torstai 31. maaliskuuta 2016

Asiallinen työsalkku

Työpaikan vaihtaminen on tiennyt hirveästi jännitystä, ennenkuulumattoman suuren perhospopulaation lentoharjoituksia vatsani pohjassa, onnistumisen onnea mutta toisaalta myös aika paljon epävarmuutta ja riittämättömyyden tunteita. Olenkohan astunut pari kokoa liian isoihin saappaisiin? Parin ensimmäisen päivän jälkeen alkanee vaikuttaa siltä, että saatan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa jopa päästä kärryille uusista kuvioista ja tehtävistäni, vaikka etukäteen on hirvittänyt.

Lisäksi yksi olennainen juttu, joka on mieltäni vaivannut, on soveliaan työpuketumisen jäljille pääseminen. Onneksi vanhat toverini edelliseltä työpaikalta ovat suuressa armossaan avustaneet minua luomaan täydellisen ammatti-identiteetin. Viimeisenä työpäivänäni kamraattini lahjoivat minua uskomattoman tyylikkäällä  ja ihastuttavan aikuismaisella Barbie-lootalla, joka tietenkin sisälsi luonnollisesti työkäyttöön soveliaan pörrökynän ja prinsessakuvioisen muistikirjan, jonka hahmot ovat sunnuntaina kylässä olleen pikkuneidin mukaan Frozen-mirkkuja. Kuulemma salkku soveltuu mainiosti myös lounaslootaksi. Miksipä tosiaan turhaan eväänsä peruspoksiin survaisisi, jos voi upeaa prinsessasalkkua käsipielessä kanniskella.

Pukeutumisseikkoihin liittyvät huoleni ovat siis menneen talven lumia, sillä nyt saan rinta rottingilla ja itsetunto pilvissä askeltaa elämässä. Kaivakoon muut ihmiset iPodinsa nahkalaukuistaan, minullapa on mukanani glitteriä.

Sen pidemmittä löpinöittä katsokaatte tätä pinkkiä kauneutta! Ja turkoosia pörröyttä!


Roppakaupalla pinkkiä, kimallusta ja prinsessoja. Hitsit, minusta tulee todella tyylikäs nainen vai mitäs te sanotte?

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Mälikkälän metsissä



Turussa on muutama paikka, jotka suovat säännöllistä koti-ikävää potevalle lapinjuntille hetken hengähdyksen kaupunkielon kiireestä ja häslingistä. Kun sieluni kaipaa metsän rauhaa, valjastan piskin, otan miehen kainalooni ja katoan hetkeksi Mälikkälän kallioklönttien, tuuheiden jäkäläkekosten ja tiheän puuston muodostaman viidakon suojiin. 

Turun keskustan liepeellä on monta näkemisen ja kokemisen arvoista metsäplänttiä ja kalliokukkulaa, mutta Mälikkälän kaupunginosasta Länsikeskuksen tuntumasta löytyy mutkittelevien lenkkipolkujen ja asuinrakennusten puristuksissa houkutteleva ja yllättävän laaja metsikkö. Maisemaa hallitsevat tiivis sammalkerros, korkeat kuuset ja paksurunkoiset männyt, mutta varsinaissuomalaiseen tyyliin hurjat kalliomuodostelmat ja siirtolohkareet ovat puuston keskelle jämähtäneet muistuttamaan jääkauden voimista.

Paikoitellen maisema muistuttaa kotoseutujeni kairoja, joten jos hetkeksi ummistaa korvansa kaupungin melulta ja keskittyy olennaiseen eli maiseman komeuteen, voi melkein kuvitella siirtyneensä tuhatkunta kilometriä Turkua pohjoisemmas. 




Käsittääkseni Mälikkälän pururadan ympäröimä metsikkö kuuluu Metsäkylä-Kuninkojan luonnonsuojelualueeseen. Rauhoitetulla alueella on niin kangasmetsää ja ketoja kuin pienen Kuninkojan puron reunamilla rantaniittyä, mutta lisäksi metsässä samoillessaan saattaa kuulla monenlaisen lintulajin piippailuja. Luonnonsuojelualueesta on vähän mainintaa Turun kaupungin sivulla, mutta kokonaisuutena alueesta tahi Mälikkälän metsistä on tietoa löytynyt yhtä paljon kuin järkevää sanomaa Tseekin lyriikoissa eli ei mitenkään kattavasti. 

Lunta oli vielä maaliskuiseen maailmanaikaan siellä täällä varjokohdissa jäljellä. Kevät nopsaa kyytiä tulevi, joten lumi saa antaa pian tilaa kukkasille ja muille rehuille. Mälikkälän retkestämme on jo viikkonen vierähtänyt, joten muutaman vaivaisen päivän aikana kevät on ottanut melkoisen kolmiloikan, ja jopa ensimmäiset sinivuokkohavainnot on tehty. 



