sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Tunturisopuli

Parin vuorokauden aikana olen valloittanut kaksi tunturia, mönkinyt kotimetsissä, kiipeillyt jyrkkäreunaisen saivojärven tietämillä, kehittänyt pienen maastopyöräilykuumeen, kuunnellut hiljaisuutta, tutustunut uusiin perhosiin, ihmetellyt kitukatajia ja patikoinut niin paljon, että reiteni ovat kuin kaksi puupökkelöä, joita yritän raahata väkisin mukanani. 

Olen todennut, että isoveli on aina isoveli, vaikka pikkusisko olisi melkein kolmekymppinen. Olen oivaltanut, että äiti on kaikessa hössöttämisessään yhtä ihana kuin ennenkin ja leipoo maailman parhaimmat herkut. 

Olen ottanut ihan naurettavan paljon kuvia upeista maisemista, mutta olen myös joutunut puhelinräpsimisen kohteeksi. Olen havainnut, että yläviisto ei ole vahvin puoleni. 


Olen leutunnut mettissä ilman meikkiä kulahtaneissa kalsareissa hiukset harjaamattomina, sillä sole nii justhiinsa. Olen puhunut äidinkieltäni ja käyttänyt hienoja termejä, kuten havillinen ja raajiminen. ja tullut ymmärretyksi. 

Olen tehnyt liian läheistä tuttavuutta todennäköisesti lintukärpäsen kanssa. Olen kuunnellut vähän sääskien ininää ja enemmän kitaran pehmeitä sointuja. Olen huntsinut elämää suurempia asioita (ottaisinko kolmannen hillajuustokakun palasen vaiko rinkelin). 

Olen ymmärtänyt, että Pohjois-Kolarissa kelpaa juntin olla möllöttää. 

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kotikonnuilla

Aamulla heräsin siihen, etten kuullut yhtään mitään. Joku pisti tosin aamutelkkarin päälle, mutta muuten maailmassa ei kuulunut liikenteen pauhua, hälytysajoneuvojen hälyä, ihmisten kälätystä tahi mitään muuta vastaavaa.

Sellaista on elämä Kolarissa.


Päätin käyttää kertyneet ylityötunnit pois ja ottaa omaa lomaa. Siispä eilen hyppäsin kavereiden kyytiin, matkasin puoli vuorokautta halki Suomen, vaihdoin Torniossa kyytiä ja yöllä olin perillä lämpöisessä pirtissä, jossa tuoksuivat tuoreet sämpylät ja lappapuuro. Itsekseen matkustaminen ei ole hassumpi ajatus, mutta mikäpäs on hyvässä seurassa oleskella satunnaisten neronleimausten singotessa ilmaan ja hoilata kurkut kipeiksi hyvän musiikin tahdissa.

Kotikonnuillani on kaikki niinkuin ennenkin. Ruokapöytä tursuaa niin monenlaista herkkua, että ihmettelen, kuinka se ei ole vielä räksähtänyt halki. Kisuroita ei ole näkynyt, joskin todennäköisesti säntäilevät tiellä yhtä pölvästeinä kuin aina (kuva on viime vuoden heinäkuulta, jolloin valloitin veljeni kanssa Ylläksen). Pöllöjä, todennäköisesti lapinpöllöjä. sen sijaan matkan aikana kaaran vieressä liihotteli.

Minulla on maanantaihin asti armonaikaa nauttia mahdollisimman paljon läheisteni seurasta ja kiikkua tuntureilla, joten saatan myös pitää vapaata myös sosiaalisesta mediasta. Olen mielipuolisen onnellinen päästyäni kotiini, joten nyt on aika keskittyä upeaan luontoon ja upeaan seuraan.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Raisionlahti ja Uikkupolku heinäkuussa




Maailmassa on yksi hieno sopukka, jossa voi bongata lintuja ja hyönteisiä, tehdä mielenkiintoisia kasvihavaintoja ynnä kuunnella villaan verhoutuneiden ruohonpopsijoiden määkimistä, ja se löytyy likellä Raision keskustaa. Raisionlahti on varsin mielenkiintoinen paikka, joka ihmiskäden voimakkaasta vaikutuksesta huolimatta on täynnä kiehtovia luontoilmiöitä.

