lauantai 30. huhtikuuta 2016

Pirunpesä eli roppakaupalla mystisyyttä



Viime vuonna kirjoitin ensimmäistä kertaa mystisestä pirunpesästä, joka Kärsämäellä sijaitsee. Pirunpesä on paikka, jossa on käytävä oikeastaan muutaman kuukauden välein tarkistamassa, ovatko massiiviset siirtolohkareet ruvenneet lohkeamaan tai lähteneet vyörymään rinteitä pitkin. Pystyssä pirunpesän kivimöhkäleet näyttivät yhä olevan, mutta yhtä hämmentyneenä siirtolohkareiden juurella kuljeskelin kuin edellisillä kerroilla. Miljöö on mystinen, aavemainen ja arvoituksellinen. 




Huhtikuisella pirunpeesäkierroksella tulimme havainneeksi, että kyllä vakuuttavat kivimöhkäleet yhtä tuiman näköisinä maailmaa katselevat, mutta aivan kuin korkeimpien yltävien lohkareiden väliin muodostunut halkeama olisi jopa vähän levahtanut. Todennäköisesti kyseessä on kuvakulmasta aiheutuva optinen illuusio. 

Aikoinaan siirtolohkareet kuuluivat lähistöllä sijaitsevaan kallionyppylää, mutta Itämeren syntyvaiheisiin liittyviä muinaisrantoja pirunpesän liepeillä on myös. On huomattava, että pirunpesän alue on muinaismuistolakiin perustuen rauhoitettu, joten ympäristöä kunnioittaen on syytä alueella liikuskella. Sen verran hurja paikka tosin kyseessä on, ettei alueella tohdi ruveta älämölöä pitämään. Kuiskaaminenkin tuntuu häiritsevän luolissa lymyileviä mörköjä.


Osa kivikönteistä näyttää voinokareilta, jotka jättiläinen on voiveitsellään äärimmäisen tarkasti halkaissut tai pilkkonut pieniin osiin. Koska jättiläisiä ei välttämättä olemassa ole, täytyy tyytyä toteamaan, että suuret ovat luonnonvoimat. 

Tai sitten alla olevassa kuvassa on todiste jättiläisistä. Kalliossa on selkeästi jättiläisen naama. 


Pirunpesän korkein siirtolohkare, joka yltää noin kymmenen metrin korkeuteen, on Suomen mittakaavalla laskettuna toiseksi tai kolmanneksi suurin. Pirunpesä on oikeastaan useamman siirtolohkareen muodostama kivikekovyöhyke. Korkeimman siirtolohkareen väliin jäävän rotkon korkeus on kuudesta kahdeksaan metriä. Vakuuttavien kivimöhkäleiden lisäksi lohkareiden uumenissa lymyilee luolien muodostama verkosto. Monessa luolassa on uteliaan keskikokoisen piskin mentävä kulkuväylä, mutta joissakin mahtuu jopa pitkäraajainen herrasmieskin käymään etsimässä lepakoita.



Paikoitellen pienemmät siirtolohkareet tai kivet näyttävät siltä, että joku olisi tarkoituksellisesti tehnyt niistä säännönmukaisia muodostelmia. 



Pirunpesän ympäristö on melkoista ryteikköä; lehtipuita viihtyy kalliomöhkäleiden liepeillä, ja kevätaikaan sinivuokkoja tursuilee siellä täällä. Muhkeat sammalmättäät vuoraavat mystisiä kivikasoja.
 



Monenlaisia lintuja voi havaita pirunpesällä tai läheisissä metsissä. Esimerkiksi tikankoloja on siellä täällä, ja esimerkiksi palokärkiä, pyitä ja sirittäjiä on havaittu siipiään läpsyttelemässä pirunpesän tienoilla. Lintujen laulantaa reissumme aikana kuului kiivaasti, ja kauniit sitruunaperhoset liihottelivat reiteillään.


Pirunpesältä kannattaa jatkaa matkaa noin puolisen kilometrin päässä alkavan Pomponrahkan suuntaan, Paavonpoluille tai tapailla Suomen tunnetuinta pyhiinvaellusreittiä eli Pyhän Henrikin tietä, toiselta nimeltään Nunnapolkua. 

Pirunpesä sijaitsee tarkalleen ottaen Ohitustien ja Turun lentokentän välimaastossa. Lenkkeilevä pääsee ovelasti esimerkiksi Paavonpolkujen kautta mutkittelemaan pirunpesälle. Paattisiin tai Yli-Maariaan kulkevien bussien kyydillä pääsee aika likelle aluetta, mutta omalla autollaan suhaavat voivat tähdätä esimerkiksi Lentoasemantieltä Aerotielle, jonka päässä sijaitsevalle levennykselle voi parkkeerata kaaran.


Pirunpesä on jokaisella tutkimusreissulla yhtä mystinen ilmestys, joka pistää mielikuvituksen laukkamaan vinhaa vauhtia. Pirunpesä on yksi hienoimmista luontokohteista Turunmaalla, joten kannattaa käydä tutustumassa aavemaiseen siirtolohkarevyyhtiin. Kuvat eivät tee alueen upeudelle oikeutta. 

Lisätietoa pirunpesästä löytää esimerkiksi Turun seudun luonto-oppaasta. 

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä

Olen oikeastaan koko pienen ikäni protestoinut jakkunaiseksi rupeamista vastaan ja olen hymähdellyt väitteille bleiserin välttämättömyydestä jokaisen naisen vaatekaapin peruspilarina. Jo ajatus olkatoppauksista ja ryhdikkäästä aikuisvaatteesta on tuntunut jokseenkin vieraalta. Vähän sama juttu kuin kauluspaidan kanssa. Olen ajatellut, että persoonani muuttuu höntistä humanistijuntista saman tien vuittoneista haaveilevaksi piinkovaksi pisnesleidiksi, jos joko kauluspaidan tahi bleiserin joudun päälleni nakkaamaan. 

Ja koska mikään ei ole hauskempaa kuin ensin julistaa kammoksuvansa ilmiötä ja sitten joutua nielemään ylpeytensä ja toteamaan olleensa täydellisesti väärässä, on minulla nykyään bleiseri eli parseeli, joka on niin aikuismainen ja ryhdikäs kuin jokin kapistus voi olla. 

Kuten kevään hankintoja postauksen verran hahmotellessani totesin, ovat hyvälaatuisten tai ainakin kelvollisten jakkujen hinnat naurettavan korkealla. En kuitenkaan halunnut enää yhtään tukalaa polyesteririepua tai helposti nukkaantuvaa, muotonsa menettävää ja kulahtuneen ilmeen itselleen ottavaa rytkyä vaatekaappiani kauhistamaan, vaan halusin löytää jaku, joka kestäisi katseiden lisäksi käyttöä vuosikausia ja jopa -kymmeniä, jos oikein tuuri kävisi. Niinpä vertailin eri vaihtoehtojen välillä, pistin rahaa säästöön (sillä en satu olemaan miljonääri), ja joskus satuin testaamaan ohikulkumatkalla kylillä ollessani erilaisia malleja. 