Metsän siimeksessä ei pahemmin muita kulkijoita vastaan tule, mutta mitä eriskummalisimmat puut saattavat Mälikkälän puolella tulla tervehtimään. Välillä olen luullut päätyneeni vahingossa keskelle surrealistista taideteosta tai Tim Burtonin pääkoppaan, kun vähän sinne tänne ja tuonne sojottavia puiden lonkeroita olen hämmentyneenä töllistellyt. Vielä ei tosin ole yhtään johnnydeppiä tai helenabonhamcarteria hypähtänyt puun latvuksesta niskaan. 




Löytyypä jostain metsän perukoilta latvastaan palloutunut mänty-yksilö. Onkohan kyseessä pallomänty vai lasketaanko pallomännyksi vain ja ainoastaan kääpiömittaiseksi jäävä puu? Vaikka sopeutuvaisen männyn kasvumuodot voivat vaihdella hyvin paljon vallitsevista olosuhteista riippuen, ei pallomänty kovinkaan yleinen ilmiö ymmärtääkseni ole. Maamme luonto on tulvillaan upeita yksityiskohtia, jos askeleensa ulos suuntaa ja antaa aistien havaita ympäristöä.  



Männyt voivat kasvaa haastavissakin olosuhteissa, joskin jylhät ja upeat kuusetkin ovat Mälikkälässä kunnostautuneet kyseenalaisten kasvualustojen valinnassa. Vaikka lehtometsät ja arvokkaat jalopuut ovat kauniita, on synkässä ja salaperäisessä kuusimetsässä juntilla hyvä olla. Lehtipuista pohjoisen karuissa olosuhteissa viihtyy lähinnä vaivaiskoivu ja muutama sitkeä haapa, joten olen tottunut enemmänkin havupuiden havinaan. Tosin metsä kuin metsä on aina kaunis ja arvokas. 


Koska Turunmaalla ollaan, muutama uhkaavan näköinen siirtolohkare on vuosituhansien aikana siirtynyt metsän kätköihin. Tai sitten näissäkin maisemissa jättiläiset ovat järjestäneet joskus muinaisina aikoina kuulantyöntökisat, mutta patalaiskat pölvästit eivät ole lelujaan viitsineet viedä takaisin paikoilleen.




Moni siirtolohkare on saanut ylleen upean vihreän sammaltakin. Yhden kivimöntin päälle oli kasvanut vihreä nenäapina.


Välillä silmät täyttyvät tiiviisti kasvavasta puustosta ja siirtolohkareryhmittymistä, ettei meinaa metsää nähdä. Erikoista kyllä moni siirtolohkare ja kivirykelmä on kuin vatupassilla virtaviivaiseksi vedetty. 



Paikoitellen korkeuserot ovat niin huimat, että lyhyehkön naisen päässä melkein rupeaa pyörimään. Vuoristokauriin kaltaisesti hurjissakin maisemissa kirrmaileva piski sen sijaan ei ole moksiskaan, vaikka kuinka jyrkät reunamat vastassa olisivat. Ketterästi ja vaivatta hurtta löytää tassunsa vakaalle alustalle siinä missä minä hoipertelen ja panikoin jo muutaman metrin korkeudessa. 

Kallioiset kukkulat, joita metsässä on, kohoavat paikoitellen puurajan yläpuolelle tai ainakin tuntumaan. Korkeiden mäntyjen takana kurkistelee Myllyn kauppakeskuksen plakaatit. 



Suota näkyvissä! Suomiljöö ei tosin sydäntäni sykähdytä ihan samalla tavalla kuin vaikkapa karu erämaa tai mystiset kuusikot kiitos lapsuuden mäkäräisten ja sääskisten hillajänkäreissujen, jotka ovat jättäneet kevyet traumat mieleeni. Mustikka- ja puolukkametsässä käyn nykyään varsin mielelläni, mutta hillajänkälle en kovin kepein perustein lähde. Ei ole mitään kammottavampaa kuin kuumana kesäpäivänä joutua suolle, joka on kuin hornankattila, ja kuulla korvissaan leppoisan kesätuulen sijaan lähinnä sääskien ininää, ja jossa saattaa törmätä sisiliskoihin, kyykäärmeisiin tai karhuihin. Te tietämättömät, jotka kuvittelette hillojen tihkuvan Lapin eksotiikkaa, olette väärässä. Verta, hikeä, kyyneliä ja sankollinen tuskaa on jokaisen hillan vuoksi vuodatettu. Jos olisitte itse joutuneet joka elämänne kesä ramppaamaan jänkällä liian monta kertaa, niin ymmärtäisitte. (Terveiset äidille!)


Länsikeskuksen tienoilla on siis erästä Keskon isoa kauppaa ainakin tuhatkertaisesti ja vähän päälle hienompia nähtävyyksiä. Monenlaista kasvistoa, lintujen laulantaa, hurjia kivikasoja ja salakavalasti yllättävä suo luovat upeat puitteet elolle. Rauhoitetulla alueella älköön kukaan silti ryhtykö älämölöä harjoittamaan tai roskia viskelemään, vaan jokainen kunnoittakoon luonnon ainutlaatuisuutta. 