Raisionlahti on aikojen saatossa voimakkaasti rehevöitynyt, mutta vuodesta 1984 lähtien alue on laskettu luonnonsuojelualueeksi. Suojelluiksi alueiksi on määritelty pohjukan vesialue ynnä aikojen saatossa melkoisen ryteikköisiksi muovautuneet rantaniittyruovikot.




Raisionlahdesta olen kirjoitellut edellisen kerran viime vuoden kesäkuussa, jolloin käväisimme lampaita töllistelemässä ja maiseman vehreyttä pöllistelemässä. Vuoden aikana on maisema muuttunut tai ainakin kesäkuun ja heinäkuun väliset erot ovat huomattavia: heinäkuinen miljöö on todella rehevä ja valtavat ruovikot kutittelevat paikoitellen melkeinpä puiden latvoja. Jokainen sentin murto-osa on kasvien, pensaiden tai ruovikkorehujen valtaama. 

Raisionlahtea pääsee kiertämään näppärästi Uikkupolkua pitkin. Kutakuinkin kolmen kilometrin mittainen lenkkipolku mutkittelee aivan vesistön ympäri. Matkan varrella on hauskoja opaskylttejä, joiden sisältöön voi tutustua myös atk:n välityksellä Raisionjoen Uikkupolku- sivulta. Samalta sivustolta löytyy kattavasti linkkejä kasvistoon, hyönteisiin ja linnustoon liittyen.



Lahden pohjukka on valtakunnallisesti merkittävä lintujorpakko ja kuuluu lintuvesien suojeluohjelmaan. Keväisin ja syksyisin, kun siivekkäät ovat muuttopuuhissa, voi polun varrella pönöttävästä lintutornista tähyillä muun muassa sorsien loiskintaa sekä nähdä joutsenten, tavien, kahlaajien ja haapanoiden lentelyä. Jopa kuningaskalastaja ja koskikara on nähty Raisionlahdella, mutta kovinkaan yleisiä liitelijöitä ne eivät ole. Sarvipöllöjen aavemaista huhuilua on kuultu, ja rantaniityn suojissa on havaittu taivaanvuohia. 

Muita lintulajeja, joita Raisionlahdella on viihtynyt, ovat muun muassa töyhtöhyyppä, kapustarinta, uuttukyyhky, kerttuset ja hömö- ja talitiaiset. Upea viiksitimali, joka näyttää suhteellisen yrmyltä tapaukselta, voi lymyillä myös ruovikossa. Ruovikon kätköissä saattaa havaita harvinaisen pensassirkkalinnun. Monenlaisia lintuja saattaa siis lahdelmalle laskeutua tai niityillä tepastella, joten silmät kannattaa pitää auki. Me saimme todistaa reissullamme lähinnä terhakkaan terrierin takapuolen heilutusta, innosta väriseviä viiksikarvoja ja ruoskahännän väpätystä. 


Pohjukassa uiskentelee muun muassa haukia, kuoreita ja lahnoja. Kalastus on sallittua puuhaa elokuusta maaliskuuhun, mutta lintujen pesimärauhan ja alueen suojelun takaamiseksi huhtikuusta heinäkuun loppuun ei saa liikuskella tai veneillä Uikkupolun ulkopuolelle jäävillä alueilla saati kalastaa. Huomiotavaa on, että kalastusaikana on lupa onkia ja pilkkiä, mutta esimerkiksi viehekalastukseen vaaditaan kalastonhoitomaksu. Ennen kuin kaloja rupeaa narraamaan, on siis hyvä tarkistaa lupa-asiat kuntoon. Lisätietoa Raisionlahden kalastussäännöistä löytyy Raision kaupungin sivuilla.



Raisionlahden kasviosasto tuntuu loputtomalta; alueella kasvaa esimerkiksi pysty- ja jalokiurunkannus, karvahorsma, lännenmaarianheinä, kurjenmiekka, sikoangervo, ketoneilikka ja hiirenhäntä.  Muutama pajulaji, kuten halava ja kujapaju, viihtyy rehevällä seudulla. Uikkupolkua reunustavat upeat ja runsaat pensaat, kuten paatsama- ja pähkinäpensaat, ja myös komeita katajia ynnä jykeviä saarnipuita kasvaa Raisionlahden tietämillä. Kotoisia vattupensaitakin piilee kukkaloiston keskellä. Sinikaislaa on ujuttautunut ruokokasviston uumeniin. Sienistä kiinnostuneelle ympäristössä on paljon tapitettavaa, sillä esimerkiksi runsaasti rouskuja ja hävyttömän paljon haperoita saattaa hyvänä vuonna löytyä.



