maanantai 30. marraskuuta 2015

Ensimmäisen adventin viettoa

Ensimmäinen adventtisunnuntai on yhtä kuin virallinen joulukauden aloitus; joululaulut saavat vallata soittolistat, jouluherkut hiipivät salakavalasti keittiöön ja mielen täyttää kaipuu läheisten seuraan. Joulunaluasaika on mukava viettää iltoja rupatellen rakkaiden kanssa, jos vaan suunsa ehtii aukaista muussakin tarkoituksessa kuin jouluisten herkkujen mässäämisen vuoksi.

Eilen adventtisunnuntain kunniaksi vietimme etukäteisjoulua ja kutsuimme piskuisen pöytämme ääreen hyvää porukkaa, tarkemmin sanottuna sukua miehen puolelta. Pienen pieni keittiökolosemme käyttömahdollisuudet olivat äärimmäisessä testissä, kun pöytä nitisi sapuskan painosta, ihmiset istuivat tiukasti liki toisiaan yhtä ahtaasti kuin varpaat liian pieniin korkokenkiin sullottuina ja kaiken lisäksi opportunistikoira kierteli ihmislauman ympärillä varsin toiveikkaasti nuuhkien ja odottaen, josko joku nakkaisi hällekin edes pienen palasen hyvältä tuoksuvaa ruokaa. Ei tippunut, koira-parka.

Tarjosin pääruoaksi karjalanpaistia ja peruslihapullia epämääräisen uunijuureskeon sekä pottukattilan kera, ja anoppi toi itsetehdyn, pehmoisen herkkuleivän palan painikkeeksi. Etukäteen pelotti, että kämmäisin karjalanpaistin ja saisin pistää pöydälle sietkulihaa tai kuivaksi kärähtänyttä kammotusta, mutta vissiin muonapuoli oli suht siedettävää ainakin sen perusteella, ettei kukaan tohtinut todeta ruoan maistuneen viemäriltä. Uunijuureskeko sen sijaan on melkein takuuvarmasti lähes aina kutakuinkin onnistuva lisäke, joka sopii talviseen ruokapöytään olipa sitten kyse arkikattauksesta tai pykälää juhlavammasta ruokatuokiosta. Tällä kertaa jääkaapista löytyi epämääräinen satsi keltajuurta, porkkanaa, lanttua, palsternakkaa ja punajuurta, jotka kaikki päätyivät pellille. Yllättävän hyvin erilaiset juurekset toimivat yhteen.




Jälkiruoaksi väsäsin vaaleita pikkuleipiä, jotka ovat vilahtaneet blogissani aiemminkin, mutta tällä kertaa mäyräkoirien, sydämien ja tähtien lisäksi lautaselle pääsi väkeä paimentamaan villi porotokka (eivät selvästikään kolarilaista perua poroset ole, vaan ylvään ryhtinsä perusteella pikemminkin ameriikkalaista sarjaa). Poropikkuleivät olivat ainakin seurueemme nuorimman jäsenen, vajaan kolmevuotiaan sankarin mieleen. "Keksiä!" kuului pikkuleivistä kovasti tykkäävän lapsukaisen ilahtunut huudahdus, kun porot lautasella hän näki. 

Pikkuleipien lisäksi tarjosin mieheni suosikeiksi kohonneita siirappikeksejä (joihin tällä kertaa ripottelin jouluisuutta tuomaan summanmutikassa vajaan teelusikallisen pomeranssinkuorta  toimii oikein hyvin!), äitini ohjeella tekemiäni joulutorttuja sekä varsin mehevää maustekakkua, jonka ohjeen pistän myöhemmin blogiinkin. Juhlava ja jouluinen kakku, omin kätösin veivatut tortut sekä keksikavalkadi muodostivat kelpo kokoelman sunnuntaisen kokoontumisen makeaksi puoleksi. 


Mukava ja melkein juhlava päivä mitä parhaimmassa seurassa virkisti kummasti nuutunutta naista, jonka viikko on edelleen ollut erikoisen flunssahtavan olotilan laimentama. Leipominen ja rentojen kutsujen järjestäminen ovat sangen terapeuttista puuhaa. Torttutaikinaa mätkiessäni intouduin vieläpä kuuntelemaan samaa joulumusiikkia, jota äitini yhdeksänkymmentäluvulla kasetilta jokavuotisen piparitalkoon yhteydessä tykkäsi kuunnella, joten taantuessani takaisin lapsuuteni kulta-aikoihin ei joulujollottelu voinut muuta kuin pistää hymyn huulille (mies-parka sen sijaan ehkä saattoi touhujani seuratessa ja ulinaani kuunnellessaan olla hivenen hämmentynyt, ellei jopa varsin järkyttynyt). Hetken maassa pysynyt lumikin sai mielen kummasti virkistymään ja joulumielen kohoamaan huimiin lukemiin. Vettä ropiskoon ja tuulkoon vaikka kuinka vinhasti myrskylukemissa, mutta ainakin pienen hetken Turku oli kuin talven ihmemaa.

Eilen uskaltauduin viikon mittaisen tauon jälkeen käymään viimein juoksemassa, mutta henki ei meinannut kulkea ei sitten millään. Aivan kuin en olisi koskaan juoksulenkistä kuullutkaan, niin kammottavan kuuloista puuskutusta, läähätystä ja rohisevaa hengitystä keuhkoistani maailmaan pääsi. Vaikken nyt millään muotoa huippusuoritukseen pystynyt, sai mieli kuitenkin tuuletusta ja aivot happea, joten rapakuntoiselta kuulostamisesta huolimatta oli mahtavaa käydä viikon tauon jäkeen viipottamassa. Kyllä ihminen on luotu liikkumaan!

Välillä tosin tuntuu, että liikkumisen sijaan minut on luotu hajamieliseksi höpsöksi ainakin viime viikon hukkaamissuoritteistani päätellen. Olen lähipiirissäni sangen tunnettu avainten, huulirasvan, puhelimen ja lompakon krooninen kadottaja, vaan nyt olen tainnut tehdä oman ennätykseni: olen jotenkin mystisesti onnistunut hukkaamaan pyörässäni käyttämäni tuhdin ketjulukon. Lähdin yhtenä päivänä töihin, lukitsin omien muistikuvieni mukaan munamankelini huolellisesti ketjulukolla kiinni ja päivän raadannan päätteeksi palasin pyörälle vain huomatakseni, ettei metrisen pituista lukkoa näkynyt mailla eikä halmeilla. Pyörä sen sijaan nökötti tyytyväisenä ja kauniin ruosteisena paikallaan, mutta lukko oli salaperäisesti kadonnut kuin suklaalevy ruokapöydältämme. Tapaus tiivistää uskomattoman kykyni kätkeä tai kadottaa tavarani; kuinka tunari voi olla, että saa hukattua paksun ja jämäkän ketjulukon, jota ei edes kovin helposti rikki saa, ihmettelen vaan.

Ensi viikolla aion olla vähemmän hajamielinen (tuhoon tuomittu yritys) ja työelämästä selviytymisen lisäksi aikeeni on nähdä kavereita. Varaan viimein junaliput pohjoiseen vievään pikajunaan, käyn lenkillä, nostan puntteja, rapsutan koiraa ja pussaan miestä. Mielestäni siinä on aika hyvän viikon ainekset. 

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Aurajoki talviasussa




Muutama päivä ajassa taaksepäin, kun Turussa oli vielä kovin talvinen maisema, halusimme ottaa kaiken ilon irti poskia hellästi puraisevasta raikkaasta ilmanalasta ja köpöttelimme Aurajoen tietämillä. Ei meillä sen kummemmin kohdetta tepsuttelulle ollut, vaan lähinnä hengailimme turisteina asuinkaupungissamme ja ihmettelimme tuttujen paikkojen kauneutta talvisessa asussa. Halistenkoskesta olen jo kirjoitellut, mutta nyt kulkekaamme vielä pienen matkan pidemmälle Aurajokea myötäillen. 



Paikoitellen joki oli saanut hileisen täkin ylleen: aivan kuin timantteja olisi pudonnut veden pintaa koristamaan. Jäähän oli muodostunut niin monenlaista kuviota ja uurretta, että hetkeksi piti jäädä niitä pällistelemään ja hämmästelemään. Aikani joen uumalla kyyryillessäni tunsin oloni jo vähän pöljäksi – aivan kuin veden jäätyminen olisi pohjoisessa varttuneelle millään muotoa uusi elämys. Turun talviolosuhteet ovat sen verran ailahtelevaiset ja epätalviset, että pienetkin viittaukset kylmimpään vuodenaikaan tuntuvat suoranaiselta ihmeeltä

Kolea aurinko loihti kultahippuja jääkiteiten sekaan ja värjäsi kuihtuneet pensaikot ja kasvit, jotka joen varrella kesäisin niin rehevinä ryteikköinä rehottavat, kullertaviksi. Olen viljellyt teksteissäni paljon adjektiivia taianomainen luontokohteita kuvaillessani, mutta mikä muu termi kuvastaa riittävän osuvasti hennon untuvaisen lumipeitteen verhoamaa maisemaa, johon auringon kultaiset säteet pienen pilkahduksen suovat? Mieleeni pätkähtää lähinnä taianomaisen lisäksi maagisuus ja kauneutta vastaavat synonyymit. Ehkä on siis parempi hillitä nakkisormien väpäjöinti ja keskittyä taianomaisia hetkiä kuvaaviin otoksiin.



Halisten kylämäen kohdilla pellolla oli erikoinen härvelinäyttely. Mikähän tarina epämääräisillä hilavitkuttimilla on? 



Lehtien hylkäämät oksat ovat jälleen alastomat ja mustat, mutta hetken ajan hahtuvainen huurre pehmensi talvisia puita.




Taivas oli sininen, puut huimaavan korkeat. Tuuhean kuusen latvustoon oli muodostunut kunnon käpyrypäs, joka lienee suoraan jokaisen oravain paratiisiunelmista.



Heti auringon puikahtaessa toviksi piiloon pilvien taakse muuttui maisema harmaammaksi. Aavemaiset, mustat puurungot melkein rösähtivät keskelle jokea kurkotellessaan pitkiä oksiaan veden äärelle.




Raikkaassa ulkoilmassa hiippailu oli sen verran piristävää puuhaa, etttä kävelimme melkein Ravattulan Ristimäen kulmille. Vaikka ilma oli kaunis ja olosuhteet parhaimmat mahdolliset ulkoiluun, ei juurikaan väkeä ollut liikkeellä. Aivan kuin maailma olisi ollut kevyen päiväretkemme ajan vain meille varattu, ja mikäs postikorttimaisemissa oli jolkotella. 


Kyllä vaan Aurajoen reunamilla kelpaa kuljeskella. Joka kerta tutuillakin poluilla liikkuessaan havaitsee uusia ihmeitä; tällä kertaa valkoisen juhla-asun ylleen valinnut luonto oli tulvillaan paljon ihailtavaa. Yksinkertaisella ihmisellä on yksinkertaiset huvit; minun retkeni kohokohdaksi riittivät jääkiteiden herkän hentoisten kuvioiden ihmettely, huurteisten puiden toljottaminen ja kuuraisen maan narskunnasta nauttiminen. 

