sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Arjen rattaat pyörivät

Loman jälkeen arjen rattaisiin mukaan hyppääminen vaatii aina vähän totuttelua. Vaikka talvilomani oli vain viikon mittainen, ehdin seitsemän päivän aikana nollata aivoni niin tehokkaasti, että maanantaina työmaalle palasi henkisesti vähän pihalla oleva hipsiäinen. Ehkä vähitellen olen alkanut saada rytmistä kiinni, mutta alkuviikko meni lähinnä harakoille ja ehkä vähän variksille tuntumaa hakiessani. Petollista on siis lyhyelläkin lomalla olla, koska lomalevy saattaa vahingossa jäädä päälle. Muutama päivä Kolarissa on takuuvarma konsti unohtaa ressi.  

Reissailun tai vilkkaan seuraelämän sijaan olen lähinnä lenkkeillyt ja liikkunut, naureskellut kolhon koiran toilailuja, syönyt vähän karkkia sekä laittanut pöperöä pöytään eli lähinnä perusasioita, jotka itsestäänselvyyksinä kuuluvat jokapäiväiseen olemassaolooni. Viikko on sujunut siis varsin arkisissa (joku voisi sanoa tylsissä) merkeissä, mutta lomahumputtelun ja kiireen värittämän vuodenalun jälkeen hivenen verkkaisempi tahti ja vähemmän suoritussisälteinen viikko on tuntunut oikeastaan aika mukavalta. Koti on minulle turvasatama ja latautumispaikka, mutta välillä on hyvä vaihtaa maisemaa, jotta arki maistuu tattaripuuron sijaan ohrapuurolta. Tattaripuuro maistuu mielestäni lähinnä selluloosalta, mutta uunissa muhinut ohrapuuro on nautinto.

Kylästelyhommiakin on arkiseen eloon mahtunut. Kävimme eräänä iltana yhden taaperon ja hänen vanhempiensa luona vierailulla oppimassa monta hyödyllistä viisautta, jotka vain elonsa alkutaipaleella oleva kirkassilmä osaa kertoa. Sivistymättömät aikuiset saivat vähän satikutia, kun eivät faktat meinanneet osua aina kohdilleen: mies esimerkiksi sai tomeralta taaperolta palautetta erehtyessään luulemaan hatutonta Muumipappaa Muumipeikoksi.



Eilisen Avaran luonnon Kaukasus-jakson perusteella olen vakuuttunut siitä, ettei meillä ole talossa koiraa, vaan yksi elämäniloinen pomppiva gemssi. Ja gemssiä paimentaa mies, jolla on värisilmä hallussa; mies vaihtoi päivänä eräänä sänkyyn lakanat, ja lopputuloksena makuuhuone on nykyään sirkus. Harmonisen värimaailman airut oli päättänyt valita omenanvihreät aluslakanat, kirkkaanpinkit tyynyliinat sekä minulle purppuraisen ja itselleen sähkönsinisen pussilakanan levolliset unet takaamaan. Ainakin unihiekat karisevat silmistä saman tien, kun räpsyt saa auki, jos ensimmäisenä näkökentässsä siintää värien kakofonia.

Viime viikkojen musiikkivalinta numero uno on ollut absoluuttisesti Musen Absolution. Absolution on voimalevyni. Se on kertakaikkisesti yksi vakuuttavimmista musiikkiteoksista, joka on planeetallamme päivänvalon nähnyt. Noin kaksitoista vuotta sitten, kun elämän kurjuudessa riutuvana epävarmana finninaamaisena teininä Absolutionin ensimmäisen kerran kohtasin, hämmennyin musiikin voimasta ja upeudesta, sillä en ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Siitä asti on Muse ollut muusani, joka on kulkenut tiiviisti rinnallani niin ilon kuin surun hetkillä sekä lenkkipolulla. Pari viimeisintä levyä ei ole juurikaan sykähdyttänyt sydäntäni, mutta onneksi voi aina turvautua vanhoihin suosikkeihin. Vielä yli vuosikymmenen tehokuuntelun jälkeen levyä kuunnellessani koen jotain uutta ja ainutlaatuista. 

Mieheni on varmasti poksahtanut hiljaa mielessään noin tuhat kertaa onnesta, kun liikaa kofeiinia päivän aikana kitannut muija on hoilannut kilpaa Matthew Bellamyn kanssa ja ties kuinka monetta kertaa haaveillut pianon kuskaamisesta Kolarista Turkuun, koska Musen Ruled by Secrecy- nimistä tajunnanräjäyttävän upeaa teosta on mukava pimputtaa korvakuulolta. Minulla on muutama haave maailmanrauhan saapumisen, nälänhädän katoamisen ja Kardashianin klaanin julkisuudesta poistumisen lisäksi, ja pianon saaminen asuinkumppanikseni on yksi niistä. Piano vielä elostani uupuu, mutta onneksi on Muse. Ja kärsivällinen mies, joka sietää kotiestradilla esiintyvän artistidiivan rohki riemastuttavia luikutuksia. 


Varsin arkinen viikko on ollut, mutta eipä se todellakaan pahitteeksi ole. Kunhan riittävästi on urheilujuttuja, ruokaa, musiikkia ja sikin sokin sohvalla lojuvia anturoita lähettyvillä, on arki aika mukava ilmiö.