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hakkaa päälle, Pohjan poika!

Eläköön Kärpät! Sitkeästi turkulaiset pistivät oululaisille kampoihin, mutta jymypaukkua ei kuitenkaan ilmoille pamahtanut, vaan yksi ennakkosuosikeista on marssiva välieriin Tapparaa vastaan. TPS pelasi hyvin ja puolusti tiiviisti, mutta pohjoisen puhuri puhalsi lopulta voimakkaammin. Edelliseen Turussa käytyyn otteluun, joka kiirastorstaille sattui, verrattuna joukkueiden kokoonpanojen suhteen tuli kutkuttavia muutoksia, kun Kärppälupaus Jesse Puljujärvi saapui Turunmaalle, ja Teemu Lassilan harmillisen loukkaantumisen myötä TPS:n maalia vartioi nuori venäläisherra Aleksandar Gregoriev. 

Kameraa en tällä kertaa viitsinyt mukaani ottaa, sillä olimme liikkeellä jalkapelillä. Muutaman kilometrin talsiminen kahteen suntaan mukavasti lisäpainoa tuova järkkäri niskassa ei oikein houkuttanut, enkä toisaalta jännitykseltäni olisi malttanut hirveästi keskittyä kuvaamiseen. Kirjoitukseni lomaan lisäämäni kuvat ovat peräisin viime viikon pelistä, jolloin vähän räpsyjä näpsin. 

Ensimmäisen erän perusteella en olisi välttämättä tohtinut liputtaa Kärppäin pudotuspelisarjan voiton puolesta. Yhdeksäntuhantisen kotiyleisönsä edessä Palloseuran väki pisti parastaan; puolustuspeli oli kohdillaan, mutta joukkue uskalsi myös karvata ahnaasti ja taistella kiekosta. Kärppäpelaajat sen sijaan eivät olleet yhtä hyvässä vedossa, eivätkä vastustajaan verrattuna tovereiden luistimet meinanneet yhtä vinhasti viipottaa kentällä. Tepsiläiset väkersivätkin ensimmäisten kahdenkymmenen synkeän minuutin aikana kaksi maalia, Kärppien saldoksi jäi puhdas nolla. Ottelun ensimmäisen maalin teki komeasti läpiajoon luikahtanut Francis Paré. Henrik Tallinder oli mies Palloseuran toisen maalin takana. Hunajata tihkuivat hallin seinämät, ja yleisö riemuitsi. 



Ensimmäisen erän aikana ei todellista myrskyvaroitusta Tepsin maalin suuntaan tullut, vaan muutaman kudin verran enemmän torjuntatöitä sai tehdä Sami Rajaniemi. Palloseura pelasi kerrassaan hienoa peliä, mutta Kärppien keskikentän ylittäminen näytti TPS:n tiiviin puolustuspelin johdosta pelottavasti yhtä vaivalloiselta kuin kiirastorstain pelissä. 

Toisessa erässä alkoivat pohjoisen kiitäjätkin hiljoksiin heräillä ja tekivät ryhtiliikkeen, mutta TPS:n puolustus ja Gregoriev pitivät pintansa. Toinen erä jäi kokonaan maaleitta, joten viimeiseen pariinkymmeneen minuuttiin jäi paljon latausta ja odotusta. Kärppäjoukkue oli kuitenkin toisessa erässä jo osoittaunut merkkejä taistelutahdosta. 

Ja niin uudesti syntynyt Kärppälauma palasi kentälle erätauon jälkeen; syötöt rupesivat löytämään oikeat osoitteet, pelirohkeutta tuli lisää ja karvaustakin oululaiset alkoivat harjoittaa aktiivisemmin. Ainakin osa-aikaisesti ykkösvitjassa Mika Pyörälän sijaan pyörähdellyt Julius Junttila toi vipinää kentälle. Tepsin puolustus sen sijaan alkoi rakoilla, ja Kärppien rynnistely tuotti tulosta, kun ensin Puljujärvi tekaisi komean ylivoimamaalin Sebastian Ahon ja Mika Pyörälän näteistä syötöistä, ja muutama minuutti myöhemmin Kärppien kasi eli Saku Mäenalanen paukutti hienon tasoituksen Miro Aaltosen ja Mika Niemen avustuksella. Kärpät löysi kokonaan uuden vaihteen päälle, mutta ratkaisua ei varsinaisella peliajalla kumpikaan joukkue saanut pukerrettua. 


Jatkoaikaa ei ennättänyt kulua kuin hassut kuutisentoista sekuntia, kun Sakari Manninen lirutti mustan lätyn salakavalasti ja vähän helposti Gregorievin taakse. Niin päättyivät TPS:n pelit tältä kaudelta, mutta Kärppien taival jatkuu mitalipeleihin asti. 

Hieno ja viihdyttävä ottelu oli TPS:n ja Kärppien viimeiseksi jäänyt pudotuspelitaisto. Pelikatkoja ei otteluun mahdottomasti mahtunut, vaan mukavan nopeatempoista peli oli. Kiirastorstain matsiin verrattuna osat vaihtuivat päälaelleen; viime viikolla vahvasti aloittanut Kärpät aloitti ratkaisupelin uneliaasti siinä missä edellisessä pelissä otteitaan loppua kohden kohentanut TPS haipui viimeisessä pelissään minuuttien suljuessa eteen päin.

Oli hienoa nähdä ensimmäistä kertaa Puljujärvi tositoimissa ja vielä komeasti maalintekopuuhissa. Upeaa oli myös todistaa TPS- ja Leijona- ikonin, Petteri Nummelinin, todennäköisesti viimeiset luistelut mustavalkoisessa paidassa. Jääkiekko on ainutlaatuinen ja upea laji. 

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Sukkasunnuntain supinat

Niihin aikoihin, kun egyptiläiset raahasivat rakennustarvikkeita pyramidiasuntomessuille eli minä olin maanantaista vähemmän tykkäävä koululainen, kuluivat sunnuntait lohduttoman hitaasti ja muistuttivat olemassaolollaan alkavasta kouluviikosta. Sunnuntai oli yhtä kuin synonyymi ankeudelle ja maailmankaikkeuden tapa iskeä ihmispolon vyön alle (2000-luvun alkupuoliskolla tyyliniekan vyö oli ehdottomasti kankainen metallisoljella varustettu värikimarakaistale). Maanantai on yhä mielestäni vuorokausi, johon kasaantuu suhteettoman paljon huonoa tuuria ja aivotoiminnan mystistä sumentumista, mutta suhtautumiseni viikon viimeiseen 24 tunnin koitokseen on aikain saatossa muuttunut; sunnuntai on se päivä, jota odotan ja jolloin on aikaa tehdä mukavia asioita. Minusta on tullut todellinen sunnuntai-ihminen. 

Sukkasunnuntai vilahti varsin sukkelasti, vaikka kesäaikaan siirtyminen sai pollani hetkellisesti sekaisin; kuvittelin heränneeni kahdeksan paikkeilla, mutta sikkuraiset silmäni kun ensimmäistä kertaa kellon näkivät, huomasin menettäneeni kokonaisen tunnin elämästäni. Maailmanlopun paikka.

Kun aamukofeiinitankkaus oli suoritettu ja puuro nautittu, tuli hinku lähteä reippailemaan ulos. Aamujuoksentelun sijaan kävimme sunnuntaikävelyllä nauttimassa uskomattoman kauniista auringonpaisteesta. Tiirailimme pilviä, jotka painelivat mahdottoman hurjaa kyytiä yläilmoissa. Välillä liukastelimme, sillä metsässä ei ole vielä täysin sulaa, mutta hengissä selvisimme. Fiilistelimme pääsiäisen hiljaista kylänraittia ja pienen hetken omistimme suurin piirtein koko telluksen. 



Loppupäivä sujui herttaisen pikkuneidin kanssa palapeliä kooten ja suklaamunien kääreistä keskustellen, yhteensä kahdeksaa tassua väistellen sekä tietenkin herkkuja mässytellen. Tarkalleen ilmaistuna miehen sukulaislauma ynnä yksi mäyräkoira tulivat visiitille. Vilinää ja vilskettä pienessä pirtissämme siis riitti, vaan oli mahtavaa pitkästä aikaa koota väkeä yhteen. Karvapyrstöt keskittyivät lähinnä elostelemaan toisilleen, mutta niinhän siinä yleensä käy, kun tyttö ja poika samaan tilaan päätyvät.

Joka kylästelykerrallaan mäyräkoira herättää maastonakkikaipuun, mutta toisaalta yhdessä tiiviisti kylkeä vasten lönkäävässä keskikokoisessa karvajehussa on aivan tarpeeksi rapsutettavaa. Joskin säännöllisin väliajoin haaveilen saavani joskus lenkkikaverikseni joko suomenlapinkoiran, berninpaimenkoiran, novascotiannoutajan, dreeverin tai bordercollien. Tai ihan kaikki. 



Tarjosin vieraille susirumia pöllömäisiä kääretorttuleivoksia, jotka näyttivät lähinnä epämääräisiltä voileiviltä (mutta maistuivat ihan hyviltä), kömpelösti koristelemiani suklaamuffinsseja ja tietenkin korvapuusteja. Tulin taas todenneeksi, että minä en yksinkertaisesti osaa tehdä nättejä leivonnaisia. Onneksi kotikutoiset kyhäelmäni sentään maittoivat porukalle, mutta vuoden leipurin titteliä ei taida minulle napsahtaa. Onneksi perussapuskaa kyhäilevän emännän ei itseään tarvitse vängän väkisin yrittää kiiltokuvablogien Maca-jauheelta tuoksuvaan maailmaan survaista, vaan suutari pysyköön lestissään ja juntti junttina.

