keskiviikko 31. elokuuta 2016

Joka ilmansuuntaan venyvät housut


Viime aikoina vaateasiat eivät ole hirveästi mielessä olleet. Aamuisin on tehnyt mieli pukeutua lähinnä rytkyihin, jotka eivät kiristä, purista, ahdista taikka tunnu tukalilta. Olen tonkinut kaapista lähinnä yhdet samat housut, joiden kaveriksi olen nakannut jonkin peruspaidan. 

Syytän tästä Maria. Se nainen on julmuuden airut, olen tästä varma.  

Se ryökäle kuunteli huokailujani mustien peruspillien mahdottomasta löytämisestä ja pisti minut testaamaan housuja, jotka venyvät jokaiseen ilmansuuntaan ja myös koillisesta kaakkoon. Elämä ei testailurupeaman jälkeen ole ollut entisensä. 

Mustat farkut (tai housut) muodostavat oman vaatekaappini peruspilarin numero yksi, mutta kestäviä ja imartelevia pöksyjä on yhtä helppo löytää kuin saada mies innostumaan pukukengistä eli mahdottomuus kuvastanee rojektia parhaiten. Muutaman vuoden ajan olen käyttänyt Pieceksin peruspöksyjä, jotka joskus ovat tuntnuteet ihan kelvollisilta laadultaan, mutteivät loppujen lopuksi kestä ainakaan minun kolhokäytössäni. Olen ehkä kuuden vuoden aikana ostanut muistaakseni kolmet kyseisen merkin mustat pöksyt, joista yhdet venahtivat muodottomiksi säkkihousuiksi, toiset kuluivat hiuki polvista (!) ja viimeisimpiä ei oikeastaan tähän kategoriaan voi laskea, sillä ne osoittautuivat nilkkapituisiksi. Kesällä ne ovat kivat, talvella ei välttämättä. Etenkin, kun työmaalla ei välttämättä arvosteta siistien kenkien sijaan villasukissa taapertavaa ilmestystä. 




Ehdin tovin hunteerata, että töissä olisi käyttöä täyspitkille mustille pöksyille, jotka venyvät istumatyöläisen pötsin mukaan päivän aikana ilman, että ne lörpsähtäisivät muodottomiksi säkeiksi muutaman käytön jälkeen tai menettäisivät ensimmäisessä pesussa värinsä. En ole kuitenkaan jaksanut vaivautua kiertelemään kauppoja – onko maailmassa ihmistä, joka haluaisi vapaaehtoisesti tunkea itsensä testaamaan uusia farkkuja ahtaaseen sovituskoppiin, jonka epäimarteleva valo paljastaa kaikki ihon muhkurat? Kerran kylillä ollessani nappasin Pakasaivon vettäkin mustemmat housut farkkupinosta ja rylläsin kopperoon ahtaamaan hanurini pöksyihin. 

Ja niinpä raahuduin kassan kautta kotia nelisenkymppiä köyhempänä. Kuukauden päivät olen aika tiiviisti housuja käyttänyt ja aivan asiallisilta ne vaikuttavat. Polviin ei ole vielä muodostunut pusseja eikä takapuoli ole lörpsähtänyt (kyse on siis housuista, ei käyttäjän pehvasta). Pesuun en ole vielä nakannut, sillä luotan pakastinpuhdistukseen ja vältän turhaa pesua. Katsotaan siis hamassa tulevaisuudessa, kuinka pesuhommissa käy ja venahtavatko farkut käytössä. 

Pukeutumisjuttuja en todellakaan ole jaksanut hunteerata viime aikoina, lähinnä vain on mietityttänyt se, minkä yläosan kehittelisin uusien housujeni ympärille. Ja se, että pehmeät ja kiristämättömät rievut ovat olleet ehdoton selviytymiskeino istumatyöläiselle. Onneksi orastava syksy mahdollistaa luovemman pukeutumisen; kesällä pukeutumisideologia perustuu lähinnä kuumuudesta selviytymiseen, mutta viileämpien vuodenaikojen tullen on enemmän vaihtoehtoja eri parseelien yhdistelemiseen. Toisaalta samat vaatekappaleet taitavat ruhoni päällä pyöriä vuodenajasta riippumatta. Paitsi en ehkä sentään shortseja talvella käytä. 


Nahkatakki Oakwood
Pusero muinaisjäänne ajalta ennen ajanlaskun alkua
Housut BikBok
Laukku Lumi (Nelli Satchel)
Ballerinat Tamaris

Nahkatakin alta vähän erottuva hempeänroosa pusero on kulkenut kanssani vaihto-opiskeluajoistani lähtien, kaupungista toiseen ja eri elämänvaiheista seuaavaan jo ehkä seitsemisen vuoden ajan. Paljon on yksi paitariepu joutunut olemassaolonsa aikana kokemaan – se joutui aloittamaan uransa vaatekaapin häpeätahrana omistajansa eläessä rokkitykkövaihetta. Lörttöriepu on jossain vaiheessa meinannut päätyä kirpputorille, mutta aina se on kuitenkin käytttöön hetkellisistä luopumisaatoksista huolimatta päätynyt. Olen havainnut rievun sopivan monentyyppisen asun kanssa käytettäväksi – se passsaa niin asiallisen bleiserin kuin rennomman nahkarotsinkin kaveriksi eli se taipuu työkäytöstä vapaa-aikaan.

Väri on sopivan hailakka, sillä en hirveästi tykkää pinkistä tai porsaanpunaiseen taipuvasta väriskaalasta, mutta haalea, murrettu roosa on enemmän mieleeni. Mustan kanssa vähän ei-minkään värinen roosa toimii hyvin. 

Puserossa saattaa olla vähän ryppyjä, mutta niinpä pitkän päivän jälkeen saa ollakin. Minun mielestäni asukuvien pitäisi olla realistisia. Sellaisia, jotka oikeasti ovat olleet oikeasti jossain tilanteessa käytössä eikä vain lavastettu asu, joka ei ole koskaan ollut muutoin käytössä kuin muutaman minuutin mittaisen kuvaussession ajan. 

Kuvat nappasi kirjoituksen alussa mainittu ryökäle, jonka kyydissä kävin viime viikon puolella suhaamassa pitkin Varsinais-Suomen pitäjiä hienoja maisemia ja sokeriähkyä metsästämässä. Kiitos!

maanantai 29. elokuuta 2016

Pinaattilätyt


Mitä tekee hullu juntti ostettuaan valtavan säkillisen pinaattia? No mussuttaa tietenkin rautapitoista salaattia, valmistaa pinaattikeittoa ja tuheltaa vielä pinaattilättyjä.