Miten te lukijat olette viettäneet helmikuun viimeistä viikkoa?

perjantai 26. helmikuuta 2016

Juures-linssilasagne


Mehevä, maukas ja mukavasti kylläisyydentunnetta mahan pohjalle tuova lasagne on sekä minun että parrakkaamman puoliskoni yksi suosikkipöperöistä. Lasagne pääsee kokkauslistalleni suhteellisen usein eli aina silloin, kun jääkaapissa kummittelee hivenen kuivahtanut juustokäntty jos toinenkin tai tuorejuustoa. Pitkä valmistusaika ja monet vaiheet eivät välttämättä innosta kaltaistani nopeasta ruoanlaitosta syttyvää kotikokkailijaa hääräämään tuntitolkulla keittiössä työpäivän jälkeen, joten useimmiten valmistan vapaapäivänä lasagnea ison vuoallisen ja pakastan sopivan kokoiset annokset, jotta kiireisenäkin päivänä löytyy kotiruokaa valmiina mussutettavaksi. En halua ostaa valmisruokia, jotka pitävät sisällään kuka ties mitä ja maistuvat esanssisilta, vaan tykkään tehdä sapuskani ihan ite.

Lasagneen kuuluu monta vaihetta, mutta lopputulos on vaivan väärti. Juurekset tuovat lasagneen miellyttävästi mehevyyttä ja pehmeää makua. Jopa yhteisen taipaleemme alkuvaiheissa juuresten syömisen suhteen vähemmän innosta hihkunut mösjöö on aikojen saatossa tykästynyt valmistamaani lasagneen ja kehaissut ruokasotkuani hyväksi (tai ainakin miespolo oppinut sietämään juureshörhön kokkailuja). Tässäpä siis juures-linssilasagne keittiösöheltäjän tapaan.


Juures-linssilasagne 
(noin kuusi nälkäisen syömärin annosta)


Juustokastike

2 rkl öljyä tai paistonkestävää margariinia
2 rkl vehnäjauhoja
hivenen suolaa ja pippuria
noin 4 dl maitoa
150 g tuorejuustoa tai juustoraastetta tai juustokänttymurusia


Tomaatti-juureskastike

yksi sipuli
3-4 valkosipulinkynttä
mielivaltaisesti mausteita, esimerkiksi 2 tl timjamia, 1 tl rakuunaa tai muita yrttejä, 1 tl pippurisekoitusta, reilu 1 tl paprikajauhetta, oman maun mukaan suolaa
600 g juures- tai kasvisraastetta (esimerkiksi palsternakkaa, lanttua ja porkkanaa)
1 prk (noin 400 g) paseerattua tomaattia tai tomaattimurskaa
noin 300 g punaisia tai vihreitä linssejä

täysjyvälasagnelevyjä oman maun mukaan
juustoraastetta lasagnen päälle


Kun lasagnehammasta kolottaa, aloitetaan herkkuruoan valmistus säntäämällä tomaattikastikkeen kimppuun. Juurekset kuoritaan ja raastetaan. Kuutioidut sipuli ja valkosipulinkynnet kuullotetaan pannulla tai kasarilla pehmeiksi, ja mukaan nakataan mausteet. Pannulle viskataan juuresraastekekoset, linssit ja tomaattimurska. Vettä lisätään tarpeen mukaan.  Kastike saa kiehua aluksi muutaman minuutin ajan ja muhia hiljaisemmalla lämmöllä, kunnes linssit ovat mukavan pehmeät. Välillä sotkua hämmennetään. Kastikkeen keittoaika riippuu linssien vaatimasta kypsymisajasta, joka ilmoitetaan linssipaketin etiketissä. 

Juustokastike valmistuu suht nopeasti. Öljy kuumennetaan tai muu paistonkestävä rasva sulatetaan kattilassa tai kasarissa, muttei käristetä ruskeaksi. Mukaan sekoitetaan jauhot ja vähitellen kylmä neste huolellisesti vatkaten. Seosta on tässä vaiheessa hyvä vatkata koko ajan, jottei kastikkeesta tule klimppivelliä. Kastiketta sekoitetaan niin kauan, että seos on sopivan sakeaa. Lopuksi lisätään mausteet. Kattila nostetaan pois levyltä ja sekoitetaan tuorejuusto tai suurin osa juustoraasteesta. Noin kourallinen raastetta jätetään lasagnen päälle. 

Kun kastike on valmis, on seuraava ohjelmanumero lasagneläjän koonti. Ideana on se, että tomaattikastiketta, juustokastiketta ja lasagnelevyjä lätkitään vuorotellen muutaman kerroksen verran. Alimmaiseksi laitetaan tomaattikastiketta, jonka päälle lisätään lasagnelevyt ja juustokastike. Sama rumba jatkuu niin kauan kuin kastikkeita piisaa. Juustokastiketta kannattaa jättää päällimmäisiksi ladottujen lasagnelevyjen päälle.

Lasagnea paistetaan noin 40-45 minuuttia 175 asteisessa uunissa. Alumiinifolio on hyvä muistaa lätkäistä lasagnekasan päälle, jotta sapuska säilyy mukavan mehevänä. Kannattaa välillä kuikuilla uuniin, ettei pinta kuivahda. 

Valmiin lasagnen annetaan vetäytyä hetken ja sitten eiku syömään!

torstai 25. helmikuuta 2016

Haunisten altaalla helmikuussa



Samaan aikaan, kun minä möngin Kolarin hankisissa olosuhteissa, oli mies käynyt koiran kanssa hipsuttelemassa Haunisten altaan jäällä. Ilma oli ollut herrasmiesreissaajille varsin suosiollinen ja lenkki oli ollut molempien sankareiden mielestä sangen onnistunut; aurinko porottaessa taivaan täydeltä koira kilosteli sielunsa kyllyydestä ja miehen kintut saivat hyvin liikuntaa.

Sanomattakin lienee selvää, että retkestä kuultuani totesin haluavani myös käydä Haunisten altaalla talviaikaan. Edellisen kerran tekoaltaalla olimme porukalla käyneet kesällä, joten mieleni teki kovasti käydä ihastelemassa altaan ympäristöä talvipuvussa. Kesäkuisesta visiitistä ja altaan tiedoista olen kirjoitellut täällä.

