sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Varaslähtö helmikuuhun

Viikko, joka on pitänyt sisällään puolitoista Runebergin torttua, rahkalättyjä ja onnistuneen linssipadan, on aika hyvä. Loskatuska on meinannut ottaa minusta vallan  kuinka ikäväksi maisema onkaan muuttunut, kun kaunis valkoinen ja puhdas lumi on joutunut antamaan leudolle ilmalle periksi ja ruvennut sohjoksi  mutta olen selvinnyt hengissä. Siinä missä kotopuolessa Kolarissa äiti on kuulemma saanut suurin piirtein etsimällä etsiä pihalla nököttävää kaaraa paksun lumikerroksen uumenista, sillä valkoista ihmettä on tupruttanut tällä viikolla rutkasti, on Varsinais-Suomen ilmasto vissiin päättänyt lopettaa talvitouhut tammikuun päättymisen yhteyteen. Helmikuun pitäisi olla hiihtokuu, vaan saas nähdä, missä kunnossa Nunnavuoren kierros pysyy.

Koska vuoden toinen kuukausi ei välttämättä Turunmaalle tullessaan ota mukaansa hyviä hiihtokelejä, on helmikuu onneksi varsin mukava kuukausi muutoinkin. Se on nimittäin myös herkkukuu;  Runebergin tortun lisäksi kuukauteen on kuuluva vähintään yksi ja mieluiten useampi laskiaispulla ehdottomasti hillotäytteellä. Mantelimassa on ihan siedettävä, mutta ihan peruspulla hillosilmän kera on parasta. Laskiaispullat olen vielä malttanut jättää leipomatta, mutta oletettavasti parin viikon sisällä pullapaakari hinkuu nisua pöytään. 


Laskiaispulla ei ole vielä lautaselle päätynyt, mutta vähän terveellisempiä herkkuja olen maistellut; käväisin yhtenä päivänä kylästelemässä serkkuni pirtissä ja vierailun aikana minulle syötettiin rahkalättyjä ja terveyspommipirtelöä (tai smoothiena taitaa kyseinen laji nykyään kulkea). Olo oli trendikäs. Koin pienen valaistuneen hetken ajan olevani maailmankartalla, kun mustikan värjäämää ihmejuomaa sisuksiini kittasin. Ei minusta silti kertaheitolla fitnessfifiä tullut, mutta hyväksi serkkuni tarjonnat totesin. Oli tyyppi vielä pistänyt pöytään omin nakkisormin väsäämiään mustaherukka- ja mustikkahilloja, jotka osoittautuivat varsin herkullisiksi. Kaiholla muistelen herkkuja, jotka pötsissäni mukavasti tovin möllöttelivät, vaan nyt ne ovat kaunis ja pehmoinen muisto vain lanteillain.

Serkulta mukaan tarttui muutama Luoteis-Lappi. Valtakunnan merkittävin ja laajalevikkisin sanomalehti kuuluu kotopuolessani joka talouteen yhtä kiinteästi kuin imperfekti- ja konditionaalimuotojen kanssa saikkaaminen turkulaisten puheenparteen  minulla kesti valehtelematta ainakin puoli vuotta oivaltaa, ettei esimerkiksi ilmaus mää tekisin tarkoittanut puhujan laiskasti latelevan tulevaisuuden suunnitelmiaan, vaan kertoilevan dialogin kuuntelevalle osapuolelle jo tekemiään juttuja. Suomennettuna mää tekisin tarkoittaa siis tilanteesta riippuen samaa kuin minä olen tehnyt tai minä tein. Jos nyt olen oikein asian ymmärtänyt. Korjatkaa, jos olen päätellyt asian päin honnikkoa.


Tuli lohdullinen olo, kn kotiseutuni uutisia lueskelin. Auto ojaan MaisematielläLiiteri paloi VuontisjärvelläSoneran verkko kaatui. Tässä esimerkkejä yhden lehden otsikoista. Paljosta olen nähtävästi Turun vuosinani jäänyt paitsi, kun kotikylässäni ja lähitienoilla on ollut sangen villiä menoa. 


Liikkumiset ovat tällä viikolla jääneet vähiin turhan tiukaksi ruvenneen kalenterin vuoksi, varsinkin kun liukkaat tiet ovat kaikkea muuta kuin houkuttelevat juoksupuuhia ajatellen, ja latupuoli mahdollisesti kyseenalaisessa kuosissa. Toisaalta viime viikolla tulin huhkineeksi sen verran ahkerasti laduilla, lenkkipolulla ja kotikuntosalilla personal trainerini kanssa, että kevyempi liikkumisviikko on tainnut tehdä ruholleni itse asiassa jopa hyvää. Maailma ei romahda, jos toisinaan ottaa vähän rennommin.

Töihin pyöräily on liukkaudesta johtuen ollut sen verran riskialtista puuhaa, että olen vaihtanut menopelin kaksipyöräisestä kahteen jalkaan. Oikeastaan töihin ja takaisin kävely on ollut yllättävän mielekästä; yleensä tykkään painella lenkillä verenmaku suussa, mutta nyt olen salaa jopa vähän nauttinut kävelylenkkien leppoisuudesta ynnä rentouttavasta vaikutuksesta. Alkuviikosta tosin pyörälläni vielä veivasin, ja tästä seurauksena kyynärvarresta lähtevä jänne tai mikä lie on säteillyt vihlovaa kipua koko tassuun, eritoten ranteeseeni. Käden liikuttaminen on tietänyt kipua muutaman päivän ajan, mutta toivon mukaan elo alkaa jo helpottua. En sentään ole kaatunut  viime vuonna pyllähtelin vähän väliä, kun sitkeänä sissinä eli täystorvelona pyöräilin säässä kuin säässä. Ihan vaan vinkiksi, että jos pyörätie on epämääräistä sohjohöttöloskan ja jään yhteispeliä, kannattaa harkita pyörällä räpeltämistä toiseen kertaan. Ei se kovin fiksua ole. Etenkään, jos onnistuu jännittämään joka raajallaan liukasteluveivalua.

Tammikuu on ollut ihan kelpo ajanjakso, vaikka paikoitellen on ollut tahmeutta ilmassa, mutta uusi kuu ja uudet kujeet tai ihan miten vaan. Kunhan vähän enemmän aurinkoa sekä hyvää purtavaa piisaa ,ja maailma tursuaa vähän vähemmän loskaa, niin vallan siedettävä elosta tullee.


Joko helmikuun klassikkoleivonnaiset ovat maistuneet?

perjantai 29. tammikuuta 2016

Sanokaa Fazermint, kun haluatte hyvää

Pidä tunkkis, loskasohjo, minä vielä sinulle näytän ja selviän koettelemuksistasi! Jos en muuten, niin ainakin suklaan voimalla. 

Kerran kauppareissulla ollessani työpäivän jälkeen väsymyksestä harittavat silmäni sattuivat havaitsemaan säädyllisen kokoisen Fazermint- pikkupötkylän. Taivaalla alkoivat tähdet sinkoilla suuntaan jos toiseen, Aurinko taisi suistua kiertoradaltaan, sateenkaaret valaisivat koko kaupan ja feeniks-linnut parveilivat ostoskorini ympärillä mystisiä ujelluksia maalliseen maailmaan tuottaen. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. 

Ja rakkauteni kohde, siinä se on. 41 grammaa onnea ja iloa. 