Viimeinen pääsiäispyhä on pyhitetty urheilulle. Juoksulenkit ja punttihommat on jo tältä päivältä hoidettu, vaan iltapäivällä köpötämme jälleen HK-Areenalle todistamaan, kuinka Kärpät toivon mukaan sinetöivät Palloseuran kesäloman alun. On aika ainutlaatuista päästä kannustamaan omaa joukkuetta ja kokemaan pudotuspelihuumaa paikan päällä. Arki jo melkein huohottaa niskaan, mutta vieköön kiekkohurmos vielä toviksi mukanaa. Sopivan hidas paluu arjen kyytiin kuulostaa juuri nyt hyvältä. 

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pääsiäisviikko

Pääsiäisviikkoa voi viettää näppärästi niska takakenossa ja töllistellä maailmankaikkeutta. Turussa on ollut viime aikoina kovin harmaavoittoista, mutta niinä hetkinä, kun pilviverho on suostunut rakoilemaan, on taivaalla on ollut havaittavissa upeita sinisen eri sävyjä hennonvaaleasta vauvansinisestä vahvaan petrooliin. Koleaa on vielä ollut, mutta kyllä kevät ja nahkatakkikelit luuraavat jo ihan nurkan takana.

Olen minä taivaan värikirjon ihmettelyn lisäksi ehtinyt muitakin juttuja tehdä, nähdä ja kokea. Olen käynyt teekupposella, jännittämässä jääkiekkotapahtumia ja täyttänyt kauhukseni vuosia. Olen halaillut työkavereita ja sanonut heippoja vaan en hyvästejä, syönyt luvattoman paljon suklaata ja leiponut. Päivät ovat vilahtaneet sangen nopsasti, kuten yleensä on tapana silloin, kun menossa on kaikkea mukavaa.



Olen muutamaan otteeseen tainnut lesota äitini mahtavuudella, mutta kehaisenpa äiteetä jälleen. Jossain ihmeen välissä äitini on ennättänyt kiireistään huolimatta kutoa minulle keväisen kepeät karkkisukat, jotka hän postin välityksellä on minulle merkkipäiväni kunniaksi lähettänyt. Vaikka yleensä olen vaaleanpunaiselle allerginen (ja äitini tasan tarkkaan sen tietää), ovat lahjasukkani kaikessa äitelyydessään ja pastellisuudessaan aika suloiset. Tunnearvoltaan ne ovat luonnollisesti mittaamattomat, ovathan emoni pehmoiset ja lämpöiset kädet ovat karkkisukat kutoneet.

Sukkien kanssa samaan pakettiin tyttärensä turhan hyvin tunteva äiti-ihminen oli luonnollisesti survaissut suklaata ja kertakaikkisen upean kortin, jonka hän oli itse askarrellut. Syntymäpäiväsankarista otettujen nolojen kuvien valikoimisen lisäksi äidin villisti pulppuava runosuoni oli taas kortin kirjoittajalla päässyt vähän pulpahtamaan; niin kauniin onnittelurunon äiti oli rustannut, että vähän liikutuin.

Pitkä on matka, en luokses voi tulla.
Mutta sydämessäni, ajatuksissani olet aina
se mieleesi paina.

Nyyhkis, sanoi juntti, kun tuhannen kilometrin päähän jäänyttä äiteetään ikävöi. Meidän äiti on vaan yksinkertaisesti paras mahdollinen äiti minulle ja veljelleni.


Viime viikolla haaveilin kaakaomukillisen ryystämisestä, ja haaveeni olen toteuttanut pääsiäisviikon kunniaksi. Kuinka herkulliselta sopivan vahvasta kaakaojauheesta keitetty herkkujuoma maistuukaan, kun ensin hytisee Turun tuulisilla kaduilla ja potee merituulesta aiheutuvaa aivojen ruhon jäätymistä. Kaakaon lisäksi viimasta selviämiseen attaa kaakaomukillisen lisäksi ihan mahdottoman hauskoja oivalluksia ja teräviä havaintoja systemaattisesti laukova seuralainen.


Olen lisäksi liikkunut luontoäidin helmoissa sekä tietysti paijannut piskiä ja vetänyt miestä parrasta. Olen leiponut pitkästä aikaa pullaa ja uskaltautunut survaisemaan taikinaan vähän spelttijauhoa lopputulos oli yllättävän maukas. Pari nisua on saattanut pötsiini joutua, joskin pullasatsista riitti mukavasti vehnäsiä myös viimeisen työpäivän kunniaksi työmaalle kuskattavaksi. On ollut haikeaa sanoa heippoja työporukalle, jonka kanssa olemme pitkän ajan jälkeen tiimiksi hitsautuneet, mutta onneksi työpaikan vaihtumisen ei tarvitse merkitä yhteyden katkeamista. Ensi viikolla alkaa uusi elämä, joten olen lievästi sanottuna jo vähitellen paniikin vallassa. Mitä jos olen niin surkea, että saan kengän kuvan takalistooni jo ensimmäisen viikon jälkeen? Toivottavasti on edes joku kiva ja tyylikäs klopotin, joka ahteriani alkaa koristaa, eikä mikään kamala Rieker-rumilus tai hirveä terveyssandaali.