  

Päivänä eräänä söimme tukevan aamupalan, valjastimme piskin ja läksimme matkaan. Kaunis ja aurinkoinen olivat luontoäidin aatoksista kaukana, kun retkeilijät liikekannallepanon suorittivat – välillä taivaasta lensi ohjusten lailla epämääräisiä rakeen kaltaisia jääkilkareita naamaan niin hirmuista kyytiä, että posket olivat hellinä, ja vinha viima tai oikeastaan infernaalinen vastatuuli teki hetkittäin elosta vähemmän mielekästä. 



Kieltämättä saatoin satunnaisina epätoivon hetkinä haaveilla vilttiin kääriytymisestä ja noin viiden litran teeannostuksesta, mutta selvisin koitoksesta ehjin nahoin ja hengissä. Kuvaamisen kannalta tiiviisti syvänharmaan pilviverhon takana lymyilevä taivas ja vähän visto töhnösade ei ollut kovinkaan helppo, joten kovin pimeiksi otokseni osoittautuivat.

Loppujen lopuksi pieni talvinen reissumme oli kuitenkin aivan mukava, vaikka sääolosuhteet eivät täysin olleet puolellamme. Olosuhteista piittaamatta happihyppely  luonnossa on aina hyväksi. Vaikka ihmisten voimakkaasti muokkaamasta ympäristöstä on kyse, on Haunisten altaan alue mielestäni laskettavissa luontokohteeksi. 



Haunisten altaalla oli sangen rauhallista. Muutama koiranulkoiluttaja kierteli altaan reunamia, mutta jäällä ei meidän lisäksemme muuta väkeä ollut. Tosin parisen viikkoa sitten altaalla oli ollut vissiin kovasti populaatiota liikkeellä pilkkikisojen aikoihin.

Piskillä riitti ihmeteltävää jäähän poratut reiät huomatessaan. Ei se ainakaan ruokakippo ollut, sillä herkkuja ei näkökenttään tulvahtanut, muttei toisaalta mikään pikkunisäkäs kolosta ulos tupsahtanut. Epäilen vahvasti, ettei oravaorientoitunut kippurahäntä ymmärrä kalastamisen saati pilkkimisen päälle, mutta uteliaasti se jäätä tutki kuin mikäkin asiantuntija konsanaan. 


Kesällä altaan keskelle jääneet pienten saaripahasten ja kivimötiköiden valloittaminen jäi vain etäiseksi haaveeksi, vaan jään kantaessa hiippailimme luonnollisesti tutkimaan toistaiseksi meille tuntemattomia paikkoja. Kesällä saarekkeilta kuului melkoinen kälätys ja pölötys lokkiyhdyskuntien vetäessä lonkkaa pikkuruisten saarten suojissa. Haunisten altaalla ei helmikuussa lokkien saati muidenkaan siivekkäiden olentojen naururäkätyksiä ja sirkutteluja kuulunut, mutta kohta on taas koittava se aika vuodesta, kun linnut valtavaat koko maailman. Pian on kuuluva taas sirkutusta, naurunräkätystä, hoilotusta ja siipien havinaa. 




Yhdellä piskuisella saarentapaisella ihastelimme luonnonvoimain työtä. Kova kivipinta näytti melkein taikataikinalta, josta ainakin minun lapsuudessani ala-asteella joulun aikoihin työstettiin rohki hienoja kuusenkoristeita tai mielikuvituksellisia hahmoja, joiden merkitystä ei edes suunnittelija itse osannut selittää. Abstraktia nykytaidetta 90-luvulta.

  
Yltiövarovaisena nössykkänä minua vähän hirvitti kulkea jäätä pitkin, mutta tammikuun pakkasrupeaman ansiosta jää tuntui yllättävän paksulta. Edellisestä jäällä keikkumisesta olikin vierähtänyt jo tovi, sillä Turussa en ainakaan itsekseni tohtisi mitään vesistöä valloittamaan. Vässykkäkin rohkaistui kuitenkin pööpöilemään keskellä allasta, joskin myönnän, että alkuun kipittelin varsin varovaisesti rantamia pitkin. Suhtaudun luontoon kunnioittaen, vaan en koe oikeudekseni mielivaltaisesti resuta ja hölmöillä holtittomasti. Etenkin jäällä kulkiessa jokaisen tulee muistaa pitää turvallisuusasiat mielessä ja järki mukana menossa.

Musti ja mies, kaksi pelotonta soturia, sen sijaan nauttivat jäällä kipittelystä. Ja kyllä minäkin nautin elostani, kunhan alkukankeudesta tokenin. Piskin suunnatonta riemua ja koomista kohellusta seuratessa ei voinut muuta kuin nauraa. Hurja hurtta tonki tohkeissaan jään saloja ja onnistui löytämään kepin, jota piti luonnollisesti rieputella ylpeästi ympäri jorpakkoa. 



Talvipäivän viettäminen liikunnan merkeissä ulkosalla ei ole koskaan pössömpi vaihtoehto. Harmaana päivänä Haunisten allas ei ehkä kauneimmillaan ollut, mutta erittäin mukava ja mieleenpainuva kolmen koplan reissu oli. Vaikka Haunisten altaalla olemme jo muutamaan otteeseen ehtineet kiertelemään, jokaisella reissulla tulee tehneeksi uusia havaintoja merkillisestä luonnosta. 

