrattuna. Lauluja toisiinsa sitoo yhtenäiseksi kokonaisuudeksi koko levyn kattava teema; lyriikat perustuvat joissain määrin tieteisrunoelmateokseen nimeltä Anlara, joka on julkaistu vuonna 1956 (tieto bongattu Sakara Recordsin sivulta). Itse tieteishöpinöistä välittömästi anafylaktisen reaktion saavana en kuitenkaan koe, että lyriikat menisivät vallan scifistelyksi, vaan siedettävällä tasolla tieteisturinat pysyvät. Myös ripaus mahtipontisuutta ja moniulotteisuutta on mielestäni lipsahtanut soppaan mukaan, mikä tuo sopivasti virkistettä perus-diablomaiseen rytistykseen. Diablolle ominainen jykevyys, massiivisuus ja sutjakas eteneminen ovat tallella, mutta uudella albumilla kokonaisuus on sangen tyylikäs. Ja luonnollisesti Rainer Nygårdin murina pistää väkisinkin naisen sukat pyörimään. 

Silvër Horizon on kokonaisuutena komeaa kuultavaa, mutta erityisesti kipale Prince of the Machine on kerrassaan tajunnanräjäyttävän hieno tekele. Väittäisin laulun olevan upein metallikipale pitkään, pitkään aikaan: äärimmäisen komeat melodiat yhdistettynä tarinaan ja jykevään soitantaan ovat hunajaa korvilleni. Singlenä julkaistu Isolation ei ole sekään millään muotoa hassumpi teos, mutta jylhästi eteen päin soljuva Prince of the Machine on kuin jostain omasta ulottuvuudestaan. Se on mahtava pläjäys, joka saa ihon kananlihalle. 



Diablon heput nähtävästi vain sitkeästi parantavat kulkuaan mitä enemmän vuosia kokoonpanolle tulee. Viides levy Icaros on hieno kokonaisuus, Silvër Horizon on loistokas. Toki yhtyeen kolmannella levyllä, Eterniumilla, on oleva aina erityispaikka sydämessäin, sillä taisin selvitä osittain kyseisen levyn tahdissa teiniangstistani. (Siihen maailmanaikaan, kun minä olin vielä finninaamainen teini, ei vähäisiä roposia raaskittu sijoittaa levyihin [vaan jogurtttirusinapusseihin hyppytunnilla], joten kotikyläni kirjaston ainoa Eternium oli varmastikin puoli vuotta putkeen vain minulla lainassa). 

Diablo valtaa Logomon marraskuussa. Toivottavasti keikka toteutuu, muuten itken itseni uneen seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan. 

torstai 29. lokakuuta 2015

Kaalikääryleet ja kyytipojaksi kaalilaatikko

Kaaliruoat kuuluvat yhtä itsestäänselvästi minun syksyyni kuin vinkuva sorsa koiran kuonoon eli ilman kaalisapuskaa ei voi elää. Ostin eräänä päivänä kahden kilon painoisen mojovan keräkaalin, josta sain väsättyä noin pellillisen kääryleitä kuin uunivuoallisen laatikkoakin. Filosofiani on se, että hyödynnän kaalipalluraisen lähes kokonaan: vain kanta-osion jätän käyttämättä. Isot, eheät lehdet rullaan kääryleiksi, mutta pienet tai rikkoontuneet lehtikäiset silppuan laatikon aineksiksi. Vaivannäköä niin kääryleet kuin laatikkokin vaativat, mutta lopputulos on jokaisessa keittiössä vietetyn hikisen tunnin väärti - kaupasta vakuumiin pakatut kääryleet ovat lähinnä huono vitsi omatekoisten rinnalla.

Ennen kuin rupean latelemaan ohjeen ainesosia, varoitan, että annoksesta tulee valtava. Järjettömän kokoinen. Jättiläisen spektaakkelimaisen notkuvaan pitopöytään sopiva annos. Ei mitään tolkkua tämän kotikokin hommissa. Varaudu siis tyhjentämään pakastelootat tyhjiksi, jotta saat laatikon ja kääryleet mahtumaan.


Kaalikääryleisiin ja -laatikkoon tarvitaan 

2 kg keräkaalta tai käärylekaalta
runsaasti keittovettä suolalla ryyditettynä


Täyte

2 dl ohrasuurimoita
400 g (naudan) jauhelihaa
noin 5 dl pieneksi silputtua kaalta
suolaa
mausteita oman maun mukaan, esimerkiksi mustapippuria, paprikajauhetta ja yrttimausteita
tuhti loraus eli ainakin desilitra kermaa
verraton määrä siirappia (ehkä puoli desiä kääryleisiin, saman verran laatikkoon)


Isossa kattilassa keitetään vesi ja humpsautetaan kaali pehmenemään. Kaalta keitetään hiljoksiin. Kun kaali alkaa pehmetä, irrotetaan lehti kerrallaan kannasta veitsellä nyhertämällä (tässä kohtaa on hyvä polttaa itsensä noin kolme kertaa, kiroilla kuin tukkijätkä ja polttaa itsensä vielä vähintään viidesti). En leikkaa kaalista kantta irti, jotta lehtiä irroitellessa voin ottaa siitä kiinni. Raa'asta kaalista on erittäin hankala irroitella lehtiä ilman, että ne rikkoontuisivat, siksipä kaalta keitetään. Irrotetut lehdet nostetaan jäähtymään leikkuulaudalle tai sopivaan astiaan. Kaalin keitinvettä ei kannata heittää hukkaan, vaan se hyödynnetään myöhemmin. 

Pehmenneiden kaalilehtien paksuimmat ruodit ohennetaan veitsellä. Ruoteja ei kuitenkaan nakata pois, vaan ne silputaan pieniksi palasiksi ja hyödynnetään täytteessä. Käytän kaalikääryleiksi suurimmat ja ehjät kaalilehdet, mutta aivan pienimmät lehtiset silppuan ja säästän kaalilaatikon varalle.


Täytettä varten keitetään ohrasuurimot paketin ohjeen mukaisesti kattilassa. Jauheliha ruskistetaan ja maustetaan - en mausta jauhelihaa liian ronskisti, vaan pidän maustemaailman perinteisenä ja yksinkertaisena. Lopuksi voi lorauttaa vielä aimo annoksen kermaa mukaan. Ohrasuurimot, jauheliha ynnä silputut kaalihippuset sekoitetaan epämääräisen näköiseksi mössöksi, joka ei estetiikallaan pahemmin silmiä hivele, mutta maistuu valmiina sitäkin herkullisemmalta. 

Kaalikääryleet kootaan kasaan. Lehden keskiosaan asetetaan noin ruokalusikallisen verran täytettä. Lehden reunat taitellaan keskelle päin täytteen päälle ja kääryle rullataan kasaan. Saumakohta pistetään aina alapuolelle, jottei kääryle aukea ja täyte pääse tursuamaan ulos paistovaiheessa. Kääryleet nostetaan pellille suht tiukasti vieretysten, valellaan reilusti siirapilla ja kaalin keitinvedellä (jota vähän aikaa sitten kielsin hukkaamasta). Halutessaan voi vanhan kansan ohjeen mukaisesti nipsaista voinokareita kääryleiden päälle. Kääryleitä paistetaan ensin 200 asteessa puolisen tuntia tai kunnes herkkujen pinta on saanut vähän rusketusta. Lämpötila alennetaan 175 asteeseen ja paistoa jatketaan tunnista puoleentoista tuntiin. Välillä voi käännellä ja väännellä kääryleitä.

Valmiiden kääryleiden annetaan vetäytyä hetken, ja herkkurullat tarjoillaan esimerkiksi perunoiden ja ehdottomasti puolukkahillon (ei vastalauseita!) kera. Ylimääräiset kääryleet nakataan pakkaseen hoppupäivän varalle – kääryleet vain oikeastaan maultaan paranevat pakastimessa. 



Mites se kaalilaatikko?

Kaalilaatikkoon heitetään ylijäämäainekset, jotka eivät kaalikääryleisiin mahtuneet: täyte ja silputut keräkaalin pienimmät lehdet ja ruodit. Ainekset pyöräytetään uunivuokaan ja kermaa pirskautellaan hävytön määrä muun mössön sekaan. Myös kaalin keitinvettä voi tirautella noin desin verran. Nestettä kannattaa laittaa laatikkoon mehevyyttä tuomaan, jottei mössöstä tule ikävän kuivaa. Lisäksi suolaa ja siirappia sujautetaan sekamelskan sekaan. Epämääräisen näköistä kaalilaatikkoa paistetaan 175 asteessa tunnista puoleentoista. Paiston aikana on hyvä tarkkailla nestetasapainoa; jos laatikko vaikuttaa liian kuivalta, on syytä lisätä nestettä joukkoon. Paiston loppuvaiheessa voi lisätä foliopaperia tai kannen vuoan päälle. Laatikon annetaan vetäytyä ja sitten maistelemaan tai vaikkapa pakastamaan. 

Valmistin siis samalla kertaa sekä kaalikääryleet että kaalilaatikon, mutta toki ohjeen puolittamalla voi tehdä pelkästään kääryleet tai laatikon. Jos haluaa tehdä pelkästään kaalilaatikon, aloitetaan projekti kaalta keittelemällä, kuten kääryleidenkin kohdalla. Pehmenneestä kaalista irrotetaan lehdet, jotka pilkotaan pienehköiksi suikaleiksi tai paloiksi. Täytteen aineet, ohra ja jauheliha, valmistetaan ja sekoitetaan yhteen kaalipalasten kanssa.