Koska kerran viikossa saa olla karkkipäivä, jos niin sattuu mieli sanomaan, on Fazermint aika kelpo herkkupommi. Se on juuri sopiva verensokerin humauttaja työpäivän jälkeen, kun kaikkensa antanut arjen sankari rojahtaa sohvan perukoille viettämään laatuaikaa töllöttimen kanssa. Pikkupötkylä on sopivan kokoinen  yhtään enempää ei äklönmakeaa herkkua oikein pystyisi mussuttamaan. Inhimillisen kokoisessa patukassa on todella makea mutta mukavan löllöinen minttutäyte, joka valuu viehkeästi suupieliä pitkin, ellei mussuttamisen kanssa ole tarkkana. Sivistyneillä ihmisillä, jotka eivät possuttele, sotke, sottaa ja ahnehdi, ei moista ongelmaa ole, mutta ruokalappu voisi olla oikein ahnaalle herkuttelijalle oiva valinta.

Tumma suklaa on minun makuuni, ja erityisesti tumma suklaa ja minttu ovat lyömätön yhdistelmä. Aikoinani selvisin abivuodestani ja kirjoitusrumbasta taivaallisen hyvän minttusattumia sisältävän tummasuklaapatukan ansiosta, mutta valitettavasti herkun tuotanto lopetettiin aivan liian nopeasti. Fazermint ei aivan muinaisen suosikkini tasolle yllä, mutta kyllä sillä suklaan tarpeen saa tyydytettyä. Ainakin selvinnen loskatuskasta. 

Suklaa on toisinaan tarve, ei pelkästään mielihalu. Se on huonosti nukkuneen tooppinkia. Sokerihiiri on puhunut. 

torstai 28. tammikuuta 2016

Loskan aikakausi


Vielä alkuviikosta Turussa oli talvi. Maan pinta oli pumpulin pehmoisen lumen peitossa, ja mielen valtasi ilo valkoista hahtuvakerrosta ihastellessa. Pensaikot näyttivät siltä, että ne olisivat uponneet Villi Vonkan tehtaalta karanneiden hattarapilvien uumeniin. Puiden oksat notkuivat nuupallaan lumikekosten painosta, ja sammalmättäät olivat päässeet uinumaan talviunta pehmeän lumitäkin alle. Valkoiseen lumeen piirtyneet jäljet paljastivat faunan seikkailujen suunnan. Aivan kuin olisi siirtynyt epätodellisen satukirjan sivuille, niin kaunista oli.

Ulkona liikuskellessani hämmästelin maisemaa päästelemällä suustani vilpitöntä ihastusta ilmaisevia ooh- äännähdyksiä. Vähän samanlaisia kuin japanilaiset turistit revontulia bongaillessaan. Rymistelin lumessa yhtä antaumuksellisesti kuin alle kouluikäiset piittaamatta lainkaan aikuisille suunnatuista soveliaisuussäännöistä, mutta hauskaa oli ja hymy ulottui korvanipukasta toiseen. 


Ehdin kamalan kaunista maailmaa äimistellessäni autuaasti unohtaa, millainen Turun talvi yleensä on. Tai puhukaamme asioista niiden oikeilla nimillä. Turun talvi on lähinnä "talvi". Se on huono vitsi. Se on isku talvesta tykkäävän toppahousujen vyötärön alapuolelle. Tai helteestä hehkuttamista pakkasessa piristyvälle. Tai stilettokoron potkaisu hiihdosta haikailevan polvitaipeisiin. 

Vaan eipä ole talvi enää, vaan siitä voidaan puhua rohki imperfektimuodossa. Vallitseva ilmanala edustaa juurikin Turun "talvea". Luontoäiti on päättänyt, että on viimein aika kalloja halkovan liukkauden, mieltä latistavan harmauden ja litisevän lätisevän loskasohjon. Jippijaijee. 


Niin kaunis kuin maailma silmissäni on, ei oikein tuskaloska nappaa. En tykkää, että lumisohjon alta paljastuu salakavala vesikuoppa, johon räpylät humpsahtavat niin tehokkaasti, että sukat kastuvat ihan litimäriksi gore-tex- popoista huolimatta. Enkä voi sanoa huumaantuvani liukkaudesta, joka halkoo kalloja ja tekee pyörällä etenemisen paikoitellen mahdottomaksi tai ainakin aika vaaralliseksi touhuksi. Ainut olento, joka sietää liukastelua ja loskaa, on meidän pirtissämme häärivä piski, joka lontsottaa kylänraitilla puoliluppakorvat ilosta väpättäen ja viiksikarvat onnesta väristen piittaamatta lainkaan tassujen kastumisesta. Jäinen maa ei piskin painellusta hidasta, onhan sillä neliveto ja anturoissaan nastapohjat. Samainen hurtta tykkää kyllä myös kieriskellä sontaläjissä, joten se on aika outo tyyppi, eikä siksi laskettavissa fiksujen tapausten sakkiin. 

Koska yritän peruspessimististä luonnettani huijata optimistisempaan suuntaan, olen kovasti yrittänyt vakuuttaa itseni siitä, että ehkä selviän loska-ajasta. Minulla on selviytymissuunnitelma, joka kuuluu itseni itkemisestä uneen näin:


Ysärirokki kunniaan! Jos yksi maailman upeimmista musiikkivideoista ja hienoimmista kipaleista ei saa loskatuskaa mielestä haihtumaan ja potkaise junttia takalistolle, niin sitten ei auta yhtikäs yhtään mikään. Paitsi ehkä sopiva annostus suklaata ja laskiaispulla (yksi ja puolikas Runerbergin torttu on jo testattu). 

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kaunis ja maukas keltajuuri


Syksyn puolella tykästyin keltajuuren aromikkaaseen makuun niin onnellisesti, että jopa hurahtamisesta voisi puhua. Keltajuuri on punajuuren pikkusisko tai -veli, joskin maultaan äärimmäisen kauniin keltainen juures on punaista kaveriaan hivenen pehmeämpi ja jopa makeampi. Satokautta piisaa loppusyksyyn asti. 

Monen muun juureksen tavoin keltajuuri on varsin ravinteikas lisä ruokalautaselle. Kuitupitoinen keltajuuri sisältää muun muassa aineenvaihduntaa vilkastuttavaa folaattia, elimistölle tärkeitä kivennäisaineita, kuten kalsiumia, kuparia, magnesiumia, natriumia, rautaa ja sinkkiä, sekä vieläpä A-, C- ja E- vitamiineja. Yhteen pieneen keltajuurimollukkaan mahtuu paljon siis roppakaupalla hyviä juttuja. Sekä puna- että keltajuuri nipsaisevat nitraatteja maaperästä, mutta keittämisellä pitoisuutta saa pienemmäksi. Ravintoarvosta tietoa löytyy loistavasta Satokausikalenteri- sivustosta.  


Kuten muistakin juureksista, saa keltajuuresta loihdittua varsin monipuolista pöperöä. Omia makunystyröitäni hivelevät etenkin uunissa paahdetut keltajuuriklöntit; keltajuurimollukat kuoritaan ja pilkotaan paloiksi ja nakataan uunipellille. Öljyä tujaus, suolaa ripaus ja juurekset ovat valmiit uuniin. Paistoaika vaihtelee juurespalojen koon mukaan, mutta pienet kuutioidut palat kypsyvät uunin tehosta riippuen kutakuinkin 200 asteessa noin vartissa. Purutuntumaa saa jäädä sopivasti.

Keltajuuri antaa kauniin sävyn ja ennen kaikkea hyvän maun juuressosekeittoon. (Oma tapani valmistaa sosekeittoa on lähinnä viskellä kaapista löytyviä juureksia sekaisin ja möyhiä keitetyt sekarehut tasaiseksi mössöksi.) Keitetyt keltajuuriklohmot toimivat hyvin lisukkeena tai patasapuskan pohjana. Voisin kuvitella, että keltajuuri toimisi loistavasti juurespihvien osasena ja näyttävänä lisukkeena tuoreiden yrttien kera. Kenties keltajuuri voisi taipua herkulliseksi muusiksi –ainakin perinteiseen pottumuusiin keltajuuri tuo mukavasti säväystä. 


Keltajuuri on tainnut jäädä pysyväksi osaksi kokkailujani. Pieni söpö pyöryläinen on monipuolinen ja nopeasti valmistuva rehu, joka maistuu hyvältä ja tekee ruholle hyvää. Pienestä koostaan huolimatta maukas keltajuuri on ravintoarvoiltaan rikas.

tiistai 26. tammikuuta 2016

ACO BB- voide

En tykkää hippuloida pitkin maita ja mantuja kilometrin paksuinen pakkelikerros naamallani, mutta pärstän piristäminen hienoisin ehostuksin on arkipäiväinen rutiinini. Luonnollisen ja kevyen meikin suosijana mineraalimeikkipuuteri on arkeni pelastus, mutta toisinaan kaipaan vähän lisäpeittävyyttä   etenkin pakkaspäivinä, kun naama punottaa kuin punakoneen värikylläiset nutut konsanaan. Meikkivoiteen kanssa saatan intoutua läträämään, jos jännittävään elämääni mahtuu jotain eriskummallisen hienoa menoa, mutta arkena vähänkin ylimääräinen voimainponnistus meikkisaikkailuun on aika kaukainen ajatus.

Jotten aivan peikkona ihmisten ilmoille ryntää, nököttää kirjahyllyssä piskuinen aarrearkku, jonka kätköihin on kertynyt sopivasti ärhäkälle iholleni sopivaa kosmetiikkaa. Uusin ihastukseni on äiteeltä saamani ACO:n BB Cream eli ihmevoide, joka lupaa suurin piirtein pelastaa koko maailman. Merkin omien sivujen mukaan BB-voide kykenee lähes mihin tahansa; se tasoittaa ihon väriä ja piilottaa virheet, mutta lisäksi se myös kosteuttaa, hoitaa ja suojaa ihoa. Aikamoinen tehomömmö siis markkinapuheiden mukaan. Tärkeintä on mielestäni se, että tuote on hajusteeton. On aika vastenmielistä kulkea kylillä hillittömästi haisevan naaman kanssa.


Olen käyttänyt mömmöä nyt parin kuukauden verran. Litkun luvataan passaavan jokaiselle ihotyypille. Yleensä moinen lupaus ei omalla kohdallani päde, vaan herkkä atooppinen ihoni rupeaa tuottamaan viehkeitä näppylöitä tai jopa ihottumaa vääränlaisia putiloita pursutellessani naamaani. Yllättävää kyllä, ihoni on ACO- voidetta käyttäessäni jättänyt ärhentelemättä. Ei näppylää, ihottumaa, kiristelyä tai mitään muuta ärsyyntyneisyyttä ole ollut ilmassa. Voide kosteuttaa mukavasti talven kuivattamaa ihoa, joskin olen laittanut alle perusvoidetta koppuraista ihoa hellimään ja lisäsuojaa tuomaan. 

Hyvä ja ihoa ärsyttämätön voide on kyseessä, mutta en aivan peittävimmäksi aineeksi sitä ole havainnut. Ihon punakkuutta ja epätasaisuuksia se kyllä kevyesti piilottaa, mutta toki meikkivoiteen tai peiteaineen veroinen se ole. Itse tosin nimenomaan kevyesti peittävää, muttei ihoa rumasti pakkeloivaa voidetta juuri olen kaivannut. Sävy soft beige sopii omaan sävymaailmaani, joka on suht vaaleahko ja lämmin. Se ei ole liian vaalea, muttei toisaalta liian tumma. 


Ihan hyvä voide siis on kyseessä. Se on sopivan kevyt, eikä se ärsytä herkkää ihoa, joten siinä on jo tarpeeksi hyviä ominaisuuksia yhdelle putilolle. Noin parin kuukauden käytön perusteella olen todennut voiteen olevan potentiaalisesti pysyvä tuote kosmetiikka-arkussani. Kyseinen pikkuarkku on muuten joulupukin eli mieheni lahjakontista. Alun perin loota oli täynnä hävyttömän hyviä suklaanappeja, joiden kätköön tyyppi oli ujuttanut suloiset korvakorut. Suklaat ovat jo ajat sitten kadonneet ja korvakorut käyttöön päässeet, vaan täydellisen kokoinen ja todella kaunis miniarkku on päässyt käyttöön arkikosmetiikan osasten säilytyslootana. 


Vieläkö te ihmiset käytätte BB-voiteita, vai mikä tuote kosmetiikkamaailmassa on tällä hetkellä ylitse muiden?

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kalmasvuori tammikuussa

Kalmasvuori on yksi Turun seudun merkillisimmistä ja vaikuttavimmista paikoista. Katariinanlaakson tavoin Kalmasvuorella on säännöllisin väliajoin päästävä käymään nauttimassa rauhan illuusiosta, joka kallioilla kiikkuessa kulkijan valtaa. Vaikka Kalmasvuori on jäänyt vilkasliikenteisten teiden ja asuinalueiden puristukseen, on kalliokukkulan laella luonto vastassa.



Kalmasvuoresta olen jo kirjoitellut elokuussa, jolloin köpöttelimme ihastelemassa auringonlaskun upeutta. Kalmasvuori tammikuussa oli yhtä vakuuttava ja maaginen; puiden hennot oksat notkuivat raskaina tykkylumen painosta, ja katajatkin olivat saaneet pehmeäää hahtuvaa niskoihinsa. Muutama sinnikäs kanervaesiintymä yritti sitkutella lumen alta esiin. Sinisellä taivaalla loimottava valtava tähti soi Turunmaalle kauniin päivän retkihommia ajatellen.

Kesällä Kalmasvuoren hurjat mötikät eli siirtolohkareet hämmentävät, mutta talvella valta vaihtuu lumen peitellessä maan vaippaansa  onneksi lunta on tupruttanut Turkuun asti, jotta metsän pienet mönkiäiset ja kasvit saavat suojaa viimalta ja pakkaselta. Hiljaista oli reissullamme; mukanamme pyörinyt tassuttelija oli ainut havaintomme faunan liikkeistä. Toisaalta piskin antaumuksellinen lumirieha oli kyllä jo itsessään huvittavan näköistä puuhaa, joskaan en olisi lainkaan harmitellut esimerkiksi metsäpeuran, ketun tai vaikkapa ilveksen kanssa törmäämistä. Ilveksiähän varmasti juuri Turun keskustan liepeillä hirveästi liikkuu.