Turku taitaa loppujen lopuksi olla ihan siedettävä paikka olla. Vaikkei täällä ole tuntureita.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Frank Sinatraa ja joulumusiikkia

Jouluvalmisteluja, osa kaksi: Frank Sinatran joululevy ynnä muut tutut albumit on kaivettu esille. Sinatran The Christmas Album on ainut oikea vaihtoehto joulupuuhailuja vauhdittamaan, leivontasessioita virkistämään ja pimeitä iltoja pehmentämään. Kynttilänvalo, tee tai glögi, Sinatran huumaavat tulkinnat ikivihreistä klassioista ja lähestyvä joulunaika luovat hullaannuttavan tunnelman. 

Erityisesti The Christmas Song on mieleeni. Nätti laulu napsauttaa välittömästi aivoissani joulumielen päälle ja väkisinkin saa melkein mielipuolisen höntin hymyn valtaamaan pärstän. Sinatran lisäksi esimerkiksi hurmaavat Bing Crosby ja Nat King Cole sekä eritoten äärimmäisen upea Ella Fitzgerald kuuluvat minun jouluuni olennaisesti – ei ole joulua ilman klassikoita ja maailman parhaita tulkitsijoita. 

(Jokapaikankarvahöylä ei niinkään joulumusiikista välitä, mutta uteliaana sieluna se haluaa osallistua ihan kaikkeen idiotismiltakin vaikuttavaan toimintaan, johon ihmiset kotona rupeavat. Etenkin, kun toimintaan liittyy kameran kanssa heiluminen, on hännänheiluttaja takuuvarmasti kirsuineen hääräämässä paikalla.)



Ennen joulua kuuntelen kevyempää ameriikkalaista musisointia, mutta viimeistään joulukuun nytkähtäessä puoleen väliin siirryn perinteisempään tyyliin. Mitä lähemäpänä joulu on, sitä enemmän herkistelen kauneimpien teosten parissa - esimerkiksi Tonttu on yksi lumoavimmista joululauluista päällä maan, vaikkei se toki alun perin puhtaasti joulunaikaan ole tarkoitettu. Etenkin J-P Leppäluodon vetaisemana Tonttu on varsin komea pläjäys, joka saa ihon kananlihalle jokaisella kuuntelukerralla. Sopivassa suhteessa kepeyttä ja höpsöä jouluhulinaa sekä vastavuoroisesti perinteistä paasausta, kas siten syntyy joulu.


Joulumusiikkivalintani kertonevat siitä, että taidan olla melkoinen muinaisjäänne. Vetoan siihen, että Kolari tulee muuta maailmaa kaikessa ainakin puoli vuosisataa myöhässä; siinä missä kaupungissa kuunellaan huonoa räppiä, hihkutaan Kolarissa jätkänhumpan tahdissa monotansseissa.

Ja joulumusiikki tulee kuunnella CD- levyltä ilman erinäisten musiikkipalvelinten ärsyttäviä mainoksia tai turhia keskeytyksiä.

torstai 26. marraskuuta 2015

Halistenkoski marraskuussa



Vielä muutama päivä takaperin Turku muistutti upeaa talven ihmemaata. Kuulaan auringon säteet loihtivat kullanhohtoa paikoitellen jäätyneen Aurajoen pintaan, ja hentoiset lumihippuset tanssahtelivat harmaan maan synkkeyttä keventämään. Kuinka kaunista Turussa olikaan!



Läksimme erään talvisen päivän kunniaksi rennolle kävelylle Aurajoen varrelle mukavan kirpsakasta pakkasilmasta nauttimaan. Käväisimme Halistenkoskella ja jatkoimme matkaamme joen uomaa mukailevalle kalatielle, joka johdattaa kulkijan tutkimaan valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön saloja. 

Monta mielenkiintoista tarinaa varmasti tietäisivät Halistenkosken alueen kivet ja kannot kertoa, sillä maamme historian kannalta merkittävästä seudusta on kyse. Halistenkoski muotoutui maan kohotessa kutakuinkin 800- ja 1000- lukujen välillä jääkauden jälkeen. Ihmisasutusta on Halistenkosken alueella ja kylämäellä tehtyjen löytöjen perusteella todettu olleen jo rauta- ja kivikauden paikkeilla. 


Vuodenaikojen vaihtelua on mukava tarkkailla. Halistenkoskesta olen kirjoitellut viimeksi heinäkuussa, jolloin nautiskelin luonnon vehreydestä, mutta talviaikaan ilmassa on taikahippusia, herkkyyttä ja ripaus mystisyyttä. Jo muutama hassu lumihiutale muuttaa maiseman niin erilaiseksi, ettei tuttuakaan paikkaa meinaa samaksi tunnistaa. Onni piilee vuodenaikojen kiertokulussa; kuinka tylsää olisikaan, jos olisi ikuinen kesä tai vaikkapa talvi, mutta kuinka kiehtovaa onkaan seurata säännöllisin väliajoin tapahtuvia luonnon muutoksia. Jokaiseen kuukauteen kuuluvat omat hienoutensa ja hyvät puolensa. 


Onneksi älysin ottaa kameran mukaan, jotta sain tallennettua kauniin päivän kauniit hetket ja maltoin pysähtyä hetkeksi ihailemaan huurteisia oksia, kuuraista maata ja veden voimaa. Kosken komeaa pauhantaa olisi voinut jäädä ihastelemaan vaikka loppupäiväksi. Muutama sorsakin kaakatti joella, mutta ilmeisesti asuinkaupungissaan turisteiksi ruvenneiden ihmisten seura ei niille kelvannut. Ne lähtivät takalistojensa sulkia pörhennellen päämäärätietoisesti omille reiteilleen saman tien, kun meidät havaitsivat. 