Kaaliruokien valmistus ei tapahdu aivan viidessä minuutissa. Kaali tarvitsee hautumis- ja muhimisaikaa, mutta lopputulos on kyllä ajan hupenemista tärkeämpi. Yksinkertaisista raaka-aineista syntyy monesti parhaimmat sapuskat – miksi suotta hifistellä miljoonan raaka-aineen kanssa, kun muutamalla perusjutulla saa loihdittua melkoisen herkkukavalkadin. Minun keittiössäni ei molekyyligastronomisia teoksia ei ole tarjolla, vaan perinteistä, yksinkertaista ja vaatimatonta kotiruokaa. Välillä ei tarvitse vääntää väkisin pyörää uudelleen, vaan voi luottaa hyviksi havaittuihin klassikoihin. 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Liedon Vanhalinnan linnavuori



Aurajokilaakson reunamat ovat täynnä mystisiä muistoja maamme historiasta. Liedon kunnassa keskellä perinteikästä maalaismaisemaa kohoaa epämääräisen muotoinen möhkäle, Vanhalinnan linnavuori, jonka lähes viivoittimen suorat seinämät ovat jopa viidenkymmenenviiden metrin korkuiset merenpinnasta laskettuna. Vaikka kauempaa katsottuna kalliopahanen näyttää lähinnä mahallaan pötköttelevältä mäyräkoiralta, on linnavuori historiallisesti ja kulttuurillisesti varsin merkittävä tapaus; Museovirasto on paikan julistanut valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi, ja Euroopan neuvosto on luokitellut linnavuoren alueen ainoana suomalaisena miljöönä yhdeksi viidestäkymmenestä tärkeästä viikinkiaikaisesta kohteesta. Lähestulkoon luoksepääsemättömältä ja valloittamattomalta näyttävä miniatyyritunturi on aikoinaan ollut seudun asukkaiden mahdin osoitus vihollisten varalle, ja onpa alueella myös kaupankäyntiäkin harjoitettu.


Vielä kivikauden aikoihin Vanhalinna oli pieni hassu laki keskellä aavaa merta, mutta pronssikauden päätösvaiheissa alue kiinnittyi mantereeseen. Aikoinaan Vanhalinnan vaikeasti valloitettava linnavuori toimi seudun hallinnollisena ja puolustuksellisena ytimenä, joka kaikessa mahtipontisuudessaan ja uhkeudessaan karkotti vihulaiset tiehensä. Kukkulan suojiin myös vetäydyttiin uhkatilanteiden yllättäessä.

Merkillinen linnavuori on Suomen mittapuulla tarkimmin tutkittu ja löydöiltään runsain - kukkulan laelta on löydetty jopa kivikaudelta (2000-1300 ennen ajanlaskumme alkua) peräisin olevaa esineistöä. Ensimmäiset varsinaiset merkit pysyvästä asutuksesta ovat pronssikaudelta, joka Suomessa kattoi aikavälin 900-500 ennen ajanlaskumme alkua.  Vanhalinnan tuntumasta Aittamäen kukkulalta on löydetty esimerkiksi polttokenttäkalmisto, joka on peräisin viikinkiajoilta. Rautakaudella, noin vuoden 500 (jälkeen ajanlaskumme alun) paikkeilla, linnavuorta hyödynnettiin linnoituksena.



Vilkkain asutuksen ja kiinteän puolustuksellisen varustuksen aika ajoittui 1000-luvun loppuvaiheisiin. Linnoituksena linnavuorta hyödynnettiin 1360-luvulle saakka, jolloin linnavuoren käyttö puolustuskeskuksena hylättiin. Alueen unohtumiselle on esitetty moninaisia syitä; meren kohoaminen, Halisten kosken muotoutuminen ja Turun kaupungin kehittyminen vähensivät osaltaan Vanhalinnan vaikutusta. Keskiajalla ei kovinkaan moni linnavuori enää puolustuskäytössä ollut, joten Liedon kukkulakasa on arvokas poikkeus maamme historian kulussa. 



Kukkulaa kiertävät useat polut: Arkeologiapolku, Historiapolku ja Ystävänpolku valaisevat nykyajan neroille historian aikakausien tapahtumia. Medän poppoomme taisi talsia puolentoista kilometrin Arkeologiapolkua pitkin. Paikoitellen reitille on rakennettu pitkospuita, jotka tosin ovat jo parhaat päivänsä nähneet – kannattaa kulkea varovaisesti ja katsoa hyvin tarkkaan, mihin astuu. Etenkin sateisena päivänä tai talviaikaan saattavat pitkospuut olla jopa vaarallisen liukkaat.



Vaikka polut eivät pituudeltaan ole millään muotoa hurjan haastavia, kannattaa alueen koluamiseen varata kunnolla aikaa, jotta voi nauttia rauhassa luonnosta ja historian huminasta. Paikoitellen kulku saattaa sujua ryteikköisen maaston vuoksi hitaahkosti, mutta mikäpäs toisaalta keskellä kaunista miljöötä tömpsytellessä. Kukkulan laelle kivuttuaan kulkijan mielestä unohtuvat liukkaat pitkospuut ja ryteiköt, kun näkökentän täyttää varsinaissuomalainen kansallismaisema. Ei nyt ihan aakeeta laakeeta täysin ole, mutta ehtaa suomalaista, kaunista maisemaa pitkät pellot ja mutkitteleva joki edustavat. Syksyllä pellot hehkuvat kultaa ja tien reunustoja verhoavat kaikkia mahdollisia maailmankaikkeuden lämpöisiä sävyjä hehkuvat lehtipuut. 



Puiden ylivaltaa ei kallionyppylän laella ole havaittavissa, joten näkymien ihailun lisäksi Vanhalinna on varsin oivallista seutua lintujen tarkkailuun. Siivekkäitä nokkavia olentoja saattaa liihotella kukkulan liepeillä koko lailla vuoden ympäri. Keväisin luontoretkeilijä saattaa nähdä kurkiparven tai vaikkapa laulujoutsenten lentävän yli kukkulan, mutta syksyllä voi alueella pyöriä eri hanhilajeja ja jopa petolintuja, jotka muuttomatkalleen ovat lähteneet. Maakotkia tai muuttohaukkoja emme sentään havainneet, mutta muutoin lintubongausten suhteen meitä taisi onnistaa; sorsaparvi uiskenteli varsin tyytyväisenä pitkin Aurajokea, ja taivaalla puurajan yläpuolella kiiteli ja raakkui uljas korppi. Satuimme myös todistamaan villisti kaakattavan hanhiparven, joka muuttomatkallaan paineli menemään tarkassa v-muodostelmassa. Ihan hyvä lintusaldo oli meidän reissullamme, joskaan en pahaksi pistäisi, jos petolintuja joskus matkallani näkisin. 



Vanhalinnan linnavuorella on runsas kasvisto – jopa yli 300 erilaista kasvilajia viihtyy kalliokedoilla tai rinteen metsiköissä. Alueella viihtyy muun muassa ihastuttava keltavuokko. Syysaikaan polut ovat jokseenkin ryteikköisiä, mutta keväällä ja kesällä taitaa maisema olla niin rehevän ja tiiviin kasvuston peitossa, ettei kovinkaan kauas eteen päin näe. Kalliokukkulan huipulla kasvisto on luonnollisesti vähäistä, mutta rinteet ovat todella runsaat. Alueella on havaittu muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä, jotka ovat ihmisen mukana tulleita tai ihmisen raivaustöiden seurauksena kasvupaikkoja anastaneita hyötykasveja. Arkeofyyttejä ovat muun muassa sikoangervo ja nurmilaukka. Arkeofyyttien avulla voi päätellä varhaisten asuinsijojen sijainnit.



 Alla olevaan kuvaan päätyi yksi karvainen arkeotyyppi. 


Kallioreunamat ovat sangen jyrkkiä ja pintaan muodostuneet ihmeelliset kuviot muistuttavat ajoista, jolloin linnavuori oli meren saartama kivinypykkä. Kalliokivet ovat ovat aikojen saatossa saaneet vehreän sammalpeitteen päälleen. Siellä täällä kallioisessa maisemassa on muutama männynkarahka päättänyt urheasti kasvaa ankarista olosuhteista huolimatta. Ryteikköäkin riittää. 



Olen jo kuvaillut hiippailujamme Aurajokilaaksossa Suomen vanhimman kirkon jäljillä ja pronssikauden jälkiä ihmettelemässä. Samaa Aurajokea mukailevaa Suomen sydän- reittiä, josta olen maininnut, pääsee Vanhalinnan linnavuorelle saakka. Jos matkanteon aloittaa aivan reitin alkupisteestä, Maaherran makasiinista Tuomiokirkon lähettyviltä, kertyy kintuille kilometrejä yhteen suuntaan vähän päälle yksitoista. Riittävästi evästä ja vettä on hyvä ottaa mukaan, jos koko yhdentoista kilometrin patikan tipsuttelee. Kulttuurikuntoilureitillä on hyvä muistaa, ettei koiria saa pitää vapaana, eikä järkevä ihminen jätä eväspussukoitaan luontoon. 

Jos jalkapatikka ei kiehdo, voi alueelle hilpaista näpsäkästi vaikkapa pyörällä tai omalla kaaralla Hämeentietä suhaamalla ja puikkaamalla Vanhalle Härkätielle ja jatkaa matkaansa Vanhalinnan kartanon suuntaan. Lietoon kulkevat bussit menevät vain muutaman sadan metrin päähän linnavuoren laitamista, joten julkisia kulkuneuvoja kannattaa hyödyntää. Historiallisen Härkätien varrella voi ihastella luonnon värikästä loistoa, joka ainakin syysaikaan on äärimmäisen kaunis, joten menopeliksi suosittelen jalkoja. Kävellen kulkemalla ehtii nähdä enemmän kaunista maisemaa.