Olen aina tykännyt pinaatista, mutten olen oikeastaan osannut siitä kehitellä muuta kuin mahdollisimman yksinkertaisia ja tuttuja reseptejä, kuten juurikin soppaa ja lättyjä, mutta miksipäs sitä turhaan pyörää väkisin uudelleen keksimään, jos perinteinen ruoka yksinkertaisesti maistuu parhaimmalta? Vaihtelu tosin virkistää ja esimerkiksi erilaisia mausteyhdistelmiä virittämällä tuttuunkin herkkuun saa uudenlaisen otteen. Pinaattilättyihin voi mielestäni aivan hyvin tunkea erilaisia kasvis- tai juuresraasteita sekä ripsautella ronskisti yrttimausteita. Kokeilemalla parhaimmat pöperöt syntyvät. 

Pinaattilätyt ovat yksi herkullisimmista keksinnöistä enkä nyt viittaa kaupan eineshyllyn pahvikiekkoihin, jotka ovat yhtä herkulliset kuin koiranraksut. Eipä sillä, että olisin piskin muonaa popsinut, mutta voisin kuvitella, että einesläpysköihin verrattava makuelämys on kyseessä. Itse teen lättyni huolellisesti noudattaen ruoanlaittofilosofiaani eli lisään taikinaan vähän sitä sun tätä, kokeilen vähän semmoista ja tuota  toisin sanoen mätkäisen mielivaltaisesti taikinakulhoon kaapista löytyviä aineksia epämääräisissä mittasuhteissa. Lättytaikinan pohja on hyvin yksinkertainen; tarvitaan vain puolisen litraa maitoa, pari kananmunaa, jauhoja ja pinaattia, mutta muutoin vain taivas on rajana eri lättyversioiden kehittelemiseen. Rohkeasti vaan uusia makuyhdistelmiä testailemaan  aina ei onnistu, mutta sepä ei haittaa yhtään, vaan kertyypähän viisautta seuraavaan kokkauskertaan. 


Naurettavan herkulliset pinaattilätyt

2 kananmunaa
5 dl maitoa
200 g pinaattia
3 dl raastettua porkkanaa (pari keskikokoista porkkanaa)
1 tl suolaa
1 tl timjamia
rakuunaa, meiramia ja pippuria tai omia suosikkimausteita maun mukaan 
3 1/2 dl jauhoja (esimerkiksi kaura-, speltti- tai sämpyläjauhoja)
1 rkl öljyä

Kananmunat rikotaan kulhoon ja kaveriksi lurautetaan maito ynnä mausteet, vedellä virutettu ja pieneksi silputtu pinaattiläjä sekä porkkanaraaste. Jauhot kipataan juoksevan taikinan sekaan. Viimeiseksi lorautetaan tujaus öljyä. Kun kaikki ainekset on muljautettu kippoon, on aika sekoittaa litku kertaalleen ja antaa taikinan turvota viileässä puolisen tuntia.

On aika pistää pannu kuumaksi ja liruttaa paistonkestävää rasvaa. Lättyjä paistetaan, kunnes molemmat puolet ovat kauniin ruskeat (lättyjä on hyvä kääntää välillä). Tarvittaessa pannulle voi heittää lisää rasvaa, jos lättyset tuntuvat takertuvan pannun pintaan.

Valmiit lätyt syödään mieluiten saman tien. Uusien pottujen ja raikkaan salaatin kera pinaattilätyt ovat parhaimmillaan, mutta lisukkeeksi voi nakata esimerkiksi parsakaalta tai noudattaa arkikokin ajatusmaailmaa eli ämpätä lautaselle sitä, mitä jääkaapista sattuu nyt kullakin hetkellä löytymään. Ei ruoanlaitto niin vakavaa hfistelyhommaa ole.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Elokuun viimeinen viikko



Niin on elokuu hiljalleen vaihtuva syyskuuksi ja syksy virallisesti ottava vallan. Viimeisen elokuisen viikon kunniaksi elämä on ollut ihan siedettävä pläjäys, vaikka se kuulostaa useimmiten kakkapussin rapinalta, tiskikoneen surinalta tai huoltoa kaipaavan pyörän kitinältä ja näyttää kotikalsareilta sekä urheilurytkyiltä tai hivenen sotkuiselta keittiöltä ynnä orastavalta kaaokselta sohvapöydältä. Viime viikko oli sen verran kiivastahtinen, että tällä viikolla suurin hankkeeni on ollut ottaa rennosti. Siispä olen yrittänyt pyhittää illat liikunnalle ja hemmoille, dekkareille ja ruonalaitolle. Toki tälläkin viikolla on vähän meinannut lipsahtaa ylitöiden puolelle muttei sentään ihan joka päivä.

Olen löytänyt kesän aikana lomalle lähteneen kokkausintoni takaisin. Ilmojen viiletessä ruoanlaitto tuntuu pakollisen ähertämisen sijaan mukavalta ja kodikkaalta puuhastelulta, kun voi käyttää jopa uunia ilman että koko huusholli muuttuisi tuskaisan kuumaksi hornankattilaksi ja kokkaaja hämmentäisi soppaa tuskanhiki otsallaan. Luovuuteni keittiössä on suoraan verrannollinen lämpötiloihin; kesäkuumalla turvaudun orjallisesti tuttuihin pöperöihin, joiden valmistamiseen ei tarvitse käyttää mielikuvitusta saati aikaa siinä missä syksyn tullen patojen poriseminen, uunissa muhisevat muhennokset ynnä uusien rehujen valjastaminen hyötykäyttöön houkuttelevat huomattavasti enemmän. Taidoillani en hätyyttele michelinejä enkä edes Nokian tai Kumhon renkaita, mutta hengissä olen ainakin pysynyt ja parrakkaampi puoliskokin samaten.

Syyskuulle on luvassa aika paljon kaikkea  loputtomasti syntymäpäiviä ja yksi smokkijuhla (hui), joten ihmispolon on syötävä mahdollisimman hyvin koitoksista selvitäkseen. Kotikeittiön antimien ahtaamisen lisäksi perjantaihin piti saada vähän sokeri- ja kofeiinihumalaa täytetyn voisarven ja tuhdin kakun muodossa, joten päädyin Marin kanssa vetämään huolellisesti kunnon sokeriähkyt (herkkupäivä kunniaan!). Vaikka itse sanonkin, paras pöperö tällä viikolla on kuitenkin ollut ihan ite väsäämäni pinaattilättykeko, jonka päivänä eräänä hotkaisin pikakyytiä hyvän salaatin kera. Sokea kanakin löytää vissiin joskus jyvän. 


Jottei blogini sisältö muuttuisi kahdeksan vuodenajan tapahtumien ihmettelystä kahdeksan herkun esittelemiseen, olen muitakin asioita huomannut maailmasta. Olen tämän viikon aikana joutunut hämmentymään ihmisten murretietämyksen suhteen. Muutamn vuoden Turussa asumisen aikana olen vähitellen tottunut vaan en turtunut siihen, että minua luullaan oululaiseksi tai savolaiseksi, mutta kerrassaan eriskummallista on se, että minua luullaan useimmiten pohjalaiseksi. Vaikka kahden pohjattaren kanssa paljon aikaa vietän, en minä nyt ihan Etelä-, Keski- tai edes Pohjois-Pohjanmaalta karanneesta taida käydä.

Ehkäpä lappilainen sekoitetaan pohjalaiseksi siksi, että ihmiset kuvittelevat lappilaisen käyttävän joikatessaan h:ta joka sanassa ja joka tavun välissä, vaikka todellisuudessa hoo sujautetaan tarkasti ja harkitusti vain tiettyjen sijamuotojen yhteyteen. Tällä viikolla pohjalaisutelut ovat syystä tahi toisesta olleet ennätyksellisen pinnalla. Erikoista.

Kun totuus paljastuu, että tuhatkunta kilometriä Turusta pohjoiseen sijaitsee kotini, alkavat utelut, miksi tuntureiden tyttö on Turkuun päätynyt. Eritoten ihmisiä kiinnostaa, olenko raahautunut Turkuun miehen perässä ja toisaalta udellaan, kuinka hyvin pärjään jäyhien turkulaisten kanssa. Uteluja ryydittävät pitkälliset pohdinnat, kuinka kyselijän kummin kaiman siskon veljen lemmikkikirahvin kahvimuki on joskus 80-luvulla käväissyt Lapissa, joka monesti tarkoitttaa Rukaa, Leviä, Oulua tai jopa Muhosta. Ja niin on suuri yhteenkuuluvuuden tunne syntyvä, jos esimerkiksi kerran elämänsä aikana pihtiputaalaisen huoltoaseman vessassa pysähtynyt varsinaissuomalainen lappilaisen kohtaa – Lapin raja tuntuu joillekin alkavan Kokkolan tai viimeistään Ylivieskan kohdilla. Sen jälkeen Suomi on pelkkää mystistä erämaata ja tunturia.

Sen lisäksi, että olen ihmetellyt maantieto -ja murreasioita, olen pitkästä aikaa katsonut mielenkiintoisen historiadokumentin. Joskus ennen muinoin minulla oli tapana joka sunnuntai juntata pehvani töllöttimen ääreen ja ahmia ykköseltä tuleva kello neljän dokumentti, mutta viime vuosina dokumenttivalikoima on koskenut joko Hitleriä, kansallissosialisteja tai Lähi-Idän kriisejä tai näin on ainakin tuntunut. Oletukseni perustuu tosin täysin mututuntumaan, joten korjatkaa, jos olen pahasti pihalla. Katsomaani dokumenttiin oli myös saatu Lähi-Idän kriisit ängettyä, mutta oli virkistävää kuulla muinaisen Northumbrian vaiheista ja muistella opiskeluaikojani, jolloin piti lukea pätkiä Bedan tarinoista ja vaikkapa Beowulfin sankarimyytistä. Muinaisenglanninkielisiä tai -skandinavisia tekstejä lukiessani ja yrittäessäni niitä kääntää selkokielelle onnittelin itseäni moneen kertaan alavalinnastani. 

Elokuun viimeisen sunnuntain kunniaksi aion tehdä paljon hyödyllisiä juttuja, kuten syödä linssipyöryköitä, käydä lenkillä ja nostaa puntteja. Halailla kämppiksiä, avustaa neiti Marplea rötösten selvittelyssä ja siemailla sumppia. Kerätkää tekin energiaa alkavaan viikkoon. 

lauantai 27. elokuuta 2016

Merellinen perjantai

Perjantai on pelastus. Kun viisi päivää viikossa menee aika useasti lähinnä hoppusumussa, viikonlopun aloittavana perjantaina olen kuin kesälaitumille säntäävä Mansikki, sillä edessä on kaksi kokonaista päivää, jotka voin tuhlata mukaviin juttuihin. Ei tarvitse olla näyttöpäätteen äärellä selkäranka mutkalla istuen tai tavoitettavissa koko ajan, hoitaa kiireellisiä hommia ja ressata, ehdinkö tehdä päivän aikana vaadittavat jutut, vaan on aikaa vain olla möllöttää, mönkiä mettissä ja viettää aikaa hyvien tyyppien seurassa. Tehdä asioita, joista saa energiaa seuraavan viikon hoppuiluun.

Vaikken todellakaan voittaisi maailman herttaisimman ihmisen titteliä, minulla on ehkä maailman parhaimmat ystävät, joista yhden kanssa kävin perjantain kunniaksi harjoittamassa maakuntamatkailua  – perjantaikahvittelusta ynnä varsin filosofisesta keskustelusta Marin kanssa on muodostamassa jonkinmoinen  uljas perinne. Pitäähän sitä nyt hyvänen aika sentään puida naisvoimin viikon asiat, pohtia maailmanmenoa ja tietenkin nauraa hervottomasti sokerisen leivoksen tukkiessa miellyttävästi verisuonet ja aiheuttaessa aivoihin niin pahoja tukoksia, että tasottomien juttujen määrä on enemmän kuin vakio. 

Eilisen agendana oli käydä Naantalissa, mutta kuskilla ja kartturilla oli sen verran hyvät jutut, että matkan päämäärä meinasi välillä unohtua ja huomasimmekin köröttelevämme Rymättylässä. Tulipahan käytyä hienoilla silloilla ja toteamassa, että ensi kesäksi täytyy joko pistää oma pyörä kuntoon tai hankkia vähän kestävämpi vekotin, jotta Saariston rengastien kiertäminen toteutuisi. Olen kuluvan vuoden aikana innostunut pyöräilystä jopa juoksun kustannuksella, joten rengastiellä veivaaminen tai esimerkiksi Ahvenanmaan kiertely houkuttelisi melkoisesti. Haluaisin myös maastopyöräillä. Onneksi on elämä aikaa. 