Taisin testata lähipitäjien kaikki jaku ynnä bleiserit. Miehen kaapista pöllityiltä näyttävät, ylisuuret jakut eivät ainakaan ruhoani imarrelleet, vaan totesin niiden sopivan joko pitemmän selän ja hartiat omaaville daameille. Suurin osa kokeilemistani bleisereistä roikkui harteista tai pönötti ankanpyrstömäisesti varsin jyhkeästi muodostuneen ahterini kohdalla. Liian pitkien hihojen kanssa olisin voinut vielä elää, jos vain istuvuus olisi ollut haluamani kaltainen. Testasin suurin piirtein kaikki toistaiseksi keksityt jakkumallit vain todetakseni, että varsin klassinen, tummansininen, naisellinen ja tyköistuva malli osoittautui ruholleni parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Ja niin otin harppauksen kohti keski-ikäistymistä. Sitä vaan en vieä tiedä, milloin puhutaan bleiseristä, ja mikä kangaskehitelmä puolestaan on jakku. 


Jakku Tiger of Sweden
Pusero Esprit
Farkut Diesel
Nilkkurit Andiamo
(Laukkuna oli tietenkin Lumin Nelli)

Uusi jakkuni (tai mikä nyt onkaan) on Tiger of Swedenin tuotantoa. Minulla on elämäni aikana ollut tasan tarkkaan yksi bleiseriksi laskettavissa oleva kangaskasa, joka silloin tällöin on blogissani parrasvaloihin päässyt. Jos Tigerin yksilöä vertaa kaapistani löytyvään polyesteripitoiseen jakkupolooni, on tuntuma aivan erilainen; ruotsalainen kaunokainen vaikuttaa olevan tehty varsin laadukkaasta villasekoitteesta, ja jakun sisävuori on hengittävää viskoosia. Pehmoinen villasekoitteinen riepu on todella miellyttävän hengittävä, mutten jäädy jääpuikoksi näyttöpäätteen edessä nököttäessäni. Kaapista löytyvä polyesterijakku on kyllä näpsäkkä ulkomuodoltaan, mutta nyt kun olen sitä suurin piirtein joka arkipäivä käyttänyt, olen havainnut sen olevan yhtä aikaa sekä ahdistavan tunkkainen ja hiostava että sen verran kylmä, että hypotermia on yleinen olomuotoni.

Aika näyttää, olenko tehnyt hyvän, pitkäikäisen hankinnan ja kestääkö jakun materiaali ynnä malli käyttöä. 



Uuden vastapainoksi on asussani jotain vanhaa. Bleiserin alla pilkistävä raitapaita on Espritin tuotantoa ja perua ajoilta, jolloin dinosaurukset talsivat planeetallamme. Ihme kyllä raitariepu ei ole tainnut koskaan asuhöpinöissäni olla mukana, vaikka se aika usein päälläni roikkuu. Mukavan vilpoinen ja kevyt pusero on ohutta puuvillaa, joten se on erittäin miellyttävä käyttöpaita. Vaikka Espritin vaatteiden laatu vaihtelee mielestäni todella paljon, on raitapaitani kestänyt ahkerassakin käytössä nuppaantumatta. Ja niinhän vaatteiden toki pitäisi tehdä, eikä räjähtää käsiin parin pesun jälkeen. Joskus monta vuotta sitten, kun puseron ostin tai tilasin jostain päin maailmaa, oli eräällä kaverillani sama pusero käytössä. (Terveisiä Pohjois-Pohojammaale: onko paita vielä tallessa?)

Puseron erikoisuudeksi laskettakoon olkapäille asetetut erikoiset kangaskerrostumat, joista en hoksannut tahtoa kuvia. Tosin viilenevän illan vähitellen tavoittessa kamerain kanssa pyörijät, ei jakusta luopuminen tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Joka tapauksessa hartialinjan normaaliksi naamioivaa kangaskikkailua puserossa jonkn verran on. 


Andiamon nilkkurit eivät ole tulleet esitellyiksi, mutta ne ovat olleet käytössäni jo puolisen vuotta ellei enemmänkin. En ole raaskinut käyttää niitä loskaisen ja sohjoisen talvikauden aikana ollenkaan ulkona, vaan olen käyttänyt niitä työkenkinä. Andiamon kengissä nahka on monesti sen verran ohutta ja pehmoista, etten välttämättä aivan joka paikkaan raaskisi klopottimiani kuljettaa. Etenkin aran sävyn vuoksi olen pyrkinyt varjelemaan nilkkureitani, jotta ne olisivat mahdollisimman pitkäikäiset. Toisaalta väri on niin herkullinen, että haluaisin tunkea kenkäset koipiini aina keväisen auringon suvaitessa näyttäytyä Turunmaalla. 

Kengät ovat vanhat uudet tai uudet vanhat. Himoitsin kovasti jo reilu vuosi sitten kyseisiä kenkiä nähdessäni ne jossain, mutten raaskinut niitä ostaa. Silloinen työkaverini sen sijaan ne oli hankkinut itselleen, mutta joutunut parin käytön jälkeen toteamaan mallin itselleen epäsopivaksi. Koska tyyppi tiesi kenkien jääneen kummittelemaan mieleeni, lupautui hän myymään kengät minulle kympillä. Ei lainkaan paha kauppa pehmeistä Peppi Pitkätossu- henkisistä nahkakengistä. 

Kooltaan nilkkurit ovat sen verran tilavat, että 37 on juuri passeli (yleensä ideaalikokoni olisi 37 ja puolikas päälle). Villasukkavaraa ei töppösissä ole, mutta varpailla on juuri sopivasti elintilaa. Nauhakengissä on vieläpä se hyvä puoli, että kantapäät eivät pääse klonksumaan kiristysmahdollisuuden ansiosta. 


Asussa on monta yksittäistä juttua, jotka sopivat mielestäni aika hyvin yhteen (ja erikseen). Asiallisen ja rennon välimaastoon uppoava raitarytky keventää sopivasti virallisen aikuisuusjakun aikuismaisuutta olematta kuitenkaan liian rento. Samaan yltävät myös siistit mutta kuitenkin kepeät kengät. Jos on sisimmissään korpikuusen kannon alla varttunut mörrimöykky, ei liian viralliseksi eläminen saa mennä. 

Kiitoksia jälleen kerran kuvaajalle!

torstai 28. huhtikuuta 2016

Keskellä viikkoa

Vappuviikko on edennyt huipentumaansa kohti hurjaa kyytiä. Tapparan kannattajat ja teekkarit ovat tainneet jo juhlahulinansa aloittaa, ja kaupatkin tippaleipien tyrkyttämistä ovat jo pääsiäisen korvilla lähtien harjoittaneet, mutta minä olen edelleen kalenterin kulusta niin pihalla, että epäilen eläväni ehkä Neuvostoliiton aikakautta. En millään voi uskoa, että toukokuu on nurkan takana. Kuka ihmeen suhari on pistänyt elämäni pikakelaukselle?

Ehkäpä ajantajuni on hukassa siksi, että töissä on ollut paljon puuhailtavaa, ja vapaa-aikakin on täyttynyt monenlaisella ohjelmalla. Introverttiuteen taipuvainen kotihiiri on kunnostautunut sosiaalisuudessa ja ihmetellyt, kuinka kertakaikkisen hyviä tyyppejä elämääni on hujahtanut. 


