torstai 30. kesäkuuta 2016

Luonnollisia meikkejä

Jälleen on luvassa kosmetiikan omituiseen maailmaan liittyviä horinoita naiselta, joka arkiaamuisin sutaisee naamaansa päin aavistuksen mineraalimeikkipuuteria ja räpsyttimiinsä muutaman kerroksen ripsiväriä ja joka oikein hurjaksi ruvetessaan saattaa ahdata huulikiillon laukkuun tai reppuun mukaan. Koska ripsilitkussa ja puuterin huiskuttamisessa on riittävästi puuhaa, huulihommien kanssa saikkaaminen menee kosmetiikkalaiskurin mielestä jo yleensä hifistelyn puolelle, joten kiiltojen lisäily ei jokapäiväinen ilmiö kohdallani ole. Jokaiseen arkiaamuun kevyen kuitenkin meikin hutaiseminen kuuluu, joten odotan käyttämieni tuotteiden olevan miellyttävän tuntoisia, laadukkaita ja helppokäyttöisiä. Koska en ikinä jaksa puuteripurtiloa raahata mukanani, haluan myös kaunistavien juttujen pysyvän pärstässäni koko päivän.

Koska harvemmin käytän useampaa tuotetta yhtä aikaa ja pyrin tyhjentämään yhden ripsiväripurtilon tai vaikkapa shampoopullon kerrallaan loppuun, sattuipa kerran aamunaaman piristäjät eli ripsiväri ja puuterisysteemi loppumaan yhtä aikaa, joten meikkikaupoille oli suunnattava. Mahdollisimman ympäristöystävällisesti tuotetun ja takuuvarmasti eläinkokeettoman kosmetiikan valikoimasta poimin testaukseen Couleur Caramel- merkkisen ripsivärin ja Barefaced Beauty- mineraalimeikkipuuterin. Kuukauden päivät olen kumpaistakin tuotetta sutinut, siispä aika on kosmetiikkalätinän.

(Olen ihan itse tiliäni tyhjentänyt meikkien hankkimiseen enkä siis tee yhteistyötä minkään tahon kanssa tahi harjoita piilomainintaa.)


Couleur Caramel- ripsiväri

Hyvä ripsiväri on naiselle yhtä tärkeä varuste kuin kakkapussi koiran kanssa liikkuvalle. Mari on kirjoittanut sangen osuvasti oikeanlaisen ripsivärin olemuksesta ja tunteesta, jonka just hyvän värin löytäminen tietää. Tekstiin kiteytyy sen oikean ripsivärin hienoudet ja väärän sortisen aineen kamaluuet. Minulla oli suuret odotukset Couleur Caramelin ripsivärin suhteen ihan vaan pelkästään jo sen perusteella, että aineen luvataan pidentävän ripsiä ja tuote on eläinkokeeton. Merkin meikkituotteisiin on mätkäisty ekosertifikaatti ja aineet on tuotettu ilman kammottavan kuuloisia aineyhdistelmiä, kuten silikoneja tai parabeeneja. Meikit on pakattu mahdollisimman luontoystävällisesti ja täten esimerkiksi muovin sijaan Couleur Caramel hyödyntää puketeissaan biohajoavaa tai kierrätyskelpoista materiaalia. Valmistaja lupaa tuotteidensa olevan hoitavia eivätkä mömmöt sisällä synteettisiä tuoksuja tai säilöntäaineita. Kas tässä linkki valmistajan sivuille, josta voi lukaista Couleur Caramelin filosofiasta, raaka-aineista ja tuotteista lisää. 

Ripsivärin paras ominaisuus on se, että aine on sangen vesiliukoinen, joskin ehkä hitusen turhankin helposti veden mukana katoava. Ei tarvitse kuin polkea Turun vinhassa viimassa töihin tai nauraa nin makeasti että kyyneleet tippuvat silmäkulmista ja tadaa, ripsiväri valuu pitkin poskia. Eräänä päivänä testasin ripsiväriä ihan vaan kotioloissa. Ei mennyt kuin pari tuntia, kun aloin muuttua dalmatialaiseksi, vaikken mitään erikoisempaa askaretta ollut ripsivärikokeilun aikana harjoittanut. Lenkkini olin lenkkeillyt ennen ripsivärikoetusta (enkä edes pakkelikerrokset naamassa hikiurheilua mielelläni harjoita).