Marin hiuksille tapahtui jotain mystistä merituulen puhaltaessa ja aaltojen loiskiessa rantaan, sillä neitosen kutrit rupesivat elelemään omaa tuuheaa elämäänsä ja taipuivat hienommille ja muhkeammille laineille kuin vaikkapa Jessica Rabbitin kiharat konsanaan. Samaan syssyyn kun Marin kuohkea kuontalo sai lisää tuuheutta, laski juttujemme taso jonnekin Mariaanien haudan tuntumaan ja ripsiväri saattoi vähän valua poskille, mutta eipä se elämistä haitannut. 

Turun keskustan vaihtaminen lähikuntien tutkailuun oli sangen onnistunut ratkaisu. Merellisen maiseman äärellä oli hyvä olla, varsinkn kun seura oli viehkeää, viksua ja vilmaattista. Teki hyvää olla kuulematta kaupungin pauhua ja keskittyä olennaiseen eli kaverin kanssa höpöttämiseen ja niin upeiden neronleimausten tuottamiseen, että sensuurilaitos iskee nyt ja jättää suurimmat oivallukset julkaisematta.



Koska perjantai on yhtä kuin herkkupäivä, piti kaupasta hakea vielä vähän kevyttä iltapalaa. Kotiin palatessani mies kysyi, olinko välttänyt houkutuksen ja malttanut jättää karkit notkumaan karkkihyllylle. Totta kai olin sulkenut korvani herkkujen hekumallisilta huudoilta ja sokerin suloisilta seireenisuhinoilta –  eihän suklaalla kuorrutettuja mansikkaklönttejä lasketa karkiksi. Eikä sen kooppis lakritsipötkylöitä, vaan alhaisen verenpaineen omaavalle ne ovat lääkkeeksi laskettavissa. 

Jälleen kerran oli sen verran mukava perjantai, että sunnuntain suosijan mielipide on muuttumassa ja viikon parhain päivä vaihtumassa viikonlopun aloittajaa kohti. 

torstai 25. elokuuta 2016

Pinaatti, ihmevihannes


On tainnut päästä käymään niin, että minä olen hurahtanut pinaattiin. Sehän ei liene kenellekään yllätys, että minulla on taipumus vouhottaa kasviksista ja juureksista - olen blogissani paasannut esimerkiksi lehtikaalin hienoudesta, raitajuuren raikkaudesta ja maa-artisokan pähkinäisestä eleganssista. Yksi tutuimmista rehuista on jäänyt vallan paitsioon, joten korjattakoon erhe nyt.

Pinaatti on ihmeruokaa. Tummanvihreät vihannekset pitävät sisällään monesti rutkasti rautaa eikä pinaatti tee poikkeusta sääntöön (naiset, syökää pinaattia!). Vihannes sisältää roimasti A-vitamiinia, joka vaikuttaa positiivisesti näköön, sekä verisuonien kalkkeutumista estävää K-vitamiinia ynnä hitusen immunijärjestelmän toimivuutta edistävää C-vitamiinia. Proteiiniakin herkussa on ruhtinaallisesti. Ravintoarvoista lisäoppia voi tankata päähän Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen Fineli-sivulta, ja tietoa rehusta voi lukaista myös Kotimaiset kasvikset- sivulta.


Pinaatissa on kalsiumia sitovaa oksaalihappoa, joten maitotuotteita suositellaan mussutettavaksi tai hörpittäväksi vihannespitoisen ruoan kera. Nitraattipitoisuutensa vuoksi raaka pinaatti ei sovellu aivan jokapäiväiseksi mussutuksen kohteeksi tahi perheen pienimmille sankareille, mutta kyllä aikuisiksi laskettavat ihmiset voivat esimerkiksi salaatin mukana pöpöttää silloin tällöin siveellisiä määriä kypsentämätöntäkin pinaattia. Järki vaan päähän ja kohtuullisuus lautasen täyttämiseen, niin hyvä tulee.

Pinaatin maku lienee monen mielestä väkevä ja voimakas, mutta mielestäni siinä on juuri sopivasti potkua monenlaisen sapuskan piristämiseen. Jotkut aikaansa seuraavat saattavat surauttaa pinaatin pirtelön sekaan (plääh), mutta itse suosin perinteisempiä menetelmiä. Omin nakkisormin väsätyt pinaattilätyt vievät kielen mennessään, mutta pehmeä pinaattisoppa suo lohtua kesäiltoihin tai vaikkapa syksyn sateisiin iltoihin. Pinaatti on sangen maittava lisä salaattiin ja onpa se myös täydellinen kaveri esimerkiksi kikernepastalle. Myös pannulla muhinut ja hitaasti hautunut ohran ja pinaatin muhennosliitto toimii.oikein syötävän hyvin. Pinaattia voi tunkea myös vaikka pottumuussiin ja leipomuksiin, esimerkiksi suolaisiin muffinsseihin tai piirakkaan. Oikeastaan taitaa olla niin, että pinaatti sopii vähän kaikkeen mahdolliseen pöperöön, ja lopputuloksesta tulee hvyä. 

Monen sorttiseen pöperöön taipuva terveyspommi pinaatti on. Pakastepinaatti lienee koko kansalle enemmän tai vähemmän tuttu, muttei tuoreen vihanneksenkaan käsittelyssä kauan nokka tuhise. Pinaatti on rehu, joka sopii suurin piirtein kaikkeen mahdolliseen pöperöön ja tuo mukavan säväyksen pöperöön kuin pöperöön eli kannattaa tutustua ihmerehuun. 

tiistai 23. elokuuta 2016

Kuuanvuori ja Kerttulan luontopolku




Raision keskustasta on vain lyhkäinen luikaus metsikön siimekseen. Kerttulan liikuntakeskuksen kulmilta pääsee näpsäkästi kuntoradalle, jonka kätköistä paljastuu mielenkiintoinen luontopolkujen vyyhti. Kerttulan luontopolulle kun pölähtää, löytyy jokaiselle kuntoilijalle ja metsänkävijälle sopivan pituinen lenkki, sillä halutessaan matkaa voi jatkaa vaikkapa Ruskon puolelle Kullavuorta  (myös Kullaanvuoreksi ja ties miksi kutsuttu) valloittamaan. Polkuja lähtee aikas lailla joka ilmansuuntaan, joten on hyvä ottaa jopa kartta mukaan lähtiessään tutkimaan maastoa. 



Elokuinen sunnuntai, jolloin luontopolulle tähtäsimme, oli yhtä lämmin kuin terrierin löyhkäävä hönkäys ja jopa hetkittäin tukalaksi määriteltävissä. Syksyä alkoi kuitenkin selvästi olla jo hitusen tai jopa vähän päälle ilmassa. Maastoa koristavat kielot, jotka vielä aivan kotvanen sitten hehkuivat syvänvihreinä, olivat saaneet jo pehmeän kultareunuksen. Myös saniaiset ja lehtipuut olivat jo alkaneet vaihtaa kesäpuvustonsa syksyisempään. 

Vaikka kuuma oli kalliokivillä loikkia, kevyesti puuskittain etenevä tuuli toi lempeästi viilennystä lönkyttelijöiden elämään ja samalla se sai myös puut tanssahtelemaan mukanaan. 



Muutama hassu tuhat vuotta sitten maisemaa hallitsi meri, jonka laineiden loiskeet ja aaltojen vyöry ovat hioneet muinaisista rantakallioista uljaan kivikon. Kuuanvuoren kalliokukkula yltää korkeimmalle  reilun viidenkymmenen metrin mittaiselta vuoripahaselta avautuvat jokseenkin ristiriitaiset maisemat. Rinnakkain ovat idyllinen peltomaisema ja modernit tehtaat, joiden piipuista tupruttelee ties mitä kaikkea maailmaan.  
 

Kuuanvuoren laella kasvisto on jokseenkin niukkaa, mutta katajat, kanevat ja puolukanvarvut ovat ujuttautuneet mahtipontisten kivimöhkäleiden uumeniin. 




Kalliokivien syviä uurteita ja teräviksi hioutuneita tai vastakohtaisesti kaareviksi muotoutuneita pylväitä on Kuuanvuorella. Kivilohkareiden väliin on myös syntynyt aikain saatossa salakavalia onkaloita ja pieniä mustia aukkoja, joista varmasti kesäpäivänä saattaa luikerrella kyykäärmeitä esiin. Onneksi tämän vuoden osalta käärmekiintiöni taitaa olla hiljoksiin luontoäidin mielestä täyttynyt, emmekä joutuneet sihisijöiden tulilinjalle (mies olisi ollut lähinnä innoissaan pitkälälisten näkemisestä, minä olisin joutunut pakokauhun valtaan). 




Polkuja metsikössä risteää vähän sinne sun tänne, mutta varsinainen Kerttulan kinttupolku on mitaltaan kolmisen kilometriä. Polkujen kulkusuunnan selvittämiseksi kannattaa välillä tihrustaa polkujen varralla kasvaviin valtaviin mäntyihin ja kuusiin, sillä niiden kylkiin on merkattu reittiopasteet maalitöhröillä. Myös informatiivisia opastauluja, jotka kertovat esimerkiksi alueen kasvillisuudesta, matkan varrella on. 

Kaksi uteliasta kipsuttelijaa, minä ja parrakkaampi puolisko, taisimme pääreitin sijaan hortoilla vähän omilla reiteillämme, sillä filosofiamme vähemmän tutussa raisiolaisessa maastossa oli lähinnä mennä suht mielivaltaisesti sinne, minne polkuja risteili. Olo oli vähän kuin kahdella Kolumbuksella, kun uutta kohti läksimme. 



Muhkeat turve- ja sammalmättäät kutittelivat tuhtirunkoisten mäntyjen ja kuusten varpaita. Monenlaisen vehreän keskellä pilkotti punaista  pienet pulleroiset puolukat, hurmaavat ja herkulliset, eivät aivan vielä olleet ihan kypsiä, mutta pian kyllä. Pihlajanmarjat ja pienet sievät sienet toivat myös punakan lisän metsämaisemaan. 



Havupuiden ja kangasmetsikön lisäksi luontopolku johdattaa tammien ja koivujen valtaamaan lehtoon ja kovasti metsittymään päin olevalle peltoaukiolle. Joskus kauan sitten viljelysmaana toiminut alue on nykyään takuuvarmasti monenlaisen ötökän paratiisi, joskin vain yksi sitruunaperhonen uhmasi alkavaa syksyä surraamalla ees taas. 

Muutoin perhosia ei enää hirmuisesti lennellyt saati pieniä metsän mönkiäisiä koloistaan esiin pullahtanut, mutta Kuuanvuoren kulmilla näimme, kuinka jossain kaukana taivaanannassa liiteli ylväästi siivekäs otus, joka jäi tunnistamattomaksi lentäväksi objektiksi tai pisteeksi, sillä se oli kovin kaukana. Kenties haukka taivaalla kiisi. 



Metsässä talsiessamme pisti silmään, että moni puu lajista riippumatta näytti jokseenkin kärsivältä. Keloja ja pystyyn lähes tulkoon lahonneita mäntyjä ja koivuja pönötti siellä täällä sikin sokin. Myös sienet ja käävät ovat tehneet tuhojaan ja pistäneet monen puun lamaannustilaan, mutta kärttyiset salamatkin ovat alueella selvästi seikkailleet. Yksi puu näytti muun muassa salaman voimasta haljenneelta, ja runko näytti yhä hitusen hiiltyneeltä. Joidenkin kovaa vauhtia kelottuvien puiden oksistossa versosi vielä uutta vihreää.



Poromiehen tyttärenä kiinnitin luonnollisesti huomiota polkuja pitkin suhatessamme runsaaseen jäkälämäärään. Oli pallomaisia muhkuroita ja väkkyräisiä hattarakekosia, oli pehmeän vehreää ja hentoisen hopeaa. Kyllä kisuroilla olisi melkoiset pidot, jos raisiolaisille apajille pääsisivät turpa maassa herkkuaan mussuttamaan. 


Autottoman ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna luontopolulle pääsee varsin helposti. Pyörä on aina mainio menopeli, mutta Turun puolelta lähtevien, Raision kautta Naantaliin suuntaavien bussien kyydillä pääsee varsin likelle luontopolkua. Hyvä aloituspaikka on Hulvelankadulla, jonka varrella käsitöistä kiinnostuneet voivat samaan syssyyn visiteerata Friisilän verstailla (lisätietoa käsityötoiminnasta löytyy esimerkiksi Raision kaupungin sivuilta). 

Läheinen pysäkki on esimerkiksi Friisilänkadun kohdilta, josta voi jatkaa kulkua Tuulilantienä aina metsänrajaan asti. Parkkeeraamispuuhia harjoittavat voivat jättää piilinsä esimerkiksi liikuntakeskuksen kulmille, josta polku vissiin virallisesti alkaa.  