Siihen maailmanaikaan, kun Itämeri oli vielä muovautumisvaiheissaan ja Turku suureksi osaksi uinui meren alla, muodosti Kalmasvuoren nykyinen huippu karin. Aikojen saatossa meren aallokot ja jääkauden liikehdinnät ovat tehneet kalliokukkulan pinnasta rosoisen ja upean uurteisen. Osa Kalmasvuoren reunamista on hioutunut rantapengermäiseksi.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia uskomuksia ja kenties myyttejä Kalmasvuoreen on aikojen saatossa liitetty. Ainakin kalmisto on joskus ammoisina aikoina Kalmasvuorelle pykätty. Lumettomina aikoina kalmiston jäänteet ovat havaittavissa villiintyneen kasviston keskeltä, joskin talvella ne piilottelevat huurrekerroksen ja lumipeitteen alla. 



Talviaikaan ei kinttupolkuja ollut havaittavissa yhtä moneen ilmansuuntaan kuin kesällä, vaan puhtaat hohtavat hanget siinsivät horisontissa. On huomattava, että höttöisen lumen alla lymyilevä jäätynyt kalliopinta saattaa olla liukas, joten talviretkeilijä varustautukoon kunnollisilla ja pitäväpohjaisilla jalkineilla, vaikkei ihan holtittoman pitkiä vaelluksia suunnittelisi.

Kalmasvuorta huiputtamaan pääsee lähes joka ilmansuunnasta; kalliokukkulan tavoittaa joko Niitunniskantien (tähän pääsee näppärästi bussilla), Markulantien, Satakunnantien sekä Varkkavuorentien kautta. Länsikeskuksen alue on aivan kivenheiton päässä, joten mielenkiintoinen luontokohde on kirjaimellisesti kaupunkimiljöön ytimessä.



Mies totesi kalliokukkulan muistuttavan paikoitellen Tunturi-Lapin puhtaita postikorttimaisemia, eikä kuvailu kovinkaan kaukana välttämättä ole. Kolarissa ainakaan ei tosin tuomiokirkon torneja missään kohtaa horisontissa näy, mutta muutoin koti-ikävää poteva junttikin pystyi puhtaana hohtavia lumikasaantumia toljottaessaan hetkeksi kuvittelemaan olevansa kotiseuduilla.

Olen vahvasti sitä mieltä, että talviaika on tulvillaan taikaa, eritoten Kalmasvuorella. Kylmä ja kuulas vuodenaka tekee alueesta suorastaan epätodellisen ja mystisen  aivan kuin olisime vieraalle planeetalle astuneet, kun katuhälinästä metsään sujahdimme ja Kalmasvuoren huiputimme. Aurinkoisena pakkaspäivänä vuodenajan kauneus korostuu. Syvänsininen taivas, puhtaanvalkea lumipeite, joka auringon selän takana hehkuu hennon sinertävänä, ja lumiharson alle jääneet puut ja kallioiselle maaperälle tyypilliset kasvit ovat vielä tovin piilossa kylmyydeltä ennen kuin taas kevään tullen pulpahtelevat esiin.



Kalmasvuori on kerrassaan upea kokemus vuodenajasta riippumatta. Pieni mutta ylväs kallionyppylä on yksi suosikkipaikoistani Turussa mielenkiintoisen kasviston, historian huminan, häkellyttävien siirtolohkareiden ja kalliopinnan sekä upeiden maisemien ansiosta. 

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

On tammikuu pitkä ja hiihtopitoinen


Oi, ihana tammikuu. Muutaman vuoden Turunmaan ilmanalaa nuuhkittuani olen jo ollut melkein valmis luopumaan toivosta kuulla lumen narskuvan klopottimieni alla ja tuntea pakkasen haukkaisevan poskistani pikkuisen lohkareen. Vuoden ensimmäinen kuukausi on ollut varsin miellyttävä yllätys  Turussa on ollut melkein oikea talvi. On lunta, pakkasta, kuuraa ja jäätä! Kuinka kaunista onkaan, kun auringon säteet loihtivat maisemaan huikeita kontrasteja ja kirkkaita värejä. Timanttihipuilla kuorrutettu lumi ja häkellyttävän sininen taivas ovat saaneet melkein minut unohtamaan, kuinka ankea betoniviidakko tuskaisen loskan ja muun moskan valtakaudella muina vuosina on ollut. Valkoinen maa kirkastaa kummasti niin ympäristön kuin katuja tallaavan mielen. 

Koska vähäluminen ja enemmän vetinen kausi on kuitenkin vielä jossain vaiheessa koittava, sillä loskan määrä on Turussa vakio, olen ottanut aika siekailematta ilon irti viimein kansakuntaa sekoittamaan saapuneen talven upeudesta. Niinhän sitä vissiin sanotaan, että pienistä asioista on elämänilo napsaistava, joten minä olen välillä kiireitä paetakseni sännännyt tarpomaan, möyrimään ja mönkimään lumen keskelle kuin parivuotias tenava konsanaan.


Lumessa luuhaamisen ohella tietty sivakoiminen, urheilulajeista uljain, on ollut aika keskeisessä osassa juntin elossa. Keskiviikkona kävin vimpeliläisen kanssa sahailemassa Nunnavuorella päin ja lisäksi olen muutamaan otteeseen käynyt hinkkaamassa latuja ihan itsekseni ja miehen kanssa. Jäntevän ja liikunnassa taitavan miehen kanssa hiihtoladuilla pyöriminen kohottaa kummasti kuntoa: mies tykkää hiihdellä intervallilenkkejä ja heittää hurjia spurtteja, ja minä yritän räkä poskella pysyä mösjöön peesissä. Oikein kunnon vauhti- ja hikilenkin jälkeen olo on kuin voittajalla.

Olen taas hiihtämään päästessäni oivaltanut asioita. Ensinnäkin tämänhetkinen tekniikkani saisi setäni ja veljeni, todelliset hiihtogurut, kieltämään kaikki sukulaisuuskytköksemme ja pudottamaan silmänsä silkasta myötähäpeästä. Turussa asumisen myötä hiihtohullun harrastus on jäänyt valitettavan vähälle, eikä vielä siis kovin lennokas tahti Ylläksen kasvatilla ole, vaan aika pomppivaa ja laajaliikkeistä suksimiseni on. Tosin joka talvi muutama ensimmäinen sivakoimiskerta menee harakoille tuntumaa hakiessani, joten eiköhän hiihdostani tule vähän siedettävämpää nolon räpiköimisen sijaan, jos vain latuja ylläpidetään tammikuuta pitemmälle.

Toisekseen pertsalla suhaistessa mikään ei ole niin tärkeää kuin pito. Jos ei ole pitoa, ei suksessa ole tarpeeksi kitkaa, jotta potkuun saisi ytyä ja liikkeen sopivan liukuvaksi. Huono suksi tietää joko istuvaa hiihtoasentoa tai käsihiihtoa eli yhtä kaikki onnetonta tekniikkaa. Hiihtomömmöpurkkini ovat Kolarissa, enkä ole jaksanut saati ehtinyt lähteä kaupoille ostelemaan miljoonaa eri putiloa, joten pitoa ei suksissani ole lainkaan ainakaan pakkaspäivinä. Epäkäslihakseni ovat olleet varmasti kehoni uurastavimmat yksiköt, vaan pito-ongelmista ja epäkäshiihdosta huolimatta jokainen hiihtokerta on tuntunut varsin piristävältä. On mahtava tunne, kun hiihtolenkin tai luontohiippailun jälkeen mätkähtää saunan lauteille nauttimaan löylyn parantavista vaikutuksista.