Tänään on luvassa pääsiäiskestitystä, kun saamme vieraita pääsiäistä ja syntymäpäivääni juhlistamaan. Onneksi huilipäiviä on vielä pari kappaletta jäljellä, jotta akut ehtivät latautua kunnolla ennen uudelle uralle hyppäämistä. 

Hyvää pääsiäisen loppuvaiheita, tyypit!

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kärppiä kannustamassa



En keksi parempaa tapaa viettää syntymäpäivää kuin jääkiekon jännittävään maailmaan uppoutuminen, varsinkin kun pudotuspeliaikaan pääsee ihailemaan Suomen parhaimman joukkueen eli tietysti Kärppien liitelyä. Olin etukäteen arvellut, järkeillyt ja toivonut Kärppien nappaavan kolmannen voiton, mutta niin vain harmillisesti turkulaiset sankarit saivat tasoitettua pudotuspelisarjan kutkuttavaan tilanteeseen 2-2. Kovasti ennen ottelua uhosin kovaan ääneen, kuinka routasydän tulisi raikumaan, kun Pohjan pojat murskaisivat varsinaissuomalaiset, mutta urheilussa ja varsinkaan jääkiekossa ei mikään ole niin varmaa kuin se, että kaikki on epävarmaa. 

TPS:n ja Kärppien kohtaaminen oli varsin viihdyttävää katseltavaa. Ensimmäinen erä näytti Kärppäobjektiivin läpi tarkasteltuna varsin lupaavalta; kärppäläisillä oli luisteluvoimaa, syötöt napsahtivat hyvin kohdalleen ja lopulta myllytys palkittiin maalilla. Olli Malmivaaran lusiessa ottelun ensimmäistä jäähyään tuikkasi Juuso Ikonen kiekon maaliin Sebastian Ahon näyttävän syötön kautta. Toinenkin erä alkoi Kärppien kannalta vahvasti, mutta paikoista huolimatta eivät Pohjan pojat saaneet turkulaisyleisöä hiljaiseksi, vaan kotihallin maalia vartioinut Teemu Lassilla oli mies paikallaan. 

"Hakkaa päälle, Pohjan poika!" kuului vähän väliä pienen mutta äänekkään Kärppä-kannattajalauman suunnalta, mutta niin vain kävi, että Kärppäin alkuvaiheiden vauhdista ja maalipaikoista huolimatta TPS onnistui kaventamaan kotiyleisön suureksi riemuksi. Halli suurin piirtein räjähti, kun Niklas Friman tykitti kauden ensimmäisen maalinsa. Lienee sanomattakin selvää, että kotiyleisön kannustamat tepsiläiset saivat rutkasti puhtia tasoituksestaan, ja maalilukeman lisäksi myös Kärppien hegemonia vaihtui toisen erän edetessä tasaväkisempään menoon. Turkulaiset rupesivat pelaamaan kunnolla alun rusettiluistelun jälkeen ja aloittivat takaa-ajonsa. 




Kärppäläiset joutuivat aloittamaan kolmannen erän alimiehityksellä, mutta tilanteesta selvittiin. Muutama minuutti myöhemmin Mika Pyörälän jäähy kuitenkin oli kärppäperspektiivistä tarkasteltuna murheellinen: pohjoisen pojat eivät saaneet turkulaisia aisoihin, vaan Eric Perrin muilutti ylivoimamaalin legendaarisen Tomi Kallion syötöstä. Viimeistään kotijoukkueen johtomaalin jälkeen pelinhallinta siirtyi Kärpiltä Palloseuralle. Kärppäväki ei enää tahtonut saada hyökkäyspeliään toimimaan toivotulla tavalla, vaan TPS torppasi pohjoisen puhurin vahvalla keskialueen pelillä. Toivonkipinä kuitenkin eli sitkeästi vielä kolmannen erän viimeiseen sekuntiin asti, kun kuudella kenttäpelaajalla maalia ahnaasti väkertää yrittänyt Kärpät sai loisteliaan paikan, mutta Lassilan taakse ei enää kiekkoja humpsahtanut. Harmi. 

Tappio oli karvas, mutta loppujen lopuksi paikan päällä jääkiekon seuraaminen ja tunnelmasta nauttiminen veivät mukanaan – kiirastorstaita ja syntymäpäivää kelpaa viettää, kun HK-Areenan jäällä taitavat pelaajat esittävät osaamistaan. Tarkkailin ensimmäistä kertaa Kärppien kultakypärän viilettämistä jäällä, mutta toisaalta oli hienoa nähdä legendaariset konkarit, kuten Pyörälä, Nummelin, Kukkonen ja Kallio, vielä hokkarit koivissa.


