perjantai 12. elokuuta 2016

Kellostapuli




Eräänä heinäkuisena aamupäivänä kaksi serkusta suhasi kohti Äkäslompolon kylää, joka tuntureiden kainaloon on kehittynyt. Taivas oli ollut koko aamun tasaisen harmaa mutta välillä revennyt ja tyrkännyt niin kovalla vyöryllä vettä niskaan, että suunnitelmissa ollut tuntuipatikointi meinasi jäädä hataraksi haavekuvaksi. Kaksi valopäätä kun aikansa tuntureiden juurella kierteli ja kaarteli, iski kuitenkin patikkahulluus ja tunturiin oli päästävä. 

Niinpä kaksi tuntureitten tyärtä läksi Kellostapulin suuntaan, sillä eihän kahta pohjoisen kasvattia pikkusade haittaa. Kävi tuuri  harmaat, paksut pilvimassat vyöryivät alkumatkasta taivaalla, mutta sadepisaroita ei ilmestynyt näkökenttään, vaan aurinko suvaitsi silloin tällöin nakata säteitään pilvitäkin takaa. Ailahtelevaiset ovat monesti olosuhteet tunturiseuduilla. 


Ja niin alkoi matka kohti tuntureista yllätyksellisintä, Kellostapulia. Mutta arvaamatonta Kellostapulia ei niin vain valloiteta; keronkulkijat kohtasivat matkan varrella monenlaisia haasteita, kuten kuvankauniin Varkaankurun, jota eivät serkukset millään meinanneet malttaa ohittaa. Vesipullot täytettiin raikkaalla tunturipuron vedellä, jonka solina helähteli korvissa kovin herkästi, ja toinen tolvanoista meinasi myös tunkea Varkaankurun kotalaavun mukaansa, mutta sitähän ei kukaan olisi huomannut. 



Kyllä lehtoisan metsikön taianomaista tunnelmaa kelpasi hetken aikaa aistia, vaan patikkakaverin pölötys tuntureiden kutsunta kantautui korviin. Ylväs Ylläs näytti puolet pienemmältä kuin tavallisesti jouduttuaan pilviahterin alle ahdinkoon. Viereinen Keskinenlaki houkutteli myös talsimaan kivisiä polkujaan, vaan päätös piti ja Kellostapuli pysyi kohteena.

Vastakkaiseen suuntaan matkalla ollut uhkeasarvinen hirvasherra ei seurastamme hirmuisesti piitannut, vaan se lyllersi kitukoivujen kätköissä omaan tahtiinsa. Ties minne kävi kisuran tie (oletettavasti viettämään vallattomia ruokabakkanaaleja, kuten sarvihemmoilla ruukaa tapana loppukesästä olla). 



Kellostapuli kohoaa Ylläksen ja Keskisenlaen tuntumassa jykevästi vähän päälle viidensadan metrin korkeuteen. Kellostapulia vastapäätä pönöttää komea Kesänkitunturi, ja näiden kahden tunturin välissä lekottelee taivaan sineä ja tuntureiden kivisiä kylkiä heijasteleva Kesänkijärvi, joka arvokkaasti ja kauniisti tuntureiden varpaita hentoisilla laineillaan kutittelee. Järvessä on toki varmasti monenlaisia hirviöitä, vedenolentoja ja valaita, mutta lisäksi vesipahanen kätkee sisäänsä rutkasti kaloja.

Reiteistä, jotka Kellostapulia sivuavat, mainittakoon viidentoista kilometrin mittainen Kiirunan kieppi ja yhdeksisen kilometriä pitkä Seitakierros. Patikointia pelkäämättömille luonnon ihastelijoille molemmat polut ovat kuin aarreaittoja, jotka suorastaan tursuavat kaikkea mahdollista hienoutta. Kellostapulin juureen ammoisina aikoina muovautunut huiman kivisen kurun ylittävät pitkospuut, mutta tunturin rinteillä ei toki ylimääräisiä härveleitä ole rakennettu. 



Kellostapulin rehupuoli edustaa varsin tyypillistä, karua tunturimaastoa: lyhyenlännät männy, kitukatajat ynnä pehmeät kanerva- ja varpumatot pilkottavat kivikekojen lomasta. Siinä missä eritoten Varkaankurun rehevä vehreys häkellyttää runsaudellaan, piilee Kellostapulin kauneus karuudessa. Muutama pikkuruinen perhonen lenteli tunturitonttujen riemuksi matkaseurana, mutta lintuja, ei edes kuukkeleita, näkynyt. 

Komean mötikän rinteet ovat kiviset, äkkiyrkät ja salakavalat, mutta laelle lontsottavaa odottavat upeat maisemat, jotka ulottuvat maailmaan ääriin ulottuvan tunturiryppään taakse taivaanrantaan. Ken Kellostapuliin tahtoo kivuta, varatkoon riittävästi aikaa, sillä tunturin huiputuksen jälkeen on pakko istahtaa alas ja hengähtää hetkeksi. Sinisinä hehkuvia kaukaisia tuntureita täytyy jäädä tuokioksi jos toiseksi vahtaamaan  Aakenus, Pallakset, Pyhä ja kaikki tarpeelliset ilmiöt tuntuvat olevan melkein kuin käden ulottuvilla. Tunturituulen tuivertaessa ja heittäessä hiukset takkuun ei voi olla muuta kuin aika onnellinen. 



Heinäkuisen hipsimisen aikoihin tunturin rikkumattoman hiljaisuuden rikkoivat vain kahden kaakattajan kälätykset, sillä paljon oli tärkeitä aiheita puitavana, mutta ehdimme luonnollisesti myös nauttia luontoäidin lumoavasta maisemasta. Jokaisella käynnillä Ylläksen seudun huiput, vaarat, kerot ja tunturit häkellyttävät upeudellaan. Miten maailmassa voi olla näin henkeäsalpaavan kauniita paikkoja?



Tunturin laella maailma näyttää aina kauniilta, mutta Kellostapulin ainuitlaatuisuuden selittävät sen jylhät ja kivikkoiset kupeet, loputtoman kivimeren muodostama kuru, tunturin juurella laiskotteleva järvipahanen ynnä Varkaankuru, joka sattuu olemaan yksi maailman hienoimmista paikoista. Kyllä Kellostapulin kelpaa paistatella päivää ja kilostella auringonvalossa, sillä aika näpsäkkä tunturi se on.

Ennätin pyöriä kotiseuduillani kaiken kaikkiaan neljän päivän ajan, mutta aika tehokas luontosaalis tarttui mukaani, kun takaisin perheeni parista Turkuun suuntasin. Olen jo höpissyt Pirunkuun ja Kesängin tienoilla talsimisesta, Kukaksen valloituksesta sekä Pakasaivon rotkojärvestä. Aika hyvä tuuri minulla on käynyt kotipaikan suhteen. 

2 kommenttia:

  1. Aivan upeita maisemia ja kauniita kuvia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! :) Maisemat ovat paikan päällä kutakuinkin äärimmäisen paljon mahtavammat - kuviin ei saa tallennettua joka ilmansuunnasta vyöryvää kauneutta. Kellostapuli kannattaa kyllä valloittaa, jos sattuu lähimaisemissa pyörimään!

      Poista