Härkätien historia ulottuu jopa viikinkiajoille asti, jolloin alueella harjoitettiin kaupankäyntiä. Keskiajalla Härkätie oli Suuren Rantatien ohella maamme merkittävin väylä. Nykyään Härkätie on on yksi Liikenneviraston museoteiksi luettelemista tienpätkistä, joten jokainen kulkija varautukoon historian pauhulta merkittävällä soratiellä patikoidessaan. 


Rupesin aivan turistiksi ja taisin olla jopa enemmän tohkeissani alueen hienoudesta kuin japanilaiset turistit revontulia ensimmäistä kertaa nähdessään, mutta minkäpä historian tapahtumista kiinnostunut itselleen mahtaa. Linnavuoressa kiikkuessamme ja Härkätietä pitkin pööpöillessämme ylivilkas mielikuvitukseni lähti laukkaamaan villisti muinaishistorian vaiheista renessanssin aikakaudelle, jolloin Kustaa Vaasa hallitsi lujin ottein Ruotsia, johon myös pala piskuista Suomea kuului. 

Härkätien varrella hiippaillessaan kannattaa pitää silmällä pientä opaskylttiä, jossa lukee Kuninkaan lähde. Kyltti ohjaa pienen vesipläntin äärelle, mutta kyseessä ei ole mikä tahansa luonnonilmiö, vaan itse Kustaa Vaasan sanotaan juottaneen hevosiaan lähteellä Suomessa tarkastusmatkalla ollessaan. Kustaan aikoihin Vanhalinnan pellot, pitäjät ja rakennukset kuuluivat vielä Ruotsin kruunulle, mutta aikojen saatossa hallinta siirtyi yksityisomistukseen ja lopulta Turun yliopistolle. 



Vanhalinnan kartanon pihamaalla nököttää ylväs kivinen portti, josta sisään luikahtamalla pääsee tutkailemaan linnavuoren salaisuuksia. Muinaiselta näyttävä porttiviritelmä ei ole vuosituhansien tai edes -satojen takainen, vaan hivenen modernimpi tulkinta menneistä ajoista. Vanhalinnan ensimmäisestä tilasta on merkintä jo vuodelta 1438, mutta nykyinen komea päärakennus on valmistunut vuonna 1930, jolloin tilanhaltijaksi rupesi Wanhalinnan suvun viimeinen jälkeläinen, Mauno Wanhalinna. Puolisonsa Esterin kanssa hän kokosi mittavan kokoelman paikallista esineistöä historiasta kertomaan. Pariskunta lahjoitti tilan vuonna 1956 Turun Yliopistolle. Nykyään Turun Yliopistosäätiön vuonna 1998 perustama Liedon Vanhalinna- säätiö vastaa alueesta. 



Kartanon mailta lähtevät loputtomat portaat johdattavat Vanhalinnan linnavuoren huipulle. Lisätietoa linnavuoren tai vaikkapa kartanon historiasta löytää esimerkiksi Vanhalinnan omilta sivuilta. Myös Turun seudun luontoretkioppaasta saa kattavasti perehdytystä linnavuoren saloihin. Piipahtaa voi myös kartanossa toimivassa museossa, johon pariskunta Wanhalinna aikoinaan aloitti keräämään alueen historiaa kuvaavaa esineistöä.


Sanat tai kuvat eivät riitä tallentamaan muinaisen historian huminaa, joka korvissa raikaa Vanhalinnan linnavuoren ihmeitä ihmetellessä. Se on yksiselitteisesti hämmentävä paikka, joka herättää paljon ajatuksia ja tekee vaikutuksen uljaudellaan. Linnavuori täytyy kokea itse. Kukkulan laelta avautuvat kerrassaan loisteliaat näkymät Aurajoen varrelle, ja Hämeen Härkätiellä käyskennellessään kulkija saattaa hämmentyä, kun tajuaa hyörivänsä samalla tiellä kuin esi-isät vuosisatoja aiemmin. Verraton Vanhalinna on varmasti upea paikka jokaisena vuodenaikana – talvella tosin saattaa olla melkoisen liukasta. Tiivistetysti todettuna Liedon Vanhalinnan muinainen linnavuori on varsin mielenkiintoinen kohde niin lintujen bongailun, luonnon runsauden kuin historian kannalta. 

maanantai 26. lokakuuta 2015

Uuden neuleen kirvoittamia ajatuksia


Uusi Boomerangin neule on päässyt rivakasti ulkoilemaan. Punainen nuttu on mukavan raikas pirskahdus muutoin kovin mustanpuhuvaan ja ehkä myös koko lailla mielikuvituksettomaan syys-talven vaatekaappiini. Ei siis pössömpi ostos ollut, vaikka nykyään poden ostokrapulaa jokaisesta ostamastani tuotteesta. Onko oikein ostaa uutta rompetta, vaikka vanhalla, joskin nuhjaantuneella neuleella varmasti pärjäisin? Haluaisin väittää olevani kulutustottumuksiltani maanläheinen ja järkevä, mutta kuitenkin sorrun haaveilemaan uusista rytkyistä ja päädyn ostamaan uutuuksia silloin tällöin. Harkitsen ja punnitsen ostopäätökseni tarkkaan, mutta mikä ostotapahtuma lopulta on perusteltavissa ja mikä ei?

Olen pohtinut viime vuosien ajan paljon kulutustani ja siihen ohjaavia syitä. Etenkin tänä syksynä, kun vaateostoslistani tuntuu olleen yhtä pitkä kuin kuusivuotiaan lähettämä toivekirje Korvatunturille. Vaatteiden tulee olla toimivat, jotta ne palvelevat monta vuotta, mutta olen sen verran pinnallinen, että haluan päälleni kiskomieni vaatteiden olevan siistissä kunnossa ihmisten ilmoilla liikkuessani. Järkevästi ajateltuna vain muutamalla hassulla vaatekappaleella kyllä pärjäisi päivästä ja vuodesta toiseen, ellei vallan turhamaiseksi rupea. Mutta kun turhamainen ihminen kaipaa järkevien valintojen ja ehkä vähän nuppaisten kamppeiden sijaan välillä vaatekaappiinsa ripauksen kauneutta ja luovuutta kutkuttavia vaihtoehtoja, jotka vaatekaapin uumenista lirkuttelevat seireenin tavoin ja vaativat käytetyiksi tulemista.


Pyrin kuluttamaan ostamani vaatteet ihan loppuun asti ja hyödynnän viimeiset rättirippeet siivouksessa tai kenkäin plankkailussa. Olen myös suht tarkka vaatteiden ja asusteiden hankinnassa, enkä osta vängän väkisin tuotteita, jotka ovat vain vähän sinne päin – haluan olla täysin varma pitkästä yhteisestä taipaleesta. Potentiaalisen kaapintäyttäjän tulee herättää yhteenkuuluvuuden tunnetta rinnassain ja soveltua moneen asuun käytettäväksi. Tarpeeksi ekologiseksi tai eettiseksi kuluttajaksi en kuitenkaan voi itseäni määritellä. En voi hurskastella olevani kulutustottumuksiltani aivan niin järkevä, ympäristöystävällinen ja ajattelevainen kuin tahtoisin olla. Harkitsen ostopäätöksiäni, mutta harkittujen ostopäätösten teko ei aina riitä, sillä kuitenkin ostopäätöksiä päätän tehdä. Ohjenuorani on se, että punnitsen tarkkaan tarpeen ja halun suhteen kaupoilla kiertäessäni, mutta se lienee ainut puolustukseni. Riittävä se ei ole, tiedostan sen. Parempaan ja yhä harkitumpaan suuntaan lienen kuitenkin valinnoissani menossa tai siihen ainaki pyrin kaikessa söheltämisessäni.



Jos nyt epämääräisten kulutusmietteiden lomaan jotain lätinää asustakin lisäisin. Olin alun perin kaavaillut hankkivani talven lämmikkeeksi kašmiria tai merinovillaa syöneen neuleen, mutta aikani järkeiltyäni totesin, etteivät kyseiset materiaalit välttämättä kaltaiselleni rymistelijälle sovi. Boomerangin täyspuuvillainen neule on ihan konepesun kestävä – halleluja! Nainen, joka useasti kantaa rintamuksessaan ruokalistaa tai haahuilee pitkin metsiä, ei mahdu samaan lauseeseen mohairin, kašmirin tai edes merinovillan kanssa. Boomerangin neule vaikuttaa varsin jämäkältä ja ryhdikkäältä toisin kuin monet muut rytkyt, jotka näyttävät jo kaupan henkareissa roikkumassa väsyneiltä ja nuupahtaneilta. 

Sininen ja punainen ne yhteen passaa, uskon minä sinnikkäästi, ja lisäänpä vielä joukkoon mustaa ja hitusen valkoista. Ralph Laurenin farkut, jotka kesällä onnistuin kiikuttamaan kaappiini kesän alennusmyynneistä, ovat täydellisen siniset, mieluisan jämäkät ja jopa lähes hyvän pituiset - ainahan muutama sentti ylimääräistä farkuissa tappijalalle on, muttei kuitenkaan maailmanlopun verran. Täydellisten farkkujen metsästäminen on muuten harvinaisen tympäisevää puuhaa, ainakin jos sattuu reisistä löytymään muutakin kuin luita ja jänteitä. Olen elämäni aikana omistanut Ralph Laurenin pöksyjen lisäksi tasan yhdet hyvät farkut (taisivat olla Onlyn valikoimasta), mutta ne kuluivat muutamassa vuodessa jatkuvan käytön vuoksi puhki. Omistan kerrallaan vain yhdet siniset farkut, jotka käytän kulumiseen asti, sillä en koe tarvitsevani kymmentä farkkuparia vaatekaappia täyttämään.