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Aikuisuusfarkut ynnä muuta

Jos on melkein viikon pukeutunut lähinnä kulahtaneisiin kalsareihin tai urheilurytkyihin lomalla ollessaan, voi ihmisten ilmoille siirryttäessä iskeä pienimuotoinen vaatepaniikki päälle. Etenkin jos on jossain mielenhäiriössä erehtynyt osallistumaan tapahtumaan, joka vilisee toinen toistaan tyylikkäämpiä bloggaajia. Melkein meinasi tuskanhikeä otsalle pukata, kun Dotsin blogi-iltamaan vaatevalintoja kehittelin. Koska olin muutamaa tuntia aiemmin selvinnyt yön mittaisesta junamatkasta, eivät harmaat aivosoluni jaksaneet kehitellä mitään hirvittävän monimutkaista ja epäkäytännöllistä asuhommaa. vaan luotin siistien farkkujen, bleiserin ja liuhuvan puseron voimaan. Ihan itseni näköinen asu siis Dotsin keikkaa varten ylleni päätyi  ei kovinkaan ennalta-arvaamatonta, kovasti mukavuudenhaluista ja hivenen höpsöjen ja asiallisten romppeiden joissain määrin hallittua sekamelskaa. 


Tummansiniset farkut ovat uusi lisä vaatekaappiini (mieleni minun tekisi kovasti pöpistä farmarihousuista, mutta hillitsen itseni). Itse asiassa olen etsinyt jo hyvän tovin tummansinisiä farkkuja, joissa ei olisi minkäänlaista kulutusta, ja jotka olisivat tarpeeksi asialliset ja siistit sekä työkäyttöön että myös pyhäfarkuiksi. Olen kaivannut sellaisia farkkuja, joita aikuiset ihmiset käyttävät. Sellaisia farkkuja, jotka jalkoihini kiskaistuina tekevät minusta menestyneen uranaisen, jolla on unelmien työpaikka ja koti aina viimeisen päälle siisti.

Joskus kymmenisen vuotta sitten minulla oli kivat kuluttamattomat yksilöt, mutta rakastin ne puhki. Koska farkkujen hankinta on aika vastenmielistä puuhaa, jos sattuu olemaan reitevä ja lanteikas tappijalka, en ole meinannut löytää täysin toiveitani vastaavia yksilöitä. Vyötäröstä hyvin istuvat pöksyt pullottavat reisistä tai ainakin pohkeista siinä missä takapuolen kohdilta jopa imartelevat farkut saavat jenkkakahvat tursuamaan juopuneita merikarhuja tai ainakin elämäänsä kyllästynyttä Titanicin Rosea pahemmin yli laidan. Sattumalta löysin Dieseliltä näppärät yksilöt. Ne istuvat melkein jopa siedettävästi päärynän päälle, aivan kuten tiiviisti kintuissani pyörivät Ralph Laurenin keskisiniset farkut. Uusien pöksyjen sävy on juuri täydellisen tummansininen. Ne ovat minun aikuisuusfarkkuni.

En ole muuttunut ainakaan vielä tyylikkääksi uramuijaksi, eikä kotini ole kuin taikaiskusta kehittynyt puolivallattoman kaaoksen sijaan seesteisen järjestelmällisyyden tyyssijaksi, mutta ehkäpä sitten joskus. Elämäni ensimmäiset kunnolliset aikuisuusfarkut tekevät kuitenkin juntista lähes salonkikelpoisen ilmestyksen ja helpottavat hetkittäisiä pukeutumiskriisin poikasia.



Onneksi vaatekaapissani luuraa myös muutama kettunen, jotka pelastavat orastavan rytkyressin. Joku vaateasioita huolellisesti analysoiva tyyli-ihminen voisi todeta, kuinka kivan kepeä kettulauma tuo kontrastia ja yllätyksellisyyttä muutoin kovin klassiseen asuun. Minun kohdallani totuus on hivenen arkirealistisempi. Voisin selvittää ummet ja lammet, kuinka bleiseri suo ryhdikkyyttä ja asiallisuutta leikkisään kettupaitaan yhdistettynä ja blaa blaa, mutta totuuden nimissä nainen, jonka vaatekaappi on todellakin kaappi, eikä massiivinen huone, valitsee rajallisista vaihtoehdoista kuhunkin tilanteeseen ja mielentilaan sopivimmat rievut.

Ne hetket, jolloin epätoivo meinaa takavasemmalta puskea ja vaatekaappi ei meinaa tarjota mitään päällepantavaa, piilee onni suhteellisen pienessä vaatevarastossa, jonka keskenään ainakin joissain määrin yhteensopivista osasista saa kehiteltyä monenlaisia asuja. Kun ei yksinkertaisesti ole liiaksi valinnanvaraa, ei välttämättä jok'ikinen aamu tarvitse kuluttaa puolta tuntia monttu auki ihmetellen yhteensopivien rytkyjen yhdistelemistä. Paitsi tietenkin silloin, kun on hirmuinen kiire sännätä ovesta ulos tai varsinkin kun hormonitoiminta saa oman ruhon tuntumaan sangen epämukavalta ja vähän vieraalta tilalta.  


Lisukkeiksi mielikuvituksellisen asupaletin ympärille nakkasin Tamariksen luottonilkkurit, joilla jaksaa tarpoa tunnista toiseen, sekä luonnollisesti Lumin Nelli-veskan, koska maailmaan ei ole taiottu yhtäkään toista yhtä hienoa mustaa väskyä. Olen varsin tyytyväinen siihen, että aikoinani Nellin hommasin, sillä toistaiseksi yhteinen taipaleemme on ollut ruusujen terälehdillä pehmustettu. Sama juttu pätee nilkkureihinikin; olen aika kranttu kenkien suhteen, sillä vähänkin kiristävät tai epämukavat popot saavat lähinnä kärtykiirin valtaamaan ilmatilan, mutta Tamarikset sopivat vallan hyvin räpylöihini.