Turun seudulla on monta paikkaa, jossa ajantaju saattaa toviksi kadota ja murheet mielestä unhoittua. Aurajoen varrella takuuvarmasti mieli kevenee maiseman kauneutta ihastellessa ja historian arvoituksia pohtiessa. 

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ecco Elaine- maiharit

Olen ohittanut pisteen, jolta ei ole enää paluuta. Olen avannut oven, jota ei saa enää koskaan suljettua. Olen ylittänyt heiveröisen riippusillan, joka on murentunut saman tien selkäni takana. Olen ostanut Eccon maiharit. Elaine-nimiset. Juuri ne, joista haaveilin talvihankintoja suunnitellessani.

Ennen muinoin yhdistin tanskalaisen Eccon jalkineet lähinnä vanhemman väen suosimiksi popoiksi, joita omiin jalkoihini en ensimmäisenä ole kuvitellut kiskaisevani, vaan joko minä olen tanttautumassa tai sitten Ecco on alkanut tehdä tyylikkäitä klopottimia. Tosin samapa sille, minkä merkin tai valmistajan jalkineet käyttöön päätyvät, kunhan laatu ja mukavuus ovat kohdillaan; tärkeintä on se, että kengät osoittautuvat niin mukaviksi, että haluan käyttää niitä usein, ja niin on käynyt Elaine- parin kohdalla. Hyvän tuntuisiksi ja hintansa väärtiksi ovat töppöset osoittautuneet. Tosin en hetkeäkään epäillyt yhteiselomme toimivuutta jo nostalgisista syistä; isälläni oli aikoinaan eräs Ski-Doon kelkkamalli, joka sattui olemaan nimeltään Elaine. Se oli silmiinpistävän kirkkaan oranssi, ja minäkin sain sillä pörryytellä pitkin peltoja ja vaaroja. Mitäpä muuta siis Elaine- nimiset maiharit voivat mieleeni tuoda kuin iloa ja onnea?



Elaine- kengät ovat materiaaliltaan paksua öljyttyä nupukkia (tai lähes rasvanahkan oloista). Eccon Hydromax- käsittelyn ansiosta kengät hylkivät vettä ja nahka pysyy notkeana kastumisen ja kuivumisen leikistä huolimatta. Ainakin oman ronskin käyttöni perusteella kengät sietävät todellakin kosteutta ja Varsinais-Suomenkin kammottavan rämpsyisiä oloja, eikä vettä hylkivyys ole pelkkää markkinointihuttua – en usko kenkien kestävän vettä tuntikausia rapatolskuissa nyhjätessä, mutta ainakin kevyessä vesisateessa ja sohjossa mönkiessäni jalkani ovat pysyneet kuivina parikin tuntia. Se on jo paljon se kaiken maailman huuhaa-tex- höpötysten aikakaudella.

Pohjamateriaali on polyuretaania, joka minulle on vähän outo tuttavuus. Onkohan materiaali kestävää? Mukavan kimmoisilta ja kepeiltä pohjat vaikuttavat – olo on sangen kevytkenkäinen. Pito-ominaisuuksiltaan kengät ovat ainakin olleet yllättävän hyvät märillä kallioilla ja vähän jäisellä tiellä liikuskellessani, joskin vasta oikein liukkailla keleillä pohjien pitävyys pääsee kunnon testiin. Pohjat ovat varsin hyvin kuvioidut, vaan huono puoli on se, että kivenmurikat tahtovat tarttua helposti kuvioiden väliin.


Eccon lesti on usein sen verran matala, että varpaillani ei ole inhimillisiä olosuhteita, mutta Elaine- malli on mukavan tilava. Arvoin kahden koon välillä; 37 oli aika täydellinen ja napakka, mutta päädyin kuitenkin ottamaan poposet koossa 38, jotta saisin villasukan kylmempinä päivinä mahdutettua, sillä sisävuorta itsessään kengissä ei ole. Pohjallisen ja paksumman sukan kanssa isompi koko on siis oikein hyvä. Sitä paitsi nauhoituksen avulla maiharit saa nyöritettyä nilkkojen kohdalta hyvin istuviksi. En voi sietää vähänkään puristavia tai liian napakasti jalkaani istuvia kenkiä, vaan kaipaan sopivasti käyntivaraa ja ostan mieluummin pikkuriikkisen reilut kengät ikävästi piukottavien jalkineiden sijaan. Etenkin talviaikaan kengissä saa olla reippaasti varpailla elintilaa, jotta veri pääsee kiertämään. Liian ahtaat kengät ovat aivan liian kylmät ja äärimmäisen epämukavat.

Yhden erittäin kammottavan sivuvaikutuksen olen kengissäni huomannut: päässäni alkaa välittömästi soida

Jos  minne lie, polkuni vie,
oli päivä tai synkkä yö
niin muistan ain'
sinut armas Elaine. 


Se ei liene normaalia. 

maanantai 23. marraskuuta 2015

Lehtikaaliryöpsähdys


Liputan kotimaisten herkkujen puolesta ja erityisesti tykkään todella paljon kaaliruoista. Lehtikaali on perinteinen suomalainen herkku, jota ennen muinoin on käytetty ruoanlaitossa paljonkin, mutta muiden herkkujen vallatessa markkinat on se toviksi unohtunut suomalaisesta keittiöstä. Kenties fitness- ja urheiluhörhöilyvillityksen myötä terveyspommi lehtikaali pääsee palaamaan ruokamaailman parrasvaloihin. Itse asiassa lehtikaali taitaa olla smoothie- kulttuurin myötä kohonnut jo trendirehuksi ja mikäpäs siinä, monipuolinen ja maukas herkkuhan se on.

Lehtikaali on järisyttävän rikas ravintoarvoiltaan. Siinä on C-vitamiinia kaksinkertaisesti esimerkiksi appelsiiniin verrattuna. Lehtikaali pitää sisällään myös kalsiumin, karoteenin, valkuiaisaineen ja proteiinin lähteen. Lehtikaali sopii naisen ruokavalioon mainiosti, sillä se sisältää rutosti rautaa ja antioksidantteja.


Lehtikaali on helppokäyttöinen lehtivihannes, josta saa monipuolisesti jos vaikka minkälaista hyvää aikaiseksi. Se sopii muhennoksiin, sipsiherkuksi ja vaikkapa helpoksi salaatiksi. Lehtikaalin käsittely ei ole monimutkaista: lehdet virutetaan hyvin ja paksuimmat ruotikohdat ruoditaan pois (en heitä tosin mitään osaa kaalista pois, vaan pilkon paksuimmat kohdat pienemmiksi ja lisään lehtien joukkoon). Kosteat lehdet on hyvä kuivata ennen pannulle tai pellille nakkaamista, jotteivät ne kärtsähdä ikävän makuisiksi. 

Itse tykkään lehtikaalin mausta aika lailla sellaisenaan, joten eräänä päivänä laitoin pannun kuumaksi, heitin öljyä kunnon tirskauksen ja kääntelin sopivan lehtimäärän paistumaan. Suolaa suosittelen käyttämään, jotta lehtikaalin kirpeä maku taittuu pehmeämmäksi. Tarjosin lehtikaalta yksinkertaisesti peruspastan ja sekalaisen uunijuuressatsin kera – yksinkertaista, mutta todella toimivaa (ja nälkäkärtyisen naisen iloksi nopeasti valmistuvaa) kotiruokaa. Sen lisäksi, että ruoka oli todella maittavaa, oli se myös mukavan täyttävää ja terveellistä. Eipä tullut nälkä vähään aikaan, niin kylläiseksi lehtikaalipöperö sekä minun että mieheni vatsat sai. 

Kovassa huudossa olevia sipsejä lehtikaalista saa, kun laittaa sopivan kokoisiksi levityt lehtykäiset uunipellille, lorauttaa kunnolla öljyä, ripottelee hitusen suolaa ja sekoittaa satsin sekaisin. Mausteita voi toki heittää joukkoon, mutta minun makuuni lehtikaali ei mitään hillitöntä mausterepertuaaria sen kummemmin kaipaa, vaan se on parhaimmillaan ihan vaan öljyn ja suolan kera. Lehtikaalisipsejä paistetaan uunissa 175 asteessa noin kymmenen minuutin ajan. Välillä on hyvä käännellä sipsejä, etteivät herkut pala. Paistoaikaa tulee tarkkailla! 


Vasta jälkikäteen kuulin tai luin jostain lähteestä, jota en enää muista, ettei lehtikaali viihdy runsaasti etyleeniä tuottavien kasvisten ja hedelmien, kuten tomaattien, lähistöllä. Etyleeni näet vauhdittaa lehtikaalin pilaantumista. Minä ehdin tietenkin vastavärien voimaan luottavana pilkkomaan muutaman tomaatin lehtikaalin sekaan, joskin eipä etyleeni ehtinyt tuhojaan tehdä, sillä lehtikaali ei kauaa pöydällä notkunut ennen pötsiin päätymistä.

Makuja- sivusto varoittaa, että liiallinen lehtikaalin popsiminen saattaa olla vaarallista: kaali imee itseensä helposti torjunta-aineita ja myrkkyjä  Lisäksi lehtikaalissa on oksaalihappoa, joka sitoo itseensä kalsiumia ja saattaa altistaa munuaiskivien muodostumista, joten aivan holtittomia määriä ei toki kannata lehtikaalta popsia. Mutta kukapa nyt monta lautasellista yhtä ja samaa rehua mättäisi naamaansa? Kuka edes jaksaisi syödä yhtä ja samaa raaka-ainetta päivästä toiseen? Eihän mitään raaka-ainesta tai ruokaa ole syytä popsia tolkuttomia määriä. Unohdettakoon siis höpinät, otetaan järki käteen ja ruvetaan monipuolista ravintoa syömään. Lehtikaali on sen verran helppokäyttöinen ja moneen ruokaan soveltuva keksintö, että sitä kannattaa kokeilla. 

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Talvi saapunee kaupunkiin




Turku on saanut viimein marraskuulle vähän soveliaamman asun. Eilen alkanut räntärämpsy toi mukanaan kevyen valkoisen lunta muistuttavan kerroksen nakupellenä viime ajat hippuloinutta luontoa verhoamaan. Tokkopa ohut valkoinen haituva maassa koko talvea pysyy, mutta ainakin hetken ajan Turku on ollut sääasioissa vuodenaikaan nähden jopa ajankohtainen. Eilen illalla tipsuttelimme miehen kanssa käsi kädessä keskiyön pimeydesssä kaupungin kaduilla kohti kotia ja ihastelimme romanttista kaupunkimaisemaa; ilmassa oli jotain taianomaiseksi kuvattavaa kauneutta, kun maa oli lähes valkoinen, musta huntu peitti koko taivaskaton ja kotien jouluvalot vain säihkyivät ikkunoissa.

Syy siihen, miksi iltatorkku unisieppo oli jalkeilla vielä yösydännä, löytyi Logomosta ja tarkalleen ottaen Diablon keikasta. Vuosien odotuksen jälkeen näin yhden minulle merkittävimmistä yhtyeistä viimein paikan päällä. Etukäteen jännitti: mitä jos keikka ei vastaa suunnattomia odotuksia, joita olin vuosien varrella ehtinyt lastata?


Keikka oli loistava. Diablolle ominainen raskas, jykevä rymistely yhdistettynä oivaltaviin melodiakulkuihin sai ihon kananlihalle. Uusimman levyn materiaali pääsi tietenkin soitantaan, mutta onneksi Diablo hemmotteli yleisöä vanhoilla helmillä – luonnollisesti Read My Scars oli oltava mukana, ja yllättäen tyypit vetaisivat myös Queen of Entity- biisin. Viimeiseksi vedoksi valikoitui oikeutetusti yksi kenties komeimmista lauluista, joka Diablolta on koskaan ilmestynyt, Prince of the Machine. Saattoivat vähän silmäkulmani kostua, kun Rainer Nygård kehotti ennen kappaleen alkua yleisöä muistelemaan läheisiä ja rakkaita, jotka ovat jo poisnukkuneet mutteivät mielistä ole unhoittuva.


Onnistunut ja moninaisia tunteita herättävä keikka siis oli, joskaan keikkamiljöönä en sijaan hirveästi pitänyt Logomosta tai ainakaan tilasta, jossa keikka järjestettiin. Avara ja kolkko oli pytinki verrattuna vaikkapa raskaan musiikin nauttimiseen passelin Turun Klubin hämyiseen luolaan. Toivottavasti Klubi saadaan todella elvytettyä, sillä mieluummin kävisin kuuntelemassa musiikkia tunnelmallisessa paikassa. Tosin Logomossa on se hyvä puoli, että liikaa mallasta nauttineilla suomalaishönteillä on tarpeeksi tilaa toteuttaa itseään ja esitellä spektaakkelimaisia tanssiliikkeitään, jotka vaativat ainakin parin hehtaarin tilan onnistuakseen.

Diablon keikka piristi kummasti muutoin verkkaisesti vierähtänyttä, jopa hidastempoista viikkoa, jota on leimannut jonkinmoinen epämääräinen flunssan kaltainen olotila, joka ei hyvillä yöunilla tahi hedelmiä ja juureksia puputtamallakaan ole meinannut millään mennä ohitse. Aivotoimintani on ollut tavallistakin hatarampaa ja hitaampaa, ja juoksulenkitkin ovat jääneet vähiin omituisen tukkoisen ja nuutuneen olon seurauksena. Kävelylenkeillä olen sentään käynyt ja töihin pyöräillyt edes pienen liikunta-ja happiannoksen joka päivään saadakseni, mutta toivottavasti juoksun suhteen parempi onni olisi ensi viikolla. Yksi vähemmän juoksua sisältävä viikko ei toki elämistä hetkauta, mutta kieltämättä pökkyräinen pääkoppani kaipaa kunnon hikilenkin antamaa energiavirtausta. Vaan onneksi telkkaritarjontaan mahtuu tänään hiihtoa!

Maisema on tänä sunnuntaina sen verran kaunis, että muistakaahan ihmiset nauttia raikkaasta ilmasta ja menkää metsiin samoilemaan. 

perjantai 20. marraskuuta 2015

Valmistautumista jouluun, osa yksi

Jos hyvin käy, vietän jouluni kotopuolessa Kolarin hankien keskellä, muttei kaupungista karkaaminen suinkaan estä oman kotini valmistelua jouluiseen asuun. Kynttilät ja tuikut on kaivettu jo hyvä tovi sitten esille, vaan marraskuun puolella voi jo ruveta hyvällä omallatunnolla lisäilemään myös punaisia pilkahduksia ympäri kotia. Syvä tummanpunainen on yksi lempiväreistäni – onhan se rakkauden ja lämmön väri, joka antaa energiaa. Siispä meidän kodissamme punaisella on olennainen osa joulutunnelman luomisessa. Kliinisen valkoinen ympäristö, jossa tehostevärinä käytetään valkoista ja ehkä pikkaisen valkoista, jätettäköön sairaalaan, mutta meille tylsän monotonista, väritöntä sisustusta ei ole tuleva (eihän valkoinen sitä paitsi ole edes väri).


Meillä on aika niukka joulukoristevalikoima, mutta muutamat tärkeät jutut pääsevät framille jo hyvissä ajoin. Ensimmäinen askel kohti joulua on punaisten verhojen kiskaiseminen ikkunoihin ja samaa kangasta olevien koristetyynyjen viskaaminen sohvalle. Vallilan Mandariini-kuosiset punavoittoiset kangaskaistaleet ovat koristaneet ikkunoitani jo monen vuoden ajan monessa asunnossa, mutta ensimmäistä kertaa voin sanoa, että ne ovat osa oikeaa kotia; olen asunut vaikka minkälaisissa legopalikoissa, kolhooseissa ja loukoissa, jotka sentään ovat tarjonneet katon pään päälle ja neljä seinää lämpöä eristämään, vaan nyt olen kotona. En kämpillä tai perillä, vaan kotona. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuusajan.

Olen aavistuksen yllättynyt siitä, että olen ihastunut Mandariinin vallattomaan kuosiin. Rakastan sisustuksessa tummia, syviä ja rikkaita sävyjä, mutta suureelliset ja yltiöpäisen muhkeat kuvioinnit eivät välttämättä aina kolahda. Jotenkin Mandariinit tuntuvat omilta, ja etenkin joulunaikaan ne ovat ainut oikea valinta olohuoneeseemme lämpöä ja juhlavaa tunnelmaa suomaan. Joulu on rakkauden juhlaa, joten rakkauden värin leimahdukset pitkin kotia sallittakoon. 