Jalkineet ovat Pomarin valikoimaa, ja ne ovat päässeet osaksi asuani jo toppaliivin kauheutta tai kauneutta pohtiessani. Vaikka nahka on saanut ronskista käytöstä johtuen vähän naarmuja pintaansa, gore-tex toimii edelleen loisteliaasti: kengät hengittävät ja ovat vedenpitävät. Tykkään saappaiden yksinkertaisesta ulkomuodosta ja loistavasta pohjarakenteesta, joka pitää yllättävän hyvin Varsinais-Suomen vaativissa ja varsin liukkaissa olosuhteissa. Peruspomareiksi saappaissa on hitusen kapeampi (eli normaaliin vivahtava) lesti, joka silti sopii mainiosti ainakin omaan lättäräpylääni. Laukkuna keikkui vielä Lumin Nelli, mutta se unohtui kuvista, joskin veska lienee jo tarpeeksi näkyvyyttä blogissani saanut. Huivi on varmasti kuuden vuoden takainen tai vieläkin vanhempi hamstraus Rovaniemen kiinatrikoosta. Päivänä, jolloin kuvien asussa pitkin maita ja mantuja viipotin, riitti lämpöä tuomaan Oakwoodin nahkarotsi, joka sekin on nähty useaan otteeseen blogissani, joten en sentään pelkässä neuleessa hillunut.

Minun piti hehkuttaa, kuinka mukavaa onkaan kesän jälkeen ollut nakata saappaat jalkaan ja kuinka uusi neuleeni on miellyttävä, vaan intouduin jälleen toistamaan itseäni ja pohtimaan kulutushysteriaa. Totta kai ihminen tarvitsee vaatteita jo ihan elossapysymisen vuoksi, sillä nakupellenä ei pahemmin Suomessa voi hyöriä, ellei sitten osaa ajatuksen voimalla kasvattaa itselleen lämpöä tehokkaasti eristäviä ja täysin vedenpitäviä karvahaalareita päälleen. On vaan eri asia, kuinka paljon rytkyjä todella tarvitsee, ja missä kohtaa järkevä kuluttaminen muuttuu turhaksi törsäilyksi.

Mikä on lukijoiden mielipide järkevän kuluttamisen ja törsäämisen suhteesta?

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sadetta, sulosointuja ja sattumuksia

On taikaa ilmassa, kun tuuli ravistelee puita niin että kultaisina ja punaisina hehkuvat lehdet lentelevät kaduille ja lumoavat kimaltavat vesipisarat putoilevat maahan. Olen kaiholla odottanut syyssateita ja puita keikuttavia tuulenpuuskia, jotka ovat kenties viimein saapuneet Turkuun. Syksy on ollut tänä vuonna tavattoman kaunis - en muista, koska viimeksi kirkkaat ruskan värit olisivat hehkuneet niin upeina auringon valossa - mutta ei minua syksyinen sade haittaa, pikemminkin päinvastoin. Rakastan sateen ropinaa ja happirikasta ilmaa, joka vesitippojen tanssahtelun jälkeen maailman valtaa. Mistäpä muusta tuulella käyvä tuuliviiri voikaan energiansa ammentaa kuin myrskyhtävästä ilmanalasta, jota normaali-ihmiset kaihtavat.

Tykkään juosta rämpsysateessa. Luonnollisesti raikkaassa ja puhtaassa ilmassa on helppo hengittää, mutta ennen kaikkea nautin siitä, että saan köpötellä lenkkipoluilla ihan yksikseni muun maailman köllötellessä neljän seinän sisällä: maailmaan mahtuu hetken ajaksi vain minä, musiikki ja kinttupolku. Niin, eipä kukaan täysjärkinen taida ennen aamukahdeksaa juoksemaan lähteä, jos taivaalta ropisee vettä kuin Esterin just sieltä konsanaan, joskaan en ole itseäni älykkyyden huipentumana koskaan tohtinut mainostaa. Huvinsa kullakin.



Toisinaan sadepäivä takaa oivallisen tekosyyn viihtyä sohvan hellässä ja anteeksiantavassa syleilyssä. Pimenevät illat antavat luvan muuttua pikkupyromaaniksi ja sytytellä kynttilöitä pitkin kämppää. Olen vasta tällä viikolla saanut aikaiseksi ruveta kynttilöiden suomasta lämpöisestä valosta nauttimaan - kaiken kiireen ja arjen keskellä en ole muistanut, kuinka lepattava liekki muuttaa villakoirien ja sanomalehtikekojen valtaaman huushollin suorastaan Dekosta tai Divaanista napatuksi. Varautukaatte ihmiset, vuoden 2017 kuumin sisustustrendi on pienten tavararöykkiöiden muodostaminen jokaisen asunnosta löytyvän vähäisenkin laskutilan päälle. Ei meillä päin hyllyt tai pöydät tyhjinä ehdi kauaa nyhjöttää, jos minä olen hoppuisena suhaamassa sinne ja tänne. 

Kynttilöiden ja tuikkujen tuhoamisen kyytipojaksi kelpaa kupponen mustaa kultaa eli hyvää sumppia tai melkein ylipitkään hautunutta teetä. Fazerin rusinoilla ja hasselpähkinähippusilla mäihitty suklaa on ihan hyvää, jopa yllättävän maukasta. Tosin melkein mikä tahansa suklaa on hyvää, jos oikein hurja mieliteko suklaan nauttimista kohtaan iskee. Tuli jopa etäisesti jouluinen tunnelma, kun rusinaisen makupalan suuhuni mäjäytin, mutten sentään aivan vielä ruvennut joululauluja renkuttamaan, vaikka mieleni kovasti teki jo hoilata Frank Sinatran joululevyn tahdissa. Parrakkaampi puolisko ei ole sisäistänyt yhdessäelostamme huolimatta hyvissä ajoin aloitetun joulupörröilyn jaloutta ja hienoutta, vaan hänen mielestään "joulu on vasta joulukuussa" - tottahan toki varsinainen joulujuhla onkin, vaan joulunodotus ja jouluisen tunnelman nostatus saa alkaa jo lokakuussa, jos siltä tuntuu.

Syksyn toimintasuunnitelmia pohtiessani päätin anastaa kiireisestä aikataulusta itselleni omaa aikaa. Pieniä hetkiä, jolloin voisin hengähtää hetkiseksi ja unohtaa luonnettani vaivaavan alituisen suoritusvimman. Välillä on oikeastaan suotavaa olla säntäämättä suuna päänä paikasta toiseen ja lysähtää jonnekin sohvatyynyjen kätköihin loistokasta musiikkia kuunnellen ja hyvän kirjan tuomista elämyksistä nautiskellen – tällä  hetkellä lueskelen ties kuinka monetta kertaa Jane Austenin Emmaa. Kirja tarjoaa Austenille tyypilliseen tapaan hersyviä huomioita ihmisluonteesta ja aikakautensa yhteiskunnasta, mutta se on myös kiehtova kuvaus vähän ylimielisen, omahyväisen ja hemmotellun päähenkilön kehittymisestä Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi huikeimmista teoksista päällä maan, vaan ei Emmakaan pöljempää luettavaa ole. Lukutoukaksi viltin alle käpertymisen lisäksi voipi myös välillä hihitellä itsekseen Noin viikon uutisten parissa. Sateisen syyspäivän ehdoton musiikkivalinta on Lana del Rey ja albumi Born to Die, jossa kuvastuu syksyn kaihoisa mutta romanttinen kauneus. Vaikka Lana kesäajan surumielisyydestä laulaa ja toteaa kesän olevan ilmassa, minulle del Reyn musiikissa kiteytyy syksyn kauneus. Terveiset eräälle hanipupsukalle pääkaupunkiseudulle: The road is long, we carry on/ try to have fun in the meantime.


Sadepäivän voi myös kuluttaa taistelemalla tuulimyllyjä vastaan. Olen vakuuttunut siitä, että meidän huusholliimme on pesiytynyt varsin ilkikurinen kotitonttu, jonka suurta huvitusta on kätkeä tavaroitani ovelasti tavoittamattomiin ja siirtää ne mitä mystisimpiin paikkoihin, joista ne hyvällä lykyllä saattavat löytyä muutama päivä myöhemmin. Minulla on vankkumattomat todisteet. Hukkasin lempikorvakoruni, lumihiutaleen muotoisen kaunottaren. Möyrin koko halvatun huushollin läpikotaisin taskulampun kanssa läpi löytämättä vilaustakaan hopeasta ja vähitellen olin vaipumassa epätoivoon. Pitkän etsintäprosessin aikana korvakoruni sai jo suuren symbolisen arvon identiteettini määrittäjänä: yhteen pieneen lumihiutaleeseen kiteytyi nyt koko minuuteni. Tuntui kuin pieni osanen Kolaria ja juuriani, joita olen Turkuun muutettuani sydämessäni kantanut, olisi napsaistu minusta irti. Osa minua oli korvakorun hukkaan joutumisen seurauksena kadonnut. Eipä vissiin yhtään ylidramatisoitua, eihän?

Seuraavana päivänä havaitsin hennon hopeaisen vivahteen keskellä eteisen mattoa ja kappas vaan, korvakoru pönötti aivan silmäin eessä. Keskellä kapeaa eteistä, jonka jokaisen kolkan olin edeltävänä päivänä kontaten tutkinut. En keksi tapaukselle muuta selitystä kuin häijyn kotitontun kolttoset. Toinen esimerkki keljun kotitonttumme kepposista on tulostimen asennuslevyn kanssa saikkaaminen. Olin omasta mielestäni laittanut levysen talteen varmaan säilöön tiettyyn paikkaan, mutta eipä löytynyt, kun sitä eräänä iltana tarvitsin. Pengoin jälleen koko kotomme moneen kertaan tuskastunein tunnelmin läpikotaisin löytämättä levystä yhtään mistään, mutta luonnollisesti levy löytyi juuri sieltä, mihin sen muistikuvieni mukaan olin sen jättänyt – joku kieroilija oli sen sutjakkaasti sujauttanut paperipinon väliin niin, etten sitä vain ollut huomannut. Nämä kaksi esimerkkiä todistavat mielestäni aukotta onnettoman arkistointikykyni ketkun kotitontun olemassaolon.

Kotitontun varomisen lisäksi majassamme on syytä katsoa tarkkaan, mihin kohtaan jalkansa asettaa. Välillä tuntuu kuin miinakentällä yrittäisi selviyyä eteen päin, sillä koira on rakentanut olohuoneeseen esteradan, jossa ihmiset joutuvat väistelemään ulisevia sorsia, vinkuvia kissoja, röhkiviä possuja sekä tennispalloja, jotka luonnollisesti hurtta on päättänyt tiputtaa hampaistaan juuri kämppistensä kulkuväylälle. Satunnaisesti huolimaton ihminen astuu kuivettuneen luukäntyn päälle ja hyvässä lykyssä saattaa välttyä visiitiltä teho-osastolle. Hurtta osaa myös taidokkaasti tyrkätä lelunsa sohvan alle, eikä se tietenkään niitä ilman ihmiskäden ilmaantumista apuvälineeksi tai mööpeleiden siirtelyä takaisin kuolattavakseen saa. Olen melko lailla vakuuttunut hurtan ja kotitontun punovan yhdessä julmia juonia, joiden tarkoituksena on saada minut hermoraunion partaalle. Miksi muuten koira saa jättää roinansa lojumaan pitkin pirttiä, mutta minä en saa unohtaa sukkiani lattialle?

Joku meteorologi jossain mediassa povasi ensi viikoksi aurinkoista säätä, mutta minä toivon ainakin yhtä sadepäivää, jotta voin kuunnella hyvää musiikkia, kipitellä kilpaa vesipisaroiden kanssa ja repiä pelihousuni koiran ja kotitontun kiusantekojen seurauksena. 

perjantai 23. lokakuuta 2015

Punainen neule Boomerangin tapaan


Neuletilanteeni on kauniisti sanottuna surkea. Minulla on yksi kašmiria vähän ja ties mitä kaikkea muuta erikoista ainesta sisältävä siistimpi neule, joka on monen vuoden pituisen varsin tiiviin yhteiselon seurauksena jo siinä kunnossa, että se on sovelias lähinnä kotikäyttöön tai talven rennoille kävelyretkille. Vaatekaapistani löytyy myös erään ruotsalaisen hoo ja ämmä- ketjun vuosisatain takainen neule, joka on kaikessa tekokuitusekasopassaan niin paksu ja hengittävyysominaisuuksiltaan onneton, että se oikeastaan sopii vain todella kylminä pakkaspäivinä käytettäväksi. Ja silloinkin palelee. En vain koe mielekkääksi heittää sinällään kelvollista paitaa menemään, joten kotikäytössä se on ollut siedettävä. Ostohetkellä se vaikutti parikymppisen opiskelijatytön mielestä just hyvältä, mutta kaipa on jonkinlaista aikuistumista havaittavissa, kun materiaaliselosteet kiinnostavat nykyään enemmän kuin pelkkä rytkyn ulkomuoto.

Lokakuun mukana tulleet vilpoiset ilmat ovat saaneet kaltaiseni vilukissan haalimaan naftaliinista esille pipot, lämpöiset käsineet ja saappaat, mutta sopivan villaneuleen kaipuu mieltäni on kalvannut. Ajatuksissani on ollut malliltaan tyylikäs ja suht klassinen pusero, joka toimisi talvisen vaatekaapin pilarina vuosia. Kuluneen sesongin neuleet eivät ole oikein kolahtaneet: blogit ja kaupat ovat tursunneet erityisesti harmaita lörttöjä, vaan itse olen haaveillut lämpimästä tummansinisestä tai nätin punaisesta, hyvin istuvasta neuleesta. Olen pläräillyt nettikauppojen valikoimaa ja kauhukseni havainnut, että vampyyrityyliin sopivia liehuneuletakkeja tai säkkilörttöjä kyllä näyttää piisaavan tai vastavuoroisesti ylihinnoiteltuja rytkyjä, joiden materiaalilappujen tekstit ovat pitempiä kuin Hottisten vaatimuslistat kumppaniehdokkaitaan kohtaan. Ylipitkät neuletakit, joiden helmat laahavat tappikokoisella naisella kantapään alla ovat yäk. Kuka haluaa sitä paitsi vapaaehtoisesti näyttää Tylypahkasta karanneelta Severus Kalkarokselta? Puolipitkät neulesysteemit ovat kivoja, mutta ne aiheuttavat metriahteriselle ulkonäkökompleksin, sillä monesti neuleen helma jää töröttämään ankanpyrstömäisesti jo ennestään muhkean takaosastoni paikkeille, enkä kaipaa enää yhtään ylimääräitä lirpaketta takaosastoani leventämään. Viehättäviä mielikuvia, eikös?


Olen kierrellyt Turun suunnan vaatekauppoja läpi ja testaillut uteliaana potentiaalisia vaihtoehtoja. Alun perin kaavailin ostavani merinovillaisen neuleen viileiden päivien lämmittäjäksi, mutta esimerkiksi himoitsemani Filippa K:n merinolörpsö tuntui testauksessa niin kutisevalta ja lirmulta, että se sai jäädä kauppaan parempaa ostajakandidaattia odottamaan. Minun käytössäni oikein hentoinen ja ohut vaate ei tule kestämään, vaan kaltaiseni tölmyäjä ja itsensä joka paikkaan teuloja tarvitsee jämyt kamppeet. Eikä vaate saa kutittaa ja tehdä ihoa ärsyyntyneen punaiseksi. 

Kerran keskustassa kulkiessain päädyin kurkkaamaan Boomerangin tarjonnan. En ollut aiemmin kyseisessä liikkeessä hoksannut käydä, mutta omaa silmääni yllättävän hyvin miellyttäviä juttuja näyttivät hyllyt pursuavan. Kas löysinpä näpsäkän Poppa- neuleen, josta tarjolla oli ainakin sekä tummansininen että punainen vaihtoehto. Kas testasin molempia värejä ja rakastuin punaiseen –pirtsakka väripläjäys tuntui piristävän työpäivän jälkeistä väsynyttä naamaa ja lysähtänyttä ryhtiä saman tien. Se tuntui heti omalta. Myös mukavan pehmeältä ja ryhdikkäältä. Tummasininen vaihtoehto olisi ollut myös kaunis, mutta ehkä se olisi liian klassinen ja konservatiivinen valinta minulle - punaisessa on enemmän särmää ja säpinää. Pusero on puhdasta puuvillaa, ja paksuhkon tuntuinen materiaali tuntuu erittäin laadukkaalta. Saumatkin vaikuttavat hyvin viimeistellyltä, joten kenties voisin olettaa yhteiseen taipaleemme olevan onnentäyteinen ja toivon mukaan monen vuoden pituinen. Ellen sitten satu ratkojakaatosateen uhriksi tai kävele päin nuppineulapusikkoa. Varsin potentiaalisia näkymiä kohdallani ne voivat kyllä olla, sillä mikä tahansa vaatteita silpova epäluonnonkatastrofi on kaltaiselleni sählääjälle mahdollinen. 



Boomerangin neule tuntuu mukavan lohduttavalta ja pehmoiselta. Punainen neule päällään ei voi murjottaa tai näyttää maailmankaikkeudelle hapanta naamaa, vaan väkisinkin mutrusuunkin huulet kääntyvät väkisin ylös päin. Ainakin hitusen verran. Jonkun ylvään ja elegantin leidin yllä neule voisi mennä aika lailla asiallisen preppy- tyylin puolelle, mutta taitaa hiukset sojottaen naama puseroakin punaisempana kulkevalla emännällä kallistua tyyli enemmänkin homssantuun puolelle. Monikäyttöinen se on - punainen neule on klassikko sinisten farkkujen kanssa, ja mustien pöksyjen kanssa se on tyylikäs. Keväällä neule näyttää varmasti fiiniltä valkoisiin farkkuihin yhdistettynä. Neule passaa niin rentoon kuin vähän viimeistellympään asuun. Mitäpä muuta voisin yhdeltä vaatekappaleelta vaatia?

Yksi huono puoli puserossa kuitenkin on. Se on kokoa M. Medium. Jos kuuluisin siihen naistyyppiin, joka ostaa vaatteensa kokomerkinnän perusteella tai kieltäytyy pukeutumasta nollakokoa suurempaan, olisin joutunut jättämään hienon puseron kauppaan. Myyjä kyllä ystävällisesti kertoi kokoluokituksen olevan pienehköä ja muutkin olivat suosineet normaalikokoaan suurempaa, vaan taidan silti kallistua siihen, että vissiin on viime aikoina hereästi maittanut porkkanakakku tehnyt tehtävänsä. 

torstai 22. lokakuuta 2015

Pellillinen suussasulavaa porkkanakakkua


Heikkouteni korvapuusteihin lienee käynyt jo blogissani ilmi, mutta suussasulavan maukasta porkkanakakkua en ole vielä tarpeeksi muistanut hehkuttaa. Porkkanakakku, kakkutyypeistä jaloin, kelpaa täydellisesti esimerkiksi syksyn rämpsysateisiin lohdutusta tuomaan, kesän herkuttelutuokioihin  tai joulupöydän piristäjäksi – tarkemmin ajateltuna se taitaa kruunata niin arjen kuin juhlan vuodenajasta riippumatta. Meillä päin porkkanakakulla on mässäilty esimerkiksi miehen syntymäpäiväkahvien yhteydessä, mutta saattaapa kakkunen päätyä kahvipöydän kuningattareksi myös arkenakin beetakaroteenin yliannostusta kaipaillessani. Oma ohjeeni on melkein terveellinen mukaelma useasta reseptistä, joihin olen leipomishistoriani aikana törmännyt. Suurin ero perusporkkanakakkuihin on kuorrutteessa; en yleensä tykkää hirveästi tuorejuusto-voimähmästä, johon lisätään ronskisti tomusokeria, vaan olen todennut rahkan toimivan omaan makuuni paremmin. Lisään vielä kuorrutteeseen sopivan tujauksen sitruunamehua potkua tuomaan ja piristämään mehevää herkkua. Pohjaan tarvitaan hemmetisti porkkanaraastetta ja sopivasti mausteita, niin on tuleva hyvä kakku.