(Mies totesi savuverhon lähes piilottaessa kotijoukkueen mestaruusviirit TPS:n seuraavan mestaruusvuoden olevan vielä sumun takana.)

Ensimmäisessä erässä maltoin napsia muutaman otoksen, joskaan 35-millinen objektiivi ei ehkä jääkiekkotilanteiden taltiointiin paras härveli ole. Toisessa ja varsinkin kolmannessa erässä keskityin lähinnä jännittämään lopputulosta ja samalla repimään hermostuneena kynsinauhani auki. Puolueettomasti peliä seurannut mies sai taas virnuilla jääkiekkoa vahvasti tunteella seuraavan muijansa kustannuksella.

Ennen ottelun alkua ja erätaukojen aikana HK-Areenan jäällä loistivat upeat sävyt ja hienot tähtikuviot. Ensimmäisen ja toisen erän välisenä aikana jonkin verran yli metrinmittaiset junnukiekkoilijat saivat esitellä osaamistaan rangaistuslaukaustaistossa. Erään muksuhyökkääjän rohkea toiminta pisti silmään; siinä missä muut minihyökkääjät rynnistivät suht suoraviivaisesti maalivahtia kohti, hassutteli ja harhautteli eräs junnu antaumuksellisesti maalivahdin kuutamolle. Pikkupelaaja ei luistellut päätöntä vauhtia, vaan nautti tilanteesta ja makusteli. Onkohan tuleva Barkovin manttelinperijä löytynyt?



Koska en juurikaan Tepsin matseja käy toljaamassa, en osaa sanoa, millainen tunnelma hallissa on yleensä, mutta kiirastorstain kamppailussa kuitenkin oivalsi kuudennnen kenttäpelaajan merkityksen. Yleisö kannusti omiaan vimmatusti, lauloi ja eli tiiviisti tilanteissa mukana. En ole koskaan nähnyt yhdenkään aidon turkulaisen näyttävän yhtä voimakkaasti tunteitaan julkisesti, joten olin vähän hämmentynyt yleisön kannustaessa hurjasti Palloseuran poikia. 

Vaikka yleisön innostuneisuus ja kannustushuutojen raikaaminen luovat loisteliaan tunnelman, en oikein välitä nykyisestä buuaus- ja vihellyskulttuurista. On suorastaan kakaramaista ja moukkamaista, että väki rupeaa vislaamaan ja buuaamaan heti, kun vastustajalla on kiekko tai lajista riippuen vaikkapa pallo  tai mikä tahansa peliväline hallussa. Kannnustaminen on todella hieno asia, mutta vastustajaa pitää osata kunnioittaa, olipa mikä tahansa mörköarmeija siniviivan takana nököttämässä. 


Vaikkei minun joukkueeni tällä kertaa karkeloinut, oli tunnelma kerrassaan mahtava ja peli viihdyttävä. Kyllä vaan jääkiekon seuraaminen paikan pääällä on yksi parhaimmista jutuista planeetallamme. Kuten kaukana Kanadan mailla sanotaan, the good old hockey game is the best game you can name.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Raidat kevään tekevät

Raitapaidan voimalla minä laulan kevään tulevaksi, pakkaspuhurin pakenevaksi. Turussa on maaliskuun etenemisestä hetkittäin jopa lunta satanut, mutta raikkaat raidat ja vähän punertavat huulet kevään tuovat. Syntymäpäiväni on joka vuosi kevään alkamisen merkkipaalu. Koska juntin ikääntymisen muistutuspäivä on tänään, on kevät just nyt koittava. 

Alkuviikkoisen kahvittelusession jälkeen sukaisimme Marin kanssa ison kirkon kulmille pölöttämään ja kälättämään sekä epäturkulaiseen tapaan hörähtelemään viisauksillemme, ja Mari myös otti todella kivat asukuvat. Vaikka asu oli varsin yksinkertainen ja kuvattava harjoitti epämääräistä ilmehtimistä, löysi asiansa osaava kuvaaja oivallisia kuvakulmia, tunnelma oli kohdillaan, eikä taustakaan voisi upeampi voinut olla. Taisimme molemmat olla aika tohkeissamme upeasta miljööstä, jykevät siltarakenteet, hurmaava arkkitehtuuri ja paikoitellen jäästä rosoinen joen pinta aiheuttivat innostuneita kiekahduksia, joita tositurkulaiset eivät ilmoille kehtaisi koskaan päästellä. 

Voisin selvittää ummet ja lammet inspiraatiostani asun rakentamiseen, kas kappas – kaipasin ihan vain pehmeää, mukavaa, rentoa ja helppoa rompetta niskaan. Koska päivä sisälsi paljon talsimista, kipittelyä, lontsimista ja kävelyä, eivät korkeat korot tai paleltuminen liian vähäisten vaatekerrosten johdosta hirmuisesti houkuttaneet. 