Kameraa pelkäävät silmät saa, kun matkustaa Kolarin ja Turun välillä. Vähän väsynyttä reissulissua, joka ei pahemmin jaksanut edes meikata iltaa varten, kuvaamaan joutui tietenkin Mari (tattista vaan, pitkätukka!). Vaikka reissunaisen aivotoiminta oli jokseenkin seisahtaneessa tilassa ja olo oli joissain määrin nuutunut, oli blogitilaisuus mukava ja yksinkertaisista jutuista kokoamani asu mieleeni. Aikuisuusfarkkujen, ketturepolaisten ynnä bleiserin yhdistelmä on kuluneen talven aikana ollut sen verran mukava, että samat rievut ovat aika usein päälleni valikoituneet. Miksi suotta tehdä pukeutumisesta monimutkaista, jos itseään miellyttävän kokonaisuuden löytää?

tiistai 23. helmikuuta 2016

Dots Turussa


Muutaman vuoden Turussa asumisen jälkeenkin Turku jaksaa yllättää. Tai tässä tapauksessa yllättäjä lienee oikeastaan Mari, joka värkkäsi loskaiseksi ruvenneen helmikuun piristeeksi blogi-iltaman kauneutta tursuavan Dots- liikkeen tiloihin. En ole ennen osallistunut vastaavanlaiseen bloggaajatapahtumaan, joten uteliaana sieluna ja avoimin mielin lähdin haistelemaan tunnelmaa ja tutustumaan itselleni entuudestaan vähemmälle huomiolle jääneeseen putiikkiin.

Luonnollisesti kävi niin, että parin tunnin hypistelyn ja ihastelun jälkeen silmiini sattui, sillä olin nähnyt aika paljon nättejä juttuja. Hetken ajan elin pienessä suloisessa puuvillalta, viskoosilta  ja suklaalta tuoksuvassa kuplassa ja halusin omistaa suurin piirtein vähän kaiken mahdollisen ja ostaa läheisille kaikki mahdolliset lahjat etukäteen, mutta onneksi tilini saldo ja järjen paluu aivojeni takaosaan palauttivat harakan takaisin maan pinnalle. Ehken minä kuitenkaan tarvitse kertaheitolla uusia puseroita, korkeita korkoja, viittätoista rannekorua tahi uutta astiastoa. Mutta katsella ja hypistellä aina saa tai ainakin suunnitella ensi joulun lahjahommat jo valmiiksi.




Dotsin naiset yhdistivät liikkeeseen käsitteen lifestyle, mikä on aika osuva kuvaus, sillä varsin kokonaisvaltainen putiikki kyseessä on. Valikoimasta löytää niin hienoja ja laadukkaita rytkyjä, klopottimia, asusteita, koruja, astioita sekä luomuteetä ja raakasuklaata. Eli tiivistetysti ilmaistuna vähän sitä sun tätä ja kaikkea mahdollista kaunista. Mikään sekamelskainen kaaos putiikki ei laajasta valikoimastaan huolimatta ole, vaan tuotteet on asetettu houkuttelevasti ja siististi paikoilleen, jotta asiakas löytää helposti etsimänsä. Sehän passaa kaltaiselleni kaupoissa vähemmän intohimoisesti lusmuavalle tapaukselle, joka ei halua kuluttaa kaikkea vapaa-aikaansa kaupungilla vaan sohvan pohjalla suklaan kanssa aktiivisesti ja innokkaasti ulkosalla reippaillen. Sitä paitsi en tykkää kierellä kaupoissa, joissa tuotteet lojuvat sikin sokin pölyttymässä lattioilla tai ovat roinapaljouden vuoksi vaikeasti löydettävissä. 




Dotsin väki luottaa hyvälaatuisten merkkien ja oikeasti käyttöön tarkoitettujen tuotteiden, ei pelkästään nätin mutta turhan krääsän, voimaan. BalmuirEdbladIvo Nikkolo ja Stylesnob ovat muutamia esimerkkejä putiikissa myytävistä silmää hivelevien tuotteiden tekijöistä. Ainakin Edbladista oli mainintaa, että merkin takana piilee kestävän kehityksen periaatteet ja eettiset aatokset. Edblad esimerkiksi valmistaa kipposia ja kulhoja biohajoavasta bambukuidusta. Helping Hand- korujen tuotosta osa menee hyväntekeväisyyteen, kuten Edbladin sivuilla todetaan.



Alla oleva kuva on osoitus lahjakkuudestani kuvaajana; minulla oli kaksi upeaa leidiä kohteena, mutta onnistuin tarkentamaan henkareihin. Riikka ja Mari ovat kuitenkin tyylikkäitä kuvaajan tolloudesta huolimatta.



Hetken aikaa haaveilin, kuinka yllä olevassa kuvassa näkyvä villahuivi, jota Mari hellästi hyppysissään pitelee, löytäisi tiensä vaatekaappiini, mutta sitten muistin, että minulla on ihan riittävästi äiteeni kutomia huiveja. Mutta nätti yksilö tämäkin huivinrietula on. Sama juttu kävi, kun näkökenttääni osuivat Stylesnobin suhteellisen upeat korkkarit. Kyllähän minä voisin haluta kovasti sirot, naiselliset, tummansiniset ja hillitysti kimaltavat korkkarit, mutta ensin minun pitäisi hankkia sellainen elämä, että ne olisivat tarpeelliset. Ehkäpä sitten seuraavassa elämässä, jos sellainen jossain luuraa ja jos vaikka koppakuoriaisen sijaan synnyn fiiniksi naiseksi, joka käyttää arjessakin nättejä avokkaita.


En varsinaisesti voi kutsua itseäni hanakaksi kaupoissa kiertelijäksi, vaan mieluiten surffailen tarpeen vaatiessa nettikaupoissa tai teen nopeasti täsmäostokset tutuista liikkeistä. Tosin kasvottomien isojen firmojen sijaan olisi fiksumpaa etenkin nykyisen taloustilanteen velloessa lähes pohjamudissa suosia mieluummin pikkuputiikkeja. Etenkin jos sattuu hoksaamaan putiikin, jossa myytävänä on hyvälaatuisia ja siististi esille aseteltuja kauniita juttuja, joilla oikeasti on käyttötarkoitus, oletettavasti pitkä ikä hyvän laadun perusteella ja jopa eettinen arvopohja. 

Dots- liikkeen löytää osoitteesta Linnankatu 9-11, ja nettisivutkin putiikilta löytyvät.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Viimeinen lomapäivä


Sitä voisi kuvitella, että tähän ikään ehtinyt naisihminen osaisi jo kuunnella elimistönsä lähettämiä viestejeä ja ottaisi vähän rennommin, jos vaikka kurkussa muhii epämieluisa karheuden tunne ja päässä jyllää jyskyttävästi marssiva armeija. Vaan mitä tekee torvelo? Luonnollisesti säntää kahden ja puolen tunnin mittaiselle reissulle piskin ja siipan kanssa, sillä kipeäksihan ei voi ruveta. Koska huomenna jo siintää paluu sorvin ääreen, on loman viimeisistä rippeistä otettava kaikki ilo irti ja tehdä mukavia juttuja  tässä tapauksessa Haunisten tekoaltaan jäätilanteen kartoittamista  ennen arjen kiireiden syrjäyttäessä rennon lomatunnelman.

Olen tällä viikolla tutkaillut kevään tai ainakin kevättalven ensimmäisiä merkkejä. Ei tarvitse kuin viitisen minuuttia pihalla pyöriä, kun korvakäytävät täyttyvät tityy- tyyppien iloisista serenadeista. Sitä paitsi ilma tuoksuu aivan erilaiselta kuin vaikkapa kolmisen viikkoa sitten, ja tuulikin tuntuu hivenen leppoisammalta ja ystävällisemmältä kuin aikoihin. Mieheni on bongannut ruostesiiven pörröisen ja karvaisen toukan mönkivän asfaltilla. Omat silmäni eivät ole kovinkaan harjaantuneet perhoshavaintoja sen suuremmin tekemään, mutta yhden takuuvarman osoituksen kevään vähittäisestä saapumisesta olen minäkin osannut havaita, nimittäin pajunkissat. Pajunkissat ovat takuuvarma osoitus siitä, että kevät kuiskii nurkan takana, vaikka räntää ja loskaa vielä Turunmaalla piisaa yllin kyllin. 


Vaikka muutaman päivän ajan olen kotisohvalla Turussa jo röhnöttänyt, tuntuu edelleen ihan käsittämättömältä, että vielä viikon alkupuolella hiihtelin, lumikenkäilin, höpisin äiteeni kanssa ja valloitin ruokapöydän pohjoiskolarilaisissa maisemissa. Vastahan minä hyppäsin Turusta junan kyytiin ja reissasin halki Suomen kotikonnuilleni. Ja vastahan lomani alkoi. Olisin varsin mieluusti voinut jäädä kotikonnuilleni nysväämään huomattavasti pidemmäksi aikaa, mutta jos tieni ei olisi Turkuun takaisin vienyt, en olisi eräänä iltana hurtan kanssa lenkillä ollessani nähnyt ketturepolaisen kepeästi jolkottelevan metsän reunassa. Kettu! Turussa! Lenkkipolkuni varrella! En taida tohtia kertoa, kumpi lenkillä olleista oli enemmän vauhkona kettupolosen nähdessään. Huokaus. 

Kotopuolessa käyminen teki enemmän kuin hyvää. Äitini on ehkä mitenkään liioittelematta maailmankaikkeuden paras ja hyväsydämisin olento. Olen viime aikoina ollut vähän ressin vallassa ja pohtinut tulevaa, mutta äidin kannustus, tuki ja huolenpito saivat valettua jälkikasvun mieleen uskoa tulevaan. Saattoipa myös jatkuvalla herkkutulvalla olla oma osasensa optimistisuuden osittaiseen paluuseen. Äiti päätti ottaa loppukirin, ja vielä lähtöpäivän kunniaksi hän loihti kuutamopuuroa, jota äitini on jo vuosikymmenten ajan jälkiruokana tarjonnut. En ollut pitkään aikaan lusikoinut nostalgista herkkua nassuuni, joten kulhoa kolistellessani hymy levisi väkisinkin korvannipukasta toiseen. Onko kuutamopuuro tuttu herkku muualla?


(Äitini kierohkosta huumorintajusta kertonee jotain se, että hänen mielestään oli hulvattoman hauskaa tunkea kuvan alaosassa mulkoileva possu kuutamopuuron kaveriksi.)

Luontohörhöilyn ja ruokafantasioinnin lisäksi olen käväissyt ihmisten ilmoilla. Torstaina junamatkan jäljiltä nuutunut ja reissussa rähjääntynyt nainen lyllersi ensin parantamaan maailmaa Marin kanssa teekuppi kätösissään. Hetken juoruilutuokion jälkeen hipsuttelimme kohti Dots- putiikkia, jossa järjestettiin blogi-ilta. Vaikka etukäteen lähinnä fiilispohjalta ja harrastusmielessä blogia pitävää junttia vähän pakkasi blogitapahtuma vähän jännittämään, soljui ilta varsin mukavasti ja letkeästi. Tarkempaa sepustusta iltamasta on luvassa ensi viikolla. 

Viimeisen lomapäivän kunniaksi aion tehdä lähinnä en mitään. Paitsi tietty lenkkijuttuja ja paraikaa vieressäni mulkoilevan mustin rapsutusta. Ja ehkä vähän laukkuhaaveita. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Blogikirppistelyä Turussa

Huomio, turkulaiset esteetikot!

(kuva)
Sisustuksen Koodin tiloissa järjestetään tänään lauantaina kello kahdesta alkaen muotikirppis, jossa kuulemma on tarjolla vaikka mitä kaunista, upeaa ja ties mitä. Hipsutelkaas kansalaiset tutkimaan tyyppien varastoja. Ainakin yksi pitkätukka on tehnyt inventaarion kenkä- ja vaatekaappeihinsa ja saapunee kimpsujen ynnä kampsujen kera paikalle. 

Sisustuksen Koodi löytyy Linnankatu kutosesta.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kun reppu ja reissunainen kaupunkiin palasivat



On lähes mahdoton tehtävä saada virttyneissä kalsareissa ja luppaantuneissa huppareissa nuhjannut juntti takaisin yhteiskuntakelpoiseksi kaupunkitallaajaksi. Olen laahustanut sen verran tiiviisti metsissä puiden keskellä viime päivien aikana, että ajatuskin paluusta siviilisaation keskelle on tuntunut käsittämättömältä ja sangen kaukaiselta höpinältä. Pakko on kuitenkin uskoa, että ulos katsoessani Ylläksen sijaan korkeimman huipun muodostaa Turun tuomiokirkko, porojen sijaan ulkosalla suhaavat hirmuista kyytiä kaarat, ja puiden sijaan toljotan liikennevaloja. Vankan todistusaineiston perusteella niin vain on hyväksyttävä, että kotiseutuni on jäänyt taas joksikin aikaa selkäni taa ja paluu Turun arkeen on koittanut.

Pikainen ekskursioni talven ihmemaahan kesti vain muutaman päivän, mutta sitäkin antoisampi lomani oli. Pötsi piukottaa edelleenkin runsaasta kestityksestä, ja vienosti maailmaa kurkkivat jenkkakahvat muistuttavat noin kahdestakymmenestä pullasta ja viidestätoista juustosarvesta, jotka äiti tyttärelleen loihti. Mässyttämisen vastapainoksi olen ulkona luuhaamisen ja monipuolisen liikunnan ansiosta löytänyt eritoten reisialueeltani vallan uusia lihaksia, jotka ovat jumahtaneet niin mukaviin jumitiloihin, että kävelyni on muistuttanut jouhevan askelluksen sijaan ankan vaappumista. On kuitenkin kerrassaan mahtava tunne, kun vielä muutaman päivänkin kuluttua tehokkaasta liikuntasuorituksesta lihakset huutavat kainosti tuskasta. 



Ihan kiva Turussa on olla taas pienehköstä kulttuurishokista huolimatta. Tarkalleen ottaen olen jo kokonaisen vuorokauden verran ollut Turunmaalla, sillä keskiviikkoiltana Kolarista etelämmäs valumaan lähtenyt juna selvisi torstaiaamuksi Turkuun. Kaiken kaikkiaan junamatka meni varsin jouhevasti, vaikkakin juna läksi liikkeelle noin tunnin viiiveellä. Meinasin junassa tyhjänpanttina nököttäessäni ruveta arvuuttelemaan, pääseekö puksutin liikkeelle ollenkaan, mutta niin vain juna läksi viimein liikkeelle ja sai jopa kirittyä aikataulun kohdilleen. Alkumatkan kankeutta lukuun ottamatta öinen ratareissu halki Suomen meni mukavasti osittain totutulla kaavalla. Kemissä haisi, Pohjois-Pohjanmaalla juna keikkui kuin Ruotsin laiva, ja Tampereella oli vähän lunta. 

Kotona odotti kaksi parrakasta ja ehkä hivenen unihiekkaa silmissään kanniskelevaa heppua, joista nelijalkaisempi ovelana tyyppinä kamppasi minut jo eteisessä, etten vahingossakaan livahtaisi ovesta mihinkään. Tarkka valvonta on ollut jokaiselle ottamalleni askeleelle ja liikahdukselleni. Piski meinaa tunkea jopa kanssani vessaan, mutta joku roti sentään pitää olla. 



Muutaman reissupäivän aikana huumaannuin kotiseutuni kauneudesta ja oivalsin, että suurin piirtein lapsuudenkotini takapihalta avautuvissa metsissä minun on turvallista olla. Ammennan voimani hiljaisuudesta. Olen luonteeltani vähän vetäytyvä ja hälinästä hermostuva introvertti, joten akkuja ladatakseni tarvitsen silloin tällöin vapautuksen mölinästä ja hetken täydellisen yksinolon. Kaupungissa ei kokonaisvaltaista hiljaisuutta tavoita, mutta ihan siedettävää Turussakin voi olla. Kaupunkimiljöössä on omat hyvät puolensa, mutta kerran juntti, aina juntti. Kestää taas jonkin aikaa totutella erilaiseen rytmiin ja siihen, ettei naapuriin voi lähteä kylästelemään reikäisissä kalsareissa. Eikä pakastin ole täynnä äidin pullaa. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Helmikuun porokatsaus



Ne retkottavat keskellä tietä, suhailevat miten sattuu hangilla ja laduilla, naksuvat lönkötellessään ja jättävät itsestään merkkejä muille eliökunnan jäsenille papanoiden muodossa. Niiltä ei voi yksikään sielu välttyä Kolarissa käydessään, vaan ne vyöryvät joka ilmansuunnasta vastaan. Niillä tarkoitan luonnollisesti poroja eli kisuroita. Koparoilla ja sarvilla varustautuneita karvakekosia.