   

Herkulinen porkkanakakku

1,5-2 dl juoksevaa margariinia tai öljyä
2 dl fariinisokeria, intiaanisokeria tai ruokokidesokeria
4 dl hienoksi raastettua porkkanaa
3 kananmunaa
4 dl vehnäjauhoja (rouheinen sämpyläjauho toimii myös loistavasti)
1 dl mantelijauhetta
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl kanelia (äärimmäisen kukkuralliset mitat)
2 tl vaniljasokeria
ripaus inkivääriä ja kardemummaa
(tlkkanen maitoa)


Kuorrute

100 g tuorejuustoa
150 g maitorahkaa
0,5- 1 dl tomusokeria siivilöitynä (tai maun mukaan)
muutama tilkkanen sitruunamehua
1 tl vaniljasokeria

Margariini ja sokeri sekoitetaan keskenään. Lisään nakataan porkkanaraaste. Kananmunat vatkataan yksitellen taikinan joukkoon. Lopuksi taikinaan lisätään keskenään sekoitetut kuivat aineet. Taikina sekoitetaan nopeasti mutta perusteellisesti esimerkiksi taikinakaapimella ja levitetään voidellulle uunipellille. Kakkua paistetaan 200 asteessa noin 35 minuuttia uunin tehosta riippuen.


Kakkupohjan annetaan jäähtyä hyvin ennen kuorrutteen lisäämistä. Jos lisämehevyyttä kaipaa, voi pohjaa kostuttaa kevyesti esimerkiksi appelsiinimehulla. Kuorrutteen valmistus aloitetaan tuorejuuston notkistamisella: tuorejuusto vatkataan pehmeäksi ja joukkoon sekoitetaan maitorahka. Seokseen mukaan lisätään hitusen verran sitruunamehua sekä siivilän läpi vaniljasokeri ja tomusokeri. Kuorrute levitetään kakkupohjan päälle – jotkut saattavat panostaa leivostensa ulkonäköön ja panostaa kuorrutteen tasaisuuteen, mutta minä suosin suurpiirteisyyttä ja (tahattomasti) boheemia linjaa. Kuorrutteen kannattaa hetkisen ajan jähmettyä ja kakun vetäytyä, jotta maut saavat muhia. Kappas, sopivan tuhti herkku on valmis!

Halutessaan kakun voi koristella esimerkiksi pähkinä- tai mantelirouheella. Väkertäähän voi vaikka minkälaista koristetta, jos sorminäppäryyttä ja taidokkuuta löytyy. Itselläni koristelukyvykkyys ja kärsivällisyys näpertämisen suhteen loistavat autuaasti poissaolollaan, joten suurpiirteisyys on keittiöjutuissa ystäväni.

Porkkanakakkuohjetta voi luonnollisesti muunnella – peräänkuulutan jokaisen leipomista käsittelevän kirjoituksen yhteydessä mielikuvituksen käyttöä, enkä tälläkään kertaa tee poikkeusta. Oma versio kuorrutteestani on pikemminkin raikas kuin äitelä, sillä pohjan mehevyys takaa omaan makuuni riittävästi makuelämyksiä. Jos lisää makeutta kaipaa, voi kuorrutteeseen humpsauttaa lisää tomusokeria. Vehnäjauhon sijaan kannattaa kokeilla rouheista sämpyläjauhosekoitusta, joka tuo mukavasti purutuntumaa taikinaan. Taikinaan voi myös sujauttaa pähkinärouhetta. Mausteiden määrää voi lisätä tai vähentää, ja voihan luova leipuri haastaa perusporkkanakaakun kaavan ja kehitellä uusia mausteyhdistelmiä. Porkkanaraasteen voi korvata myskikurpitsaraasteella, jolloin lopputuloksena on raikas ja yllättävän toimiva kakku.

Maittaako porkkanakakku lukijakunnalle?

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Liikenteessä monta vaaraa ompi eessä

Viime viikko oli kaiken kaikkiaan oikein siedettävä, kuten tässä kirjoituksessa kehuskelin. Sunnuntaina sattui kuitenkin viikon huipennukseksi käymään niin, että päädyin tekemään turhan läheistä tuttavuutta asfaltin kanssa. Olin vetelemässä viimeistä kilometriä juoksulenkistäni, kun huomasin horisontissa isokokoisen koiran kyyristelevän kakalla omistajan seisoskellessa muutaman metrin päässä. Koira omistajineen valtasivat jalkakäytävän, joten luonnollisesti väistin maantien puolelle, sillä autoja ei onneksi siihen aikaan vuorokaudesta muutoinkin hijaisella kadunpätkällä ollut havaittavissa. Olin juuri hetkeä aiemmin todennut tien olevan sen verran liukas, että varovaisuutta tulisi noudattaa. Parivaljakon kohdalle tikuttaessani koira unohti ulostelunsa ja katsahti minuun niin iloisesti häntä heiluen, etten malttanut olla moikkaamatta. Täysin typerää toimintaa minulta - olin jo menossa koirasta ohi, kun tunsin tassut kylkeäni vasten ja seuraava huomioni oli se, että naamani nökötti muutaman millin päässä asfaltista. Koira oli into piukassa syöksähtänyt omistajansa otteesta minua kohti ja massaylivoimalla kaatoi minut maahan. Tahattomasti toki, oletan, ei aggressiivisuuttaan.

Pämähdin maahan polvet edellä, ja lopuksi kyynärvarteni kopsahtivat maahan – hyvä niin, eipä ainakaan pääni kolahtanut kovaa asfalttia vastaan. En hetkeen tajunnut, mitä oli tapahtunut, vaan röhnötin täysin tillin tallin keskellä tietä. Aivan kuin joku olisi tuikannut minusta ilmat pellolle. Tunsin polvissani julmettua kipua ja vähitellen seisaalle pyrkiessäni en pystynyt varaamaan painoa toiselle jalalleni ollenkaan. Suustani pääsi normaalin puheen sijaan epämääräistä pihinää, joka taisi koostua lähinnä diftongiäänteestä ai. Säikähdin ihan naurettavan paljon. En edes meinannut ensin tajuta, mitä tapahtui. Koiran ulkoiluttaja ilmeisesti myös säikähti tapahtuneesta, sillä hän yritti kyllä tarjota puhelinnumeroaan mahdollisten korvausten varalta. Itse olin niin järkyttynyt, että halusin vain mahdollisimman nopeasti tilanteesta pois. Ja sitten tuli itku, jolle ei meinannut loppua tulla. Olisi pitänyt jättää tervehtimättä koiraa. Olisi pitänyt vain mennä ohitse edes katsomatta koiraa, vaan eläinrakkaana ihmisenä lutuinen luppakorva kiinnitti huomioni. Mutta olisi kuitenkin pitänyt olla lietsomatta riehakasta koiraa. Jos tie ei olisi ollut liukas, jos olisin kävellyt, ja jos koira olisi ollut kevytrakenteisempi, en todennäköisesti olisi kaatunut. Jos omistaja olisi ollut vähän tarkkaavaisempi ja pitänyt koiransa itsensä likellä, en olisi kaatunut. Jossitella voi aina, mutta sepä ei enää jälkikäteen ketään lohduta.

En onneksi lyönyt pääkoppaani kovaan maahan tai teulonut polviani, vaikka aluksi säikähdin, että niin olisi käynyt. Olen varovainen polvieni suhteen; oikeasta polvestani paukahtivat aikoinaan sivusiteet niks naks kaaduttuani hiihtolenkillä, ja vasemmassa polvessani oirehtii penikkataudin poikanen säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin johtuen siitä, että lonkkani ovat eri paria keskenään. Kova täräys polville pisti siis heti pelot liikkeelle, mutta onneksi murtumia tai revähdyksiä ei tullut. Molemmat polveni menivät vereslihalle ja kyynärvarteni myös. Kipuakin molemmissa polvissa on ollut pyllähtämisestä saakka enemmän tai vähemmän, mikä tosin lienee kovan tärskyn jälkeen luonnollista. Etenkin oikea polvi on sen verran sydämistynyt tapahtuneesta, että rikki mennyttä ihoa äärsyttää jopa housujen kangas. Jos yritän polvistua tai edes koukistaa polveani, tuntuu peijakkaan kipeältä. Uudet juoksukalsarini menivät polven kohdalta niin pahasti rikki, etten tiedä, saanko rumasti ammottavaa reikää parsittua. Toisaalta samapa tuo yksille kalsareille, kunhan suuremmilta kolhuilta vältyin. 