Gaborin nilkkurit löytyivät aivan sattumalta viime viikolla, kun kävin asioita keskustassa hoitamassa. Mustat matalakantaiset nilkkurit olen kyllä ajatellut ostavani, joskin vasta ensi syksyn puolella. Kun juuri kaavailemani kaltaiset klopottimet näin hyllyllä viidenkymmenen prosentin alennuslappusen koristamina, ei tarvinnut kovinkaan monta tuntia asiaa pähkäillä. Chelsea- nilkkurit eivät ole minua viehättäneet, vaan tykkään enemmän soljista, mutta mustanpuhuvat Gaborin kenkäset ovat ulkomuodoltaan juuri sellaiset kuin olen toivonut, mutta lisäksi ne ovat todella mukavat käyttöjalkineet. Olen ollut varsin tohkeissani mahtavasta löydöstäni, sillä mukavat jalkineet ovat yhtä kuin asun tärkein elementti.

Gaborin nilkkureissa on todella väljä lesti, joten uskalsin tällä kertaa ottaa suosiolla kolmeseiskat –yleensä kolmeseiska puoli olisi ideaali koko räpylöihini, mutta Gaboreissa puolikasta pienempi koko riitti vallan hyvin, ja käyntivaraakin jäi miellyttävästi. Ymmärsin olla ottamatta villasukka- tai pohjallisvaraa, sillä nilkkureiden sisäpohjalliset ovat pehmeät kuin untuvaiset unelmat. 


Arkipäivän asu noudattaa varsin yksinkertaisia mutta hyväksi havaittuja polkuja. Juuttia sisältävät mustat Pieces- farkut ovat joskus puolisentoista vuotta sitten, kun housut taisin ostaa, olleet ryhdikkäät ja hyvin istuvat, mutta väri on ahkeran käytön seurauksena päässyt kulahtamaan, ja vähemmän nätit polvipussit saavat polveni näyttämään hamsterin poskilta. Olen kyllä pitänyt pöksyjä paljon ja jopa pyöräillyt ne päälläni, joten ehkäpä edulliset farkut ovat yksinkertaisesti kestäneet sen, minkä ne voivat. Olisikohan teillä, arvoisat lukijat, tietoa, mistä löytää mustat farkut, jotka eivät lörpsähdä ja kulahda tiiviistä käytöstä huolimatta, vaan pysyvät kunnon mustina ja kuosissa?

Day Birger et Mikkelsenin raitapaita on materiaaliltaan lyoselliä, joten sen pitäisi olla ympäristöystävällisesti tuotettu. Pusero on miellyttävän kevyt, rypistymätön ja vilpoinen, mutta se kuultaa pikkaisen läpi. Käytänkin mieluusti valkoista perustoppia puseron alla, sillä viime vuosina maailmaa vallannut paljastelu- ja nakuilumuoti ei oikein mene jakeluuni. Ei ole tyylikästä kulkea puolet ruhosta paljaana tai läpinäkyviin rytkyihin verhoutuneena. Se on vain ja ainoastaan pöljäin hommaa ja mautonta huomion hakemista.



Vaikka Turunmaalla hurjimmat tyypit ovat ruvenneet kipittelemään pikkukengissä, ja uhkarohkeimmat ovat kulkeneet housujen puntit nilkkojen kohdilta käärittyinä koko talven ajan, olin varautunut luihin ja ytimiin puhaltavaan viimaan ja ottanut neuletakin mukaani. Vuosia vanha Vero Modan neuletakki on ollut hinta-laatusuhteeltaan varsin kelvollinen, vaikka sangen paljon se on niin työmaalla kuin vapaa-ajan riennoissa viluisia raajojani vuosien saatossa lämmittänyt.

Puuvillaa, viskoosia, polyamidia ja kymmenen prosenttia angoraa sisältävä neuletakki on vuosienkin jälkeen mieleeni, mutta se on ruvennut kovasti nuppaantumaan. Olen tosin kuullut, että esimerkiksi partahöylällä saisi trimmattua neuleen pinnasta nukat veks. En ole vielä uskaltanut testata höylällä heilumista, etten rähmätassuna rikkoisi neulekauhtanani pintaa, mutta ehkäpä rohkaistun pääsiäisen vapaapäivinä kokeilemaan vippaskonstin tehoa. Miehellä olisi ainakin ihmeteltävää partaterien kadotessa mystisesti emännän vaatehuoltoon.


Ja tällaista on elämä, kun Marin kanssa pyörii: pöljänä nauramista ja järkyttävän isoja hymyjä. Idiotismi on vähemmän kaunista, mutta sellaista karu todellisuus on.


Raitapaita Day Birger & Mikkelsen
Neuletakki Vero Moda
Farkut Pieces
Nilkkurit Gabor
Nahkalaukku ehkä merkitön italialaisveska (?)
Rannekello Daniel Wellington

Raitapaita on kulunut juttu, mutta siltikin se toimii aina yhtä hyvin. Lisäksi mukavuus ja yksinkertaiset linjat ovat aina takuuvarmasti muotia.