On muitakin juttuja nuppipäässäni pyörinyt kuin pitoasiat. Hiihto on selkeyttänyt aivomyrskyn kourissa kulkevaa tolvanaa ja lisäksi liikkuminen melkein metsässä, tässä tapauksessa Kalmasvuoren kulmilla, on vähän helpottanut suurta eksistentiaalista kriisiä, jota parin kuukauden päässää häämöttävä ikääntymisen juhlistamispäivä taitaa lietsoa. Mihin tässä vielä ehtisi ruveta? Mihin tässä voisi ruveta? Mitä jos haaveeni eivät toteudu, vaan mitäs jos sittenkin onnistun? Uskallanko vaiko en? Miksi milloin hä? Joko saa syödä laskiaispullia ja Runebergin torttuja? Puuh.

Vähän sekalaisia ajatuksia on mahtunut pölvästin päähän viime aikoina, eivätkä hörhön epämääräiset pohdinnat vielä tähän viikkoon taida päättyä. Onneksi on mahtava talvi meneillään ja Suomessa kaunis luonto, jonka huomaan voi hetkeksi paeta ja irrottautua mieltä askarruttavista kysymyksistä ja aatoksista. Olen syksyn ystävä, mutta talvessa ja etenkin talviurheilussa on oma hohtonsa – onko mitään kauniimpaa kuin tuulen mukana hiljoksiin lentelevät suloiset lumihippuset?

Oikeastaan taitaa olla niin, että jokainen vuodenaika sisältää kauneutta ja upeutta, mutta ehkäpä vallitseva vuodenaika tuntuu useasti parhaimmalta. Muutaman kuukauden päästä hoen ylistyslauluja kevään raikkaudelle, kevään jälkeen kesän vehreydelle, syksyn tullen happipitoiselle ja värikkäälle maailmalle, ja sitten tuleekin taas lumoava talvi. Luonnon kiertokulku on mielenkiintoista seurattavaa, etenkin jos sattuu olemaan vähän höpsö luontohörhö.


Onko talvi herättänyt sinussa ilahtumista vai kilahtamista?

perjantai 22. tammikuuta 2016

Talvipukeutumista Lapin juntin malliin

Kuinka Lapin raukoilla rajoilla elänyt juntti selviää tuiman talven kourissa elämisestä?

Kas ehta lappilainen ei elämäänsä muuta kaipaa kuin toppakuorrutuksen, kunnolliset kengät ja otsalampun. Mitä upottavammat ryysyt, sitä iloisempi juntti. Mitä karvaisemmat jalkineet, sitä tyytyväisemmät varpaat. Mitä kirkkaampi valo päästä lähtee, sitä loisteliaampi olo. Talviaikaan pohjoisen perukoilla hämäryys koittaa jo iltapäivällä, joten esimerkiksi iltaliikkujan on hyvä varautua otsalampulla tai suksia sivakoimaan valaistuille laduille  pimeys saattaa näet tulla ihan yks yllättäen. Otsalamppurintamalla ei hirveästi hifistellä, vaan Kopernikuksen aikakaudella kehitellyt rustiikkimallit passaavat lapinjuntille valoa tuomaan, vaikkei kuutamon valaistessa kulkua välttämättä mitään turhia lamppuja edes tarvitse.

Pohjois-Suomen ulkopuolella ja varsinkin Turussa otsalampun käyttämistä saatetaan pitää jokseenkin höpsönä hommana, joten pääkilluttimen hehkuttamisen sijaan jaettakoon ylistyslauluja elementeille, jotka ovat soveliaammat sivistyneen siviilisaation silmille. Aloitettakoon toppatamineista.

Hiihtokeskuksiin päätyneen turistin tunnistaa uutuuttaan hohtavista, yltäkylläisen värikkäistä toppakamppeista, jotka henkivät yhdeksänkymmentäluvun hurmaa, mutta jotka todellisuudessa ovat ostoskoriin päätyneet Lapin reissua ajatellen. Kirkuvankeltaiset toppahousut yhdistettynä vihreään toppatakkiin yhdistettynä turkoosiin pipoon yhdistettynä oranssina hehkuviin hansikkaisiin ja kirsikkana kakun päällä yhdistettynä violetteihin kenkiin on esimerkki perusturistimeiningistä. Saattavat paikallisetkin leikitellä väreillä, mutta yleensä ehta lapinjuntti verhoutuu aitoihin ysärikamppeisiin, sillä mitäs sitä nyt hyviä ja ehjiä tamineita hukkaan heittämään juuri kun ne ovat saaneet sopivasti kulumajälkiä ja virttyneet mukaviksi. Kaupunkiin eksynyt juntti sen sijaan joutuu ehkä sosiaalisen hyväksynnän toivossa luopumaan ysärihelmistään ja kaivamaan uskottavampaa toppaa tilalle. Kaupunkielämään päätynyt juntti on välillä melkein kuin kala kuivalla maalla yrittäessään sopeutua korkeakulttuuriin, vaan joissain tapauksissa ei juntti yksinkertaisesti mitään junttiudelleen voi. Jotkut sopeutuvat paremmin ja hopummin yhteiskunnan asettamiin roolinormeihin kuin toiset, joille jää junttilevy päälle. 



(Lapsi on terve, kun se leikkii. Juntti on onnellinen, kun se pääsee pöllyttämään lunta ja tarpomaan hangessa.)

Jos tiikeri ei pääse raidoistaan tai panda tummista silmänalusistaan, ei junttikaan hevillä uskomattoman silmiä hivelevän taidokkaasta tyylileikittelystään malta luopua. Sitähän huippumuoti ja haute couture ovat, loisteliaita oivalluksia ja yhdistelmiä. Kuvassa höperönä lumessa hääräävä juntti eli junttius non-sapiens on kiskonut ylleen järisyttävän purkkapinkin toppatakin Haltin muinaisesta valikoimasta, ja saman merkin toppahousutkin on juntti eleganttiuttaan täydentääkseen löytänyt. Asukokonaisuuden värimaailman on aikoinaan määrittänyt tiukka opiskelijabudjetti ja viidenkymmenen prosentin tarjous. Naamiointivärinä My Little Pony- maailman pinkki on ainakin Turunmaalla jokseenkin haastava, sillä juntti erottautuu harmaasta massasta yhtä tehokkaasti kuin muovisten ja rikki menneiden korkolappujen kolina kivilattiaa vasten.

Toppatamineiden on syytä olla tarpeeksi väljät mitoituksiltaan, jotta alle saa mahdutettua riittävän monta kerrosta villaa tai fleeceä tai villaa ja fleeceä, sillä kerrospukeutuminen on olennainen juttu pakkasten selättämiseksi. Ehta juntti ei lähde minnekään ilman mummon tai äiteen kutomia villasukkia, sillä muutoin reissua seuraa huono karma ja juntti kuulee päässään huonon omantunnon jumputusta eli esiäitiensä napinat varpaiden jäätymisestä kehvelipukeutumisen johdosta. 

Varpaiden jäätymisestä puheen ollen aika olennainen juttu talvesta selviämisessä on jalkinepuoli. Pitävät, lämpimät ja sopivan junttimaiset jalkineet, joihin tarvittaessa mahtuu mahtuu sopiva villasukkamäärä, ja jotka tarvittaessa ovat vedenpitävät, ovat koko lailla erinomaiset. Korkeat varret ovat plussaa, jottei lumi pääse sujahtamaan kengistä sisään. Oikeanlaiset jalkineet ovat oikein klohmot. Esimerkiksi Sorelit, jotka näyttävät Mummo Ankalta pöllityiltä.


Aika monen talven nähneet Sorelin Jean of Arctic- klopottimet ovat sen verran muhkeat kaunottaret, että allekirjoittanut on jättänyt ne suosiolla rymistelypopoiksi Kolariin. Turussa pärjää varsin viehkeillä ja paksuilla vaelluskengillä, joissa on mainio villasukkavara. On tosin jokseenkin kyseenalaista, millä perusteella ikivanhat vaelluskengät ovat vähemmän junttimaiset kuin Sorelin jyhkeät varsikengät. Niinhän sitä sanotaan, että maailmankaikkeudessa kaikella on tarkoituksensa, eikä mitään tapahdu syyttä suotta, joskin juntin aivotoiminnan kohdalla tarkoituksenmukaisuutta voi moni toisinaan ihmetellä.

Joka tapauksessa sopivasti klohmot kengät, toppavermeet ja aimo annos junttiutta, kas siinäpä tärkeimmät varusteet, joiden avulla selviää pohjoisen keikoista ja myös Turun infernaalisesta viiman ja pakkasen yhdistelmästä. Tyylikkyys on huipussaan, kun juntti talvella metsissä laukkaa!

Kuka enää kehtaa väittää, etteikö talvipukeutuminen mukamas olisi lainkaan inspiroivaa?

torstai 21. tammikuuta 2016

Daniel Wellington Classic St. Mawes


Muutaman kuukauden ajan kyttäilin nettikauppojen sivuja ja tutkailin Daniel Wellingtonin mallistoa, kuten heinäkuussa kirjoittelin. Kävin kaupoissa mälläilemässä eri malleja omaan ranteeseeni ja tykästyin eritoten yhteen vaihtoehtoon, joka kulkee nimellä Classic St. Mawes. Hinta oli kuitenkin sen verran suolainen, etten halunnut tehdä hätiköityjä kauppoja. 

Marraskuussa jossain koruliikkeessä (olisikohan Timanttiset) oli kahdenkymmenenviiden prosentin tarjous kaikista Wellingtonin kelloista. Kävin taas testailemassa eri kellomalleja, pistin mietintämyssyyn, mutta tyttärensä jahkailuun todennäköisesti kyllästynyt äiteeni, joka tuolloin oli Turussa reissaamassa, teki puolestani ostopäätöksen. Äiteeni halusi laittaa kellon minulle syntymäpäivälahjaksi (merkkipäiväni on tosin vasta maaliskuussa) ja muistoksi. Tämä postaus on siis tehty yhteistyössä äitini kanssa.


Kello on ollut nyt noin parin kuukauden verran käytössäni, ja toistaiseksi olen ollut varsin tyytyväinen ostokseeni. Yleensä rannekellot ja -korut tuntuvat epämukavilta ja saavat ihon kutisemaan, kiristelemään ja ärtymään (minulla on vähän herkkä iho), mutta Wellingtonin nahkaranneke on yllättävän pehmeä ja ongelmaihoiselle sopiva. Kello on pysynyt hyvin ajassa – eipä tosin parissa kuukaudessa muuta voi olettaakaan. Kellon yksinkertainen, klassinen ja tyylikäs ulkomuoto on todella kaunis, ja jo nätisti patinoitunut ruskea ranneke sopii lähes jokaiseen asuun. Wellingtonin kelloissa kiehtoo mahdollisuus vaihtaa ranneketta, joskaan en taida aivan heti olla omastani luopumassa. En ainakaan kankaisille versioille syty.

Aluksi arkailin, että kolmekymmentäkuusi millinen St. Mawes on sittenkin liian suuri ranteeseeni, mutta nyt silmä on jo tottunut kellon muotoon, enkä pienempää saati varsinkaan isompaa osaisi käteeni tunkea. Ainakin huononäköisenä erotan selvästi, paljonko kello on, ja se oli tärkein kriteeri kelloa valitessa. En tarvinnut mitään hillittömän kokoista klohmoa tai typerää hilavitkutinta, jossa olisi miljoona eri ominaisuutta. Kellon tarkoitus on näyttää aika, ei toimia minitietokoneena, lasermiekkana, aikakoneena, ihon pikasiloittajana tai porkkanakakun valmistajana. Etenkin jälkiinmainittu voisi tosin olla varsin olennainen oheistoiminta rannekellolle. 

Voisin joikata lyhyen ylistyslaulun näytön kestävyydelle; olen äärimmäisen kömpelö kolho ja raajani ovat jatkuvasti arpisia ja mustelmilla, mutta ainakin Wellingtonin näyttö on nähtävästi suunniteltu oikeasti käyttöön, eikä pelkästään koristeeksi. 


Kun ajannäyttäjä on ranteessa, ei puhelintakaan tule vilkuiltua kovinkaan taajaan. Se on aika hyvä kriteeri kellon hankinnalle sosiaalisen median ja tietoähkyn valtaamassa ihmiskunnassa, jossa on joka hetki oltava valmiustilassa uuden tietotulvan varalle.

Aika hyvä ostos, joskin jossain vaiheessa kuvittelin merkin olevan englantilainen. Ruotsalainen se kuitenkin on, kuinkas muutenkaan. Jälleen kerran on todettava, että kyllä vaan ruotsalaiset saattavat osata suunnitella tyylikkäitä asusteita, jotka kestävät aikaa ja kenties jopa käyttöä. 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Ja niin porot ovat vallanneet jo kotini


Silloin joskus tuhat vuotta sitten, kun kisuroiden valtakunnasta maailmalle suurta uhoa puhkuen suuntasin, päätin jättää papanat tiukasti selkäni taa ja pitää porot poissa tulevista kodeistani. Ja pyh, kuinkas sitten kävikään – eipä ole poromiehen tytär luuloistaan huolimatta kisuroista eroon päässyt. Itse asiassa tajusin eräänä pakkaspäivänä siivoilun lomassa, että nykyisessä majassamme on jo aikamoinen tokka kasassa. Olen kovin monessa asiassa vuosien varrella uhonnut, etten varmasti koskaan enkä ikinä, mutta niin vain olen joutunut pyörtämään jorinani ja toteamaan, että ehkä sittenkin ja ehdottomasti. Esimerkiksi kisuroiden suhteen.

Se kaikki kauheus alkoi salakavalasti pikkuisesta metalliporosesta, jonka äiti minulle laittoi Turkuun muutettuani. Sittemmin pikkukisura sai seurakseen Pentikin Petra-poron niin ikään ystävällisen sielun eli äiteen päätettyä pitää tyttärensä juuret tiukasti tunturin juurella ja varpaat poronpapanoita tulvillaan.