Lempeäkin on ilmassa: harvassa paikassa yhtä lämpimästi toisiaan halailevia koivuja hoksaa. 


Perhosia lentelee monen monituista sorttia. Muun muassa valtavan kaunis amiraaliperhonen, nätti nokkosperhonen ja hurmaava neitoperhonen ynnä vilkkaasti viipotteleva kaaliperhonen suhailevat ympäriinsä ohjusten tavoin. Varsin viehättävä sitruunaperhonen vipelsi poukaman laidalla ja ovelasti maastoutui vehreyden keskelle. Lepoasennossa sitruunaperhosen siivet ovat hennon vihreät, mutta lennellessään läpsyttimet hehkuvat keltaa.


Tutustuimme pensaita tonkiessamme varsin eriskummalliseen kolmikkoon; nelivyöjäärä, kimalainen ja leppäkerttu olivat sulassa sovussa samoilla apajilla. Jos hyönteismaailmassa yhteistyö ja rauhanomainen rinnakkaiselo sujuvat, miksi ihmiskunta ei moiseen pysty?



Taidan muuttaa blogini nimen kohta Leppäkerttujen vuodenajaksi tai oman nimeni Leppä-Kertuksi, mutta minkäs teet, kun leppäkertut ovat vallanneet vissiin koko planeetan ja ovat nättejä?


Lintutornin juurella oli piskuinen mutta suhteellisen söpö sisiliskon poikanen päivää paistattelemassa.


Hyönteisten ja miniliskojen lisäksi isompiakin tassuttelijoita on Raisionlahdella vuosien ja vuosikymmenten aikana nähty. Mäyrän tiedetään asuneen alueella, mutta lisäksi piisami saattaa pulikoida vedessä ja minkki kipittää suojaisan poukaman tuntumassa. Myös monenlaisia sammakoita lompsii alueella, ja lukemattomasti erilaisia hyönteisiä, kaloja ja ties minkälaisia pikkumönkijöitä.

Lampaat mussuttavat antaumuksellisesti niityillä toukokuusta aina lokakuulle asti. Aivan mukava kesätyö villanutuilla on –– miettikää nyt, ne hoitavat perinnemaisemaa syömällä. Voisiko minäkin työllistyä jäätelön syömisessä? Lampaiden sekaan hyvin maastoutuva vilttikasa yritti kovasti toteuttaa paimenkoiran vaistojaan ja meni vissiin identiteettinsä suhteen vähän sekaisin mourutessaan jokseenkin koomisen kuuloisesti. 




Turun suunnalta Raisionlahdelle pääsee varsin näpsäkästi pyörällä veivaamalla, mutta Naantaliin kulkevat bussit noukkaavat halukkaat matkustajat kyytiinsä, joskin pysäkiltä on varsinaiseen kohteeseen muutama sata metri käveltävää. Omalla autolla kulkevat voivat jättää kaaransa aivan poukaman likelle koukkaamalla lintutornin parkkipaikalle Nesteentieltä ennen venesatamaa. Olipa menopeli mikä tahansa, Uikkupolkua pitkin pääsee tutustumaan erittäin hyvin monipuoliseen varsinaissuomalaiseen luontoon.  

Lähteenä kasvien ja eläimistön tutustumiseksi olen käyttänyt Raision kaupungin nettisivuja sekä monipuolisia Raisionjoen sivustoa (esimerkiksi Uikkupolun pikkukohteita on todella mielenkiintoista luettavaa). 

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tänä kesänä

Tänä kesänä en ole ottanut aurinkoa, loikoillut rannalla saati käynyt uimassa. En ole tähdännyt bikinikuntoon enkä niin aio tehdä tulevaisuudessakaan. Sen sijaan olen nukkunut välillä liian vähän, tuskaillut hellettä, haaveillut maamme metsissä ja kansallispuistoissa luuhaamisesta sekä syönyt tolkuttomasti jätskiä, aika lailla aprikoosia ja vielä enemmän mustikoita.

Tänä kesänä olen hiippaillut järjettömän aikaisin Pomponrahkalla ja toisaalta tonkinut vadelmapensaita nukkumaanmenoajan jälkeen. Metsissä hiippailu, mustikkapöljäily ja kalliömöhkäleillä keikkuminen suovat kukin hermolepoa, joskin olen salaa suunnitellut tutkimusretkiä saaristoon. Vesi ei varsinaisesti ole elementtini, varsinkaan äärettömältä tuntuva aava ulappa, mutta kaipa sitä nyt Turussa asuvana pitäisi edes lähimmät saaret käydä koluamassa.


Tänä kesänä olen todennut, että maailmassa on paljon mätää ja ihmiskunnassa paljon pöpipäitä ja vinksahtaneita, mutta onneksi on terhakka terrieri (katso ensimmäinen kuva), kirjallisuus ja Esko Valtaoja. 

Tänä kesänä olen juossut vähän vähemmän kuin yleensä, mutta maailma ei silti tahdin höllentämisestä ole murskaantunut, pikemminkin päin vastoin. Koska keväällä ja alkukesästä jolkotteluni tuntui junnaavan paikoillaan ja lönköttely oli yhtä houkuttelevaa kuin sinihomejuuston mässääminen, päätin höllentää tahtia ja olla ottamatta ylimääräistä ressiä viikottaisista liikkumisistani. Olen jokusen jolkottelun sijaan käynyt kävelylenkeillä ja jättänyt muutaman punttikerran välistä. Ja kappas, kun olen suhtautunut vähemmän niposti ja yrittänyt olla ahtaamatta kaikkea mahdollista almanakkaan ja ruho on saanut levätä, ovat niin lenkkeily kuin lihaskuntohommat alkaneet taas maistua melkein yhtä hyvältä kuin äidin tekemä lappapuuro (puolukkapuuro suomennettuna).

Tänä kesänä olen todennut, että Sinkkuelämää on sekä televisiosarjana että elokuvana ihan sietämätöntä huttua. Ei jokaisen naisen unelma ole elää kuin höntti barbie, jonka suurin toive on mennä muhkeassa mekossa naimisiin ja joka haaveilee myös yksiön kokoisesta vaatehuoneesta ja koko omaisuuden kustantavasta kattohuoneistosta keskellä levotonta kaupunkia. Mieluummin minä ennätyksellisen suurta leppäkerttuilmentymää ihailen kuin fiktiivistä sitoutumiskammoista henkilöä, joka säilyttää vaatteitaan uunissa.


Tänä kesänä olen nauttinut hyvien tyyppien seurasta, mutta vastapainoksi olen kaivannut käpertymistä kotiluolan turvaan ja tilaa omille ajatuksille, jotka ovat aika sekalaisesti poukkoilleet päässäni. Olen iloinnut ja vähän murehtinut, hekotellut ja vähän vollottanut ilosena tai vähemmän iloisena. Olen nauranut vatsani kipeäksi ja saattanut vähän valvoa öitä miettien asioita, joihin en itse voi vaikuttaa. Toisaalta olen valvonut yhden yön ihan vaan sen vuoksi, että heräsin kamalaan painajaiseen ja omaan rääkymiseeni: luulin sängyssä luikertelevan jättikokoisen käärmeen. Jopa koirapoloinen säpsähti kirkaisujani ja luikki häntä koipien välissä vinhaa kyytiä pirtin puolelle turvaan. Jättiliero osoittautui peitoksi.

Tänä kesänä en ole listannut asioita, joita haluan tehdä kesän aikana, vaan pohtinut tavoitteitani, unelmiani ynnä haaveitani ja huntsinut, mitkä jutut saavat jäädä vain unelmatasolle ja mitä haluan vielä tehdä. Elämä on loppujen lopuksi liian lyhyt, jotta noudattaisi sitte joskus- kaavaa: minä haluan elää tässä ja nyt. Onko esimerkiksi Turulla annettavaa hiljaisuutta kaipaavalle ihmispololle tai voiko hissukka oppia kaupunkilaiseksi? Mihin sitä oikein rupeaisi?

Tänä kesänä olen toisaalta harkinnut, että ehkä voisin opetella elämään enemmän hetkessä ja vähemmän tulevaisuudessa sekä lakata murehtimasta. Jos maltaisi antaa elämän soljua omalla painollaan eikä vouhkaisi mahdottomasti, ei energiaa tulisi tuhlattua niin paljon turhuuksiin ja joutavuuksiin. Minulla on kova tarve murehtia ja ressata noin viisi vuosikymmentä etukäteen kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot, sillä pitäähän kaikkeen varautua. Vaan jos liikuntahommissakin rento asenne on tehnyt hyvää, kenties samat ajatukset tepsivät myös muuhunkin elämään. Jos ei vängän väkisin suorita, saa enemmän irti elämästä.


Tänä kesänä olen todennut, että onneksi kuumuuden jälkeen koittavat viileät vuodenajat, jolloin ajatus kulkee kirkkaammin ja selkeämmin kuin hellekaudella. Kesän yksi parhaimmista puolista on se, että sitä seuraa aina mahtava syksy ja upea talvi. Etenkin jos opettelisi elämään edes joskus enemmän hetkessä ja vähemmän vouhottaen. 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Heinäkuun humputtelut

Ei ihan pöllömpi viikko ole, jos nimipäiväaamun alkajaisiksi kouraan tyrkätään rehupuska, tarkemmin sanottuna hehkuvan punainen ruusubegonia. Mies pääsi yllättämään nimipäivähommat autuaasti unohtaneen emännän, joten onnittelut kukkakasan muodossa tulivat niin sanoakseni ihan puskista. Olisin pehvalleni pudonnut silkasta hämmennyksestä, ellen jo tukevasti olisi paikoillani istunut, kun mies kiikutti minulle herttaisen rehupuketin.

Toistaiseksi rehupuska on säilynyt jopa hengissä, vaikka niitän lähipiirissäni mainetta ehkä maailman onnettomimpana kukkainhoitajana. Mummoni oli kyky saada mikä tahansa kasvi viherpeukaloidensa ansiosta ryöpsähtämään valtaviin mittoihin, mutta ilmeisesti viherpeukaloisuus ei ole periytynvä ominaisuus, sillä minulle kasvienhoitoon liittyvää tietämystä ei ole tippunut. Jo pelkästään kukkien kastelu on urakka, johon muistikapasiteettini ei meinaa millään riittää. Elättelen kuitenkin toiveita ja unelmia kasvitietäjäksi rupeamisesta  ja siitä, etten nirhaisi enää yhtään kaktusparkaa.


Keskiviikkona kahvittelimme heinäkuisten nimipäivien kunniaksi ja mussutimme muun muassa marenkikakkua, kuten eilen raitahametta esitellessäni mainitsin. Sukulaiseni muistavat kyllä hanakasti kaikki nimipäivät ja kissanristiäiset, mutta itse olen todella kehno muistamaan muut kuin syntymäpäivät. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että nimipäivä on mainio tekosyy saada ujutettua juhlatunnelmaa keskelle tavallista arkea ja syödä kakkua. Tosin en minä herkutteluun sen kummemmin tekosyitä tarvitse, vaan kyllä puputella saa, jos siltä tuntuu. Sopivasti ja kohtuudella. 

Juhlatunnelmaa voi myös tavoitella viettämällä iltaa kahden upean silmäparin, joista toinen on kirkkaansininen ja toinen salaperäisen vihreä, kanssa. On kuulkaas kauneutta ja älyä ilmassa, kun kaksi pohjalaista eli Hanna ja Mari ynnä yksi lappilainen (mie tietenkin) kokoontuvat yhteen. Triomme kokoontumisajoihin kuului muun muassa jalkapalloa, loisteliasta huumoria, teräviä oivalluksia, roppakaupalla marismeja sekä mahakipua liiallisen höröttämisen vuoksi. Illan tunnit vaihtuivat salakavalasti hämärään ja katuvalojen räpsähtämiseen päälle, mutta hauskaa oli. Kiitokset upeille daameille upeasta seurasta!

Mukavaan viikkoon on hyvän seuran lisäksi mahtunut tietenkin paljon lenkkareiden kulutusta ja lihaskuntohommia, kuten tavanomaista on. Tänään aion pitää juoksusta ansaitun vapaapäivän ja talon miesväen kanssa suunnata luonnonhelmaan rauhoittumaan ja lepäämään. Koska on sunnuntai, aion pitää oikeasti suorittamisesta vapaan päivän ja viettää iltaa neiti Marplen seurassa rikospähkinöitä pureksien. 

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Nimipäiviä viettämässä

Olen erittäin hyvä jumiutuja. Saatan kuunnella kyllästymättä samaa kipaletta, yhtyettä tai laulajaa kuukausitolkulla, kunnes löydän uuden jumituksen levylautaselle. Jokaisella pianon pimputuskerralla minulla on repertuaarissani tietyt teokset, jotka minun on soitettava, koska ne sattuvat olemaan niin hienoja. Saatan laulaa luikautella miehen riemuksi samoja lurituksia (esimerkiksi lättyä pussiin), vaikken edes sanoja osaa. 

Erityisen tehokas jumiutumisen edelläkävijä olen pukeutumiseen liittyvissä jutuissa. Viime kesänä taisin jämähtää pilkkumekkooni siinä missä talvella en puhunut muusta kuin ketuista ja parkatakista. Kuluvan kesän aikana olen tehnyt jämähtämisestä jo taidetta. Olen oikeastaan koko kesän hillunut ympäri kyliä urheilukalsareissa ja kotona ihan vaan peruskalsareissa, joita jotkut nimittävät legginsseiksi. Koska elämässä on valitettavasti välillä yritettävä pukeutua hitusen fiinimmin ja asiallisemmin, olen hetkittäin malttanut luopua kovasti rakentamastani kalsaritonttuidentiteetistäni ja tavoitellut siistimpää olemusta hulmuavien helmojen avulla. Helppo konsti palata kalsarilusmuilusta vähän siistimmälle linjalle on laittaa päälle raitahame. Miten olen pärjännyt ilman kyseistä vaatekappaletta?


Viimeksi hame sivuutti ylvään kalsarikulttuurin keskellä viikkoa, kun kokoonnuimme sopivan kokoisella porukalla ryystämään iltasumpit. Heinäkuulle on sattunut lähipiirissä melkoinen nimipäivien suma, joten kokoonnuimme sukulaisporukalla yhteen ja juhlistimme koko kuukauden nimipäivät kerralla. Tarjolla oli muun muassa marenkikakkua ja kaurakeksejä, joten vyötärölinjaa korostava hamevalinta oli oikein onnistunut ratkaisu naiselle, joka ei osaa kieltäytyä santsikakkupalasta, sillä pitäähän sitä nyt molemmille jaloille tasapainon vuoksi syödä.

Joka tapauksessa raitahamosesta on tainnut tulla kuluvan kesän suosikkikolttu. Se istuu hyvin, laskeutuu kauniisti, on jämäkkää puuvillaa olematta mitenkään hiostava. Se ei kuulla läpi, vaan on mukavan tukeva. Ehkäpä hame toimisi erityisen hyvin korollisia klopottimia käyttävän henkilön yllä, vaan jos on kävellen liikkeellä hätäisen villapöksysankarin (piskin siis) kanssa, korot ovat tehokkaampi raajojen murtamista edistävä konsti kuin esimerkiksi Turun talvi mustine jääpintoineen. Välillä on ihan hyvä olla järkevä ja valita romppeet ja kamppeet tilanteen mukaan. En harjoita ylimääräisen kenkäparin raahaamista vain kuvien räpsimisen vuoksi.


Puhtaanvalkoinen pusero on aika uusi: hankin sen kevään korvilla samalla kertaa toisen valkoisen puseron kanssa, joka on myös päätynyt raitahameeni kaveriksi. Puserossa on helmassa on ohkainen resori, joka pitää puseron hyvin paikallaan, joskin se luo illuusion ampiaisvyötärön sijaan pikemminkin vyötäröttömyydestä; vaikka otin lörttösen koossa 34, on se kooltaan todella väljä ja vyötärön kohdalle voisi hyvinkin jemmata tuhottoman satsin jätskiä, loputtomasti karkkia ja yhden keskikokoisen terrierin. Todennäköisesti useimmat ihmiset eivät koe tarvetta pitää paitaa varastona, joten todettakoon, että se menee se hyvin povekkaammalle naiselle.

Minun ruholleni pusero lienee hitusen imartelevampi hameen kanssa käytettynä, mutta olen pitänyt parseelia töissä farkkuihin ahtautuneena ja bleiserillä koko komeuden kuorruttaneena, mutta imartelevampi toppi on itselleni hamepuserona. Toisaalta ei kai se nyt loppujen lopuksi haittaa, vaikka sivusta katsottuna pusero luo varsin mielenkiintoisen kengurupussivaikutelman.

Materiaaliltaan pusero on viskoosia, muttei se ole pahasti ruttuun menevä. Kaksikerroksinen kolttu ei näy läpi (ellei nyt sitten paloauton sävymaailmaa imitoivia alusvaatteita päälleen tunge). Suhteellinen vilpoinen kolttu on kyseessä kahdesta kangaskerroksesta huolimatta. Onpahan ainakin pukeutunut olo, vaikka lämpömittarin kohotessa vaatekerrat tuppaavat vähenemään.


Pusero More&More
Hame Mint&Berry
Ballerinat Tamaris
Laukku Tuscany Leather 

Vähän arastelin yhdistää harmaanrusehtavat ballerinat punaisen käsveskan kanssa, mutta ristiriitaisempiakin yhdistelmiä olen elämäni aikana loihtinut; ehdoton suosikkini on kirkkaanpunaisen puseron ja vaaleiden khakivihreiden pöksyjen jokseenkin ristiriitainen liitto, jonka suuressa nerokkuudessani onnistuin opiskeluaikoinani maailmankaikkeuteen tuottamaan. Viininpunainen ja khaki saattavat toimia yhdessä, mutta minun versioni oli kaukana tyylikkäästä ja onnistuneesta väriharmoniasta. Uskomattoman upeiden asukokonaisuuksien kirjo on kattava, mutta todistusaineistoa menneiden vuosien tyylisilmästäni ei ole. Vaikka nauru kyllä aina maittaisi, on kaikkien kannalta onni, etteivät muinaiset rytkykokeiluni tule näkemään päivänvaloa.

Hullut vissiin sanonnan mukaan tykkäävät puurosta, minä puolestani olen menettänyt sydämeni ampiaishameelleni. Se on sopivan siisti mutta riittävän arkinen käytettäväksi vaikka keskellä arkea. Sitä paitsi jumiutuminen ei ole merkki tylsyydestä tai mielikuvituksettomuudesta, vaan siitä, että on onnistunut täyttämään elonsa mukavilla asioilla. 

Oletteko te jumiutujia?

torstai 21. heinäkuuta 2016

Hiljaa virtaa Raisionjoki



Eräänä heinäkuisena sunnuntaina aurinko möllötti taivaalla niin kauniisti, että olisi ollut silkkaa hölmöyttä jäädä kotosalle nököttämään. Koska suhteellisen voimakkaaksi äitynyt mustikkakuume yhdistettynä lenkkihommiin olivat verottaneet ronskisti voimia, ei mieli tehnyt lähteä aivan koko päivän kestävälle patikkaretkelle, vaan pieni tutkimusretki oli paikallaan. Pyörittelimme miehen kanssa erilaisia vaihtoehtoja ja lopulta päädyimme kesäkukoistuksen kehtoon eli jokivarteen.

Luulimme lähteneemme Raisionjoen reunamille, mutta paikoitellen meininki oli kuin Amazonin ryteiköistä tai suoraan epätodellisen kauniisti kuvitetusta satukirjasta. Tiheästi kylki kyljessä kasvavat pensaikot, pusikot, puut ja pajut tyrkyttivät oksiaan kulkijoiden naamaan ja ruohonjuuritasolla kuului monenlaista surinaa ja siiveniskua. Kaaliperhoset säntäilivät puskasta toiseen kuin ohjukset ja ampiaiset mönkivät nokat kiinni kukissa. 



Aloitimme reissumme Raisiontien suunnalta ja sukaisimme Rauman valtatien varrella mutkittelevalle joelle päin. Raisionjoesta, joka Turkuun asti liplattelee Raision, Ruskon ja Vahdon läpi, olen kirjoitellut aiemmin huhtikuussa, jolloin kuljimme jokivarren tuntumassa pidemmän lenkin, mutta heinäkuisena, lähes helteisen kuumana päivänä emme hötkyilleet vaan lähinnä patsastelimme ja ihastelimme maisemia. Välillä rento käyskentely on vallan mukavaa puuhaa. 

Melkoinen hyönteisten ja ötököiden paratiisi on Raisionjoen tuntumassa  voi vain kuvitella, kuinka hurja tunnelma on maan tasolla lehti- ja oksakerrosten piilossa. Käärmeitä emme onneksi kohdanneet, mutta pieniä ötököitä piisasi ruhtinaallisesti. 



Kotiloita ja erilaisia koppakuoriaisia lyllersi kasviston kätköissä niin monta pataljoonaa ja ryhmittymää, etten laskuissa pysynyt mukana. Ötökät olivat suorastaan omistautuneet omille puuhilleen eivätkä piitanneet lähelle tunkevasta kuvaajasta. 



Matkan varrella näimme myös ehkä maailman kauneimman neitoperhosen. Se oli varmasti ihan tuore tapaus maailmankaikkeudessa, niin puhtaissa väreissä vahingoittumattomana se viipotteli. Lauhahiipijöitäkin, jotka meinasin tässä kirjoituksessa nimetä uudelleen lauhakiitäjiksi, pusikoissa pyrähteli. 


Mahtavasti nimetty ölliäinen, nelivyöjäärä, oli istahtanut jääräpäisesti päivää paistattelemaan toinen keltamusta örkki seuranaan. 


Jokivarsi tarjoaa hulppeat puitteet niin pienille mönkiville otuksille kuin rehustolle. Jopa pätkäistystä oksasta versoaa uutta elämää. 


Raisionjokea mukailee kinttupolku, joka  huvittavaa sinänsä  on muodostunut aivan valtatien varrelle. Aurinkoisena kesäpäivänä ei liikenteen melu ollut aivan mahdoton, sillä suurin osa varsinaissuomalaisesta ihmiskunnasta lienee purjehtimassa, saaristossa, mökkeilemässä tai Ruissalossa, jos taivaalla on vähänkin outo valoilmiö havaittavissa.

Aavemaiset puunrungot tuovat vähän suojaa ja peittävät vähän näkyvyyttä tielle päin. Vehreitä lehtipuita, pajuja ja pensaita viihtyy joen liepeillä, mutta onpa muutama kuusikin ängennyt joukkoon kovin värikkääseen. 




Muun muassa kirjopillike, noin miljoona ja vähän päälle erilaista putkikasvia, maitohorsmia, hiljalleen nuutuvia apiloita sekä jokseenkin myrkyllisiä, hehkuvan punaisia marjoja tuottavia terttuseljoja on maisema tulvillaan. 



Elukka- ja kasvihavaintojen lisäksi jokivarrella liikuskellessa myös historia on läsnä. Kautta aikain joen uomat ovat mahdollistaneet rehevyydellään ja kulkuväylillään mahdollisuuden elämiseen. Minkälaista väkeä on viihtynyt Raisionjoen tuntumassa? On kutkuttavaa ajatella, että vuosisatain ja -tuhansien ajan samoja reittejä ovat vaeltaneet kovin monet muut räpylät. 



Samaan syssyyn kävimme kurkkaamassa Huhkonkosken vesitilannetta. Vielä ei vesimäärä ollut kovinkaan merkittävästi kevääseen verrattuna mihinkään huvennut, vaikka kuumansorttisia kesäpäiviä on parin kuukauden sisällä ollut enemmän kuin tarpeeksi, vaan korvat humisivat kuohusta, pauhusta ja litinästä. Kosken likellä sijaitsevan Huhkon kartanon suuntaan emme talsineet. Komeasta pytingistä olen höpissyt viime lokakuun puolella.


Varsin mukavaa seutua on Raisionjoen alue. Jokimaiseman tuntumaan pääsee kätevästi Turun suunnalta pyörällä, mutta Raision ja Naantaliin kulkevat bussit nappaavat halukkaat kyydittävät kätevästi mukaansa. Etenkin kesällä monipuolinen kasvisto ja mielenkiintoinen eliökunta ovat todella kiehtovia tutkimuskohteita.