Maanantaina töistä kotiin talsiessani kiitin hiljaa mielessäni vedenpitävän takin keksijää. Noin tunnin vesisateessa ja koleassa ilmassa hiihtelyn jälkeen oli mukava selvitä kuivin niskoin kotiin. Vastaantulleen herrasmiespartion nelijalkaisempi osapuoli ei moksiskaan ripsottelusta ollut, vaikka se yleensä nyrpistelee somaa kirsuaan, jos sitä uskaltautuu esimerkiksi aamukoivennostolle sateisena aamuna kosiskelemaan. Vesisade tosin tuntui jopa lempeältä kesäiseltä ilmiöltä räntäsateen jälkeen; maanantaiaamuna töihin hilpaistessani maa oli valkoinen. Harmi, ettei lumisessa koostumuksessa töhnöä maahan sadellut, vaan hiihtokelit jäivät saamatta. 

Tiistaina kävin juoruilemassa kaverini, kerrassaan loistavan daamin, kanssa. Paheksuimme maailman epäkohtia ja puhuimme muun muassa pakaroista. Polveileva keskustelumme oli siis varsin intellektuellilla tasolla, mutta hyvä kaveri on sellainen, että hänen seurassaan voi vaivaantumatta nostaa vaikka minkälaisen asian käsiteltäväksi. Tosin pakaroista voi puhua ihan missä tilanteessa ja ihan kenen seurassa vain. 

Keskiviikkona kävin paasaamassa Marin blogissa ruoka-asioista ja järkevästä syönnistä. Hehkutin muun muassa järjen käyttöä sekä tarpeeksi ravitsevien, monipuolisten ja täyttävien ruokien puolesta, mutta hoksasinpahan jälkikäteen toimineeni ihan itse kaikkia teesejäni vastaan. Meillä on töissä aina keksiä ja suklaata tarjolla, joten nälkäisenä ja kiireisenä on aivan liian helppoa käydä nipsaisemassa vain yksi konvehti, jota seuraa pian toinen vain yksi, jota seuraa kolmas vain yksi eli loputon vain yhden kehä. Viime aikoina on ruvennut makea maistumaan jopa jokseenkin pelottavan paljon niin töissä tietokoneen näpyttämisen lomassa kuin kotosallakin sohvan pohjalla. Tavanomainen säännöllinen liikuntarytmini on jäänyt vähän paitsioon; yleensä liikkuminen ja juoksu täyttävät vapaa-aikani, mutta aamuliikkumista suosivana ei juoksu ole kulkenut työpäivän jälkeen, vaan maha ja koko keho hanaavat yrityksiäni vastaan. Koska liikkumiseni on ollut vähäisempää kuin yleensä mutta herkut ovat maittaneet, on oloni ollut jokseenkin tunkkainen ja nuutunut. Yritän kuitenkin vähitellen opettaa ruhoani tottumaan iltajuoksuun, sillä viikonloppuun jolkuttelukasan kerryttäminen ei ole kovinkaan älykästä puuhaa, mutta helppoa se ei ole toistaiseksi ollut. 

Kaksinaismoralistisen pauhun lisäksi ehdin samaisena päivänä viikon puolivälin krouvin kunniaksi käydä samaisen Maribeiben kanssa myös sumpit vetaisemassa ja kuvia nappailemassa. Kuvat kertokoon, että välillä pohjalaisen ja lappilaisen turinointi äityi jokseenkin villiksi. Allaolevaan kuvaan tiivistyyvät tämänhetkiset tunnelmani. Vähän väsynyttä hepulointia leijuu ilmassa, mutta se ei haittaa, jos pääsee nauttimaan hyvästä seurasta. 

Juuri alkaneesta torstaista ei ole sen kummemmin vielä raportoitavaa, joskin jossain vaiheessa yötä havaitsin nukkuvani melkein koiran pehvaa vasten. Se on hyvä aloitus viikon toiseksi viimeiselle päivälle ennen viikonloppua. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Miksi aloitin bloggaamisen?

Olen saanut hienon blogipalkinnon Mielekkäältä miellekartalta. Edellisessä kiertopalkinnossa tai haasteessa käsiteltiin niinkin pieniä asioita kuin elämän tarkoitusta ja kiitollisuutta, mutta tällä kertaa teemana on bloggaaminen. 


1. Miten ja miksi aloitin bloggaamisen?

Bloggaamaan rupesin aikas lailla tasan tarkkaan vuosi sitten. Silloinen työ ei tarjonnut riittävästi aivoilleni pähkinää purtavaksi, ja kaipasin väylää sekalaisten aatosteni, kuvavyyhdin ja luontoelämysten suoltamiseen. Kaipasin väylää, jonka kautta voisin purkaa tylsistymisestä johtuvan turhautumiseni ja toisaalta arkielämässä ilmenevät mukavat puolet kirjalliseen muotoon. Olin jo vuosia pyöritellyt päässäni blogin aloittamista, mutta vasta viime huhtikuussa uskalsin ruveta häiriköimään nettimaailmaa paatoksella, surkealla sarkasmilla, kaikkitietävyydellä ja arvostelulla, joita välillä ryydittävät metsänpeikon retkikertomukset sekä vastapainoksi kulutushysteriaa kritisoivat pehmomaterialistisetlöpinät ja tietenkin vierailevan tähden, piskin, kustannuksella nauraminen. 

Blogin aloittaminen juontuu myös palavaan haluun kirjoittaa; kirjoittaminen on aina ollut yksi elämäni intohimoista, mutta vuosien varrella se luovassa muodossa oli jäänyt paitsioasemaan varsinkin gradun vääntämisen aikakaudella. Kameran kanssa saikkaaminenkin on aika hauskaa puuhaa. Kirjoittaminen on parasta, mutta kuvakulmien keksimisessä ja kuvien käsittelyssä on oma hohtonsa, joskaan en todellakaan määrittele itseäni mitenkään yltiöpäisen lahjakkaaksi kuvaajaksi, vaan omaksi ilokseen räpsivä puusilmä taidan pikemminkin olla. Joka tapauksessa sekä kirjoittamisen että kuvaamisen kautta selitän itselleni ympäröivää maailmaa ja toisaalta myös jaan omanlaiseni tulkinnan ympäristöstä.

Bloggaamisen kautta olen tutustunut kerrassaan mahtaviin tyyppeihin ja saanut aimo annoksen itsevarmuutta pyrkiä kohti uusia haasteita. Enpä olisi alkutaipaleella uskonut kenenkään muun kuin äitini blogiani lukevan, mutta suureksi hämmästyksekseni tilastot osoittavat lukijoita olevan. Keitä te olette? (Äiti, vaikka kuinka toisistamme tykkäämme, älä edelleenkään yritä sihdata hiirellä kommenttilootaan. Onnistuisit kuitenkin jotenkin maagisesti siirtämään muutaman klikkauksen kautta koko tilisi sisällön oligarkeille tai aikaansaamaan maailmanlopun.)


2. Mitä ohjeita minulla on aloitteleville bloggaajille?

Koska olen itse aika tuore blogillinen ihminen, ei minulla ole kovinkaan pitkän ajan pohjalta luotua vinkkivarastoa. Muutaman huomion olen vuoden näpyttelyn aikana kuitenkin tehnyt. 

Tärkeintä lienee se, että bloggaa aiheista, jotka aidosti ovat omaa sydäntä liki; jos ei kirjoita siitä, mistä tykkää, ei blogista kovin pitkäikäinen tai laadukas välttämättä tule. Ei pidä survoa itseään väkisin mihinkään tiettyyn muottiin, ellei toki niin halua. Rehellisyys maan perii, ja blogimaailmassa se pitää varsinkin paikkansa, sillä epäaitous huokuu väkisinkin aina noin viidenkymmenen kilometrin päähän. Toki jonkinlainen suodatin saa näppäimistössä olla  on olemassa aiheita, joista en välttämättä itse blogijuttuja tekisi, koska tietotaitoni ei riittäisi asian käsittelemiseen tai se tuntuisi epäsoveliaalta. 

Bloggaaminen on aikaa vievä harrastus. Esimerkkinä käyvät mainiosti luontoaiheiset postaukset, joita blogimaailmaan välillä tungen. Kuvien käsittelyyn uppoaa helposti pari tuntia tai vähän enemmänkin riippuen kuvien määrästä, tekstin taustamateriaalin etsiminen ja lukeminen kestää myös oman aikansa, ja lopuksi itse kirjoittaminenkin nipsaisee kellon määrittämästä ajankulusta osasen. Jos haluaa panostaa blogiinsa, kannattaa voimistaa istumalihakset kuntoon. Ja muistaa, ettei joka päivä tarvitse blogata, vaan hyvä on muullekin elämälle antaa tilaa. 

Yksi tärkeä pointti on omasta yksityisyydestä huolehtiminen. Mielestäni kovin henkilökohtaisia tietoja ei kannata jakaa koko kansalle. Myös se, etteivät kaikki lähipiirin ihmiset, kummit, kaimat ja enon vävyn siskon pojanpojan anopin serkut halua olla näkyvästi osana blogia, on syytä ottaa huomioon. En ole tainnut juurikaan kysellä, miten lähipiiriini kuuluvat suhtautuisivat oman pärstävärkkinsä bongaamiseen blogissani, sillä minulle on itsestäänselvää pitää heidän elämänsä pois julkisista jaarituksistani. Vaikka minä bloggaan, ei mieheni tarvitse leimautua höpsön junttibloggaajan solukämppikseksi, vaan hän saa vapaasti elää ilman blogi-identiteettiä. 

Huokaus, ei liene kovinkaan yllätyksellistä, että intouduin paasaamaan. Taitaapi olla niin, että minun läppärini näppäimistölle pitäisi asentaa jonkinmoinen suodatin, jonka läpi ei pääsisi käpätystä, vouhotusta tahi besserwisseröintiä. 


Itse blogipalkinnon ideana on lähettää blogi eteen päin kymmenelle hengelle, kuten alla olevat ohjeet kertovat:

Ohjeet palkinnonsaajalle:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Sen sijaan, että lähtisin yksittäisiä bloggaajia nimeämään (aika monessa blogissa on palkinto jo varmasti ehtinyt kiertää), esitän kollektiivisen, kainon pyynnön kaikille kanssabloggaajille: kertokaa, miksi te olette kaikista maailman harrastusmahdollisuuksista huolimatta aloittaneet juurikin bloggaamisen? Haastan kaikki aivan kaikki toistaiseksi blogipalkintoon vastaamattomat sielut kertomaan oman tarinansa.

Eli kyllä, sinut on nyt haastettu. (Tarkennukseksi todettakoon, etten käytä sä-passiivia [y-ö-k], jota ei  muuten suomen kielessä ole.)

Kiitoksia miellekarttailijalle blogipalkinnosta!

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Rauvolanlahti



Turun ja Kaarinan rajamaastossa sijaitsee mielenkiintoinen paikka, jossa väkisinkin isonkin egon omaava ihminen tuntee itsensä pieneksi. Rauvolanlahden sankan ruovikon keskellä jopa kaikenmaailman keekitkin saattaisivat tajuta olevansa vain pieni osa maailmankaikkeutta. 

Rauvolanlahden lintutornit kutsuvat tutkailemaan alueella viihtyviä lintusia. Alueella on todettu pesivän vesilintuja ja kahlaajia, mutta myös muuttopuuhissaan taivaalla kaartelevat siipisuharit, kuten hanhet, saattavat pysähtyä ruovikon keskelle hengähtämään hetkeksi. Jopa haukkoja ja merikotkia saattaa kaarata näkökenttään, mutta telkät, fasaanit, luhtakanat ja monet kerttuset on yhdistetty alueen vakituisiksi vierailijoiksi tai asukkaiksi. Kaarinan todella kaunis nimikkolintu, tikli, voi käydä laulujaan luikauttelemassa ruovikoiden valtaamalla alueella. Me näimme reissullamme lähinnä muutaman vedessä pulikoivan sorsan. 


Rauvolanlahdelta kannattaa jatkaa matkaansa Vaarniemeä tai Katariinanlaaksoa kohti. Kahden upean miljöön väliin on rakennettu vajaan parin kilometrin pituinen luontopolku, jonka varrella voi ihastella ruovikon ja linnuston lisäksi huikean kauniita jalopuita ja lehtokasveja sekä niittyjä, jotka ovat aikojen saatossa vähitellen kasvaneet umpeen ja unohtuneet. Luontopolulta on kulkuyhteys Katariinanlaaksoon ja Vaarniemen jylhiin metsä- ja kalliomaisemiin. Vastarannalla Pitkäsalmen toisella puolella kurkistelee Hirvensalo vaatimattomine pikkutönöineen. 

Ken luontopolulle nokkansa tähtää, varautukoon vedenpitävillä kengillä, sillä vetisinä vuodenaikoina pitkospuille pyrkii vettä.
 

Rauvolanlahti kuuluu nykyään Rauvolanlahden Natura 2000- alueeseen. Lisäksi alue on jo vuodesta 1982 kuulunut lintuvesiensuojeluohjelmaan, jonka Valtioneuvosto on vireille aikoinaan pistänyt. Suojelumääräyksistä löytyy enemmän tietoa täällä

Varsin rehevöityneen lahdelman ohitettuaan retkeilijä pääsee rikkaan lehtometsikön huomaan. Väkkyräisiä mäntyjä ja kippuraisia jalopuita ynnä keloja on maisema täynnä. Monelle mutkalle vääntyneitä oksiakin on havaittavissa. Paikoitellen on syytä olla tarkkana, mihin koipensa ojentaa, sillä valtavat juuret luikertelevat salakavalasti kinttupoluilla ja taklaavat huolimattoman kulkijan. Melkoista ryteikköä on metsämaisema paikoitellen. 



Tammet, lehmukset ja vaahterat näyttelevät metsän siimeksessä pääosaa, mutta monenlaiset kasvit, kuten lehtokuusama, tesmayrtti ja ukonputki, viihtyvät lehtometsän suojissa, ja sieniäkin monenlaisia syysaikaan pompsahtelee esiin puiden juurien lomaan. Varhain keväällä kukkiva monivuotinen pystykiurunkannus pilkisti turpeisen maan uumenista. 



Paljon on pieniä yksityiskohtia maailma täynnä. Kääpien verhoamia puita ja kantoja oli siellä täällä, kuten myös mörrimöykkyjen puihin kaivertamia koloja. 



Rauvolan ja Vaarniemen alueen pöheiköissä on paljon keloja, mutta sinnikkäitä taimiakin yrittää mitä eriskummallisimmista paikoista maailman valloittaa. Suomalainen sisu ilmenee monin tavoin. 



Vilkkaan keskustan läheisyys pakkaa helposti unohtumaan jalopuita töllistellessä tai merimaisemaa pällistellessä. Turusta Rauvolanlahdelle on lyhyt pyöräilymatka  vain viitisen kilometriä  mutta Katariinanlaaksoon tai Harittuun kulkevilla busseillakin pääsee monipuolista miljöötä tutkimaan. Omalla autolla kulkeva voi jättää piilinsä esimerkiksi Rauvolantiellä sijaitsevan entisen jätevedenpuhdistamon parikkipaikalle. Matka taittuu hiekkatietä pitkin, jonka varrella nököttää Vaarniemen tila, jonka nykyinen päärakennus on peräisin vuodelta 1828. Keskiajalta asti käytössä ollut pytinki on toiminut aikain saatossa niin rälssitilana kuin sotilasvirkatalona. Rauvolantien pohjoisosassa on löydetty muinaisia rakennuspaikkoja. 


Alkumatkasta minulla oli aivan pöljät asetukset kamerassa, mutta toisaalta luontoäiti pisti aika haastavat olosuhteet kuvaamisen kannalta; yhtenä hetkenä aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, toisena mustat pilvet purjehtivat auringon eteen sateen uhkaa ilmoitellen. Rauvolanlahti on sen verran hieno miljöö, että eiköhän töppöseni alueelle vielä uudemman kerran kulje lintuja bongailemaan ja kameralla räpsimään. 


Rauvolanlahti on sangen monipuolinen paikka, joka sopii varsin hyvin retkikohteeksi. Koska luontopolku on itsessään aika lyhkäinen, kannattaa ottaa eväät mukaan ja jatkaa matkaa upeaan Katariinanlaaksoon tai Vaarniemen mystisiä kalliota kohti. 

Tietoja Rauvolanlahdesta olen kaapannut Kaarinan sivuilta, Turun kaupungin sivuilta, Ympäristöhallinnon sivuilta sekä Turun seudun luontoretkioppaasta. 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Nämä päivät, nämä yöt



Jääkiekkoa, hyvässä seurassa maailman parantamista ja luontoelämyksiä räntäsateessa – siinäpä ainekset, joista tulee hyvän viikon sekametelisoppa keitettyä. 

Alkuviikosta lusmusin kylillä serkun kanssa ja kävimme yhteistuumin pitkästä aikaa sushilla. Olen yleensä varsin laiska ja ennen kaikkea pihi käymään syömässä kotikolosen ulkopuolella, joten valmiiseen pöytään istahtaminen oli erittäin eksoottinen kokemus. Sushi oli vallan maukasta (etenkin kun nakkasin kalaversiot serkulle  raaka kala on vastenmielinen ajatus), vaan seura oli vielä parempaa; jos on lapsuudesta asti serkun seurassa tottunut aikaa viettämään, toinen ymmärtää jo puolesta sanasta ajatuksen ytimen ilman että tarvitsisi selvitellä oivalluksiaan ihan alkuräjähdyksestä asti. 

Torstaina kävin taas työhommissa Helsingissä, mutta perjantaina kävin mussuttamassa raakakakkua ja ryystämässä sumppia aina yhtä kuvauksellisen muskettisoturitar Marin kanssa. Energiatasot kohdilleen saatuamme kävimme pikaisesti kurkistamassa kauppain tarjontaa, mutta kauppalistallani olevia juttuja ei pistänyt silmään (täydellinen valkoinen huitula on osoittautunut mahdottomaksi löytää). Yhdet kivat, töihin passelit ja yllättävän mukavat ballerinat jätin harkintaan, sillä en niitä raskinut saman tien ruveta ostelemaan. Yleensä ballerinat tuntuvat yhtä mukavilta kuin koiran rakentamalla vinkulelujen ja tennispallojen miinakentällä möyriminen, mutta testailemani yksilöt olivat jopa kenties kävely- ja käyttöystävälliset. 


Nätti emäntä tuo pesäpallopitäjän kasvatti. Olisipa minullakin edes joskus viitseliäisyyttä sutia naamalleni muuta kuin ripsiväriä ja vaikkapa leikitellä kynsilakoilla, vaan kosmetiikka-asioissa olen patalaiska. Mari sentään jaksaa edustaa fiininä. 


Eilen kävimme taas pienellä porukalla kartoittamassa Varsinais-Suomen laavutilannetta ja seikkailemassa kalliolohkareiden keskellä. Retkikunnan pohjoisedustus ehti haaveilla jo hiihtokeleistä rakeiden ja rännän ropistessa vuorotellen niskaan. Maisema oli hetken aikaa kovin kaunis, kun valkoinen ja pehmeä hutturäntä yritti maahan kiinnittyä, mutta ei se kauan keväisessä Turussa harmikseni viihtynyt. Räntäisiä retkikertomuksia on tulossa ehkäpä ensi viikolla. 

Kotisohvakiekkoilijaa on hemmoteltu kuluneella viikolla; SM-liigan finaalisarjan lisäksi olen seurannut maajoukkueen harjoitusotteluja Tsekkiä vastaan sekä tietysti alle 18-vuotiaiden MM-kisoja. Rapakon takanakin on kutkuttavat ajat menossa, joten viettäisin mieluusti vaikka koko päivän jääkiekkomaailman tapahtumia seuraten, jos se suinkin olisi mahdollista. Kevät on joka vuosi penkkiurheilevan lätkähörhön unelma-aikaa. 

Takana on todella mukava viikko ja mikä parasta, vielä on yksi vapaapäivä edessä ennen uuden viikon koittoa. Sunnuntain kunniaksi meille on tulossa vieraita kylään, joten minulla on mitä mainioin tekosyy leipoa jotain pöytään, mutta ensin saa jääkiekkohuuma vallata pienen pirttimme. Ehkäpä myös otsikkoon päätynyttä albumia voisi pitkästä aikaa kuunnella (kyseessähän on tietenkin Don Huonojen loistelias kokoelma).

Kuinka sunnuntai on otettu vastaan muualla?

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Olennaisia huomioita

Paljon on maailmankaikkeudessa pieniä suuria asioita, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat keskiarvoisen pituusmitan alle jäävää kulkijaa. Kolmen ässän muodostaman tehotrion toilailut ja idiotismit toki ovat hämmästyslistan kärkipäässä, mutta muutama muukin juttu on niin hyvässä kuin pahassa viime aikoina herättänyt hitaasti raksuttavassa päässä ajatusten poukkoilua aivopoimusta toiseen. Siis, varautukaa kokemaan tajunnanräjäyttäviä ahaa-elämyksiä ja äärimmäisen suuria havaintoja!


Ylen dokumentin perusteella väitän, että Siperiaan kulkevat junat ovat paremmassa kunnossa kuin Helsingistä Kolariin suunnatut puksuttimet. Dokumentti käsittelee pohjoiskorealaisten olosuhteita Siperian pakkotyöleireillä. 

Nykymuoti on rumaa. En ole edelleenkään päässyt kärryille ihmisistä, joiden mielestä on loogista kääriä housujen lahkeet ja vetaista jalkoihin matalavartiset tennarit, jolloin nilkat jäävät täysin paljaiksi. Kesällä moinen ilmiö on toki varsin järkeenkäypä ilmiö, mutta varhaiskeväällä tai jopa talvella vapaaehtoinen räpylöiden verenkierron pysäyttäminen tuntuu aika vajaaälyiseltä touhulta.

En tajua pilottitakkien hienoutta. Minun puolestani pilottirumilukset olisivat voineet hautautua napapaitojen, tatuointikorujen ja tiukkojen ribbitoppien kanssa 90-luvun muistolootaan ikuisiksi ajoiksi. Mitä hienoa on vaatekappaleessa, joka ei sovi kenellekään muulle kuin Kummeli-hahmolle? Pilottitakki on ruma, vaikka kuinka pikkumustan takin alle sujauttaisi, ja silloinpa vasta ruma asukokonaisuus onkin.

Meidän huushollissamme on loikkiva tiikeri, piilotettu jaguaari.


Niki Juusela on saanut selostusrepertuaariinsa uusia ilmauksia. Viitasusi on saanut astua syrjään, ja tilalle on tullut kauramoottori. En enää muista, minkälaisesta kauramoottorista onkaan kyse ja missä tilanteessa sitä on sopiva käyttää, mutta epäilemättä seuraavan viiden vuoden ajan Juusela hyötykäyttää neronleimaustaan yhtä taajaan kuin minä hoen metsäplänttiä upeaksi ja ainutlaatuiseksi. 

Yhden suosikkipuolustajani, Topi Jaakolan, partatilanne on nykyään varsin karvainen. Siis varsin karvainen. Todiste löytyy täältä. Saman osoitteen kanssani jakavan partahemmon mukaan Jaakolan viritelmä on ihan hyvä, mutta toistaiseksi parrakkaampi puoliskoni on sentään malttanut pitää karvastonsa kurissa, eikä ole ruvennut Ylen miljoonan linnunpöntön kampanjoinnin innoittamana kasvattamaan naamaansa harakalle pesimäpaikkaa. Näin epäilen Jaakolan tehneen. 

Joku on päätynyt lukemaan blogiani googletettamalla jenkin kanssa maihin nousen Hankoon. Olen tästä ylpeä: koen viimein saavuttaneeni elämässäni jotain hienoa. Googlettaja ei tosin tainnut löytää täysin vastinetta hakemalleen, joten tässäpä kertauksena espoolaisen Alexin musiikkitoive luontoiltaan: 


Jenkin kanssa maihinnousemisesta puheen ollen maailmassa ei ole enää tolkkua Noin viikon uutisten jäätyä tauolle ja YleLeaksin lopetuspäätöksen pellahtaessa ilmoille. Miksi hyvät ohjelmat tyrkätään sivuun, ja katsojat jätetään julmasti temptation idioottien, kauhujen poikamiehien ja unelmatorttuvävyjen armoille? Katsooko joku oikeasti moisia ohjelmia? 


Onnittelen itseäni terävistä havainnoista.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Laulut, jotka tekevät kevään

Maailmassa on olemassa lauluja, jotka miellän sidonnaisiksi tiettyihin vuodenaikoihin. Syksyllä sieluni halajaa mahtipontisia ja jopa melodramaattisia melodioita siinä missä kevättä ja kesää kohden kaipaan lauluilta hyvien sävellysten ja lyriikoiden lisäksi toiveikkuutta. Suurimmaksi osaksi musiikkimakuni koostuu suhteellisen mollivoittoisista sävelkuluista, mutta valonmäärän lisääntyessä jopa paatunut mörrimöykky, jonka sydän sykkii synkistelylle ja rokkirymistelylle, rupeaa kulkemaan ehkä hivenen vähemmän kulmat rytyssä. Kevätauringon voima on verraton.


Massive Attack: Unfnished Sympathy

Unfinished Sympathy on upeiden elementtien muodostama uskomattoman upea kokonaisuus. Vaikka laulu on jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan maailmassa soinut, tuntuu se jokaisella kuuntelukerralla tuoreelta. Shara Nelsonin sydänjuurista asti kumpuava, haavoittuvainen laulu yhdistettynä viulun herkkyyteen saavat ihon välittömästi kananlihalle ja herkän naisen silmäkulmat kostumaan. Laulu on yhtä aikaa yksinkertaisella kaavalla etenevä, mutta hienoja yksityiskohtia ja oivalluksia tulvillaan. Sanat ovat oikeastaan aika surulliset  olen ajatellut laulun kertojan kuvaavan saavuttamatonta ihastuksen tai rakkauden kohdetta  mutta ainakin itselleni laulu huokuu toivoa. Video kaikessa yksinkertaisudessaan sopii täydellisesti laulun tunnelmaan.

Mitä on kauneus? Unfinished Sympathy on ainakin yksi kauneuden ilmenemismuoto.  



The Verve: Bittersweet Symphony

Bittersweet Symphony sopii Massive Attackin jatkoksi, sillä lauluun laadittu video on kunnianosoitus Unfinished Sympathyn vastaavalle. Minulla on jonkinmoinen fiksaatio jousisoittimiin, ja the The Verve on viulua vinguttanut junttiin vetoavalla tavalla. Lyriikat eivät välttämättä kevätonnea ole tulvillaan; jos laulu alkaa sanoilla

'Cause it's a bittersweet symphony, this life
Try to make ends meet 
You're a slave to money then you die,

ei kovin onnellisesta maailmasta voi Richard Ashcroftin väittää runoilevan. Sanoituspuolella ei siis kovinkaan iloisissa tunnelmissa hilluta, mutta jotenkin olen onnistunut kaivamaan laulusta positiivisen latauksen. Melodia suorastaan huutaa kevättä.



Coldplay: Clocks (ja In My Place)

Mun sy-sy-sydämessä o-on kolonen ja brittipoppirokki täyttää sen. Kevät ei voi saapua ennen kuin olen saanut luukuttaa kahta Coldplayn klassikkoa; Clocks ja In My Place soljuvat eteen päin yhtä viehättävästi kuin kevätpuro sammalmättäiden keskellä. Clocks tuo minulle mieleen aurinkoisen kevätpäivän kotikonnuillani, joten laulun kuullessani sydämeni valtaa hetkeksi kaiho päästä tuttuja kairoja kulkemaan. Coldplay on yhtye, johon suhtaudun jokseenkin ristiriitaisesti, mutta yhtyeen toinen albumi, A Rush of Blood to the Head, on kokonaisvaltainen mestariteos, jonka kappaleet ovat kutkuttavan monitulkintaisia ja -uloitteisia. Viulun vingutuksen ohella piano on instrumentti, joka hyvin soitettuna saa hymyn levittäytymään vasemmasta korvanipukastani oikeaan.