Putilon käytän toki loppuun, kun sen kerran olen tullut hankkineeksi, mutta luottoripsariksi se ei valitettavasti kuitenkaan yllä. Varmasti eläinkokeeton ja mahdollisimman luonnonmukaisia aineita syönyt mönjä on siis edelleen yhtä kipeästi hakusessa kuin Christina Christian Ronaldon sihti. Muihin merkin tuotteisiin taidan vielä tutustua, sillä merkin filosofia on hyvän kuuloinen.

Haluan ripsiväin, joka ei tee tahattomasti suttuisia sumusilmiä, kun puörällä vastatuuleen veivaan, tai varise pitkin pärstääni hetken käytön jälkeen. Vaikken kymmentä pistettä ja papukaijamerkkiä taida ripsivärille antaa, ehdoton hyvä puoli on eläinkokeettomuus ja toisekseen se ei ole ärsyttänyt lainkaan helposti ärsyyntyviä silmiäni. Sitä paitsi se on pakattu varsin nättiin lootaan ja hylsykin sopii soppakoparan käteen.


Barefaced Beauty- mineraalimeikkipuuteri

Barefaced Beauty on mineraalikosmetiikkamerkki, jonka tuotteiden luvataaan olevan täysin luonnollisista ainesosista valmistettuja. Merkin kosmetiikkaan ei siis ole tungettu parabeeneja, alkoholia, hajusteita, kemikaaleja tai mitään muuta turhaketta. Merkin kosmetiikkatuotteet on valmistettu ilman eläinperäisiä ainesosia (poikkeuksena mehiläisvahaa sisältävä huulirasva) eikä niitä testata pörröisillä (tai vähemmän pörröisillä) otuksilla. Barefaced Beauty valmistaa mineraalimeikkien lisäksi siveltimiä, jotka ovat synteettisiä eivätkä siis ole imaisseet itseensä eläinperäisiä ainesosia. Merkistä ja sen tuotteista lisää tietoa voi napata yrityksen kotisivuilta

Olen ostanut itselleni merkin Mineral Foundation- mineraalimeikkipuuterin ja kutakuinkin kuukauden testailun perusteella olen melkeinpä mykistynyt, sillä olen syvästi ihastunut. Puuteri ei tee ihosta kamalan vahamaista tai äklöttävän paklatun näköistä, vaan se peittää sopivasti ja luonnollisesti couperosa-ihon helottavan punakkuuden ja pienet virheet. Vaikka joskus olen vahingossa aamukiireisenä (tai -kireänä) sutinut hitusen liikaa mömmöä naamaani, eivät puuterihippuset ole muodostaneet ihoni pintaan kammottavaa raskasta sotamaskia. Tuote kuitenkin pysyy varsin hyvin työpäivän ajan naamallani eikä se kuivata jopa ihottumaiseksi välillä äityvää atooppista ihoani. Yleensä kesäaikaan ihooni tulee epämääräistä aurinkonäppyä ja -ihottumaa, etenkin jos olen erehtynyt värkkäämään epäsopivan kosmetiikan kanssa, mutta kuluvana kesänä ei ole näppylöitä pukannut (koputan puuta).

Kaipaan meikkiaineilta luonnollisuutta, kepeyttä ja pehmeyttä, ja nämä ominaisuudet Barefaced Beauty toteuttaa, Tuoksukin on miellyttävän mieto. Minulla on käytössä sävy Promise, joka on aavistuksen kellertävä iholleni, mutta näin kesäaikaan se sopii vahingossa ruskettuneelle iholleni en ota koskaan aurinkoa, mutta väkisinkin ulkona liikuskellessa naamaan tarttuu väriä. Joka tapauksessa olen ihastunut: Barefaced Beauty on tutustumisen arvoinen eläinkokeeton ja väittämiensä perusteella aika luonnollinen kosmetiikkasarja.


Kaksi meikkijuttua on testattu. Ripsiväri saakoon arvosanaksi kelvollisen, mutta mineraalimeikkipuuterista taisi tulla luotettava kumppani. Olisiko teillä vinkkejä ekologisen ja eläinkokeettoman ripsivärin löytämiseksi?

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kaura-spelttikeksit

Kun kuiva-ainekaapista löytyy kaura-, speltti- ja mantelijauhoja, rupeavat paakarin sormet syyhyämään ja leivinpaperit rapisemaan. Sopivanlaiset raaka-aineet yhdistettynä edessä siintävään mettäreissuun tarkoittavat luonnollisesti keksitaikinan veivaamista, sillä muutaman tunnin metsässä ramppaaminen vaatii ehdottomasti tukevat eväät. Eli itse tehdyt keksit. 

Suomeksi sanottuna sain eräänä iltana päähäni leipoa nopeat pikkukeksit hörhöilyretkeä varten. Oli meillä leipääkin mukana, mutta pitäähän sitä nyt jotain erikoisen hyvääkin reppuun sujauttaa. Sitä paitsi eihän kauran ja speltin yhdistelmä huonoksi ole. Ohjeen vetaisin aika lailla hatusta, mutta useasti pikkuleipä- ja keksireseptit noudattavat tiettyä peruskaavaa ja raaka-aineiden mittasuhteet ovat jokseenkin samankaltaiset eri ohjeissa.

Makua keksit saavaat karasta ja speltistä ja oman pirstakan säväyksensä tuo pomeranssinkuori. Omia mausteviritelmiä toki kannattaa kehitellä, sillä uusien makuelämyksien kehitteleminen on varsin mukavaa puuhaa etenkin onnistuessaan loihtimaan hyvät  herkut.


Maittavat kaura-spelttikeksit (noin 45 pientä keksiä)

100 g margariinia tai voita
1 dl sokeria
2 kananmunaa
2 dl kaurajauhoja
2 dl spelttijauhoja
1/2 dl mantelijauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 tl kanelia
1/2 tl jauhettua pomeranssinkuorta
ripaus inkivääriä ja kardemummaa
(tilkkanen siirappia)

Huoneenlämpöinen rasva ja sokeri vaahdotetaan keskenään ja mukaan lisätään kananmunat yksitellen. Jauhot ja mausteet eli kuivat aineet sekoitetaan omassa kulhossa ja nakataan muun taikinan sekaan. Uuni lämmitetään 175 asteeseen ja sinä aikana, kun uunin lämpötila nousee, annetaan hyvin sekoitetun taikinan jähmettyä hetken aikaa jääkaapissa. 

Taikinasta nostetaan lusikalla pieniä kekosia leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle. Taikinaklönttien väliin on hyvä jättää riittävästi tilaa, sillä paistuessaan keksit turpoavat. Keksejä paistetaan noin kymmenisen minuuttia tai niin kauan, että keksit saavat kauniin kellanruskean pinnan ja hitusen tummemman reunuksen. Keksit nostetaan lautaselle jäähtymään leivinliinan alle.


Parhaimmillaan keksit ovat seuraavana päivänä ja eritoten termarissa muhineen kahvin kera nautittuna metsän siimeksessä inhorealistisesti tietenkin pakasterasiasta noukittuna, sillä ei kai kukaan ihan vaan mettäreissulle mitään fiinejä astioita edes hienojen kuvien vuoksi mukanaan raahaa. Jos keksihammasta kolottaa eikä lähitunteina tai -päivinä ole luvassa luonnorauhaan syöksymistä, kyllä keksi kelpaa myös arkisen päiväkahvin kyytipojaksi.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Varhainen aamu Pomponrahkalla




Juhannussunnuntain aamuna heräsimme järjettömän aikaisin. Mies keitti kahvit termospulloon, minä valjastin varsin hämmentyneen piskin ja niin lähdimme vaeltamaan läpi kaupungin, jonka väestö vielä kuorsasi täyttä häkää tollojen hörhöjen suunnatessa sikkuraiset silmänsä aamuisia luontoelämyksiä kohti. Päivästä oli tuleva sääennusteiden mukaan varsin kuuma, kostea ja hiostava, mutta taivaalle vähitellen punnertava aurinko ei vielä ehtinyt paahtaa kolmen kaupunkiretkeilijän niskoja punaisiksi, vaan hohti vielä kylmänä taivaanrannassa. Kohteemme oli Pomponrahka, josta olen viimeksi kirjoitellut kuukausi sitten ja sitä edeltävän kerran viime syksynä

Pitkälle oli kesä ennättänyt edelliseen visiittiimme verrattuna, joskin tänä vuonna kesä tuntuu kulkevan muutoinkin eteen päin aimo harppauksin. Kuljimme läpi hämärän kuusikon, helmenharmaana hohtavan haapametsikön ja pienen koivikon, jonne pikku hiljaa heräilevä aurinko sai muutaman toiveikkaan valonsäteen tungettua.



Viereinen Ohitustie ei pauhannut tuttuun tapaansa kovasti, vaan aamtuimaan (tai aamuyöstä) juhannuksen aikoihin ei juuri ristinsielua ollut näkyvissä. Oli kuin aika olisi pysähtynyt: maailma oli muutaman tunnin ajan vain meidän kolmen hallussamme.

Vain linnut sirkuttivat ja toisilleen lirkuttivat, kun Isosuota kohti kuljimme. Ennen kohteeseen saapumista toivoimme kovasti näkevämme elukoita aamupuuhissaan, vaan melkein puhdas pyöreä nolla oli havaintojemme saldo suoalueen laitamilla. Kenties Hölmölästä karanneen poppoon kanssa ei yksikään karvainen tai karvaton mörrikkä viitsinyt ruveta millesillekään, mikä toki on ymmärrettävää.



Suon likelle muovautuneen aavemaisen mustan lammen suojissa ei tällä kertaa käärmettä kylpypuuhissa suvainnut olla, kuten edellisellä kerralla. Yhdenkään ketturepolaisen hännäntupsun pienimmän karvankaan vilahdusta ei näkökenttiimme osunut, vaan reissumme oli todella onnistunut. Aamusumpin ryystäminen oli tuhat kertaa hauskempaa suomiljöötä katsellessa kuin kotosalla neljän pystysuoran seinän sisällä ja eväsleivät ja -keksit maistuivat karkeasti arioituna paremmalta kuin milloinkaan. Koirakin nappasi sapuskansa nassuun ennätystahtia. 



Pieniä mönkijöitä Pomponrahkalla näkyi; muutama hento perhonen mennä viipotti omia teitään ja yksi pieni sudenkorento yritti naamioitua jykevää mäntyä vasten. Pomponrahkalla viihtyvä valtava hämähäkkipopulaatio oli sinne tänne rakennellut taidokkaasti seittejään, joskaan itse kutojia ei juurikaan näkynyt. En tosin ole pahoillani, vaikkemme kahdeksansilmäisiä öttiäisiä havainneet enkä niitä oikeastaan kovinkaan tarkasti edes yrittänyt etsiskellä.

Sääskikompanioita inisi ja parveili ympärillemme varmasti lähemmäs miljoona, vaikken niidenkään seuraan hirmuisen hanakasti hakeutunut. Etelän mies huitoi sen minkä kerkesi, mutta lapinjuntti ei ollut melkeinpä moksiskaan  kyllä meillä päin on ainakin kaksin verroin sama määrä ahnaita öttiäisiä korvain juuressa pörräämässä.



Joku voisi kysyä, mikä järki on laahustaa samoissa kohteissa lyhyen ajan välein ja vielä raportoida aiheesta, mutta ensinnäkään Turussa ei loputtomasti tajunnanräjäyttävän spektaakkelimaisen upeita metsäplänttejä ole koluttavaksi ja toisekseen eri vuodenajat ja vuorokauden tuokiot tekevät maisemasta aina erilaisen. Vaikka kuukausi takaperin viimeksi Pomponrahkalla kävimme, oli vehreiden pusikkojen ja pikkuruisten varpujen runsaus toukokuuhu verrattuuna häkellyttävä. Myös lähes rikkumaton hiljaisuus ja illuusio rauhasta tekivät aamuisesta möngerryksestämme koko lailla ikimuistoisen souvin. 



Aamu-usva on yksi planeettamme hienoimmista ilmiöistä. Alkumatkasta tosin epäilin rillieni linssieni olevan harvinaislaatuisen tuhruiset, mutta matkatoverini vakuutti maailmassa todella olevan valloillaan varsin pehmeät, utuiset sävyt. Aurinko luo niin aamuisin kuin iltaisin miellyttävän ja hennon kultaisen valon siinä missä keskipäivällämaailmaa meinaa hukkua kontrasteihin. 

Pomponrahkan tietämillä usva oikein tanssahteli suolla ja liikkui vauhdikkaasti tuulen mukana. Pakkohan pölvästin niinkin ihmeellistä asiaa kuin aamuista pikku-utua ja sen ses etenmistä oli pakko jäädä toljottamaan. 



Monenlaisen suotyypin kehdon keskellä tupas- ja hoikkavillat rönsyilivät ja hennot vaaleasarat olivat vielä täynnä aamukasteen myötä muotoutuneita helmiä. Loputtomien sammallajien keskellä pilkisti paljon hillan lehtiä, mutta pakotetun harjoituksen vuoksi aika tarkoiksi kehittyneet hillakyttääjän silmäni eivät löytäneet kuin huikeasti kaksi raakaa marjaa. Lakkoja sen sijaan ei ole edes Pomponrahkalla olemassa, vaan niitä löytää lähinnä rautakaupoista.




Paluumatkalla näimme pellolla rusakon ja sähkötolppaa antaumuksellisesti koputtavan käpytikan. Matkan varrella havaitsin myös, että aamukasteiset nokkoset haisevat samalta kuin hikinen collegepaita.

Koska majastamme Pomponrahkaan ja takaisin on muutaman tunnin lontsotus, oli reissun jälkeen jokseenkin väsynyttä väkeä pirtti täynnä. Hieno kokemus aamuinen köpöttelymme oli ja seuraava reissu vielä varhaisempaan ajankohtaan tähdättynä on jo suunnitteilla. Aamun ensimmäinen, utuinen hetki on yksi kauneimmista asioista päällä maan heti terrierin hellän lipaisun jälkeen. Kipinä yölliseen seikkailuun on pahempi kuin koskaan. Pitää harjoitella, jotta sitten joku kaunis päivä toteutan yhden suurimman haaveeni eli yövyn laavulla Hetta-Pallas- reitillä. 

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Aika hyvä juhannus

Voisi sanoa, että juhannus on ollut oikein onnistunut: akut on ladattu, pötsiä on ravittu ja mieli on kummasti virkistynyt. Juhannuksen aikoihin Turussa on sen verran hiljaista, että koko kaupunki tuntuu pienen hetken olevan varattu vain ryhmä rämälle. Yksi ylimääräinen vapaapäivä sopii minulle vallan mainiosti, jotta on aikaa liikkua, lukea, rapsuttaa rekkua ja vain olla oma pösilö itsensä.

Jo heti perjantaina aamupäivästä lenkille lähtiessäni onnistuin kompastumaan vissiin omiin jalkoihini niin lahjakkaasti, että sain tarkastella pihan asfalttipintaa ihan lähietäisyydeltä. Rämähdin polvilleni, halailin pihakivetystä ja hetken ajan tunsin suurta ylpeyttä itsestäni ja tasapainoelinteni tehokkaasta toiminnasta. Uljaan lentoni saldona lenkkihousuihini on ilmestynyt kutakuinkin mustan aukon suuruiset trendikkäät reiät ja molemmat polveni ovat viehkeän veriset ja rupiset. Kyllähän nyt ruhjeiset polvet juhannukseen kuuluvat, joskin lahjakkuutta vaatii toilailu selvin päin ja lenkkarit jalassa. 

Samaisena päivänä kävimme kylästelemässä. Keskustelimme isäntä- ja emäntäväen kanssa sivistyneesti brexitin vaikutuksista ja jotta keskustelumme taso pysyisi mahdollisimman tasokkaana, jatkoimme jutusteluamme pohdinnalla koirankakan koostumuksesta. 

Lauantaina lenkkeilin ja nostelin käsipainoja, vahtasin Eliittikisoja ja jalkapalloa, löin vetoa neljännesvälierien tuloksista armaani kanssa häviten komeasti, vouhotin vuonankaalin erinomaisuudesta ja naureskelin partaisen miesväen edesottamuksille ynnä sinnikkäille yrityksille pysyä hereillä. Mies oli edeltävänä yönä valvonut ties kuinka myöhään NHL- varaustilaisuutta seuratakseen (minä sentään painuin kiltisti pehkuihin ihmisten aikoihin ja tarkistin tulokset vasta aamulla) ja suurin piirtein nuokkui sohvatyynyjen keskellä yrittäessään penkkiurheilla. Tyypin vieressä nuokkui kirsullisempi ja karvaisempi sankari, joka oli pitkän lenkin uuvuttamana tyystin tilassa kanttuvei.



Tänään olemme jo porukalla käyneet anivarhain aamusella tai pikemminkin aamuyöstä tutkimassa luonnon heräämistä viikon viimeiseen päivään ja itse sukaisin vielä juoksulenkille retkemme päätteeksi. Yleensä juoksun jälkeen veivaan vatsalihaksia, mutta aamuretki yhdistettynä vauhtilenkkiin plus auringon tukalaan porotukseen vetivät minusta kaikki mehut irti. Se on aika jumalainen tunne.

En pidä juhannusta millään muotoa merkittävänä tapahtumana, mutta vähitellen loppuaan kohti lipuva vapaapäivien rypäs on ollut poikkeuksellisen mukava kokonaisuus. Toki olisi ollut mukava päästä kotikonnuille Kolariin ällistymään keskiyön auringon mahtavuudesta, vaan matkustusaikataulut sekä myös juna- ja lentolippujen hintapolitiikka tuntuvat jokseenkin kyseenalaisilta: on ihan pölöä pulittaa monta sataa euroa vain parin päivän visiitin vuoksi. Koska olen aloittanut keväällä uudessa työssä, ei minulla ole kesälomaa tänä vuonna ollenkaan, mutta elättelen sitkeästi toiveita edes lyhkäisestä Kolariin suuntautuvasta latautumisreissusta kesän aikana, jos vaan matkustelun loppusumma ei tiedä minulle automaattisesti konkurssia.

Kaiken kaikkiaan juhannus on ollut aika mainio. Ei aikatauluja, suunnitelmia, härdelliä tahi kiireitä, vaan rentoa elelyä ja paljon liikuntaa. En ole avannut työsähköpostia tai edes nököttänyt koneen äärellä. En ole väkertänyt juhannusseppeleitä harjaamattomia hiuksiani piristämään saati sutinut mitään naamaani, vaan liuhottanut pitkin maita ja mantuja suttunuttura päässäni ja juoksukalsarit kintuissani. Ja vaikka kotipihalla naapureiden iloksi vähän olen vähän pyllähdellyt, ei muutama rupi elämistä haitanne. Kilometrejä on tullut ripeätahtisen kävelyn ja juoksun siivittämänä kolmen päivän aikana rutkasti ja jalkojeni tilanne on varsin vesikelloinen, mutta tietääpähän ainakin liikkuneensa riittävästi ja hankkineensa ehkä sittenkin yhden kolmasosan verran liian isot lenkkarit.

Seuraavaksi pukkaa lapsenvahtikeikkaa ja ehkä vähän jäätelöhommia, joten juhannuksen vietto jatkukoon vielä tovin.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Nautelankosken luontopolku




Nautelankoskelle kun töppösensä suuntaa, on jokaisessa ilmansuunnassa paljon hämmentävän hienoa katsottavaa. Kesäaikaan vehreys vallitsee ja runsaat rehut kasvavat lempeästi liplattavan ja paikoittain voimakkaasti kuohuvan joen reunamilla. Nautelan pauhavaasta koskesta olen kirjoitellut täällä, vaan seuraavaksi on vuorossa höpinää luontopolusta. 

Jokea mukailevaa luontopolkua pitkin pääsee tutustumaan varsin mukavasti monipuoliseen kasvistoon. Kummallakin puolella luontopolun mitta on noin puolisentoista kilometriä, joskin niinä vuodenaikoina, kun veden pinta on matalalla, voi joen ylittää. Tällöin polun mitaksi tulee parisen kilometriä. Meidän reissuamme edeltävänä päivänä oli satanut niin roimasti, että vettä piisasi joessa sen verran paljon eikä voimakkaan virran kanssa kilpaileminen olisi ollu kovinkaan järkeväksi laskettavissa olevaa toimintaa. 



Jos luontopolulle lähtee lontsimaan, on yksi vinkki paikallaan; suosittelen lämpimästi välillä katsomaan taakse päin, sillä eri kuvakulmista katsottuna maisema tursuaa monensorttisia upeita yksityiskohtia. Polun varrella pönöttää lähes parisenkymmentä opastekylttiä, joista saa ongittua mielenkiintoista tietoa alueen luonnosta. Paikoitellen rehut ovat kasvaneet niin valtaviksi, että opasteet ovat melkein piiloutuneet rönsyilevien rehujen taakse ja kulku on varsin hidasta. Museorakenteen ja myllyn tuntumassa reitti on helppokulkuinen, mutta varsinainen luontopolku ei sovellu liikuntarajoitteisille.

Luontopolulla löntystelyämme edeltävänä iltana oli satanut kovasti vettä, joten vesipisaroita tursuileva rehevä rehusto kimalteli kilpaa auringon kanssa, joskin paikoitellen vetisen kasvillisuuden läpi itsensä survominen oli jokseenkin haastava urakka. Harvinaislaatuisen kaunista kuitenkin oli. 




Nautelankosken rehevästä luontopolusta ja vivahteikkaasta luonnosta voi lukaista lisää Nautelankosken sivustolta, Liedon kaupungin sivuilta ynnä Turun seudun luontoretkioppaasta. Ennen kaikkea kannattaa toki itse suunnata paikan päälle aistimaan luonnonvoimien mahtipontisuutta. 

Joku oikein vilkkaan mielikuvituksen omaava henkilö saattaisi kuvitella, että uhkeat juuret, jotka maastossa röhnöttävät, saattaat yösydännä taklata varomattoman kulkijan tai muuttua sihiseviksi käärmeiksi. 


Alueelle tyypilliset tuomi- ja harmaaleppälehdot ynnä rantakasvistot koristavat joen reunustaa, mutta Nautelankosken tuntumaan ovat muodostuneet myös viehättävät kalliokedot ja rinneniityt, jotka tursuilevat jos vaikka minkälaisia kasveja ja pieniä öttiäisiä. Osa kasvistosta on kulttuurikasvillisuutta eli hyöty- tai viljelysrehuja. Esimerkiksi yli 300 erilaista putkilokasvia on tunnistettu, joista mainittakoon Suomessa harvinaiseksi käynyt muinaisten asuinpaikkojen liepeillä viihtyvä ketokasvi hoikkaäneglmä, joka viihtyy aivan joen ylittävän sillan tuntumassa. Vadelmapensaitakin myllyn tienoilla on. 




Muita Nautelankoskelle tyypillisiä kasveja ovat muun muassa harvinaiset mäkilemmikki, mäkitervakko, nurmilaukka sekä ketoneilikka. Mahtipontisesti nimetyt kalmojuuri ja maarianverijuuri ovat myös ominaisia. Niityillä voi havaita esimerkiksi mäkikauran, peurankellon, ketopiipon ja sikoangervon. '




Lehtojen suojissa puolestaan viihtyvät sini- ja valkovuokot, mutta keltavuokotkin vehreyttä keltaisella loistollaan piristävät. Mukulaleinikit, lehtopähkämöt, taikinamarjat, punaherukat ja lehtokuusamat sekä todella kauniit pystykiurunkannukset ovat ominaisia lehtoisissa metsiköissä.




Luontopolun varrella pönöttää jokseenkin ränsistyneeseen kuntoon päässyt lintutorni, jonka liepeillä sijaitsevan niittyalueen tuntumassa lymyilee kerrassaan tolkuttoman paksurunkoisia kuusia, jotka ovat rehevän pensaikon taakse jääneet melkeinpä piiloon. Mittaa jykevimmillä kuusiyksilöillä on varmastikin enemmän kuin Donald Trumpin egon, hiustupeen ja järjen puutteen verran eli varsin isoista möhkäleistä on kyse. 

Myös joen vastakkaisella puolella kasvaa komeita kuusia ja mielenkiintoisille mutkille taipuneita mäntyjä. Lehto-, niitty- ja ketomiljöön lisäksi siis myös havuisempiakin puita on havaittavissa.




Lintutorniin johdattelevat portaat, jotka todennäköisesti on kuskattu Lietoon suoraan Tylypahkasta.


Sammaleita ja jäkäliä löytyy monenlaisia ja jopa harvinaisiakin lajeja, kuten ahdinsammal ja viitasammal, mahtuu joukkoon monenkirjavaan.


Eläimistöltään Nautelankoski on vilkas paikka. On lepakoita ja monenlaisia lintuja, kuten kerttusia, punavarpusia ja harmaapää- ja pikkutikkoja sekä ruisrääkkä ja peltosirkku. Peltopyykin on vilahtanut alueella, ja lisäksi koskikara ynnä vähemmän yleinen virtavästäräkki ovat liihotelleet Nautelankoskella. Lepakoita on neljää sorttia, mutta sudenkorentoja ja eri perhoslajeja (esimerkiksi erilaisia yökkösiä ja lehtosinisiipiä) lentelee vehreissä maisemissa. Erilaiset kotilot ja etanat puolestaan huolehtivat maan kamaralla luontopolun tukkimisesta. Niitä sentään ehtii soppakoparakin kuvata toisin kuin perhosia, jotka viilettävät hurjaa kyytiä pitkin kyliä.





Perhostoukat ja pikkuruiset leppäkertut mönkivät sentään sen verran rauhalliseen tahtiin, että kuvaaminen onnistuu. Mies tunnisti aavemaisen seitin ympärilleen muodostaneen toukan tuomenkehrääjäkoiksi. 





Jos oikein tarkasti katsoo, havaitsee vihreään lehtimereen piiloutuneen sudenkorennon. 


Yksi seikka luontopolun suhteen harmittaa: koiria ei saa pitää irti tahi ylipäätään ulkoiluttaa alueella. Luonnollisesti koirakiellolla halutaan taata pesimärauha monipuoliselle linnustolle ja lisäksi kasvumahdollisuudet rehupuolelle, joskin piskin jättäminen kotosalle tuntui varsin epämiellyttävältä. Mielellään tyyppi olisi kallioisillla rinteillä ja pusikoiden kätköissä käynyt mähimässä. Huomioitavaa on myös marjastus- ja sienestyskielto. Maisemaa muuttava toiminta on kielletty.

Niin hulppean hieno ja järisyttävän upea Nautelankoski on, että huikaisevan maiseman ihailu, kosken jylhän pauhun kuuntelu ja luontopolulla seikkailu on otettava ohjelmaan vielä uudestaan.