lauantai 6. elokuuta 2016

Kukastunturi



Kukastunturi on merkillinen paikka. Korkeudeltaan se ei maamme korkeimman tunturin manttelia ole ihan lähiaikoina nappaamassa, mutta eipä se paljoa möllykän menoa hidasta. Hieno laitos tunturimöhkäle on kitukasvuisine mäntyineen, lyhkäisine katajineen, tuuheine kanervineen ja ennen kaikkea huumaavine näkymineen. Melkeinpä parasta on lähestulkoon rikkumaton hiljaisuus, joka varsinkin kesäaikaan rinteillä ja huipulla vallitsee. Kukas on yksi allekirjoittaneen suosikkipaikoista koko maailmassa, mutta samaa taidan hokea kaikista kotiseutuni tuntureista. Ylläksen seutu vaan on yksinkertaisesti yhtään kotiin päin vetämättä ykkönen. 

Kukastunturi on Ylläksen tuntureista toiseksi matalin  korkeutta on vajaa viitisensataa metriä merenpinnan yläpuolelta laskettuna  eivätkä tunturiin johtavat polut kovinkaan vaikeakulkuisia ole, joten se sopii monentasoiselle kuntoilijalle. Sorkkien vauhdista, hengitysteiden ja hapenottokyvyn tilasta tahi menopelistä riippuen voi tunturin valloittaa tehokasta hikikyytiä tai köpötellä verkkaisempaa tahtia. Tunturiin kivutessa nousu on noin kolmen kilometrin matkalla varsin loivaa, vaan oikein reippaasti taapertaessa Kukaksen valloittaminen käy vallan mainiosta lenkistä.



Kukakselle kulkivat isoveljen ja pikkusiskon askeleet sopivan aurinkoisena heinäkuun päivänä. Koska tunturissa tuulee enemmän tai vähemmän aina, ei ilmanala ollut millään muotoa ahdistavan tukala, mutta kuuma kiikkuessa tuli ainakin seurueen lyhytjalkaiselle osapuolelle. Veli paineli kuin mikäkin vuoristokauris ja minä kuin höyryveturi, sillä valitettavasti en osaa urheilla hentoisen gasellimaisesti ja naisellisesti, vaan etenemiseni vastaa norsulauman tömähtelyä. Joka tapauksessa otimme Kukastunturille patikoinnin urheilusuorituksena ja köpötimme aivan hyvää kyytiä eteen päin ja hikipisarat tanssahtelivat otsallain melkein yhtä kauniisti kuin taivaalta takaraivoon mätkähtävä jättikokoinen rae. 



Huipulla oli kuitenkin pakko vähän aikaa istahtaa, löpistä ja vain olla ja katsoa maailmaa. Vaikkei korkeutensa puolesta Kukas aivan vuorimittoja lähentele, avautuvat huipulta maisemat kauas; Pallaksen kerot möllöttävät yhdellä suunnalla ja Lainio meinaa melkein hyökätä takavasemmalta varomattoman tunturipöllön kimppuun. Toisin sanoen kaikki kauneus, jonka ihminen voi silmillään havaita, häilyy pienen hetken näkökentässä, kun Kukaksen päälle on pyllynsä siirtänyt. 

Kukastunturin huipulla avautuvat näkymät maailmaan tai ainakin silmä kantaa sinne, minne niin on tarpeellista tehdä eikä yhtään kauemmas. Horisontissa häämöttävät sinisinä kaukaisetkin tunturit, mutta Kukaksella mieli haluaa keskittyä vain nauttimaan valloitetun vuorenjuuren hienoudesta.



Perinteiseen keromaisemaan verrattuna Kukastunturin laki suorastaan tursuaa kasveja. Tunturin laella viihtyy nimittäin muutama hassu karahkakataja ja kippurainen mänty, tosin sekin on jo esimerkiksi Kesänkiin verrattuna melkoinen kasvinäytös. Kukakselle johdattavat kinttupolut ovat sen sijaan lähes mäntyjen ja kuusten kätkemät.




Tunturin huipulta pääsee kätevästi laskeutumaan Kotamajalle asti. Jos omalla kaaralla on liikkeellä, voi härvelin parkkeerata esimerkiksi Navettagallerian nurkille pykätylle pysäköintialueelle, josta lähtee heti kinttupolku tunturiin päin. Syvänsininen Äkäsjoki ylitetään kevyesti huojuvan Karilan sillan kautta.


Kukastunturilla voi pööpöillä melkeinpä ympäri vuoden. Talvella tunturissa hiihdellään, lasketaan ja lumikenkäillään, mutta kesäisin patikoijat ja maastopyöräilijät ruukaavat tienoolla viihtyä. