tiistai 31. toukokuuta 2016

Vaihtoehtoista kesämusiikkia

Kun korvakäytäviä pitkin kiirii tästä kesä voi alkaa ja jostain suunnasta eetteriin pamahtaa täältä tulee hauki, ei mieleni täyty autuaasta kesäfiiliksestä, vaan lähinnä haluan kaivautua jonnekin äänieristettyyn kopperoon, jonne kavalat hermoärsykkeet eivät yllä. Kesällä (ja muulloinkin) kuuntelen radiorenkutusten sijaan vähän muunlaista musiikkia.

Olen viime aikoina toistanut ja toistanut ja ehkä vähän toistanut muutamaa ruotsalaisperäistä kipaletta, jotka jäävät korvamadon tavoin soimaan päähän. Kyllä vaan ruotsalaiset osaavat tehdä tarttuvaa musiikkia. Osaavat länsinaapurimme myös jäädyttää vastustajan pelin johtoasemassa pelaamalla äärimmäisen tylsää junttaamispeliä.


Royal Republic: She's Not Your Baby

Ruotsalaisen Royal Republicin Baby on loistava laulu kuunneltavaksi esimerkiksi lenkillä tai hyvän mielen kohottajana. Lyriikat eivät vaadi aivotyöskentelyä, mutta eritoten kesäaikana suoraviivainen rokki toimii, ja Adam Grahn murisee aika kivasti. Jos olisin vasta kortin saanut pojankloppi, jolla olisi allaan Toyota Corolla vuosimallia '95 karvanoppineen ja wunderbaumeineen, ajelisin pitkin kylänraittia autoa isommat poppivehkeet täristen ja luu ikkunasta vilkkuen. Royal Republicin tuotannosta voisi poimia useamman kipaleen kesätunnelmaa nostattamaan, sillä orkesterin musiikki passaa kesään yhtä tiiviisti kuin hyvä jätski pötsiin. Baby on täydellinen kesäbiisi 2016. 


Ghost (BC): From the Pinnacle to the Pit

Olen noin vuoden jälkijunassa, mutta Ghostin From the Pinnacle to the Pit on aika mahtava. Yhtyeen tarkoitusperistä ja sanoituksista voi olla monta mieltä (minä tulkitsen lyriikat lähinnä parodiana,, sivuutan kyseenalaisuudet ja keskityn jouhevasti soljuvaan melodiakulkuun), mutta hyvä biisi on ja se riittää minulle. Radiosoittoa saanut He is on sekin aika tyylikästä ruotsalaista rokkia. Myönnän, että minulla on ehkä vähän outo musiikkimaku. 


Ruotsissa osataan tehdä kelvollista musiikkia, mutta kyllä suomalainen rokkiosaaminen on loistavassa kuosissa.


Diablo: Prince of the Machine

Jos rokki voi olla kaunista, ei tästä enää kauniimmaksi voi laulu mennä. Yksi parhaimmista keikoista, jonka elämäni aikana olen kokenut, on juurikin Diablon keikka Logomossa viime vuoden marraskuussa. Esityksestä olen pöpissyt täällä


Von Hertzen Brothers: Disciple of the Sun

Selvästi kesämusiikkia, koska laulun nimessä on maininta auringosta. Muutenkin von Hertzenin veljeskatraan musiikki passaa kesään, mutta erityisen hyvin yhtyeen musiikki toimii keväällä, syksyllä sekä talvella. Yhtye on mahtava keikkabändi, mutta kotosallakin upeat melodiat ja kiehtovat lyriikat kolahtavat yhtä tehokkaasti kuin kömpelön naisen polvi olohuoneen sohva-arkun terävintä kulmaa vasten.



Don Huonot: Leijailtiin

Leijailtiin on mitä kaunein ja haikein laulu, josta mieleeni tulevat ajat, kun tapasin mieheni: elin aika onnellisessa kuplassa ja leijailin. Vaikka syksyn kirpeästä tuoksusta Kalle Ahola laulaa, tunnen laulua kuunnellessani elokuisen tuulen hellän sivelyn ja melkein haistan loppukesän pehmeät tuoksut.


Minulle kesä on yhtä kuin rokki. Millaista musiikkia te kuuntelette kesäisin?

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Arkea pakoon Karhukaupunkiin

Olen tainnut koko kevään ajan toistaa itseäni ja hokea, kuinka kiire meinaa hyökätä arkipäivisin kimppuuni. En ole edelleenkään onnistunut tunkemaan lisätunteja vuorokauteen, joten arjen pyörittäminen on välillä melkoista sumplimista. Pitäisi töiden ohella liikkua, huolehtia piskistä, pyhittää aikaa armaalleni, jutella ystävien kanssa, laittaa ruokaa, siivota, käydä kaupassa, vahdata urheilua telkkarista, blogata ja kommentoida muiden bloggaajien postauksia. Mistä oikein saa revittyä aikaa kaikelle? Toistaiseksi olen nipistänyt aikaa uniajasta, mikä on oikein nerokasta. Vähäunisuus yhdistettynä kiireiseen työhön ja vallitsevaan ilmanalaan, joka tällä hetkellä muistuttaa sademetsien nihkeää kuumuutta, varsin mainio veto. 

Olen varmasti todennut aiemminkin, että olen todella lahjakas suorittaja. Vaikka univelkaa kertyisi, suoritan väen vängällä aloittamani hommat loppuun asti vaikka verenmaku suussa, mutta jossain vaiheessa unettomuus kostautuu ja suorittamisvimman syrjäyttävät flegmaattinen lahnaolo ynnä sokerihampaan kolotus. Yleensä pystyn syömään herkkuja kohtuudella, mutta viime aikoina varsinkin jäätelö ja karkkipuoli on maittanut luvattoman paljon, ja mässytyksen seurauksena olo on hyvin nuutunut. Onneksi mies on ollut kiva; hän on väsännyt väsyneelle emännälle sapuskaa ja huolehtinut kodin järjestyksestä. Hän myös eräänä iltana ehdotti, että jättäisimme viikonlopun kunniaksi Turun tomut taaksemme ja piipahtaisimme Porissa ihan seku vain



(On tainnut kirjoitusvirhe päästä ikkunaan. Eikö olisikin paljon tyylikkäämpää, jos patasydämen sijaan ikkunassa olisi maininta routasydämestä?) 


Niinpä hyppäsimme lauantaiaamuna bussin kyytiin ja rupesimme turisteiksi. En ole koskaan aiemmin käynyt Karhukaupungissa, joten oli ihan syytäkin käydä aistimassa kaupungin tunnelmaa. Kunnon turistien tavoin kävimme tarkastamassa kaupungin tärkeimmät paikalliset nähtävyydet, kuten Isomäen Areenan ja stadionin, mutta löysimme myös hienoja puita, söpöjä kääpiä ja pari hienoa pytinkiä, joista on luvassa ensi viikolla lisää sepustusta. Pori ansaitsee kokonaan oman postauksensa. 

Vaikka olimme vain yhden päivän kotimaisemista muilla mailla vierahilla, oli pieni tutkimusretki uusiin maisemiin varsin virkistävä. Arki kun pakkaa töistä selviämisen ja kotijuttujen hoitamisen ohella olemaan vallan koirankakan tuoksuinen ja pyörimään karvaturrin lenkityksen ja viihdyttämisen ympärillä, on ihan hyvä tehdä välillä jotain ihan vain kahdestaan. Tosin murinamustia oli aikamoinen ikävä. 

Iltasella sohvalla röhnötti kaksi väsynyttä mutta tyytyväistä matkaajaa, jotka jaksoivat nippa nappa pistää töllöttimen päälle ja katsoa Sergio Ramosta. Tai oikeastaan minä katsoin Sergiota, maailman kenties parhainta jalkapalloilijaa, mies jalkkista. Finaali oli kyllä sangen kutkuttavaa katsottavaa ja nostatti kisakuumeen kattoon, sillä enää on vain parisen viikkoa jäljellä jalkapallon EM-kisojen alkamiseen. Vuosi 2016 on kyllä penkkiurheilijan unelmavuosi; on Rion olympialaiset, jalkkiksen ja myös yleisurheilun EM-kisat, jääkiekossa World Cup ja niin edelleen. 

Tänään olen jo painellut juoksulenkillä ja nostellut puntteja, mutta seuraavaksi aion rapsuttaa rekkua, syödä fiksusti ja nauttia vapaapäivästä. Uudesta viikosta on tulossa takuuvarmasti hoppupainotteinen, mutta juuri nyt en aio murehtia muuta kuin sitä, etten ole vielä osannut päättää, toivonko mieluummin Joonas Donskoin vai Olli Määtän kantavan kesällä kourissaan Stanley Cupia. 

lauantai 28. toukokuuta 2016

Luonnon löytämistä




Olen tällä viikolla laukonut mielipiteitäni niin jääkiekon kuin vaatehömpän saralla, mutta yksi seikka on lisättävä mielensä pahoittavan hormonihaukan käpätyksen kohteeksi. Löydä luontosi on ohjelma, joka on ihmetyttänyt minua kovasti. Asiapitoisia ja hyviä luonto-ohjelmia tehnyt Yle on päättänyt lähteä median viihteellistymiseen mukaan ja tuloksena on höpsö ohjelma, jota kuvaillaan seuraavasti (teksti napattu Ylen ohjelmaoppaasta):

Viihdettä luonnosta. Suora ulkoilmalähetys, joka herättää luontosuhteesi uudelleen eloon. Mukana mm. Kummelit, Pirkka-Pekka Petelius, Semmarit, Aurora ja Saimi Hoyer. Juontajina Viivi Pumpanen ja Kimmo Ohtonen. 

Että mitähän just sitä itteänsä! Mitenköhän mahdollisesti Semmarit tai hihittelevä Viivi Pumpanen herättävät luontosuhteeni henkiin? Onko nykyihminen todella niin kaupungistunut ja betonipossuksi muuttunut, että luontosuhdetta pitää erikseen maanitella hereille ja vieläpä hömppäviihteen voimin? Leipää ja sirkushuveja kaipaavalle ihmiskunnalle ei näytä riittävän se, että ihan vaan ulko-oven aukaisemalla voi uinuvaa luontosuhdettaan kaivaa esiin eikä siihen mitään sen kummempaa ohjelmaa, vouhotuksia tai trendihörhötyksiä, kuten polkujuoksuja, tarvitse keksiä. Talviturkkihaasteesta, jota Yle on vissiin instagramiin tunkenut, en jaksa edes aloittaa. Ei kai sentään ihan kaikkea tarvitse jakaa eikä kaikkiin hömpötyksiin lähteä mukaan.  

Viihteellistyneessä mediassa on jo moneen kertaan esitetty ohjelmia, joissa mässäillään pettämisellä, epärehellisyydellä, moraalin rajamailla haahuilulla ja epäonnistumisen toivomilla, joten sinällään ei pitäisi olla mikään yllätys, että luonnostakin valjastetaan viihteen näyttämö. Mistäköhän aiheesta seuraavaksi revitään viihdettä? Ihmiset, herätkää nyt betonibunkkereistanne todellisuuteen ja havainnoikaa mieluummin omin silmin maailman kauneutta. 




On oikeastaan jopa huolestuttavaa, että metsien, rämeiden, tuntureiden, kairojen, jokien ja järvien maassa kansakuntaa pitää kosiskella viihteen avittamana tykkäämään luonnossa liikkumisesta. Pitää tehdä ohjelma, jossa selvitetään, kuinka kiireisen ihmisen syke laskee ties kuinka monta pykälää, kun menee metsään. Hankitaan julkkiksia selittämään, kuinka voimaannuttava kokemus on lontsia sienimetsällä. Eikö pitäisi olla ihan itsestäänselvä asia, että luontoon hakeutuminen on ihmiselle kaikin puolin hyvä juttu ja jopa ominainen piirre?

Ihminen pyrkii tekemään itsestään luonnon hallitisjan, mutta oikeasti ihminen on vain mitättömän pieni osa maailmaa. Siksi luontoa on hönttiä ruveta viihteellistämään, sillä ei se taivu ihmisen tahdon alaiseksi. Luontoa pitää kunnioittaa ja arvostaa. Lisäksi on muistettava, että luonto on ihmistä suurempi ilmiö.

On mahtavaa, että tällä hetkellä metsähiippailu on noussut jopa trendikkääksi ilmiöksi ja (sosiaalisessa) mediassa löytyy yhä enemmän metsäaiheista turinaa. Luonto löytyy kuitenkin ympäristöstä, ei telkkarista tai instagramista. Luonto on kaikkialla, mutta ihminen ei luontoa hallitse eikä varsinkaan ole maailman napa. 


Kiitos ja anteeksi. Ensi viikolla en kiihkoile, mutta teidän mielipiteitänne niin luonnosta kuin vaikkapa viihteellistyvästä mediasta haluaisin mielelläni kuulla. 

torstai 26. toukokuuta 2016

Arkea ja pesäpalloa


Olen pikku hiljaa alkanut valmstautua siihen, että rytinällä Suomen kamaralle saapuneesta kesästä tulee varsin eriskummallinen koitos. Jos sattuu kaveeraamaan pohjanmaalaisen kanssa, ei voi välttyä omituiselta ilmiöltä, jota pesäpalloksi kutsutaan. Olen pelottavan lyhyen ajan sisään päätynyt Marin seurassa jopa kahdesti pesiskatsomoon, ja suureksi yllätyksekseni olen välttynyt allergiaoireilta ja jopa toisinaan pitänyt inhoamaani lajia suhteellisen viihdyttävänä. Eilen Kupittaalla katsomon penkkejä kuluttaessamme koin jopa hetkellisesti oivaltavani pieiä yksityiskohtia pelin etenemseen liittyen, kuten milloin lyöjä pyrkii nakkaamaan pallon mahdollisimman pitkälle ja milloin puolestaan on pienen näpäytyksen paikka. 

Edelleen pelaajat mölysivät pahemmin kuin porohirvaat syysaikaan ja räpyläkädet nappasivat innokkaasti koppeja, vaan Marin hiukset loimusivat ilta-auringon valaisemina tulenpunaisina, ja minulla oli vatsa täynnä sapuskaa. Olimme ennen otteluseurantaa tankanneet elimistömme Arnoldsin ravinteikkailla smoothieilla ja minä innostuin armottoman nälkäisenä nappaamaan alkupalaksi bagelin. Olivat muuten maittavia kumpainenkin, joskin nälkätilasta johtuva vatsankurina oli Richterin astekolla karkeasti arvioituna seitsemän pinnassa eli varmasti jopa hernerokka olisi maistunut taivaalliselta. 

Marilla oli hieno horoskooppipaita. Oinas, merkeistä ylväin, on ainut horoskooppimerkki, jonka varmuudella tunnistan, joten siihen päätin luonnollisesti tarkentaa.



Kiertelimme vähän aikaa kaupoilla, ja minä kävin ostamassa kevyen lippiksen. Olen kyllästynyt lenkin, työmatkaveivaamisen tai retkipäivän päätteeksi nököttämään sohvalla pääkipuisena auringonpistoksen vuoksi. Olen varovaisesti pyöritellyt mielessäni lippiksen hankkimista jokaisena paahteisena päivän, joskaan puhtaasti turhamaisista syistä en ole tohtinut päähinettä hankkia. Lippis on katukuvasta päätellen nykyään jopa trendikäs kapistus, mutta itselleni päähineestä tulevat lähinnä mielikuvat varhaisnuoruuteni kulahtaneista kangasrietkuista, jotka oli pakko pistää päätä suojaamaan heinäpellolle tai muihin ulkoaskareisiin. Vaan nyt on nuoruusmuistoista huolimatta järki päässä ja lippis suojana auringonpistosta vastaan.

Oikeastaan alun perin sunnitelmissani oli käydä ostamassa kiehtovaa luettava tai lusmuta kirjastossa, mutta helteen uuvuttamat aivot eivät jaksaneet surrata tarpeeksi vauhdikkaasti eri opusten vertailuun. Kirja pitää valita hitaasti, huolellisesti ja nautiskellen, ei väsyneenä. Krjavinkkejä (etenkin englanniksi ja ruotsiksi) otetaan mieluusti vastaan.

Kotona odotti eräs tiiviisti mulkoileva pallopoika, joka kaipasi kohtuuttoman pitkään kotoa pois olleen rapsuttajan silityksiä. Kunhan maalmassa on riittävästi juustoa, rapsutuksia ja tennispalloja, on piski tyytyväinen. Kuuman kesäpäivän ja lenkkien väsyttämä hurtta malttoi pallottelun lomassa tuhista vähän aikaa sohvalla, joten sain napattua lähikuvia karvaisista varpaista.


Harjoittelin illalla ennen höyhensaarille loikkaamista Photoshopin käyttöä ja totesin, että me emme ole ystäviä saati edes asiallisissa väleissä. Joko kysenen kuvienkäsittelyohjelma päättää oma-aloitteisesti laittaa ruman paljon kontrastia tai lisätä värikylläisyyttä niin että silmin sattuu tai sitten kuvat jäävät valjuiksi (minun nakkisormeni tietenkään eivät säädä kuvia vinksin vonksin, vaan ohjelma itse). Harjoittelemalla onneksi uutta oppii tollokin, ja olen toiveikas, että hallitsen Photoshopin käytön ehkä joskus ensi vuosikymmenellä. 

Keskiviikko oli varsin raiikas tuulahdus arkeen. Ukkosta tosin kaipailen - eikös vesisadetta ja ukkosen pauhua ole povailtu tälle viikolle? 

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Sopivatko valkoiset farkut vain malleille?


Valkoiset farkut ovat samanaikaisesti monikäyttöiset ja kivat mutta toisaalta ne ovat vähän haastavat ainakin reisipainotteiselle naisihmiselle. Eikös tämä ole naisille kohdennetuissa medioissa tuttu hokema? Olen kyllästynyt etenkin naistenlehdissä esiintyviin opastuksiin, jotka kieltävät päärynävartaloisilta kaiken hauskan. Miksi ihmeessä pitäisi uskoa sihen, että on olemassa vain yksi ja ainoa vartaloihanne, johon jokaisen tulisi pyrkiä? 

Olin opiskeluaikoinani eräässä vaateliikkeessä töissä. Sattuipa kerran eräänä päivänä eräs naishenkilö tupsahtamaan putiikkiin lapsenlapselleen mekkoa ostamaan. Eri vaihtoehtoja esitellessäni nainen totesi muksun olevan varsin harteikas, mutta samaan hengenvetoon hän korosti, että mieluummin harteikas kuin paksu alavartalosta. Kommentti on jäänyt pyörimään mieleeni, vaikka noin pari vuosisataa on ehtinyt tapahtuneesta vierähtää. Vaan mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän kyseenalaistan keinotekoisia pukeutumisnormeja, jotka markkinavoimat ja naiset toisilleen luovat. Toki silloin tällöin (mieheni mukaan liian usein) koen suurta epätoivon tunnetta peilin edessä reisiäni toljotellessani, mutta loppujen lopuksi minulle riittää se, että olen terve ja elimistöni on valmistautunut hyvin mahdollista jääkautta varten. 

Muutenkin olen sitä mieltä, etteivät alhainen rasvaprosentti tai näkyvät vatsalihakset ole kumpainenkaan terveyden mittari. Minun pötsini ei ole vatsalihaksia nähnytkään, enkä todellakaan tähtää bikinikuntoon, mutta omasta mielestäni voin vallan hyvin ja olen terve. Pärjään, vaikka käsivarteni eivät ole pelkkää lihasta, enkä pituusmitaltani yllä edes keskimittaiseksi. Minulla on varmasti monen mielestä muuhun ruhooni nähden paksut reidet, mutta minun mielestäni ne ovat vahvat, ja ne jaksavat kuljettaa minua vauhdikkaasti eteen päin.

Niin että sori vaan, kaikki. Olen vähän alle 163- senttinen ja alavartalopainotteinen nainen, mutta käytän silti valkoisia farkkuja. Ja toivon kovasti, että maailma muuttuisi vähän järkevämmäksi ja ihmisten annettaisiin elää tyytyväisinä reisien tai vaikkapa maitorauhasten, käsivarsien saati pikkuvarpaan koosta ja väpättävistä vitosleuoista huolimatta. 



Pusero Dorothy Perkins
Farkut Pieces
Avokkaat Clarks (Tempt Appeal)
Laukku Rebecca Minkoff

Suurin haaste valkoisissa pöksyissä ei ole niinkään niiden potentiaalinen leventävä vaikutus, vaan lähinnä suuri sottapyttyilyn riski. Olen ihan käsittämättömän onneton sählä ja onnistun aina valkoisissa rytkyissä suhatessani vetaisemaan itseeni magneetin tavoin kaiken mahdollisen lähympäristöstä löytyvän lian, tuhrun ja epämääräisen mönjän. Vaihtoehtoisesti harrastan möys ahterini sihtaamista johonkin töhryyn tai sapuskan kaatamista niskaani. Taitoja nekin ovat.

Luonnollisesti asusteilla ja vaatekappaleilla voi näppärästi tasapainottaa asun luomaa muotokieltä, jos rohkenee pukemaan ylleen vartalotyypilleen naistenlehtien mukaan epäsopivan rytkyn. Vaalean beiget korkkarit ja kapeisiin harteisiin ryhtiä suova pusero loihtivat kummasti tappijalat pitemmiksi ja hartiat linjakkaiksi.


Mutta mitäs mielipiteitä valkoiset farkut herättävät? 

tiistai 24. toukokuuta 2016

Yhteenveto MM-kisoista

MM-kisat tulivat ja menivät, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tunkea kuvannollista lusikkaa pätemissoppaan ja tehdä luistimen terääkin terävämpi ynnä viiltävämpi yhteenveto päättyneestä kiekkopläjäyksestä. Koska mies on jo saanut tärykalvontulehduksen kuunneltuaan pari viikkoa kestänyttä jupinaani, joka luonnollisesti kaikkitietävyydestä kumpuavaa, suollan suuret aatokseni vielä kirjalliseen muotoon atk:n avustuksella. 

Kokonaisuutena Leijonat suoriutuivat turnauksesta hyvin, ja pelipaitaansa numeron 19 saanut herrasmies ansaitsee jopa erinomaisen arvosanan. Valmennusjohto oli laatinut kokonaisuutena aivan mainion ja moniulotteisen joukkueen, joka etenkin ratkaisupelejä kohti tuntui parantavan suorituksiaan ja pelaavan tunnollisesti viisikkona. Uudet tulokkaat saivat hienon alun maajoukkkueurilleen.

Sitä vaan en ymmärrä, miksi suomalaisittain harvinaisen hyvää hyökkäyspeliä tuottava joukkue pistetään sumputtamaan keskialueelle. Ei karvausta, ei kiekonriistoja, ei aktiivisuutta, Jalosen ja Rautakorven tiukka puolustussumputtaminen ja peruuttelusysteemi saattaa olla kaikessa tylsyydessään tehokasta ja toimivaa, kuten esimerkiksi sooloiluun taipuvaisia venäläisiä vastaan, mutta aika sielutonta hyökkäyspään taistelun kitkeminen on.

Finaalissa tuntui paikoitellen olevan jopa alivoimatunnelma; Suomen karvaus päättyi vastustajan siniviivalle, eivätkä hyökkääjät uskaltaneet varvastakaan viivan jännittävämmälle puolelle sihdata kanadalaisten pitäessä kiekkoa. Niinpä keskialueella ainut ratkaisu oli valuminen omalle puolustussiniviviivalle ja antaa jykevien kanadalaisten myllyttää pitkiä hyökkäyksiä sinivalkoisella alueella. Suomellakin toki oli pari potentiaalista paikkaa, joista ei kiekkoa saatu toimitettua oikeaan paikkaan, mutta välillä kävi mielessä, että peli-ilmeeltään Leijonalauma muistutti taistelevan sisusakin sijaan Kazakstania 1990-luvun loppupuolella. Koskinen piti Suomen ainakin näennäisesti mukana pelissä, ja puolustuspään ukkelit joutuivat uurastamaan niskat limassa. Pelkällä puolustuspelillä ei finaalipelissä voita kukaan muu kuin Ruotsi, joka turvaa muutaman maalin johtoasemaa. 

Mikko Koskinen
(Kuva)
Finaaliesitys oli etenkin hyökkäyksen kannalta varsin ponneton, mutta Kanada oli varautunut otteluun hyvillä eväillä. En välttämättä ole aggressiivisen pohjoisamerikkalaisen pelityylin ylin ystävä, mutta kyllä kanadalaisten aktiivinen ja ahnas kiekonhallinta ynnä -riisto olivat miellyttävää katseltavaa Suomen passiivisuuteen verrattuna. Röyhkeästi kiekon perässä kaikki ja kaiken tieltään runnovan Kanadan pelitaktiikka oli Suomelle arsenikkia tai ainakin laksatiivia. 

Hopea ei ole koskaan häpeä, varsinkaan jos selkeästi pelitaktillisesti ja asenteeltaan paremmin finaaliin valmistautunut joukkue voittaa. Näin penkkiurheilijan näkökulmasta hopea maittaa myös siksi, ettei Suomella ole jääkiekossa koskaan tarpeeksi mitaleja. Myönnän silti, että kahdeksas kakkossija tuntuu jo vähän iskulta vyön alle. Kanadalla tosin olisi kultaisia metallipyörylöitä vaikka muille jakaa. 

Kisat sujuivat passiivista finaalia lukuun ottamatta suhteellisen nousujohteisesti, ja joukkue noudatti viimeiseen asti valmennusjohdon pelikirjaa. Nuoret kiekkoheput tulivat hienosti mukaan aikuisten arvokisoihin. Hienoja taisteluja, maalivahtien venymisiä ja tyylikkäitä kuvioita mahtui joukkoon. Kaiken kaikkiaan hyvin siis Leijonat (ja tietenkin Kärppäläiset) pelasivat. Jos nyt kuitenkin seuraavalla kerralla hyökättäisiin, eikä ruvettaisi pelaamaan niin passiivisesti. 


Nyt onkin vähitellen aika aloittaa spekulointi World Cup- miehistön ja pelitaktiikan suhteen. 

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Luontohavaintoja ja liikuntaa



Äiti kyseli jo kutakuinkin kuukausi sitten, joko kesä on koittanut Turunmaalla. Vielä tuolloin totesin kevään kyllä ruvenneen vetelemään viimeisiään, mutta aivan kesäiseksi kuitenkaan ei luonto asuaan ollut muokannut. Vaan muutama viikko myöhemmin on tilanne jo varsin erilainen. Tuuli lepattaa lempeästi, puiden lehdet ovat yhtäkkiä ryöpsähtäneet vallattomaan kuosiin, tuomet hehkuvat valkoisina ja jopa syreeneitäkin on näkynyt, joten kyllä kesä taitaa uhkaavasti Varsinais-Suomeen pesiytyä taas vähäksi aikaa.



Olen kuluneella viikolla yrittänyt saada vinhaa kyytiä viipottelevista auroraperhosista ja vieläkin levottomammin kiitävistä lentelijöistä eli lanttuperhosista otoksia yrityksissäni onnistumatta. Niin vikkelästi nätit hyönteiset painelevat, ettei hidas(älyinen) kuvaaja meinaa pysyä perässä. Kielot sen sijaan ovat vähän helpommin kuvattavissa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, tyylikkyydessään ja siroudessaan kielo on mielestäni yksi kauneimmista rehuista päällä maan, varsinkin kun sadekelillä lehdille on pudonnut timanttihippujen kaltaisia vesipisaroita. 

Viikon hulppeimmasta lintutuokiosta vastaa mustarastas. Perjantaina käväisimme kylästelemässä, ja paluumatkalla varsin  röyhkeä mustarastas syöksyi mahdotonta kyytiä niin matalalla, että tulilinjalle joutuneen miehen piti kyykistyä välttyäkseen nokkakolarilta. Kaikenlaisia suhareita perjantaina ilmatilassa säntäilee. 


Kasvi-, lintu- ja hyönteishavaintojen lisäksi olen oikeastaan ehtinyt lähinnä paiskia töitä ja vahdata jääkiekkoa. Viikonloppu, kauan odotettu pelastaja, tuli aivan kreivin aikaan vapauttamaan kansalaisen arjen kahleista. Viikko on ollut jopa stressaava; olen ollut työreissulla Helsingissä ja lisäksi töitä on ollut niin paljon, että kotonakin olen saanut vielä papereita pyöritellä. Sopiva kiire on mukava asia, mutta toivon ensi viikon kulkevan vähän verkkaisempaa tahtia, jotta ehdin elääkin välillä. En ole todellakaan urakeskeinen ihminen, joka kykenisi tai edes haluaisi häärätä työasioiden parissa vailla vapaa-aikaa, vaan arvostan luonnonrauhaa ja mahdollisuutta viettää laatuaikaa läheisten kanssa. Eiköhän kuitenkin parin päivän stoppi jääkiekon, lenkkeilyn ja luontoelämysten kera saa akut latautumaan ja virkeystilan paremmille lukemille. 

Lauantaina kävimme pitkästä aikaa Ruissalossa kaupunkivaelluksella ja illalla söimme karkkia ynnä jätskiä. MM-kisat ovat toki olleet vahvasti taloudessamme läsnä. Media ja myös sosiaalinen media ovat kumpainenkin olleet sen verran paljon asiantuntevaa ja vähemmän järkipitoista kiekkolässytystä ja hekumointia tulvillaan, että melkein meinaa tulla kiekkoähky (viittaus perjantaiseen paasaukseeni). Jalosen joukkueet eivät välttämättä räiskyvän hyökkäysvoittoisesta pelityylistä tunnettuja ole, mutta toivottavasti sekä valmennusjohto että pelaajat muistavat finaalimatsissa karvaamisen tärkeyden, ettei Suomen peli mene aivan puolustussumputtamiseksi ja oman siniviivan taakse valumiseksi. Onneksi Koskinen ja tietenkin erityismainintana Kärppä-kasvatit ovat olleet hyvällä pelituulella. (Kaiken takana on Kärpät). 

Ensi viikolla on ainakin lapsenvahtihommia luvassa ja Marin, Pohjanmaan lahjan maailmalle, kanssa rohki laadukkaita keskusteluja, mutta sunnuntai on luonnollisesti pyhitetty urheilulle. Juoksulenin olen jo vetaissut ja sattuipa tassu liikkumaan sen verran rivakasti, että taisin juosta toistaiseksi parhaimman kevät- ja kesäkauden parhaimman jolkottelun. Lenkistä saamani endorfiinitulvan valtaamana perusvatsalihassessiokin tuntui jopa suhteellisen miellyttävältä toimenpiteeltä. Seuraavaksi on pronssiotteluun valmistautumista ja finaalin odottelua. 

perjantai 20. toukokuuta 2016

Voi Pyhän Patrikin pyhät pelipöksyt

Torstaina meininki oli tällaista:


Jos yhtä aikaa on kaksi kiehtovaa matsia menossa, kyllä hörhöt molempien tiiraamiseen keinot keksivät. 

MM-kisoja on ollut mukava seurata, vaikka suomalainen media on tehnyt kaikkensa latistakseen ainakin yhden kotikatsomossa sohvan pohjalla röhnöttävän penkkiurheilijan kisakuumeen. Tässä otteita viime aikojen otsikoista (aloitettakoon Iltasanomien tuotannolla).:


Patrik Laineen piiska sivalsi taas  Tanska sinnittelee Suomen kiusana edelleen. (IS, 19.5.2016)

Tämän valmentajagurun sana painaa, kun päätetään Patrik Laineen kohtalosta ihasteli huippulupausta IS:lle (IS, 18.5.2016)

Suomalaisella tuomarilegendalla tiukka näkemys Laineen telomisesta (IS, 18.5.2016)

Patrik Laine sai erityishuomiota Kanadan parhaalta ärsyttäjältä  0-4- tilanteessa vastaus tuttua Lainetta (IS, 17.5.2016)

Nämä kuvat pelästyttivät kiekkokansan  Patrik Laine tuskissaan Kanadan kapteenin törkytempun jälkeen (IS, 17.5.2016)

Nyt tuli kanadalaiselta kova arvio Patrik Laineesta (IS, 17.5.2016)

Kommentti: Kanada on Patrik Laineelle valtava henkilökohtainen testi (IS,16.5.2016, Vesa Rantasen jorinoita)

3 sekuntia ennen loppua  Patrik Laine teki sen taas (IS, 15.5.2016)
(Tarkennukseksi todettakoon, että Laine teki Suomen viidennen maalin, ei esimerkiksi ratkaisumaalia. Neljä maalia oli siis taottu vastustajan pömpeliin, mutta otsikossa luonnollisesti kiinnitettiin huomiota yhteen henkilöön.)


Iltalehti se vasta kunnostautunut on:

Patrik Laineen hirmukuti lisäsi Suomen johtoa tärkeällä hetkellä  letkautti Tappara-faneista (IL, 19.5.2016)

MM-kisojen entinen pistekuningas ylistää Patrik Lainetta: "Kun hana aukeaa, niin kyllä se sitten aukeaa" (IL, 19.5.2016)

Jopa New York Times noteerasi Suomen jääkiekkoihmeen: Laineelle, Aholle ja Puljujärvelle kovaa suitsutusta! (IL 19.5.2016)

Patrik Laine ei tärissyt mediajätin piinapenkissä  "Se on ihan itsestään selvää" (IL, 18.5.2016)


Miten on Yleisradion laita?

Patrik Laineen superlaukaus erityisenä kymmenen kuvan otoksena (Yle, 19.5.2016)

Pyhä Patrik, anna meille meidän jokapäiväinen maalimme (Yle, 18.5.2016)

Kommentti: Ihmepoika Laine on isojen poikien hiekkalaatikolla kuin kotonaan (Yle, 18.5.2016)

Barkov ei opasta Patrik Lainetta  "Joka aamu se on kuulemma katsonut NHL-maalikimaroita"(Yle, 17.5.2016)


Vastapainoksi otsikko, kun nelosketju tekee maalin: 
Suomi johtoon! Nelosketju punnersi upean maalin Kanadan verkkoon (Yle, 17.5.2016)
(Huomaatteko, Laine tekee upeita yksilösuorituksia, mutta nelosketju tekee tiiminä maalin. Tai siis punnertaa maalin.)

Lopuksi vielä ehdoton suosikkini:
Karmiva kauhukuva Suomen tulevasta vastustajasta  nyt kannattaisi voittaa Kanada (IS, 16.5.2016)


Listalle päätyi vain murto-osa viime aikoina silmiini osuneista otsikoista. Valitettavasti listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin. 

(Kuva on kaapattu Iltalehden nettisivuilta 19.5.2016.)

Sitä vaan ihmettelen, minkälaiset jääkiekosta ymmärtämättömät tontut on pistetty urheilumedioihin keksimään mahdollisimman monta turhaa ja sisällötöntä juttua klikkausten toivossa? Kuka on päättänyt, että määrä korvaa laadun ja nopeasti hutaistut mutta tiedoiltaan vajaiksi jäävät jutut saavat vallata mediat? Missä luuraa laadukas ja asiantunteva journalismi, joka ei pyöri yhden ihmepojan tai vääntämällä väännettyjen huttujuttujen saati tahattomasti koomisten otsikoiden ympärillä?

Jääkiekko on urheilulaji, joissa yksi superlahjakas ihmepoika ei pitkälle pötki, vaikka kuinka huippulahjakkuus olisi, vaan taustalle tarvitaan kokonainen joukkue. Toisekseen ei jokaiselta pelaajalta tai jääkiekkoon vähänkin liittyvältä ihmiseltä saati jonkun kummin veljen kaiman anopin isoisän  äidin vävyltä tarvitse erikseen kysellä mielipidettä Patrik Laineesta. Onko ihan välttämätöntä kaivaa etenkin rapakon takaisten medioiden artikkelit ja kirjoitukset, jotka vähänkin sivuavat suomalaisia (kiekkoilijoita) tai suomalaisuutta?

Ja urheilutoimittajat hei, jos siteerauksessa ei ole päätä eikä häntää saati järkevää sisältöä, ei tarvitse siteerata ollenkaan (kuten alemmassa kuvassa amerikkalaistoimittajan vitsin jälkeen "en ole sataprosenttisen varma"– mihin irtonainen siteeraus oikein liittyy?). Toisaalta onttoon juttuun ei saa sisältöä yltiöpäisen huikaisevia ja spektaakkelimaisen mahtipontisia attribuutteja käyttämällä. Loistavat ja karmeat menettävät tehonsa, jos niitä hoetaan päivästä toiseen jopa tilanteissa, jotka eivät ole loistavia tai karmeita nähneetkään. Eikä jokainen Laineen kosketus kiekkoon saati henkäys, aivastus tai vaikkapa hammassuojien mälskääminen ole uroteko tai upea osoitus superlahjakkuudesta, eikä kaikesta tarvitse raportoida. 

Käsittämättömän lahjakas tyyppi Laine toki on, ja muun kansan tavoin ihailen nuoren klopin taituruutta, maalivainua ja itsevarmuutta, mutta valitettavasti olen sen verran tylsämielinen, että arvostan noin pariakymmentä muutakin kaveria, jotka kentällä urheasti surffailevat ja yhtä lailla urotyötalkoisiin osallistuvat. Toivon myös, että kaverin annetaan elää ilman jatkuvan tarkkailun alaisena olemista akvaariossa. Sitä paitsi uutisia lukeville ei tarvitse syöttää valmiiksi pureskeltua pullamössöä, vaan jätettäköön tilaa omille ajatuksille.  

torstai 19. toukokuuta 2016

Keväinen Pomponrahka ja lähimetsät



Pomponrahka on yksi hienoimmista ja monipuolisimmista luontokohteista Turunmaalla. Alueelta löytyy tupasvillantuoksuinen suoalue, sankka ja synkkä kuusikko, kaunis ja vehreä koivikko, herkkä haavikko, kalliollohkareiden täyttämä metsikkö sekä iso joukko pieniä ja vähän suurempia mönkijöitä. Mystiselle pirunpesällekään ei ole pitkä matka.

Luonnonsuojelulailla vuonna 1983 rauhoitettu ja koko maan kattavaan soidnsuojeluohjelmaan kuuluva Pomponrahka on paikka, jossa vuodenaikojen kiertokulku paljastaa luonnon runsauden ja vaihtelevuuden. Viime vuoden puolella kävimme syysretkellä loppuvuoden väriloistoa aistimassa, mutta kotikonnuiltaan kauas etelään valunut lapinjuntti halajaa aina säännöllisin väliajoin käydä suoalueen tuoksuilla sieraimensa tukkimassa, pieniä mönkiäisiä tutkailemassa sekä kuusikon syleilyyn ampaisemassa. Viimeisin reissumme osui toukokuun alkupuoliskolle, jolloin luonto oli lämpöaallon myötä varsin vihreä ja runsas. Korkeiden koivujen lehdet olivat ryöpsähtämäisillään täyteen loistoonsa, ja kinttupolkujen ylle luikertelevat oksat täyttivät näkökentän. 

Tässä kirjoituksessa kuvaan pikemminkin toukokuisen retken herättämiä aatoksia, mutta tarkempaa tietoa Pomponrahkasta olen kirjoitellut syksyisen reissun yhteydessä (postaus löytyy täältä). Pomponrahkan upeasta miljööstä voi lukea Ympäristöhallinnon ylläpitämältä ymparisto.fi- sivulta tai Turun seudun luontoretkioppaasta. 






Jos tarkkoja ollaan, kattaa Pomponrahka pelkästään suoalueen eteläisen osan siinä missä pohjoista osaa nimitetään Isosuoksi, mutta selkeyden vuoksi käytän nimitystä Pomponrahka kuvaamaan koko aluetta. 

Pomponrahkan suoalue, joka kuuluu Saaristo-Suomen kernikeitaisiin, muistuttaa paikoitellen jopa kotiseutuni karua erämaamaisemaa, joskin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Kooltaan suoalue kattaa kutakuinkin 70 hehtaarin pläntin. Monipuolinen suomiljöö on jo viitisen tuhatta vuotta vanha; alue on muinainen merenlahti, joka maankohoamisen myötä muutti vähitellen muotoaan suomaiseksi. Nykypäivänä Pomponrahkan suoalue on monenlaisen suokasvin, sammallajin ja suotyyppien kehto. On erilaisia rämeitä, korpia, nevoja ja lettoja, joissa tupasvillan lisäksi harvinaisetkin kasvit, kuten saraneva, punakämmekkä ja hoikkavilla, ovat säilyneet alueella. Kaiken kaikkiaan jopa puolet Suomessa kasvavista rahkasammaltyypeistä lymyilee jossain päin Pomponrahkaa. Hyönteisiä nappaavia lihansyöjäkasvejakin, kuten erisorttisia kihokkeja, kasvaa Pomponrahkan tietämillä.  






Puiden runkoja kiusaavat sinnikkäät käävät. 



Lehtipuiden humina tuulessa on kaunista, mutta tiheässä kuusikossa minä sekä muut peikot ynnä mörrimöykyt viihdymme. Paikoitellen kuuset kasvavat niin tiiviisti, että uljaat puut ovat vallanneet puolet pitkospuista. Uhkeat juuret yrittävät taklata kulkijan yhtä arvaamattomasti kuin kanadalaiskiekkoilija vastustajansa.  



Läheisen Ohitustien pauhu melkein unohtuu lintujen iloista sirkutusta kuunnellessa. Varsinaisella Pomponrahkan rämealueella ei linnusto kovinkaan laaja ole, mutta metsiköissä äänimaailmaa hallitsee monenlaisen siivekkään sirkutus. Varpuspöllöjä emme ole yhdelläkään retkellä nähneet, mutta ilmatilan täyttävä serenadien virta on varsinkin kevätaikaan suorastaan mykistävä. Huumaavan sikerryssinfonian isäksi tikka koputteli kotipuutansa, ja punarinta nökötti koivikon suojissa.


Suomaisemissa mönkii monenlaista hämähäkkiä ja pikkuölliäistä, mutta lenteleepä myös monenlaista ja jopa harvinaista perhosta. Lähimetsässä havaitsimme ainakin kangasperhosen. Ennen reissullemme lähtöä mies oikein hartaasti esitti maailmankaikkeudelle toiveen, että näkisimme käärmeitä, ja niin oli käyvä; miehen suureksi iloksi ja minun kauhukseni näimme peräti kaksi käärmettä. Emme ehtineet edes Pomponrahkalle asti, kun lähimetsässä kyynpoikanen tien laidassa päivää paistatteli. Siinä missä mies oli ihan tohkeissaan kyynpoikasen nähtyään ja tutki onnellisena luikertelijan nopeaa kyytiä, tuli minulle hoppu poistua paikalta. Sainpahan avattua äänihuuleni ja rääkyä kurkku suorana - minä pelkään käärmeitä. 

Koska mies oli pöljyydessään mennyt toivomaan, että näkisi käärmeitä monikossa, näimme luonnollisesti toisenkin pitkäläisen. Tai oikeastaan yhytimme sen kylpemästä; suoalueen likellä on kaksi pientä lammikkoa, joista toisessa viipotti käärme tai jopa vaskitsa hurjaa kyytiä. Enpä ole koskaan nähnyt uivaa käärmettä, joten epärationaalisesta pelostani huolimatta oli ihan hienoa todistaa sihisijän pulikointihetki. Kuvia en silti todellakaan kummastakaan lähtenyt ottamaan.


Pomponrahka on todellinen kasviston ja pieneläimistön runsaudensarvi, joten jokaisella käyntikerralla silmät havaitsevat uusia ilmiöitä. Toukokuun tutkimiskerralla meillä oli aika mainio saldo; havaitsimme pari käärmettä, joista toisen yhytimme kylpyhommista, sekä lihansyöjäkasveja, komeita kuusia, vihreitä lehtipuita ja kuuntelimme lintujen iloista selostusta. Luonnollisesti suon tuoksut ja rauha tekivät jälleen vaikutuksen. 

Todettakoon siis, että Pomponnrahka metsineen ja runsaskasvisine suomaisemineen on kerrassaan lumoava elämys. Jokaisena vuodenaikana hörhö juntti löytää uutta pällisteltävää. 

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Paluu paksupohjaisille juurille



Minulla oli joskus upean 90-luvun loppupuolella universumin tyylikkäimmät popot, joissa aikakaudelleen tyypillisesti oli varsin muhkea pohjaosasto. Koska pienen hetken fanitin Spaissareita, kuten todennäköisesti moni muukin ikätoverini, kuvittelin möhkälekengät jaloissani pitkin Kolarin katuja laahustaessani edustavani kovinkin tyylikkäästi girl poweria. Totuus oli ehkä vähän nolompi. 

Susirumathan kenkäni oikeasti olivat, mutta ala-asteikäisen mielikuvissa ne edustivat kevyttä kapinaa, hyvää asennetta ja vähän uhmaa. Noin viisi metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavat pohjat olivat varsin käytännölliset antarktisissa olosuhteissa; jykevät pohjat toimivat aika mainiosti lämmöneristäjinä ja ne suojasivat varpaita sateelta ja loskalta. 

Paksupohjaiset kammotukset saivat aika nopeasti tehdä tilaa vielä mahtavammalle muotivillitykselle eli skeittitennareille, joita puolestaan seurasi muotiteollisuuden harha-askel eli retrolenkkareiden esiinmarssi. Vaikka eritoten viimeksi mainitut kauheudet olisivat voineet unhoittua 2000-luvun alkupuoliskolle, olen suureksi hämmennyksekseni havainnut maailman rumimpien äklötysten rantautuneen jo kenkäkauppoihin uudelleen.


Retrot siis olisivat jääneet ihan vaan retroiksi eli niitä ei tarvitsisi näkyä missään eikä kenelläkään ikinä, koskaan eikä milloinkaan, mutta paksuja pohjia ainakin joissain määrin siedän. Ainakin yksien vagabondien verran. Vagabondin Keira- malli taitaa olla markkinoilla edelleen, mutta omat tennarini ovat itse asiassa jälleen työkaverin kaapista napatut. Tyypillä keirat olivat jääneet käyttämättä, niinpä minä sain kengät. Vagabondit eivät ole tainneet vielä blogissa asti näkyä, sillä olen pitänyt niitä lähinnä sisällä työkenkinä kangaspintaa varjellakseni, mutta tänä kesänä ne saavat kestää myös ulkona tassuttelua. 

Vagabondeissa on monesti omaan makuuni liian kovat sisäpohjat, ja valitettavasti Keirat ovat käytössä osoittatuneet kaikkea muuta kuin pumpulin pehmoisiksi (tosin olen kenkäasioissa äärimmäisen mukavuudenhaluinen). Irtopohjallisten avulla olen saanut lisäpehmeyttä ja samalla pienennettyä tennareiden kokoa omiin räpylöihini sopivaksi, mutta en välttämättä suosittele kyseistä mallia todella pehmeitä jalkineita suosiville (enkä kyllä välttämättä Vagabondia ollenkaan, sillä pohjat monesti ovat aika kovat, ellei sitten survaise jalkineisiin irtopohjallisia). Kumisekotteinen pohja sen sijaan on ollut pitävä, ja kangaskin on kestänyt. Toki sisätiloissa ei pintamateriaali ole kovinkaan pahaan kulutukseen joutunut. 


Nahkatakki Oakwood
Raitapaita Day Birger et Mikkelsen
Farkut Diesel
Laukku Tuscany Leather 
Tennarit Vagabond

Vaikka kopisevista koroista tykkään ja pieni korko on myös selkäystävällinen ratkaisu, on sydämessäni aina tilaa näppärille tennareille ja tietty nahkatakille. Oma rotsini on Oakwoodin valikoimasta. Nautin suunnattomasti sopivan vilpoisista kevätpäivistä, jolloin nahkatakki tai ylipäätään mikä tahansa ruohoa vuoraava rytky ei tunnu kidutuskeinolta hirmuisen ahdistavan kuumuuden vuoksi. Kuvaushetkellä muutama vesipisara tipahteli taivaalta ja ilma oli armollisen happirikas, joten pehmeä nahkarotsi päällä oli varsin mukava kuljeskella jokivartta pitkin hengitystä raikkaasta kelistä nauttien. 

Tennareiden, raitapaidan ja nahatakin yhdistelmä on sen verran rento, etten välttämättä aivan työmaalle lähtisi kyseisessä yhdistelmässä liihottelemaan, vaan onneksi vapaapäivät on keksitty. Kaupungilla käyskentelyyn rento asukokonaisuus on just hyvä. Kuten kuvista näkyy, on raitapaita vähän miten sattuu, mutta ei kai se niin justiinsa ole. 

Millaisia kenkäkammoja tai kyseenalaisia tyylivalintoja teillä on?

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kun kiekkohörhö pesismatsiin joutui

Se olisi sitten ensimmäinen pesismatsi ikinä takana. 

Jouduin pohjanmaalaisen emännän yllyttämänä ottamaan valtavan kokoisen loikan epämukavuusalueelleni. Minä, joka hätänäppiä tiedän, mitä laiton lyönti tarkoittaa, jouduin ihan kirjaimellisesti länttäämään ahterini Kupittaan pesäpallostadionin koville penkeille ja katsomaan parin tunnin ajan lapsuuteni inhokkilajia numero uno eli psäpalloa. Olen koulun pakkopesiksestä selvittyäni elänyt onnellisesti vältellen lajia yhtä tehokkaasti kuin punkkeja, käärmeitä ja ruttoja, mutta niin vain jouduin kohtaamaan traumani ja yhden suurimman urheilukammoni ja sanomaan sille käsipäivää. 

Helppohan se vimpeliläisen, jonka selkäytimessä kasvaa pesäpallomaila, ja jonka veressä virtaa varmasti hutunkeittoouutetta, on hehkuttaa lajin tunnelmaa. Minä puhun jääkiekkoa, en pesistä. Muutama juttu pelin tiimellyksessä kuitenkin kiinnitti väkisinkin huomioni, kun Suomensarjassa häärivien Kupittaan Karjujen ja Järvenpään kohtaamista todistin ja yritin päästä sääntöjen herrattareksi.



Pesäpallo on meluista. Pelaajat möykkäävät, huutelevat ja kälättävät etenkin syöttötilanteissa. En ihmettelisi, vaikka eilisen matsin aikana olisi Pöytyään asti muutamaan otteeseen kuulunut "VÄÄRÄ", kun Kupittaalla kypäräpäinen lauma lukkarin syöttöjä kommentoi. 

Pelitahti on verkkainen. Tyypit eivät hirveästi hoppuile viskellessään palloa räpylästä toiseen. 

Koppien nappaaminen tietää kultaa ja mirhamia ulkokentällä pelaaville, mutta juoksija haavoittuu. Laastari ei paikkaa kopista aiheutunutta haavaa. Ehe.

Haavoittumisesta puheen ollen pesäpallosanasto on varsin mielenkiintoinen. Pelaaja voi haavoittumisen lisäksi luonnollisesti palaa. Etukentässä on sieppari, joka sieppaa palloja tai ehkä vastustajan sielut. Hutunkeitto on kuulemistani sanoista ehdoton suosikkini. 

Pelin tiimellyksessä yksi tyyppi (vissiin pelinjohtaja) heiluttelee sateenkaariväreissä hehkuvaa viuhkaa, jonka avulla kuulemma ilmoitetaan pelin aikana käytettävä strategia. Mutta miksi ihmeessä taktiikkaa heilutellaan vastustajalauman silmäin edessä? 

Tärkein huomioni on se, että pohjalainen on aina pohjalainen, vaikka Turkuun päätyisi ja jalkapalloa ahkerasti ja taidokkaasti kuvaisi. "Kyllä meillä Vimpelissä" oli usein kuulemani virkkeen aloitus. 



Selvisin elämäni ensimmäisestä pesäpallomatsista tai oikeastaan jaksosta hengissä  kiitos ja kunnia olkoon seuralaiseni. Vaikka välillä keskityin ottelun seuraamisen sijaan räpsimään kuvia Marin silmälasien linssiin liimautuneesta ötökästä ja neitosen lenkkareista, mieluummin minä pesistä katson kuin vaikkapa joutuisin vahtaamaan edes viiden minuutin ajan taitoluistelua, telinevoimistelua tai kilparatsastusta. Ei silti mikään laji maailmassa ole yhtä hieno laji kuin jääkiekko. Kaikki kunnia pesäpalloväelle, mutta suutari pysyköön lestissään ja ikänsä jääkiekkoa toljannut juntti lempilajiinsa uppoutuneena. 

Juuri nyt kuulen, kuinka pesäpallotietäjät niksauttelevat rystysiään. Antakaa armoa jääkiekkohörhölle.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Lauantain tunnelmia

Eilen kävimme pitkästä aikaa isolla kirkolla pyörimässä. Ajatuksissani oli usuttaa mies kaupoille kenkätarjontaa alustavasti kartoittamaan  uljaalla urholla on käytössään tällä hetkellä huikeasti kaksi kenkäparia, joista toisessa pohjat ovat hyvää vauhtia menossa halki ja toisessa liimaukset irvistelevät aika rumasti (niissä on myös kesäolosuhteita ajatellen tukalahko sisävuori). Miestä eivät pahemmin klopottimet kiinnostaneet eikä kaupoissa lusmuaminen allekirjoittanuttakaan houkuttaneet, joten kenkäkaupoissa kiertely vaihtui varsin nopeasti päämäärättöään haahuiluun. Vaan jännityksellä odotan, koska mies huomaa kesken tallustelunsa kävelevänsä pelkästään sukat jalosissaan.

Kaupoissa kiertelyä mukavampaa oli jokirannassa köpöttely. Pienessä tihkusateessa ilma tuntui uskomattoman raikkaalta pitkän helleputken jälkeen, ja olipa miellyttävää voida pitää farkkuja päällä ilman tuskanhikeä. On paljon virkeämpi olo, kun ulkona pystyy hengittämään. Ah, kuinka olenkaan kaivannut vesisadetta ja raikasta ilmanalaa.


Luonnollisesti eilen piti myös vähän kuntoilua harjoittaa ja seurata paljon jääkiekkoa. Rapakon takaisen liigan tilanne on varsin mielenkiintoinen suomalaisnäkökulmasta tarkasteltuna; en ole vielä päättänyt, kannustanko Donskoita, Lehterää, Määttää vai Filppulaa pystiä kohti. St. Louis herättää sympatiaa, sillä vuodesta 1967 NHL:ssä tahkonnut joukkue ei ole kolmesta finaaliosallistumisestaan huolimatta napannut kertaakaan Stanley Cupia, mutta toisaalta pingviinitkin ovat kivoja. En ole koskaan osannut kannattaa mitään tietttyä NHL- joukkuetta, vaan kyseistä liigaa olen seurannut lähinnä yleisen jääkiekkohörhöyden ja hienojen suoritusten vuoksi. Tuntuisi jokseenkin keinotekoiselta hurrata vaikkapa Blackhawkseja tai Duckseja, sillä ei minulla ole Chicagoon tai vaikkapa Anaheimiin minkäänlaista tunnesidettä. Toisaalta Kärpissä on kaltaiselleni pölvästille riittävästi vouhotettavaa.

Myöhemmin illalla seurasin vähän houruviisuja ja söin jäätelöä. Kyseinen tapahtuma tarjoaa sen verran kliseitä, huonoa musiikkia ja korniuteen kallellaan olevia esityksiä, että pakkohan spektaakkeli on joka vuosi katsoa. Tämän vuoden kisat eivät tuoneet pettymyst ä  tuulikoneet, pyrot ja muka-oivaltavat videotehosteet saivat jälleen kerran paikata onnahtelevien lyriikoiden ja noin miljoonaan kertaan kuultujen melodioidn kömpelyyttä. Mutta viisuspektaakkeli on aina yhtä tahattoman hauska tapahtuma, jota on seurattava. Onneksi sentään Ruotsi tai Venäjän sieluton, laskelmoitu tekele ei voittanut.


Piskiä ei pahemmin mustan kiekon lätkiminen tai huono musiikki kiinnosta. Se lähinnä huokailee ja mulkoilee, kun ihmislauma höpisee ja kälättää pöljistä aiheista, jotka eivät juustohaukkaa kiinnosta pätkän vertaa.

Tänään olisi tarkoitus käydä katsomassa pesäpalloa. En ole koskaan käynyt yhdessäkään pesisottelussa, enkä kouluaikojen oksettavan pakkopesiksen myötä kyseisestä lajista ole koskaan innostunut, mutta ehkäpä seuralaiseni saa selvennettyä lajin taikaa minullekin. Onhan paikan päällä urheilun seuraaminen aina mielenkiintoista, vaikkei lajin koukeroista olisi täysin perillä. 

Olen tainnut ennenkin todeta, että hoppuisen viikon päättävä kahden päivän vapaarypäs on aika hieno ilmiö. Koska arki puksuttaa välillä kovin kiivasta tahtia eteen päin, tekee hyvää edes kahden vuorokauden ajan huilata ja ladata akut täyteen. 

Miten muualla vietetään viikonloppua?

lauantai 14. toukokuuta 2016

Rauhalinna Kaarinassa



Jos maailmassa on sopukka, joka pitäisi nimetä valkovuokkojen valtakunnaksi, on Kaarinan Rauhalinnan lehtometsä varsin varteenotettava ehdokas kisaan. Valkovuokkojen määrä on suurempi alueella kuin elämäni aikana näkemäni hentoiset kasvit yhteensä. Toki Kolarissa varttuneena eivät valkovuokot ole käyneet kovinkaan tutuiksi  kevätkukintaa ei hankien keskellä ole havaittavissa  mutta valkovuokkojen määrä Rauhalinnassa on joka tapauksessa varsin hätkähdyttävä kokemus. Todettakoon siis, että Kolari on talven ihmemaa, mutta valkovuokkojen kehto löytyy Kaarinan Rauhalinnan lehtometsästä. Löytyypä Rauhalinnasta myös peltomaisemaa, kuusikkoa, kalliolakeja ja pulppuava puronen, joten monenlaista luontoelämystä on sulloutunut pienelle alueelle.

Käsittämättömän valkovuokkomeren lisäksi sinivuokkoja ja myös harvinaisia keltavuokkoja pilkistää uhkeiden jalopuiden lomasta. Lisäksi muun muassa kevätesikoita ja käenrieskoja löytyy Rauhalinnan suojissa, ja Ladjakoskenojan puron varrella löytää rentukoita. Syksyn tullessa kukkaset saavat tehdä sijaa hulppealle sienivyörylle, sillä monenlaiset sienilajit viihtyvät Rauhalinnan metsikössä. Sieniosasto on monipuolisuutensa vuoksi määritelty valtakunnallisesti arvokkaaksi.




Rauhalinnan lehtometsä lekottelee noin neljänkymmenen metrin korkuisen kallionyppylän lounas- ja eteläosissa. Se on pitkälti ihmiskäden muokkaama; alun perin metsä on koostunut Turun alueelle tyypillisestä jalopuulehdosta, johon ajan saatossa on istutettu ulkomaalaisia jalopuita, kuten douglaskuusi, jättituija, makedonianmänty ja punatammi. Jylhiä pyökkejäkin kasvaa metsikössä. Myös ennen muinoin manner-Suomessa viihtynyt mutta ajat sitten kadonnut vehreä marjakuusi, jonka lehdet ovat varsin nätit, on istutettu paluumuuttajaksi metsään.



Maakunnallisesti arvokkaaksi alueeksi luonnehditussa lehdossa aika tuntuu lähes pysähtyvän, ja tunnelma on sangen rauhallinen. Moni jalopuu on pitkän uransa päätteeksi kelottunut pystyyn tai on ainakin kovasti kelottumaan päin. Runkojen uumenissa kuhina käy monenlaisten pikkuölliäisten kipitellessä omissa askareissaan.


Seitsemän hehtaarin suuruinen suojelualuevaraus kattaa lehtoalueen ja lisäksi pohjoispuolen metsäisen rinteen ja metsän keskellä möllöttävät kalliolaet. Varsinais-Suomessa ei juurikaan taida olla metsäpahasta, jossa ei muutama siirtolohkare tai kallionyppylä maisemaa koristaisi. Kallionyppylällä kasvisto on luonnollisesti karua; sammalkekoset, kanervat ja männyt kilpailevat muhkeiden kalliomöhkäleiden kanssa jylhyydessä.  




Rauhalinnan alue ei ole pinta-alaltaan hurjan suuri  se kattaa nelisen hehtaarin kokoisen alueen – mutta arvioiden mukaan lintuja lentelee lehdon suojissa jopa yhdeksisensataa yhtä neliökilometriä kohti. Esimerkiksi satakieli, kultarinta ja moni kerttunen luikauttelevat metsäin keskellä, mutta jopa lehtopöllöjä on todettu piipahtavan Rauhalinnassa. 

Me kuulimme reissullamme nuolihaukkamaista terävää piippausta, mutta ei kai todella nuolihaukka sentään voinut päiväsaikaan samoilla kulmilla olla? Kuulimme myös metsän siimeksessä taaperrellessamme hurjan kasahduksen, joka olisi voinut ollut petolinnun siipien tehokkaan läiskyttelyn aiheuttama. 


Suureksi harmiksemme emme törmänneet yhteenkään kurnuttajaan, vaikka sammakoita ja konnia Rauhalinnassa voi tulla vastaan. Lehtoa länsisuunnassa mukailevan Ladjakoskenojan, pienen puron, padon kohdille on aikojen saatossa muodostunut lampi ja sen viereen pienempi lampare, jossa pulikoi monenlaista sammakkoa ja rupikonnia sekä suojeltuja, karppi- ja särkikaloihin kuuluvia allikkosalakoita, jotka Turun suunnalla ovat suhteellisen uusia asukkaita. Sudenkorentojakin Rauhalinnassa surraa, ja luonnollisesti monenlaisia ötököitä, perhosia ja luteita pitää majaansa lehtometsän helmassa tai puron tuntumassa.

Ladjaskoskenoja on yksi harvinaisista puroista, jotka saavat villisti luikerrella peltojen varrella tai niiden halki. Suomessa monen purosen mutkat on näet aikain saatossa suoristettu.


Auringon ilmestyessä taivaalle lentelivät kauniit lanttuperhoset ohitsemme. Niiden siiveniskut olivat niin tehokkaat, ettei hidas kuvaaja ennättänyt kauniista elukoista kuvia napsaisemaan. Yksi vanha, väsynyt ja vähän kovia lyhkäisen elonsa aikana kokenut neitoperhonen sentään suostui kuvattavaksi. Erittäin nätti sekin tietysti oli, kuten perhoset yleensä ovat. 


Muutoin havaitsimme lähinnä valkovuokkomeren keskellä kernaasti kirmaavan kirsusankarin, yhden villisti sähisevän oravan ja sen pullean lajitovein, joka yritti mahduttaa itsensä pienestä puunkolosta sisään. 


Rauhalinnan lehtometsän läpi mutkittelee viehättävä luontopolku, jonka varrella valtavan paksut ja hurjan korkeat jalopuut kumartelevat polun ylle. Siellä täällä metsäin keskellä risteilee pieniä kinttupolkuja ja reittejä, joita ovat aikoinaan tallailleet fiinit kreivit ja kreivittäret; lehtometsän likellä kohoaa kaunis empiretyylinen Rauhalinnan kartano, joka on rakennettu 1840-luvulla, ja joka on aikoinaan ollut Armfeltien aatelissuvun asuinsija.



Rauhalinnasta ei atk hirveästi tarjonnut tietoa, mutta onneksi on Turun seudun luontoretkiopas, joka on melkein takuuvarma luontotietämyksen lähde. Rauhalinnan rauhan voi tavoittaa kahdesta suunnasta; joko voi tähdätä pohjoiseen ja puikata kahden jorpakon keskeltä tai suunnata alueen eteläpuolelta kapeahkolle tielle kartanon suuntaan. Turusta Kaarinaan pääsee näppärästi bussin kyydissä, joskin jonkin verran käveltävää eri pyskäeiltä on kohteeseen. Autoihmiset voivat sihdata esimerkiksi Iso-Rauhalinnantietä pitkin, mutta pyörälläkin pääsee leppoisasti Rauhalinnan rauhaa aistimaan. 

Rauhalinna on sangen mielenkiintoinen retkikohde. Kaunista alueella on eritoten valkovuokkojen aikaan, mutta kesällä lehtoinen metsikkö lienee todellinen vehreyden tyyssija. Syksyllä lehtometsä muuttunee sieniparatiisiksi, ja pakkastalvena valkovuokot vaihtuvat timanttihipuilta näyttäväksi lumipeitteeksi. Rauhallista ja kaunista oli toukokuisella reissullamme, mutta Rauhalinnassa lienee jokaisena vuodenaikana paljon ihasteltavaa.