Ei kahta ilman kolmatta. Kesäisen Pallas-kierroksen yhteydessä bongasin herttaisen tuikkusysteemin Muoniossa, mutten tuolloin raaskinut piheyspuuskissani sitä ostaa. Kyseessä oli Muurlan Poro- tuikku. Vaan seuralaisenani häärinyt ystäväni oli ovela ja toi tuikkukapistuksen minulle joululahjaksi. Kuinka kaunis voikaan tuikkukipponen olla! Ja ennen kaikkea kuinka mahtava ystävä, joka nähtävästi tietää juntin aivoitukset pelottavan hyvin, minulla on. Kiitos vielä kerran, kunnianarvoisa toverini, olet ihan ihmeellinen leidi.


Minkäpäs sitä juntti juurilleen voi – jos kisuroiden kanssa on joutunut elelemään, ei niistä taida päästä koskaan eroon. Ainakaan nämä kisurat eivät jätä jälkeensä papanoita. 

tiistai 19. tammikuuta 2016

Ruonan kallioilla Naantalissa



Betonisten kerrostalojen ja Naantalin kylpylän välimaastoon on jäänyt piskuinen mutta hieno kalliopahanen, jonka laitamilla mutkittelee lenkkipolkupahanen. Ken kalliolle kiikkuu ja puurajaakin ylemmäs uskaltaa, tavoittaa varsin hyvät näkymät vanhaan kaupunkiin ja saaristolle päin. 



Netti antoi tietoa metsästävälle kallioiden syntyperästä, historiasta ja käytöstä tulokseksi nada eli itse kallioista ei juurikaan mitään mielekästä tietoa herunut. Ruonan asuinalueesta jotain mainintaa löytyi, mutta olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä vuosisatain vieriessä kallioilla on puuhailtu, ja miten alue on muovautunut. Ainakin kalliokukkulan nykyinen käyttötarkoitus on selvillä  ilotulitejätteistä päätellen on joku käynyt ampumassa uutena vuotena valopläjäyksiä maailmalle.

Toisaalta Varsinais-Suomen tiluksilla monen kallion syntyperä liittynee jääkauteen, joten Anculysjärvi, raskaiden jäämassojen aiheuttamat rosoisuudet kalliopintaan, meren aallokot ja niin edelleen saattavat olla kytköksissä naantalilaisen mäkipahasen alkuvaiheisiin.


Kävelykujalta päin katsottaessa kalliota ei meinaa melkein erottaa. Tuimana talvipäivänä ei lehtiä puissa ollut, mutta siltikin kukkula kätkeytyi puiden ja pensaiden taakse. Ruoho hehkui jopa vihreänä tammikuun alkupuoliskolla, mutta sittemmin normaali talvi-ilmasto on Varsinais-Suomeenkin viimein saapunut ja lumi suonut muhkean untuvapeitteen hytisevän maan päälle. 



Kalliokukkula kuvaa perin varsinaissuomalaista maisemaa; jykevät kalliolohkareet ja kallioiden kätköissä ankarissa olosuhteissa kasvavat havupuut pyrkivät sinnikkäästi tavoittamaan auringonsäteitä. Kivilohkareita verhoavat paikoitellen somat sammalpeitteet. 


Pikkuruinen kalliokukkula asuinalueen ja kylpylän puristuksessa on kyseessä, mutta hauska mäkinyppylä on tämäkin. 




Kaupunkimiljöössäkin saattaa löytää pieniä pilkahduksia luonnon ihmeistä. Kerrostalojen kupeeseen jäänyt kallioalue on kuin keidas harmaan betonimöhkäleiden muodostaman vyöhykkeen keskellä.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Ruusukaalista on moneksi


Ruusukaali, joka myös brysselinkaalin nimisenä kulkee, on pieni mutta näyttävä ja maukas rehu, joka sopii monenlaisen aterian lisukkeeksi. Ruusukaali valmistuu varsin nopsaan ja vaivatta, eikä maustekaappiakaan tarvitse ravinteikkaan vihanneksen elävöittämiseksi tyhjentää. Loppusyksy on ruusukaalin sesonkiaikaa, mutta tammikuussakin vielä ruusukaalta saattaa kaupoista löytää. 

Ruusukaali on todellinen terveysihme. Muihin kaalilajeihin verrattuna ruusukaali sisältää runsaasti ravintokuitua, mutta löytyypä vihreästä herkusta myös A-, C- ja K-vitamiineja, flavonoideja ynnä folaattia (näin todetaan makuja.fi- sivulla). K-vitamiini edistää veren hyytymistä, joten ruusukaalta ei suositella verenohennuslääkkeitä syöville. Tarkat ravintoarvot on koottu Terveyden ja hyvinvoinnin Fineli- sivulle. Monen muun vihanneksen tavoin ruusukaali on herkkä etyleenille, joten omenakekosen viereen ei kannata kaalinuppusia laittaa, ettei herkku mene huonoksi. 


Raakana ruusukaali on suhteellisen kitkerää tavaraa, mutta kypsennys tuo vihanneksen parhaat puolet esiin. Ruusukaalta valmistettaessa ensin nipsaistaan veitsellä kannat ja huonoiksi menneet päällimmäiset lehdet irti. Ruusukaali valmistuu esimerkiksi höyryttämällä ja keittämällä noin vartin tai parinkymmenen minuutin ajan. Uunissa paahtamalla ruusukaalin maku syvenee –paahdettaviin ruusukaalikekosiin on hyvä lorauttaa öljyä päälle, etteivät vihreät vihanneskuulat kärtsähdä paistuessaan. Uunin lämpötilaksi laitetaan 200 astetta ja paistoaika on noin parikymmentä minuuttia. Voi ruuusukaalta valmistaa myös hauduttaa pannulla; pannulle tipsautetaan tilkkanen öljyä, ruusukaalinuput nakataan pannulle ja vettä perään. Pienet ruusukaalinuppuset eivät vaadi pitkää kypsymisaikaa (noin parikymmentä minuuttia), jotteivät ne muutu löllönpehmeiksi. Riittävästi kypsyneet kaalit ovat raikkaan keväisen vihreät.  


Maultaan herkullinen ruusukaali yhdistetään monesti liha- ja kalaruokien, etenkin riistan, kyytipojaksi, mutta vihannesta kannattaa maistella kanan seurana tai sujauttaa kasvispatoihin. Keitettynä ruusukaalin mausteeksi riittää ihan vaan suola, mutta rohkeat kokit voivat testata mielivaltaisesti omia mausteyhdistelmiään. Salaatteihinkin ruusukaali sopii, sillä herkkua voi napsia naamaan raakana. 

Ruusukaali on erittäin monipuolinen ja varsin terveellinen vihannes, joka sopii lisukkeeksi, pataruokiin, salaatteihin ja sellaisenaan naposteltavaksi. Ravintoarvoiltaan kauniit ja piskuiset nuput sisältävät sen verran hyviä ominaisuuksia, joten kotitkokit hoi, testatkaa ruusukaalin erilaisia ulottuvuuksia eri aterioihin yhdistettynä. 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Mäyräkoiratuijotusta ja hiihtopummin uraa

On ilmeisesti jonkinmoiseksi tavaksi muodostunut sunnuntaisin koota kuluneen viikon tapahtumat yhteen ja makustella etenkin mukavia juttuja, joita joka viikkoon kyllä mahtuu, vaikkakin kuluneiden seitsemän päivän satsi on edennyt jokseenkin tahmeasti. Ja kun mä vihdoin pääsen himaan, ni mä on ihan et papiidipaadi Nukkumatti, Nukkumatti kutsuu. On ollut kiireitä ja olen itse aiheuttanut itselleni paineita kehittelemällä itselleni moninaisia murheiden aiheita. Olen ollut yhtä pirteä kuin laiskiainen ja yhtä henkevää seuraa kuin kastemato. 