Disco Ensemble: Second Soul

Disco Ensemble on loistava yhtye, jonka loistavista lauluista ehkä loistavin on Second Soul. Tässä laulussa on toivoa ja hyvää tunnelmaa, ja mainittakoon lisäksi, että Ensemble on luvattoman hyvä keikkabändi; yksi elämäni parhaimmista keikkaelämyksistä on muutaman vuoden takainen Ensemblen keikka nykyään jo maailmankirjoista kadonneella Turun Klubilla. Koko bändi esiintyi suurella tunteella, heittäytyi musiikin vietäväksi, soitti sanoinkuvaamattoman taidokkaasti ja otti yleisön haltuunsa.


Apocalyptica: Farewell

Farewell on teos, joka on kulkenut yhtenä voimalaulunani monenlaisessa tilanteessa; olen joutunut hyvästelemään tärkeitä ihmisiä (ja piskejä), mutta toisaalta vahva sävellys on toiminut myös ilon hetkinä ja silloin, kun olen uhkunut voitonriemua tai tarponut lenkkipolulla. Farewell herättää voimakkaita tunteita ja toisinaan vähän vollaamista, mutta toisaalta reilun viiden minuutin aikana minussa herää vahva luotto tulevaan. Koska kevät on uuden alun ja toiveikkuuden  symboli (ainakin minulle), on Farewell erityisesti kyseiseen vuodenaikaan erinomaisesti sopiva, joskin kyllä laulu stereoista raikaa muutoinkin. Varsinkin keväällä. 


(Jos tässä vaiheessa joku alkaa epäillä minun olevan vähän yliherkkä epämääräinen hiippari, niin se pitää täysin paikkaansa.)

Muutama muukin kipale ansaitsee kohotuksen kevään tuojaksi. Esimerkiksi Ginger Ninjan Bone Break Metal on salakavalasti koukuttava korvamato, ja Better than Love Hurtsin tuotannosta on taianomainen. Lista taitaa olla loputon, joten lienee syytä päättää laululitaniat ajoissa. 

Nyt kun listaa katselen, eivät lyriikoiden perusteella laulut välttämättä kevään ilosanomaa tihku, mutta olisihan se nyt ennenkuulumatonta, jos rupeaisin hehkuttamaan liian iloisia renkutuksia. Rajansa nyt kaikella kevätpörriäisenä pyörimiselläkin. 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Rebecca Minkoff Amorous Satchel



Etsiskelin tovin keskikokoista vaaleaa laukkua, joka sopisi vähän jokaiseen vuodenaikaan ja monenlaiseen asuun, ja joka ei kokoluokaltaan olisi määriteltävissä valtamerialukseksi. Ulkomuodoltaan laukku saisi olla suht siisti olematta kuitenkaan liian tylsän virallinen. 

Koska maailmassa on jo riittävästi materiaa, päätin seuraavan laukkuni hommata käytettynä: kauniita ja vähän käytettyjä laukkuja on jo planeetallamme tehty riittävästi. Kurkistin silloin tällöin nettihuutokauppojen ja muiden käytettyjä asusteita myyvien nettipaikkojen valikoimia ja huvin vuoksi myös uutuusmallejakin vertailupohjaksi kyyläsin, mutta silmiini ei osunut juuri oikeanlaista yksilöä. En halunnut ostaa veskaa laukkutrokarilta tai myyjiltä, jotka kehuskelivat omistavansa ehtymättömän laukkukokoelman ja myyvänsä silmät soikeina käyttämättömiksi jääneet vanhat pois uuden tilalta. Kertakäyttökulttuuri on yksi maailmanaikamme idioottimaisimmista keksinnöistä. 

Vaikka monenlaista nättiä väskyä silmiini osui, olin varautunut metsästysprosessini kestävän kuukausia tai jopa vuosia, vaan sitten tärppäsi: löysin koko lailla täydellisen Rebecca Minkoffin veskan. Muutaman päivän ajan kyttäsin laukkua, ja vähitellen päivät vaihtuivat viikkomuotoon. Eräänä iltana mies kysäisi minulta, mitä mahdan niin tarkkaavaisesti tietokoneen ääressä puuhailla, ja vastattuani miettiväni Minkoffin väskyä, oli mösjöön reaktio unohtumaton. "Et sä kyllä sitä miettiny oo, vaan kuolannu", totesi armaani. Me emme (onneksi) jaa samanlaista kiinnostusta naisten laukkuihin. 


Aikani huntsittuani päätin ostaa laukun, ja niin on Rebecca Minkoffin Amorous Satchel sävyssä bisquit luokseni tiensä löytänyt. Olemme rauhassa tutustuneet toisiimme ja todenneet, että hyvin tulemme juttuun. 



Minkoffin laukut ovat mielestäni suurimmaksi osaksi todella kauniita, joskin kaikkein hapsuisimmat ja rönsyilevimmät jätän mieluusti rohkeammille pukeutujille. Suutari pysyköön lestissään ja minä tylsällä klassisella linjalla. Amorous ei ole unettavan tylsäksi laskettavissa, vaan se on sopivan naisellinen olematta kuitenkaan liian söpö tai turhalla krumeluurilla kuorrutettu. 

Väri on suhteellisen kellertävä. Ennen ostopäätöstä pohdin, mihin erikoisen sävyisen veskan saa yhdistettyä, mutta siekailematta olen käyttänyt minkoffiani vähän jos vaikka minkälaisen asukokonaisuuden kanssa. Oikeastaan väri on osoittautunut kameleontiksi, sillä valosta riippuen väri vaihtelee keltaisesta jopa viileään beigeen (ovela veska). Materiaali on saffiano-nahkaa, joten helposti putsattavaa ja siistinä pidettävää laukkua ei vaaleasta ja arasta väristään huolimatta tarvitse vaalia neljän seinän sisällä, vaan olen käyttänyt sitä surutta ja varomatta pitkin maita ja mantuja köpötellesäni. Kun pientä osumaa tai tahroja on ilmennyt, sillä kolhuja kolho nainen jatkuvasti kerää, olen nihkeällä rätillä tai vain sormin hinkkaamalla saanut pinnan taas siistiksi. 


Minkoff on kokonsa puolesta kätevä. Kovinkaan isoja asiakirjoja se ei uumeniinsa nielaise, mutta esimerkiksi kalenterin, lompakon, vesipullon, eväsrasian, järkkärin ja erinäistä pikkusälää se suvaitsee heittämällä kyytiinsä ottaa. Ei minun toki välttämättä aivan joka päivä koko omaisuuttani tarvitse laukkuun survaista, mutta onhan se kiva tietää, että laukkuun mahtuu tavaraa. Amorous ei kuitenkaan ole liian iso, vaan se sopii vähemmän raamikkaalle ja lyhyehkölle ruholle mainiosti. Minä kannan laukkua, ei toisin päin.

Yleensä suosin laukkuja, joissa on vetoketjullinen pikkutasku ulkopuolella, mutta Minkoffissa moista ei ole. Se ei ole tosin elämistä hidastanut, sillä sisäpuolella on keskiosassa sangen kätevä isompi vetoketjulla suljettava tasku, ja reunoillekin on lisätty pikkutaskuja, joista yhdessä on vetoketju. Tykkään pitää tavarat edes jonkinlaisessa järjestyksessä veskankin sisällä, joten lajitteluosio on erinomianen keksintö. 