Kerttulan luontopolku on varsin mukava lyhkäisen päiväreissun kohde. Polun komein ilmestys on Kuuanvuori, jonka laelle kannattaa ehdottomasti kipittää. Kinttujaan kannattaa liikutella myös vähän pidemmälle ja jatkaa matkaansa lähiseutujen poluille, sillä varsin risteileviä reittejä pitkin pääsee näppärästi pitemmällekin patikkareissulle. 

Tietoa Kerttulan luontopolusta ja Kuuanvuoresta öytyy Raisionjokilaakson luonnonsuojeluyhdistys ry:n sivuilta

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Herkkuhiiren viikko

Joskus saattaa käydä niin, että epähuomiossa luulee elävänsä kutakuinkin viikon puoliväliä, vaikka viikonloppu on jo ehtinyt alkaa tai pahimmassa tapuksessa melkein jo päättynyt ja seuraava viikko alkaa. Elokuinen viikko on ollut harvinaislaatuisen paljon täynnä tapahtumia ja sattumia, mutta ihmettelen vaan, mihin elämä oikein katoaa? Miksei aika voi kulua vähän rauhallisempaa tahtia etenkin silloin, kun on mukavia juttuja meneillään?

Miesflunssa on tunnetusti maailmankaikkeuden vakavin ja kamalin vitsaus, jota potevat poloiset kärsivät pahemmin kuin minkään muun taudin kourissa, mutta sydäntä raastavinta on joutua seuraamaan vierestä piskipipiä. Hurtalla on ollut tassun kanssa vähän ongelmia, minkä seurauksena koiraparka on julistettu kahden viikon lenkki- ja leikkikieltoon. Murre ei saa edes kulkea portaissa, vaan se pitää kantaa (on aika mielenkiintoista yrittää kahmaista käsivarsille keskikokoinen terrieri, joka ei kovinkaan mieluusti sylissä vietä aikaa). Piski, joka on aina valmis lähtemään vaikka kuinka pitkälle ja tehokkaalle lenkille tahansa, on ollut kovin väsynyt ja apea, mutta toivon mukaan lepo auttaa mustipoloisen vaivoihin ja ilo palaa takaisin nyt harvinaisen surullisesti mollottaviin ruskeisiin silmiin. Karhunpoika sairastaa, häntä hellii kääkkä

Olen tietenkin koiran piristämiseksi keksinyt järisyttävän hyviä lauluja ja samalla parrakasta ihmisseuralaistakin viihdyttänyt. Etenkin iltakoivennosto on teema, joka saa runosuoneni suorastaan pulppuamaan vallattomasti ja uskomattoman nerokkaita sanoituksia pukkaa häkellyttävän tiivistä tahtia. Esimerkiksi elämältä sinut sain, pissalle sut vien kun ilta koittaa on hittitehtaani yksi merkittävimmistä tuotoksista tällä viikolla. Olen saanut luikutuksistani yhtä paljon suitsutusta ja kiitosta osakseni kuin Trubadurix konsanaan. 


Piskin tilanne on luonnollisesti aiheuttanut huolta ja hämmennystä, mutta onpa kulunut viikko muutenkin aika haipakkaa: viime päivät ovat sujahtaneet kuin pikakelauksella naamani edestä. Vaikka olen ennen muuta ehta kotihiiri, joka nököttäisi illat mieluiten oman pirtin lämmössä, olen lusmuillut pitkin kyliä suurin piirtein joka ilta eli päivät ovat venähtäneet pitkiksi. On ollut jos vaikka minkälaista työhässäkkää, vaan olen myös erittäin introvertiksi määriteltäväksi henkilöksi ollut jopa sosiaalinen. Erään työpäivän päätteeksi kävin kaverin kanssa hörppimässä kaakaota ja puputtamassa pullaa ynnä tietenkin paheksumassa ja ihmettelemässä nykyajan menoa. Ei sillä, että ennen asiat olisivat olleet yhtään paremmin, mutta joskus ihmisillä oli muutakin elämää kuin esimerkiksi älypuhelimet ja niin edelleen. 

Onpa ohjelmassa ollut myös yhteistä aikaa Marin ja Ticin kanssa, Perjantaina kävimme kahvilla (olimme sekä kirjaimellisesti että kuvannollisesti kahvilla) ja samalla reissulla minua opastettiin, millä alueilla harjoitetaan pesistä ja mitkä kunnat ovat puolestaan painipitäjiä. Löysimme kiinatrikoosta meitä kuvaavat paidat Trouble Maker, Whatever ja No Photos (minua, somekuvailun välttelijää, kuulemma kuvastaa parhaiten viimeinen versio). Lauantaikin suljahti tyärten kanssa sangen sivistyneesti ja älykkäissä merkeissä, kuten yleensä tapana on, kun viisaat päähän yhteen lyödään.


Joskus sitä tulee mässyttäneeksi koko viikon ajan niin epäterveellisesti, että melkein rupeaa jo etomaan. Koska olen viikon ajan painanut tukka putkella johonkin suuntaan, en ole oikein kerennyt tehdä kunnon kotiruokaa evääksi, vaan tavallisen kotiruoan sijaan pötsiini on humpsahtanut aika kiitollista kyytiä irtokarkkeja, juustokakkua, pitsaa, keksejä... Kaiken mässyn luetteleminen saattaisi hävettää, ellen olisi jo myöntänyt tappioni ja julistanut puoliylpeästi itseni parantumattomaksi herkkuhirmuksi. En jaksa uskoa, että yksi ruokahommissa kehnosti mennyt viikko romahduttaa elimistöni toiminnan, kunhan vain ei jokaviikkoiseksi samanlainen mättöharrastus kehity.

Myönnän kyllä, että välillä sisimmissäni lymyävä omantunnon ääni syytää moaalisaarnoja suuntaani huonosti syödessäni ja huttusapuskan täyttäessä pötsini, mutta olen vuosien varella oppinut aika lahjakkaaksi tekosyiden ja selitysten keksimisessä sekä herkkubakkanaalien oikeuttamisessa. Ainahan voi sitä paitsi väittää, että on massankeräysviikko menossa.

Sosiaalisen kanssakäymisen ja hervottoman herkuttelun lisäksi olen kulkenut vähän väliä katse suunnattuna taivaalle. Syksyn hehkuvat kellan ja punan sävyt eivät vielä maisemaa hallitse, mutta luontoäiti on ollut varsin leikkisällä tuulella taivaan värimaailman suhteen. Eriskumallisen muotoiset ja väriset pilvet ovat lipuneet sinistä pohjaa vasten, ja eräänä iltana taivaankannen halkaisi komea ja harvinaisen symmetrinen sateenkaari. Piti ihan pysähtyä puhelin kädessä ottamaan räpsyjä ja huokailemaan vieressä kulkeneelle mösjöölle, kuinka upean ilmiön onistuimme todistamaan. Välillä koen olevani aika pöljä tapaus. 

On ollut todella mukava voida viettää laatuaikaa hyvien tyyppien kanssa, mutta ensi viikolla on toivon mukaan hitusen rauhallisempi tahti ja enemmän aikaa luontohiippailulle. Tänään aion väkertää tortilloja, lukea Luonto-lehteä, vahdata olympialaisia ja kerrankin vain olla. Tekisi kovasti mieli läksiä valloittamaan joku tunturi, mutta valitettavasti se ei taida ihan onnistua. Siispä aion ottaa ihan lunkisti ja toivoa, että koirapoika tokenisi entiselleen mahdollisimman pian. Ottakaa tekin rennosti. 

torstai 18. elokuuta 2016

Seili




Siitä asti, kun ensimmäiseen kömmättiin Turunmaalla asetuin ja kapsäkkini kaappiin tyhjensin, olen haaveillut käyväni Seilissä. Haave on muuttunut hatarasta unelmasta sitkeäksi toiveeksi ja vähitellen aika muhkeaksi pakkomielteeksi. Luvattoman monta vuotta yhden fiksaation toteuttamisessa vierähti, mutta eräänä aurinkoisena elokuun lauantaina kaksi maakrapua jätti Turun hulinat ja hälinät taakseen ja läksi laivaretkelle. 



Kovin povasivat sääennusteet ukkosta, mutta niin vain aurinko porotti jo heti aamutuimaan kirkkaasti, kun aloitimme retkemme Turun linja-autoasemalta. Turusta saariston suuntaan pääsee julkisilla menopeleillä todella näpsäkästi, sillä busseja kulkee viikonloppuisinkin muutaman tunnin välein. Hyppäsimme kukonlaulun aikoihin Korppoon suuntaan matkaavan bussin kyytiin ja jäimme Nauvossa pois. Bussilla reissaaminen saarialueella on järkevää ihan senkin vuoksi, ettei tarvitse jännätä, ehtiikö lossin kyytiin vaiko ei. 




Nauvoon päästyämme meillä oli luppoaikaa tuntisen verran. Kiertelimme Nauvon keskusta-alueella, ihastelimme vanhaa kirkkoa ja totesimme, että ihan nätti pikkupitäjä on kyseessä. Luonnollisesti minä hermoilin alkavaa paattimatkaa. Olen lantalainen hiusjuuristani pikkuvarpaani kynteen asti, mutta jykevän yhteysalus M/S Östernin, joka kesäisin kulkee kolmesti päivässä Nauvosta Seiliin ja Hankaan asti, lipuessa satamaan ressi hellitti, kun tajusin, ettemme millään risaisella hernekeittopurtilolla joutuisi vesille. Eipä paatin kyydissä reissu edes puolta tuntia kauemmin kestänyt, mutta pehmeästi matka taittui. Ulapalle emme joutuneet, vaan sen verran tiheästi pienet saaristot ovat toisissaan kiinni, ettei avomerelle ole hirmuisesti näkyvyyttä Airiston eteläpuolella. 


Eipä aikaakaan, kun paatti pysähtyi Seilin satamassa ja jätti uteliaat turistit kyydistään pois. Seilin halki kulkee noin kilometrin mittainen polku, jonka varrella historia, saarelle tyypilliset kasvit ja taustalla häämöttävä merimaisema luovat hienot puitteet köpöttelylle. Polun varrelle on pykätty kylttejä, jotka kertovat niin saaren historiasta, eläimistöstä kuin kasveista.

Seilin saarella liihottelevat monenlaiset päiväperhoset, kuten lanttu- ja kaaliperhonen, neitoperhonen sekä upea amiraaliperhonen. Eritoten neitosia suhaili vähän joka kolkassa, mutta näimme myös varsin viehättävän hopeatäplän sekä kertakaikkisen kauniin suruvaipan, joka on maamme suurimpia päiväperhosia, ja jopa toisenkin. 
 




Seilin nimi on mukautunut suomenkieliseen asuunsa ruotsalaisesta nimestä Själö, joka ei viittaa sieluun, vaan hylkeisiin. Valitettavasti hylkeitä ei taida nykypäivänä enää vesissä pulikoida, mutta uteliaat määkijät ja muutelijat edustavat saarella kesäaikaan ja omistautuvat maisemoinnista huolehtimiseen.



Yksi seikka, joka Seilistä on tehnyt niin mielenkiintoisen, on saaren surullinen historia. Olen halunnut nähdä, millainen paikka on vuosisatojen ajan kätkenyt murheellisia tarinoita, julmia ihmiskohtaloita ja lopulta viimeisen leposijan niin monelle sielulle.

Historia ei tosin ole pelkästään mustanpuhuva. Seilillä on ollut asutusta jo keskiajalla – saarella sijaitsevan Fogdebyn eli Voudinkylän vaiheet ulottuvat 1500-luvulle eli sadan vuoden taakse ennen hospitaalitoiminnan käynnistämistä. Huomioitavaa on, että saarelta on löydetty jopa rautakautinen kalmisto ja kuppikiviä. Myös arkeofyytit eli ihmisten mukana ammoisina aikoina kulkeutuneet kasvit, kuten pölkkyruoho, jänönapila ja käärmeenlaukka, viittaavat varhaiseen asutukseen. 
 



Keskiajalla saarella harjoitettiin maanviljelystä ja kalastusta, mutta 1600-luvulle tultaessa Seili koki muutoksen; lepran eli spitaalin leviämisen estämiseksi haluttiin perustaa sairaala, joka olisi mahdollisimman syrjässä kaupunkimiljööstä. Ajateltiin, että sairaiden eristäminen terveestä väestöstä olisi paras keino selättää sitkeät taudit, joihin ei tiedetty parannuskeinoja. Kustaa II Aadolfin määräyksestä Seiliin ruvettiin rakentamaan kruunun ylläpitämää sairaalaa, ja neljä vuotta myöhemmin saarelle päätyivät eristyksiin leprapotilaat sekä myös niin sanotun pyhäinhengenhuoneen asukkaat eli heikkomielisinä pidetyt henkilöt, köyhät ja vaivaiset sekä liikuntakyvyttömät, sokeat ja kuurot. Myöhemmin pyhäinhengenhuoneesta Seiliin sijoitettujen sairaalaa kutsuttiin houruinhuoneeksi. 


1620-luvulla Seilissä oli neljä asuintupaa, kirkko, saunarakennus ja leivintupa. Näihin aikoihin Seili oli jakaantunut kahteen saareen; pääsaarella elelivät hospitaalin henkilökunta ja spitaalia sairastamattomat potilaat siinä missä pienemmälle saarelle sijoitettiin leprapotilaat. Maan kohotessa saaret yhdistyivät jo seuraavalla vuosisadalla. 

Kerrallaan potilaita mahtui sairaala-alueelle noin kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen henkilöä, mutta leprapotilaiden määrä vuosisatain aikana on tiettävästi ollut jopa 663. Seiliin päätyessään ei enää päässyt pois. Kukaan ei kysynyt, haluaako potilas hoidettavaksi Seilin hospitaaliin, vaan sairaaksi määritelty henkilö joutui matkaamaan saareen tahtomattaan. Mukaan piti ottaa 20 taalaria ynnä lautoja arkkutarvikkeiksi. Saarella hoidoksi riitti se, että potilas sai vaatteet ylleen, muonaa ja viinaa ja saattoipa saarelle rakennettuun vankilaankin päätyä. Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää




Joutuipa myös saarelle muuan Olof Norman, joka sai lähtöpassit kotimaastaan Ruotsista levittäessään luterilaisen kirkon vastaisia oppeja. Pietismi oli alkanut levitä pohjoisessa ja vaarallisten aatosten ei uskottu leviävän ainakaan Normanin kautta, jos hänet nakattaisiin syrjäiseen saareen vailla mahdollisuutta päästä pois.

Isonvihan aikoihin venäläiset ryöstivät Seilin ja kirkko kärsi niin mittavia tuhoja, että se purettiin. Uusi hirsikirkko valmistui 1734. Spitaalisille kirkkoon rakennettiin aidalla muusta kirkosta erotettu tila. Nykyään kirkkotietä reunustavat varsin kiemuraiset ja monimutkaiset puut, jotka kätkevät muun muassa kirkon takapihalle jääävän hautausmaan. 






Lepra alkoi 1700-luvulla kadota maastamme, mutta Seiliin rakennettiin hourujenhuone 1800-luvun alussa, jonne kuljetettiin sairaita ja sairaiksi tuomittuja ihmisiä, eritoten kroonisia naispotilaita koko Etelä-Suomen alueelta.

Kolmen vuosisadan ajan Seilin saari oli paikka, jonne vaivaiset ja sairaat kuljetettiin eristyksiin, mutta vuonna 1962 sairaalatoiminta lakkautettiin saarelta kokonaan. Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos otti sairaalarakennukset käyttöönsä aloittaen toimintansa saarella pari vuotta sairaalan lakkauttamispäätöksen jälkeen. Nykyään sairaalarakennukset on määritelty valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin, ja koko saari on suojeltu. 


Minulla oli vähintään yhtä isot odotukset Seilin seikkailuja kohtaan kuin brasilialaisilla jalkapallomenestyksen suhteen. Olisin kaivannut enemmän historian huminaa ja olisi ollut mielenkiintoista visiteerata entisellä sairaala-alueella. Kirkko oli ainakin meidän reissullamme ainut paikka, johon pääsi sisälle. Saaren luonto teki kuitenkin vaikutuksen; mielenkiintoinen kasvisto ja kauniit perhoset olivat reissumme mielekkäintä antia. Ainutlaatuiseksi päiväretkemme teki loppumatkasta taivaalla liihottaneet valtavat linnut, jotka näyttivät kaukaa katsottuna lentäviltä räsymatoilta. Me ehkä näimme merikotkia tai ainakin sääksiä!


Vakuuttavat olivat myös meren hiomat rosoiset tai botoxilla hiottua ihoakin sileämmät rantakalliot, jotka suojaavat rehevää saarta. Yhteysalusrannalta lähtevän polun varrella on vehreää maalaisidylliä, rantakaislikkoa sekä niittymaisemaa siinä missä pohjoiskoillisen suuntaan mentäessä kallioiden uumeniin kätkeytyy jäkälää, kanervikkoa ja niin pehmoista turvetta ja sammalta, että tekisi mieli heittäytyä maahan pötkölleen. 





Aamun aurikoisuus vaihtui päivää kohti mentäessä ukkospuuskiin ja varsin paikallisiin vesikuuroihin. Aivan kuin sadeverho olisi pelmahtanut paikalle jakamaan Airiston. Purjeveneillä painelevat saivat sadekuuron niskaansa siinä missä Seilin kallioilla tuli lähinnä vain ukkosen painostavasta ja kuumasta ilmasta johtuen tuskanhiki. 




Vartiaisen Jenni lauleskelee, kuinka synkän veen halki vene hiljalleen lipuu kohti syrjäistä saarta. Elokuun alussa, kun saarta lähdimme tutkimaan, eivät meren aallot kovinkaan synkiltä vaikuttaneet tahi sen erikoisemmin eriytynyt saari muusta maailmasta tuntunut olevan. Eipä loppujen lopuksi pitkä matka linnun- tai hauentietä ole esimerkiksi Ruissaloon, joskin muutama vuosisata takaperin ei saarelle kulkenut yhteysaluksia eli matkakäsitys saattoi olla ehkä vähän erilainen mukavuuteen ja nopeuteen tottuneen nykyihmisen ajatusmaailmaan verrattuna.
 



Paluumatka Nauvoon sujui varsin mukavasti, joskin vähän väsyneissä tunnelmissa. Ennätimme mönkiä Seilissä viitisen tuntia, mutta se kannatti, sillä nyt tuntuu, että olemme kolunneet saaren riittävästi. Tosin suojellun saaren jokaista sopukkaa ei toki voi edes tutkia, sillä monelle alueelle ei pidä säntäillä meuhkaamaan.

Ennen kuin Turkuun palasimme, hiippailimme vielä hetken Nauvossa, söimme jätskiä ja paistattelimme päivää. Bussissa nuokkui kaksi suhteellisen uupunutta mutta tyytyväistä seikkailijaa. Mielenkiintoinen saari kyseessä on, sen tulin havainneeksi. 

Olen napannut tiedot Seilistä Metsähallituksen mainiolta luontoon.fi-sivustolta sekä Pro Seli-Själön sivuilta