Kaipa välillä kehveliviikkoja elämänkulkuun on mahtuva, olen itsekseni puhissut, mutta viimeistään lauantai-iltana kaikki muuttui, kun Marin kanssa kävimme sivakoimassa Nunnavuorella. Omat hyvät sukseni ovat Kolarissa, joten Turussa heitän hiihtokierroksia anopin muinaisilla sivakoimisvälineillä, mutta hyvin niilläkin eteen päin pääsee. Joudun nyt pyörtämään paapatukseni Nunnavuoren kilometrin tylsästä lenkistä, sillä latua oli tehty jopa huikeasti parisen kilometriä. Tosin pakkasten ansiosta ladut olivat oikein hyvässä kunnossa, ja ylvään kuunsirpin mollottaessa taivaalla suoden hentoa valoaan huurtuneisiin puihin oli maailma varsin kaunis paikka.


Keli oli niin loistava, että jäin vielä Marin hipsuteltua kotoansa kohti itsekseni paahtamaan omia reittejäni, ja hetken ajan elo tuntui enemmän kuin hyvältä. Aivan kuin koko viikon lantakasaumat olisivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen, ja kotiin palasi pykälää pirteämpi pirputtaja. Juoksu antaa voimaa, mutta tulinpa taas todenneeksi, että minä olen syntynyt hiihtopummiksi; pertsalla eteen päin pukkaillessa pääsee ihan eri tavalla irtautumaan vallitsevasta ympäristöstä ja uppoutuu lähes transsimaiseen tilaan, jolle ei muu urheilulaji omalla kohdallani vertoja vedä. Kerrassan mahtava urheilumuoto. Päälle vielä retkottamista saunan lauteilla ja pärstävärkin kuorimista, ah.

Samainen anoppi, joka minulle on suksensa lainannut (eihän minulla sentään toki kovin monta anoppia ole), on ollut vierailulla, joten olen saanut oivan tekosyyn tehdä suolaisista piiraista minulle mieluisinta eli parsakaalipiirasta ja aimo annoksen vohveleita. Lisäksi taloudessamme on pyörinyt yhden sijasta kaksi karvaista hoidokkia, joista toinen on vieläpä pitkäselkäinen ja tappijalkainen. Vanha mäyräkoiran rapsuttaja on siis monen vuoden tauon jälkeen päässyt ihastelemaan mäyräkoiratuijotusta, teevadin kokoisina pullistelevia mulkosilmiä, lupsakasti lurputtavia korvia, joka paikkaan tunkevaa tuhisevaa kirsua ja omanarvontuntoista pönötystä. Melkein saattoi mäyräkoirakuumetta pukata pahasti päälle, mutta järki onneksi vielä pelaa, eikä vielä ole aika lauman lisääntyä.


Viikon tärkeimmäksi havainnoksi on muodostunut mäyräkoirille ominaisen haukotusmallin keksiminen; mäyräkoiraa kun haukotuttaa, avaa piski kitansa aivan ammolleen ja päästää valloilleen eriskummallisen ja kimakan ÄYHH- äänen nousevalla intonaatiolla. Tuo ääni muodostui minulle nuoruudessani sen verran tutuksi, että väittäisin sen perusteella voivani tunnistaa mäyräkoiran missä tahansa tilanteessa.

Mäyräkoiramainen haukotus on varma todiste siitä, että talossa on todella maastonakki vierailulla. Toinen varmistus on keittiön pöydän antimia ahnaasti nuuhkutteleva kirsu. Taustalla häämöttävä takajalka kuuluu huushollissamme vakituisesti vahtivalle puoliluppakorvalle. Kovasti piski on maastoutunut nukkamaton tai jättikokoisen villasukan näköiseksi, mutta kikkurakarvakasan naamiointiyritys ei sitten kuitenkaan mennyt ihan putkeen. (Yritäpä siinä sitten vohveleita syödä, kun kirsuja siellä, tassuja täällä, ruoskahännät naamassa.)


Koirainhoidon, kestittelyn ja hiihtopuuhien lisäksi alkuviikosta pukkasi järjestelyvimmaa päälle sekä minulla että partahemmolla. Aina säännöllisin väliajoin iskee pakottava tarve järjestellä epäsiistit kaapit loogisiksi ja vaihdella kalusteiden järjestystä. Etenkin silloin, kun on monenmoista myllerrystä meneillään ja vähäisesti poimuttuneet aivot ovat saaneet liikaa kuormitusta, tekee kaappiratsia ja lootainventaario hyvää. Tällä  kertaa siistimistouhuilu sai alkunsa siitä, kun mies siirsi sängyn paikkaa makuukömmätissä parillakymmenellä sentillä. Pieni muutos, suuri vaikutus elämään; samassa rytäkässä iski hinku järjestää rumaa, lähinnä varastotilaksi ajautunutta makuuhuonetta edes vähän nätimmäksi ja tein suursiivouksen vaatekaappiin. Pari kymmenestä viiteentoista vuotta vanhaa nukkaantunutta paitaa päätyi viimein lankkausrätiksi, ja itselleni liian isot tai pienet ja sitä kautta käyttämättömiksi vuosien varrella jääneet hyväkuntoiset romppeet pistin Uffin lootaan. Tuli helpottunut olo, kun sain turhaan kaappitilaa vieneet rievut veks. En ole mikään sisustusintoilija, enkä haaveile jatkuvasti uusien kalusteiden hankkimisesta ja sisustuksen uusimisesta viimeisimpien trendien mukaiseksi, mutta tavaroiden järjestely ja omien tuttujen mööpeleiden siirtely virkistää kummasti mieltä.

Löysin myös tavaroiden seasta melkoisen aarteen, jo edesmenneen mummoni minulle osoittaman kirjeen, jossa mummeli kirjoitteli ikävöivänsä piikaa kotiin. Meillä päin piika on tyttölapsista käytetty hellittelynimi, mutta mummolleni olin ikuisesti pikkupiika. Tuli vähän mummoikävä. Oli meinaan loistomummo, joka opetti lapsenlapselleen sukankutomisen lisäksi paljon tärkeitä juttuja maailmasta.

Viikon piristävin pöperö on aamupuuro kauniin punaisen ja mukavan kirpsakan karpalokasan kera. Olen jemmannut pakastelootan pohjalle äitini minulle poimimia karpaloita raaskimatta niitä syödä, mutta tämä viikko on suljunut sen verran uneliaasti, että nyt jos koskaan karpalon kaltainen vitamiinipommi on ollut tuiki tarpeellinen. On muuten aika hyvä aloitus päivälle, kun mittaa kippoon puurohiutaleita, luonnonjogurttia, hunajaa ja kukkurallisen satsin karpaloita.

Hiihtoa, tärkeitä ihmisiä, pöhköjä piskejä, vähän paljon herkkuja. Ehkei elämäni loppujen lopuksi ihan silkkaa kärsimystä ole.


Ihan vain uteliaisuuttani kyselen, että löytyykö muita hiihtointoisia?