Epäonnekas lenkkini pisti minut pohtimaan liikennekäyttäytymistä ylipäänsä. Vaikka useimmat suomalaiset varmastikin noudattavat kuuliaisesti sekä liikennettä koskevia lakeja että kirjoittamattomia mutta silti sitovia normeja, väittäisin, että maamme liikennekulttuurissa on vielä parannettavaa. Olen pistänyt merkille, etteivät läheskään kaikki liikenteessä palloilevat tapaukset muista huomioida kanssakulkijoita. On olemassa ihmisiä, jotka tuntuvat oikeuttavan itselleen käyttöön ison lohkareen jalkakäytävästä välittämättä sen kummemmin muista liikkujista, jotka samoilla apajilla tilaa itselleen kaipaavat. Koiraa pidetään niin väljästi fleksihihnassa kiinni, että murre liikkuu viisi metriä omistajasta kadun toisella puolella. Lasten sallitaan perustavan vaikkapa keskelle vilkasta lenkkipolkua oman laskettelurinteen, jossa voi sinkoilla reunasta toiseen huomioimatta muita reitillä liikuskelevia, tai annetaan juoksennella jalkakäytävillä tai jopa autotiellä reunasta toiseen katsomatta ympärilleen. Pieni lapsi ei toki osaa vielä hahmottaa liikennettä ja siihen liittyviä pelisääntöjä, eikä piskuiselta taaperolta pidä vielä odottaa kykyä seurata valppaana liikenteen kulkua, mutta mikä selittää aikuisten välinpitämättömyyden? Eikö käytöstapoja enää koeta tarpeellisiksi noudattaa? Eikö turvallisuus ole enää muotia?

Välinpitämättömyys liikenteessä ilmenee monin tavoin. On koiranulkoiluttajia, jotka kulkevat nelitassuisen ystävänsä kanssa varsin lepsusti fleksihihnat äärimmilleen pingottuina. Koira mennä viipottaa jossain kaukaisuudessa ja mahdollsesti vielä eri puolella katua kuin taluttajansa. Jotkut jopa antavat koiran köpötellä vapaana ilman minkäänlaista hihnaa taajama-alueella keskellä vilkasliikenteistäkin katua. Siinä missä taluttaja kulkee vaikkapa säädyllisesti tien oikeaa reunaa, kuten normien mukaan olisi varsin suosittavaa menetellä, on liian pitkälle päästetty talutettava saattanut singota kadun vastapuolelle ilman, että omistaja siihen mitenkään hoksaisi reagoida. Niin pyöräilijän, juoksijan tai ylipäätään vastaantulevan tai ohitusta kaihoavan liikkujan kannalta tilanne on varsin kinkkinen. Eikä soittokelloa uskalla soittaa, sillä ainakin moni varsinaissuomalainen mulkaisee sen verran pahasti rimputuksen kuullessaan, että kelloa erehtymään hipaissut idiootti katuu kammottavaa tekoaan vielä kiirastulen syövereissä, sillä sinne tyhmä pyöräilijä on monen mielestä joutuva.

Pikkumussukkarekku saattaa olla kotioloissa lauhkea kuin lammas, mutta toisia koiria kohtaan tai yllättävissä tilanteissa, joihin se ei ole osannut varautua, saattaa se äkkiä muuttua äkkivääräksi. Koira ei ole lelu, vaan luontokappale, joka on kesytetty (tai kesyyntynyt) sudesta. Koiralla on vaistot. Koira ei ajattele kuin ihminen, eikä sitä pidä inhimillistää yhtä pöntöksi olennoksi. Vaikka koira olisi kuinka lauhkea, kiltti ja kotisohvan unikeko, on se kuitenkin eläin. Säyseäkin koira voi reagoida yllättävään ärsykkeeseen arvaamattomalla tavalla. Miten koiraa voi hallita, jos se kulkee monen metrin päässä omistajastaan? Esimerkiksi jotkut koirat saattavat ruveta kilpailemaan juoksijan kanssa tai pelkäävät pyörää niin paljon, että sinkoilevat mielivaltaisesti ties mihin suuntaan. Pelokas koira voi muuttua jopa aggressiiviseksi vastoin omistajan luuloja. 
Liikenteeseen mahtuu monenlaista suharia ja vaaratilanteiden aiheuttajaa. On kävelijöitä, jotka lontsottavat monen hengen ylileveässä muodostelmassa, jota ei voi ylittää, alittaa eikä varsinkaan ohittaa, ellei sitten halua ojanpenkareita käydä kyntämässä. On pyöräilijöitä, jotka eivät katso taakseen kääntyessään ja näin saattavat aiheuttaa vaaratilanteita niin muiden pyöräilijöiden kuin autoilijoiden kannalta. On pyöräilijöitä, jotka eivät vaivaudu käsiliikkein osoittamaan, mihin suuntaan ovat kääntymässä. Siinäpä on vastaantulijalla pähkinä purtavana, mihin suuntaan väistää, jos joku tonttu päättää kaartaa juuri nenän edestä. On pyöräilijöitä, jotka kaverin kanssa veivatessaan valtaavat sekä oikean että vasemman kadun puolen, jolloin vastaantulijalle jää pieni kaistale eteen päin kulkemista varten. Niin, sehän nyt on sulaa hulluutta väistää vastaantulijaa ja ajaa muutaman vaivaisen sekunnin ajan perätysten, kuten ainakin meillä pohjoisnavalla päin tehdään. Ehei, mitäpä sitä tietä toiselle antamaan, vaan jotkut neropatit kulkevat tasan tarkkaan rinnatusten välittämättä vastaantulijoiden yhtäläisistä oikeuksista ajaa omalla kaistallaan tai antamatta nopeammin kulkeville mahdollisuutta ohitukseen.

Meillä porojen keskellä elellessä vaara tarkoittaa mäkeä, kukkulaa tai pientä tunturia, mutta Turkuun muutettuani olen todennut termin tarkoittavan enemmän uhkaa ja sykettä nostattavaa, pelottavaa tilannetta liikenteessä. Väistäminen, erilaisten tilanteiden ennakoiminen ja toisten huomioiminen tuntuvat olevan hankalia käsitteitä monelle. Tuntuu olevan mahdotonta kulkea sivistyneesti tien oikeassa reunassa ja pitää koira likellä. Tuntuu olevan hankalaa siirtää jälkipolville tietoa tasa-arvoisesta liikenneturvallisuudesta – vaikka oma ihana pikku-amanda-anselmi on toki ainutlaatuinen ja tärkeä olento, on liikenteessä monta muutakin yhtä ainutlaatuista ja tärkeää olentoa, joilla on yhtäläinen oikeus kulkea turvallisesti pitkin jalkakäytäviä, katuja ja teitä. Kenenkään ei pitäisi olla niin tuudittautunut omaan ylemmyydenarvoonsa, että katsoisi oikeudekseen mennä ja viipottaa vaikka suoraan pyöräilijän tai auton eteen olettaen, että muut aina väistävät.

Minulle taottiin lapsuudessa tiukasti päähän, että liikenteessä pitää noudattaa varovaisuuden periaatetta. Katua ylittäessä pitää katsoa moneen kertaan kumpaankin suuntaan, ettei ketään ole tulossa. Minulle opetettiin, että aina pitää kulkea tien reunassa ja antaa toisille tilaa. Minulle kerrottiin, etten voi vallata koko tietä omakseni, vaan minun tulee muistaa myös muiden liikenteessä hyörivien tarpeet. Eivätkös yhä nykyäänkin samat asiat päde? Vaikka yhteiskunta on muuttunut yhteisöllisestä yksilökeskeisempään suuntaan, on silti liikenne käsittääkseni yhä yhteispeliä, joka syntyy monen toimijan valintojen kautta. Ei silloin parane yhdenkään töpöttäjän ruveta menettelemään vain oma etu ahnaasti mielessään, sillä loppupeleissä typerä kikkailu saattaa pahimmassa tapauksessa jopa aiheuttaa onnettomuuksia. Tuomittakoon minut vaikka kuinka kireäpipoiseksi kukkahattutädiksi, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että toisten tarpeet on liikenteessä otettava huomioon, ei pelkästään oma rakas itse tai kiire katsomaan Kauniita ja rohkeita (jos kyseinen kauhupläjäysten inspiraation lähde vielä töllöttimessä pyörii).

On tietenkin luonnollista, ettei jok'ikinen valveillaolon hetki voi  kukaan olla skarppina. Itse kukin on väsynyt, stressaantunut, nälkäinen tai kiireinen, joten kömmähdyksiä sattuu. Se on inhimillistä. Kyllä minä itsekin sorrun välillä törpöksi. Olen esimerkiksi joskus unohtanut pyörälampun kotiin, vaikka illalla töistä kotiin rullatessani on pimeys ehtinyt vallata taivaan. Veivasin kotiin huono omatunto seuralaisenani. Tai olen ajanut liian nopeaa vauhtia mutkaan tajuamatta, että kaarteen takaa saattaa tulla muita tyyppejä vastaan. Pyysin anteeksi. En voi siis väittää olevani esimerkillinen liikenteen käyttäjä, sillä erheitä on minullekin käynyt, mutta ainakin osaan kulkea tien reunassa ja pitää koiran lähelläni. Olisi kuitenkin kammottavaa joutua onnettomuuteen oman välinpitämättömyyden tai typeryyden vuoksi.



Turvallisuus. Se on avainsana liikenteessä. Kaikilla on oikeus kulkea turvallisesti, mutta jokaisella kulkijalla on myös velvollisuus huolehtia niin omasta kuin kanssaihmisten ja ehdottomasti myös eläinten turvallisuudesta. Liikenneturvallisuuden ytimen muodostavat terve järki, huomiointikyky, ennakointi ja välittäminen. Lisäisin liikenneturvallisuuden keitokseen myös väistämisen. Yhdenkään kulkijan ei pitäisi tuijotella vain omaa napaansa ja luulotella, että vain ja ainoastaan itsellä on oikeus kulkea ihan miten lystää. Kukaan ei todellakaan ole liikenteessä yksin. Liikenne on vuorovaikutusta monella tavalla kulkevan ja monenlaisella kulkuneuvolla liikkuvan olennon välillä. Lisämausteensa liikennekulttuuriin tuovat luonnollisesti sääolosuhteet, esimerkiksi liukkaus tai vesikeli, ja vuorokauden aika. Huonoilla keleillä on syytä varata riittävästi aikaa, ettei tarvitse hurjistella. Pimeän aikoihin on syytä muistaa kulkea näkyvästi  heijastin on pieni asia, mutta voi pelastaa jopa hengen. Kansa, joka mustanpuhuvissa talvitamineissa laahustaa, näkyisi pienen killuttimen avulla huomattavasti paremmin. Pitäisi opetella laittamaan vaikka joka takin taskuun heijastin, jotta tosipaikan tullen olisi aina tuiki tarpeellinen kapistus saatavilla. Siinäpä ainakin itselleni tulevan talven ohjenuora, sillä välkyttimen käytössä minulla on vielä ronskisti petrattavaa. Heijastin aina ulos lähtiessä taskuun mukaan siis!