Joulun alla elukoista jo pöpisin, mutta muutaman poroista tykkäävän pyynnöstä otettakoon kisurat uudelleen käsittelyyn. Mikään ei ole tosin muuttunut joulukuisesta kirjoituksesta  yhtä hönttejä elukoita porot ovat kuin ennenkin, eikä mitä luultavimmin hätkähdyttäviä neronleimauksia kisurakunnalta ole tulevaisuudessakaan odotettavissa, mutta kieltämättä ne ovat välillä jopa suhteellisen sympaattisia otuksia. 


(Hei, Mari.)


Suurimmaksi osaksi räpsyihin on ikuistunut vaami- eli vaadinporoja eli äitiporoja. Ensimmäisessä kuvassa kuvaajaa kohti köpöttelee varsin utelias ja ikivanha vaami, joka on yhtä vanha kuin myytit Odysseuksesta, joskin pororouvan seikkailut kairoilla ja keroilla lienevät huomattavasti mahtipontisempia ja jännittävämpiä. Herkuleen urotyötkin kalpenevat keskivertokisuran elon rinnalla. Kunnianarvoisalla matamilla on varsin ylevät sarvet, joiden etuosaan kehittyneellä koukulla kelpaa pökkäistä tokassa vähempiarvoiset kisurat rehusaavin edestä pois, jolloin vanha vaami saa mukavasti pötsinsä täyteen märehdittävää.

Alla olevassa kuvassa laukkipäisen vaamen ja puiden takaa kuikuileva nulppo on hirvas. Nulppo tarkoittaa sarvensa pudottanutta (hirvas)kisuraa. Talvisin hirvailla ei ole sarvikrunuja päänuppejaan koristamassa siinä missä vassujaan puoltavilla vaamiporoilla sarvet löytyvät. 


Sarvet ovat tärkeässä osassa kisuroiden elelyä; mitä muhkeammat sarvet ja terävämmät kärjet sarvista ulottuvat eteen päin, sitä paremmat mahdollisuudet porolla on napsaista naamaansa hyvä määrä sapuskaa. Porot näet ajattavat toisiaan ruoan ääreltä monesti sarvilla omanarvontuntoisesti tökkäisemällä, joten nulpot ja kehnosarviset joutuvat tyytymään lähinnä vahvempien jäljiltä jäämiin jämäkekoihin

Alla olevassa kuvassa nököttävä ruppana on vajaan vuoden ikäinen vassu eli vasa. Kuvaushetkellä lunta lenteli ilmassa vinhaa vauhtia ja tuuli ujelsi korvissa sen verran hävyttömästi, että vassureppanaa kävi vähän sääliksi. Onneksi vassulla on emä auttamassa vielä muutaman kuukauden ajan, mutta viimeistään touko-kesäkuussa poronvasojen on opittava elämään ihan itsekseen. Harva vaami antaa edellisvuoden vassun eli kermikän seurata eli juovoa enää uuden pikkuvassun pelmahdettua elämän näyttämölle. 


Kuluva talvi on kuulemma ollut poroille sangen haastava; lunta on satanut, tuiskuttanut, leijaillut ja tursunnut joka tuutista niin tiivistä tahtia, että poroille ominainen ruoan kaivaminen paksun lumikerroksen alta on ollut paikoitellen hankalan takana. Siksi talviruokko on poroille elintärkeää, jotta ne selviytyisivät haastavistakin olosuhteista huolimatta. Toisaalta porojen kannalta kova tuuli on suotavaa, jotta puista putoaisi ravinteikasta luppoa eli naavaa, joka on koparasankareiden herkkua. Kohta tosin hanget kantavat jo sen verran hyvin, että kisurat hilpaisevat reippaasti omille reiteilleen lupon ja onnistuneiden kaivuuretkien toivossa.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Elämää suurempia havaintoja


Mikään ei ole niin ailahtelevainen kuin Tunturi-Lapin ilmasto. Muutaman hassun lomapäivän aikana olen rämpsinyt tuhnusateessa, ihastellut huurtuvaisia suortuvaisia pakkaspäivän auringossa ja pelännyt aivolohkojeni singahtavan vimmaisen tunturiviiman mukaan. 

Mutta ehkäpä on niin, että juurikin sääolojen vaihtelevuus ja luonnon mielentilojen muuttuvainen luonne pistävät asiat järkeviin mittasuhteisiin. Minä maiset murheeni unohdan, hankimaisemaa kun katsoa saan. Välillä tulee helposti unohtaneeksi, mikä elämässä on tärkeintä, ja rupeaa vouhottamaan mahdottoman typerien ja turhien juttujen vuoksi. 


Tärkeintähän elämässä ovat tietenkin kerot, vaarat, ja tiheät metsiköt. Verkkaisesti virtaavat joet ja hurjasti pauhaavat kosket. Mielikuvituksen mukaisia muotoja saavat pilvet ja yhden vuorokauden aikana kaikki maailmankaikkeuden värisävyt läpikäyvä taivas. Nenästä palasen nipsaiseva pakkanen ja olkapäätä ei aina kovinkaan lempeästi sivelevä tunturituuli. Korkeat ja ikiaikaiset puut, jotka tarjoavat suojan, kodin ja ravintoa monelle metsässä mönkivälle.


Myös hangessa tarponeen koparoihin tyrkätty punaherukkamehu on kiva asia. Äidin mehutehtaalta peräisin oleva höyryävä herkku on todellinen Muumimamman voimajuoma. 


Tällaisia mietteitä juntin oikea aivolohko endorfiinihuumassa tuottaa, kun valopää eksyy taas lumikenkäilemään. Lumikenkiin pitäisi ehdottomasti liittää varoitus siitä, että liikunta maailman kauneimmissa maisemissa voi pistää hörhön miettimään syntyjä syviä.