Mies, joka ei yleensä hirveästi tykkää punaisesta, on jo oppinut elämään verhojen kanssa – toisaalta vähemmän joulusta intoileva poloinen on muutenkin joutunut kärsimään sietämään avopuolisonsa jouluhöpinöitä. Minä voisin aloittaa joululaulujen kuuntelun jo lokakuussa, mutta siippaani armahtaakseni olen hilllinnyt itseni ja aloittanut hörhöilyni lähinnä varovaisesti joululahjoja miettimällä ja kodin koristelua suunnittelemalla. Viimeistään marraskuun loppupuolella tonttupeto pääsee kuitenkin väkisinkin irti, ja olen kykenevä huntsimaan lähinnä jouluun liittyviä ruoka-asioita tai muuta yhtä äärimmäisen tärkeää. Joulu on kutakuinkin parasta aikaa vuodesta, joten luonnollisesti nautin juhlahumusta antaumuksellisesti miehen pudistellessa epäuskoisena (tai epätoivoisena) päätään höntin naisen edesottamuksia seuratessaan.

Onhan joku muukin aloittanut jo jouluvalmistelut?

torstai 19. marraskuuta 2015

Muikunvuori



Kaarinan puolella Kausalassa Aurajokilaakson kaakkoispuolella löytyy mielenkiintoinen retkikohde, Muikunvuori, jonka jykeviä ja jyrkkiä rinteitä toljotellessa meinaavat puntit tutista. Korkeimmillaan Muikunvuori nousee jopa kuudenkymmenenviiden metrin jylhiin lukemiin. Yleiskaavaan on merkattu neljän hehtaarin suuruinen suojelualuemerkintä, joka kattaa niin Muikunvuoren kuin lähialueetkin. Muikunvuoren puistoalue on virkistyskäyttöön tarkoitettu. 

Muinaisina aikoina Muikunvuori oli pieni pläntti aavan meren keskellä; noin kahdeksantuhatta vuotta historiassa taaksepäin kun mennään, kohosi kallionyppylän lakikohta merestä. Meren voimalla kuluttamat uurteiset kalliomöhkäleet kertovat luonnonvoimain suunnattomasta mahdista. Itse kallio on jopa miljardeja vuosia sitten kehittynyttä kiillegneissiä ja graniittia, joten historiallisesti Muikunvuori on erittäin kiehtova paikka. Jotain pysyvää sentään alati muuttuvassa maailmassa on: tunturit ja kalliokasat. 



Muikunvuori on alueena sangen rosoinen; kallioinen mäkinyppylä ei ole kovinkaan yhtenäinen, vaan todella röpelöisesti muovautunut. Aivan kuin jättiläiset olisivat muinaisina aikoina järjestäneet alueella hurjat pippalot, joiden seurauksena loppuillasta tavaroita nakeltiin sinne tänne asettelematta mitään seuraavana päivänä takaisin paikoilleen. Toinen vaihtoehto on luonnollisesti se, että jättiläismuksut aikoinaan harjoittelivat alueella voimailua heitellen ja viskoen siirtolohkareita pitkin maita ja mantuja, mistä seurauksena on muodostunut epämääräisen lakialueen lisäksi pirunpelto. Totuus taitaa olla hivenen toisenlainen; nykyään sammalten peittämä pirunpelto on muinaisen Ancylusjärven rantaa.




Muikunvuoren alueen historia on geologisen kehityskaaren ohella muutenkin mielenkiintoinen. luoteispuolella sijaitsevalla niityllä on ollut kivi- ja rautakaudella asutusta. Alueella kasvava sikoangervo on yksi esimerkki arkeofyyteistä eli kasveista, jotka viittaavat varhaiseen ihmisasutukseen – arkeofyytit ovat näet ihmisen mukana tulleita kasveja, jotka ovat saaneet uuden kasvupaikan varhaisella aikakaudella (Suomessa arkeofyytiksi määritellään rehu, joka viimeistään 1600-luvun alkupuolelle on vallannut alaa). Onpa niityltä löytynyt myös rautakaudelta peräisin oleva kalmisto, ja läheisestä metsiköstä on havaittu kaksi kuppikiveä, joita esi-isämme oletettavasti käyttivät uhrimenoissa. Tarkalleen kuppikivien käyttötarkoitusta ei ole saatu selvitettyä, mutta niiden oletetaan liittyvän hedelmällisyysriitteihin ja vainajienpalvontaan.

Henkeäsalpaavan jykeviä kalliomöhköjä ihmetellessä voi vain kuvitella, minkälaisia uskomuksia alueeseen on saatettu liittää ammoisina aikoina. Muikunvuorta on mahdollisesti hyödynnetty vartiotulivuorena – ainakin näköyhteys Liedon Vanhalinnan linnavuoreen kallion laelta on. Lisää lueskeltavaa Muikunvuoresta löytyy Kaarinan sivuilta sekä Retkipaikasta



Rinteen seinämät ovat paikoitellen melkein kuin vatupassilla suoriksi vedetyt. Hyvä tapa palauttaa oman napansa ympärille elämänsä rakentanut nykyihminen takaisin maan pinnalle on mennä luontoon mykistymään. Lounais-Suomelle tyypillistä lohkoista kalliota tutkaillessa tajuaa, kuinka mitättömän pieni osanen yksi ihminen maailmankaikkeudessa onkaan, ja kuinka omat mietteet ja murheet ovat loppupeleissä luontoäidille epäolennaisia seikkoja. 