Minusta on hienoa, että mediassa on esitetty paljon lasten liikenneturvallisuuden kehittämiseksi rakennettuja kampanjoita ja mainoksia. Jokaisen liikenteessä kulkevan – olipa sitten menopelinä auto, pyörä, mopo, apostolin kyyti tai vaikkapa kirahvi – tulisi kuitenkin kunnioittaa sen verran muita liikkujia ikään, sukupuoleen, eliölajiin tai ylipäätään mihinkään ominaisuuteen katsomatta, että ottaa toisten tarpeet huomioon. Liikenneturvallisuus on käsite, jonka tulee kattaa pienten pilttien lisäksi myös nuoret ja vanhat, eläimet ja ihmiset. Naperoille tulee opettaa välittämistä, arvostamista ja huolenpitoa, jotka kohdistetaan ei pelkästään itseen, vaan myös muuhun maailmaan. Meidän aikuistenkin olisi hyvä kerrata liikennesäännöt ja muistaa tarkkaavaisuus, varovaisuus ja ennakointi kovastakin kiireestä huolimatta. 

Jos rupeaisin kaveeraamaan Aladdinin taikalampusta matkoilleen sännänneen Hengen kanssa (ysärilapsi kun olen), saattaisin esittää kainon pyynnön, etteivät ihmset jaksaisi pyöräillä rinnakkain joka hemmetin tiellä tai kuljeskella kuin Euroopan omistajat välittämättä muista ihmisistä. Vaikka aikamme tuntuu suosivan yksilöllisyyttä ja oman itsen arvostamista yli kaiken, muistettakoon kuitenkin, että planeetallemme mahtuu aika monta itseä. Liikenteessä ei päde sooloilu, vaan yhteinen hyvä. Ei siis viitsitä lontsia ihan miten sattuu, vaan pidettäköön jälleen kerran järki päässä ja muistetaan ennakointi, turvavälit, välittäminen ja aivotoiminta. Liikenneturvallisuus kunniaan!

maanantai 19. lokakuuta 2015

Aurajoen varrella: Kieterinmäki



Aurajoen mutkittelevaa uomaa seuratessa kulkija päätyy melkein kuin vahingossa monta historiallisesti merkittävää kohdetta tutkimaan. Ristimäeltä, josta olen jo oman kirjoituksen laatinut, ei ole kovinkaan pitkä matka Kieterinmäelle. Matalahkon ja loivahkosti viettävän kukkulan laella on kaksi muinaista hautaröykkiötä. Kieterinmäkeä nimitetään joissain lähteissä Keetterinmäeksi, mutta selkeyden vuoksi pitäydyn tässä tekstissä diftongillisessa nimityksessä.



Epämääräiset kivikasat ovat perua pronssikaudelta, joten epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta kivikeko on historiallisesti arvokas. Alue on luokiteltu muinaismuistoalueeksi, joten jokainen liikkuja unohtakoon törttöilyn sekä törppöilun ja keskttyköön luonnonrauhaa ynnä maamme historiaa kunnioittamaan, kuten kivipintaan kiinnitetty plakaatti muistuttaa. 


Hautaröykkiöt eivät ole mitenkään erikoinen ilmiö pronssikauden jäänteistä, mutta hämmentäviä ne nykypäivän luuhaajalle ovat. Pronssikausi kattoi varsin pitkälle ulottuvan aikakauden maamme historiassa - ajanjakson on todettu kattaneen aikavälin 1500- 500 ennen ajanlaskumme alkua. Pronssikauden paikkeilla Kieterinmäki oli vielä pieni saaripahanen, joka kohosi meren (vai kenties Ancylusjärven) keskeltä. Muinaisen vesistön aallokot ovat jättäneet jälkensä kallioiseen pintaan.

Olisi mielenkiintoista oppia Kieterinmäen historiasta lisää, mutta paikasta ei kovin paljoa tietoa ole ainakaan netin syövereistä tai näppeihini osuneesta kirjallisuudesta silmiini osunut. Millaisia uskomuksia mäennyppylään ovat aikoinaan alueella hiippailleet mahtaneet liittää? Keitä ovat kivikasojen alle haudatut ja miksi? Onko kiviröykkiö heidän sukuhautanasa? Jos Kieterinmäki on ollut saari pronssikauden aikoihin, kuka vainajat on haudattavaksi saarelle kuskannut? Saako suklaata syödä joka päivä? Mieleeni tulvi rutosti kysymyksiä, mutten ole löytänyt niihin tarpeeksi kattavia vastauksia.


Pronssikauden ihmeitä tutkimaan päästäkseen voi kulkea Aurajokea mukailevaa hienoa Suomen Sydän- reittiä, jonka varrella on muutakin kaunista katseltavaa – maisema on hulppean komeaa, ja muinaishistoriallisia aarteita löytyy vähän sieltä sun täältä. Löysin reitistä mielenkiintoisen kartan, jonka avulla voi suunnistaa luontoelämyksiä kokemaan. Kieterinmäelle pääsee Suomen sydän- polun lisäksi Hämeentien kautta Riippusillantielle tähtäämällä ja lopulta eriskummallisen riippusillan ylittämällä. Sillan ylittämisen jälkeen kuljetaan loivasti oikealle, seuraavaksi kevyesti vasemmalle. Lietoon päin kulkevien bussien pysäkit ovat aivan liki Kieterinmäkeä, joten julkisia kulkuneuvoja on helppo hyödyntää. Kieterinmäen valloituksen lisäksi suosittelen tutkailemaan muitakin kohteita, joita lähistöllä piisaa. 



Opasteita on matkan varrelle viskottu muutamia, mutta ainakin Kieterinmäen kohdalla opastetauluja voisi olla lisää, Pariskunta luontohörhöillijät oli kyllä ottanut kartan mukaan ja varautunut myös pitämään päättelykyvyn päässä, joten todellista eksymisen vaaraa ei tällä kertaa ollut – Kieterinmäki on kuitenkin sen verran pieni alue, ettei siellä kovin helposti hukkaan joutune. Toki aivoja ei kannata viskata narikkaan patikoidessaan luonnossa.


Kieterinmäelle vievät kinttupolut kulkevat erittäin komeissa maisemissa. Oikeastaan varsinaisen muinaismuiston sijaan minuun suurimman vaikutuksen tekivät tiheästi kasvava sammalpeite, hujopeiksi kasvaneet jylhät männyt sekä aavemaiset karahkat, jotka olivat pystyyn kupsahtaneet. Voisi melkein sanoa, ettei Kieterinmäellä näe metsää puilta, sillä niin tiheään tuuheat katajat, väkkyräiset männyt, synkänsävyiset kuuset ja muutamat harvat lehtipuut kasvavat. 



Kallioisilla rinteillä viihtyvät tyypilliset kalliokasvit: maasto on varsin muhkean viherpeitteen ja varvikkojen verhoama. Pehmeästi kulkevat askeleet paksun sammalmaton päällä. Olisi melkein tehnyt mieli kiskaista kengät koivista ja hipsutella mättäitä pitkin paljain varpain, mutten kuitenkaan rohjennut. Ties vaikka jokin maahinen olisi tullut ja nipsaissut hampaillaan pottuvarpaastani palasen.



Aikamme hautaröykkiötä pällisteltyämme ja historian huminaa kuulosteltuamme pujahdimme Kieterinmäen rinnettä piskuista kinttupolkua alas ja päädyimme jälleen Aurajoen varrelle kulkemaan. Syysaikaan värimaailma hehkui kultaa ja lämpöä. Pitkiä peltoja katsellessani en voinut olla hämmästelemättä historian kulkua; yhä nykypäivänä maata viljellään Aurajoen runsailla reunamilla, kuten on tehty jo vuosituhansien ajan. Voisi kaiketi todeta Aurajoen antaneen jokivarren tietämille päätyneille ihmisille elämän. Ravattulassa on ollut asutusta jo rautakaudelta lähtien, kuten alueen eri kolkista löytyneet munaismuistot ovat kertoneet. Otollisten viljelyolosuhteiden ansiosta Ravattulan maisemissa on viljelyä harjoitettu jo ammoisina aikoina. 



Lehtikulta ja maiseman kauneus vievät ainakin joissain määrin huomion Aurajoen epämääräisestä sävystä, jota ei Turkuun kohdistuvalla rakkaudella kuorrutettujen ruusunpunaisten lasienkaan läpi katsottuna voi väittää muuksi kuin vähän kakahtavaksi. Pohjaväristä huolimatta joen hiljainen lipuminen on taianomaista katseltavaa. Seurasimme vähän aikaa joen vartta ja jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa historiallista kohdetta, Liedon Vanhalinnaa, mutta se on jo kokonaan oma tarinansa. 



Kieterinmäki on vallan oivallinen tutkimusretken kohde, etenkin jos rohkenee vapauttaa mielikuvituksensa hurjaan lentoon ja rupeaa pohtimaan historian kulkua. Itse muinaismuistoalueen lisäksi hienot metsät ja luonnollisesti Aurajoen varren runsaus tekivät reissustamme hyvin onnistuneen. On myös varsin merkillinen ajatus, että muutaman kilometrin keskustan sykkeestä ja siltaviidakosta hiljaa virtaa Aurajoki uomassaan halkoen peltoja ja metsiköitä.