Toki pikkutarkkuuteen taipuvainen ihmissielu on havainnut pari kehitettävää juttua. Ensinnäkin magneettikiinnityksen kestävyys arveluttaa. Laukku pysyy kyllä tukevasti kiinni, eivätkä roinat pääse tursuamaan yli äyräiden, mutta vetoketjukiinnitys olisi turvallisempi. Olen myös huomannut, että laukun sivureunoja koristavat vetoketjut tekevät reunat hivenen muhkuraisiksi, mikä ei toki suurin murhe maailmassa ole. 

Kaiken kaikkiaan Rebecca Minkoffin Amorous on vastannut toiveitani pienistä huomioista huolimatta. Laukun valmistus ainakin bisquit- sävyssä on käsittääkseni jo lopetettu, mutta jos hyppysiinsä sattuu veskan saamaan, ei varmasti höntimpi satsaus ole. 

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Meri-Teijon rinteet ja kylämaisema



Samalla kerralla, kun Teijon kansallispuiston maisemissa kiertelimme, harjoitimme vähän maaseutumatkailua. Körötimme Mathidedalin idyllisen ruukkikylän läpi, muttemme pysähtyneet niin pitkäksi aikaa, että olisimme kuvia ennättänyt ruveta räpsimään. Kauniilta kylä kuitenkin nopeasti katsottuna vaikutti, joten kesällä kenties käymme porukalla tutkimassa paremmin kylän saloja. Teijon kylillä sen sijaan vähän kävimme tunnelmaa haistelemassa ja historiallisten pytinkien kauneutta toljaamassa. Teijon löytää parikymmentä kilometriä Salosta lounaaseen ja muutamaa kilometriä vähemmän Perniön kirkonkylältä luoteeseen.

Varsinais-Suomen vuoden kylä vuosimallia 2010 ja koko Suomen vuoden kyläksi vuotta myöhemmin julistettu Teijon alue sijaitsee aivan meren tuntumassa jylhien kallioiden ja idyllisen peltomaiseman puristuksissa. Kaiken kaikkiaan alueella on neljä kylää, joiden kulmilla ei historian havinalta voi välttyä; Mathildedalin idyllinen kylä sijaitsee eteläisimpänä, Mutainen pohjoisimpana, ja väliin mahtuvat Kirjakkalan ja Teijon kylät. Metropolin lukemiin ei Teijon alue asukasmäärältään yllä - muutama sata vakituista asukasta tienoilla kulkee - mutta Teijon Alueen Kyläyhdistys pitää vireästi huolta kylistä. 


Historia suorastaan hyppii turistin niskaan, kun kylien katuja tallaa. Teijon kylää komistaa 1700-luvulta peräisin oleva kartano, ja vanhaa arkkitehtuuria on säilynyt laajalle levinneestä Turun taudista huolimatta; mutkittelevien teiden varsilla puiset, värikkäät talot kilpailevat loistokkuudessa meren kanssa. Museovirasto on luokitellut Mathildedalin ja Teijon ruukkikylät valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi. 

Yksi alueen upeimmista nähtävyyksistä on Teijon omintakeinen kirkko, jonka vivahteikas historia vastaa upeaa, kiinalaista pagodia henkivää ulkomuotoa. Koska ruukinpatruna Robert Bremerin povaamaa vedenpaisumusta ei koskaan kylille ilmestynyt, päätti heppu rakennuttaa kiitollisuutta tursuten kokonaisen kirkon vuonna 1829. Suomen pienin kivikirkko on kokenut monenlaista kummallista viimeisten vuosikymmenten varrella; vuonna 1972 hurja tulipalo riehui sen verran voimakkaasti, että kirkon puiset rakenteet tuhoutuivat ja tornikello mätkähti suoraan pääoven eteen. Kirkko saatiin kunnostettua, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin, tarkemmin sanottuna vuonna 1999, kirkko ajautui konkurssihuutokaupattavaksi. Seurakunta sai rakennuksen haltuunsa, ja samana vuonna ympöäristöministeriö julkaisi kirkon ja pihamaalla nököttävän viljasiilon säilytettävksi kulttuuriperintökohteeksi. Kirkko kärsi vesivaurioista vuonna 2006, ja vain kolme vuotta myöhemmin kirkon rakenteiden havaittiin kärsineen niin pahasti tuhoa, että entisöinti oli edessä. Talkoovoimin kirkko saatiin kuntoon, ja nykyään kunnostettu kirkko on kyläläisten käytössä. Kirkosta tietoa löytyy esimerkiksi täältä



Huhtiyökkönenkin oli tykästynyt kirkkorakennukseen. Siinä se seinällä nökötti piittaamatta kameran kanssa suhaavasta tolvanasta. 


Teijon rautaruukin alkuvaiheet ulottuvat vuoteen 1686 siinä missä Mathildedalin ruuki pistettiin käyntiin vuonna 1852. Teollisuus on nykyäänkin vahvasti osa kylämiljöötä, sillä 1960-luvulta peräisin oleva telakka on yhä toiminnassa. 

Teijon etymologiasta lienee monenlaista tarinaa, mutta täysin varmaa tietoa ei ilmeisesti ole kylän nimestä jälkipolville jäänyt. Vanhoissa teksteissä aluetta on esimerkiksi kutsuttu Tyköksi, jonka on ajateltu viittaavan esimerkiksi ruotsalaisittain kangassaareen. Vastavuoroisesti on pohdittu, että Tykö viittaa tyhjään (Tyhjjoki eli oletettavasti Tyhjäjoki). Tieto on napsaistu Teijon kirkko- sivulta



Aivan Teijon historiallisen kylän tuntumasta löytyvät Meri-Teijon vapaa-ajankeskuksen laskettelurinteet, jotka reissupoppoomme intohimoisimman laskettelijan (se en, hyvänen aika sentään, ole minä, vaan rinteeseen mieluusti liimaantuva serkkuni) mielestä vaikuttivat aivan siedettäviltä ja laskettavilta. 

Rinteiden lisäksi tekemistä piisaa vaikkapa rinneautoilun parissa, ja golf-ratakin löytyy aivan piskuisen laskettelunyppylän juurelta. Tai sitten voi vain parkkeerata pehvaosastonsa maahan ja nauttia avautuvasta merimaisemasta ja viheriästä maailmasta. 



Mies harjoitti laskettelua ilman lasketteluvälineitä, mutta hieno v-tyylinen auraus oli lopputuloksena. 



Jos mukavalle päiväretkelle halajaa, löytyy monenlaista katseltavaa ja puuhastelua Teijon alueelta. Luontoa kansallispuiston syleilyssä, rinteiden letkeää tunnelmaa, kaunista arkkitehtuuria ja erityisen paljon historian rattaiden pyörintää on Teijossa havaittavissa. Niin miellyttävä ja mielikuvitusta villiin vyöryyn pistävä paikka on kyseessä, että kesällä täytyy reissu ottaa uusiksi.

Tietoa kyläalueista löytää Teijon sivuiltaKyläyhdistyksen sivuilta, Meri-Teijosta ja tietenkin Wikipediasta.