Lakialue on suhteeellisen rujoa; terävät kivilohkareet ja yllättäen kallion keskeltä pilkottavat onkalot tekevät alueesta varsin hajanaisen. Kulku rinteillä tai kalliolaella ei ole kovinkaan helpoksi kuvailtavaa, mutta toisaalta kivikasojen ja muhkeiden lohkareiden muodostama kaaos ja viidakko luovat omintakeisen tunnelman, jota ei muualla tavoita. Harmillista, että Muikunvuoren upeus kärsii melusaasteesta, joka puolen kilometrin päähän rakennetuilta Hämeentieltä ja Turun ohikulkutieltä retkeilijän korvat täyttää. Ravattulan liikekeskuskin on päätetty pistää pystyyn juuri arvokkaan luontokohteen juurille, joten hiljaisuuden retriittikeitaana ei Muikunvuorta voi markkinoida. Hieno paikka se kuitenkin luonnon monimuotoisuuden kannalta on pauhaavasta kaarahuminasta huolimatta.



Laelta avautuu näkymä Aurajokilaaksoon ja jopa Turun keskustaan saakka: Tuomiokirkon ja Mikaelin kirkot komeat tornit näkyvät kalliolla kulkevan silmiin. Vastapuolella kulkija hämmentyy hurjasta pudotuksesta, joka jyrkkien rinteiden johdosta on muodostunut. Sankat metsiköt peittävät osin näkyvyyttä, mutta kyllä jylhää puustoa kelpaa katsella. 



Muikunvuorta valloittamaan kannattaa tähdätä pohjois-luodeakselille, jossa rinne on loivinta. Muutoin reunamat ovat sen verran jyrkät ja jopa pystysuorat, ettei kulku noin vain onnistu ilman turvavaijereita tai kalliokiipeilyvälineistöä. Auranlaakson koulun tietämiltä lähtee keltaisin palluroin merkattu reilun kilometrin mittainen luontopolku, jota seuraamalla löytää vaivattomimman väylän kallion valloittamiseen. Bussit kulkevat aivan alueen liepeillä Hämeentiellä, mutta toki pyörällä tai omalla kaarallakin pääsee pujahtamaan Muikunvuorta tutkimaan. 



Samaan aikaan, kun minä kuvailin jäkäläkasoja ja mies kulki kallioreunamilla vuoristogasellin tavoin, oli jyrkimmän rinteen valloittanut kiipeilyporukka, joka oli aloittamassa laskeutumistaan. Emme tohtineet häiritä porukan touhuja, joten kunnioitusta herättävä jyrkin reunama jäi tällä kertaa kuvaamatta. Kallion laelta alas kulkiessamme saimme kuitenkin vallan hyvin hämmentyä Muikunvuoren muhkeista muodoista. Hipsuttelimme välillä pientä kinttupolkua, jonka varrella näkymät olivat häkellyttävän jykevät. 




Hurjien seinämien kätköissä lymyää salakavalia onkaloita ja luolia, joista suurin on pituudeltaan kaksi, leveydeltään viisi ja korkeudeltaan kolme metriä. 



Varovaisuutta on Muikunvuorella syytä noudattaa, sillä terävien kivikekojen keskeltä saattaa yks kaks paljastua salaperäisiä onkaloita. 



Tuuheiksi villiintyneet jäkälät verhoavat rinteitä, mutta muuten kallioille tyypilliseen tapaan kasvillisuus on jokseenkin niukkaa. Kanervat, monelle mutkalle vääntyneet männyt, viheriät sammalpinnat, pohjoispuolta koristavat upeat kuusikot ja lännessä päin jopa lehtoiset kuusimetsät luovat kauniin maiseman. Idän puoleisesta kuusikosta saattaa innokas sienestäjä löytää itselleen poimittavaa, mutta itse sieniä karttelevana en jäänyt tutkailemaan satoa. Saniaisiakin alueella paikoitellen kasvaa. 

Loppusyksyn seikkailumme Muikunvuorella osui aika hyvään ajankohtaan; vaikka puun rungot olivat jo pitkälti paljaat lehtien suurimmaksi osaksi pudottua maahan, syksyn värikirjoa oli vielä havaittavissa. Toisaalta kesäajan ryteikkö ei ollut peittämässä näkyvyyttä. Luonnossa liikkuessa on tietenkin jokaisessa vuodenajassa on oma hohtonsa 



Olin etukäteen ennättänyt salaa mielessäni toivoa näkeväni Muikunvuorella jonkin haukan liitelevän tai vaikkapa korpin kiitelevän, vaan eipä sulkakasoja meille näyttäytynyt. Jonkin verran sirkutusta Muikunvuorella kuului, muttei alueella järisyttävää määrää eri lintulajeja viihdy, joskin Turun seudun luontoretkioppaan mukaan tavallisten metsässä viihtyvien siipisankareiden lisäksi voi kallioilla kuljeskellessaan nähdä esimerkiksi pikkusiepon sekä idänuunilinnun. 


Jälleen kerran Turun lähimailta löytyi varsin mielenkiintoinen retkikohde. Pienten lasten tai vaikkapa koiran mukaan ottamista kannattaa harkita tai sitten silmät tulee pitää tiukasti niin päässä kuin selässäkin, sillä kallioalue ei ole varsinaisesti helppokulkuista. Historiallisesti houkutteleva ja maisemaltaan hulppean kaunis paikka on kyseessä, joten kannattaa sujauttaa eväsleivät reppuun ja ottaa kohteeksi Muikunvuoren mainio kallioalue.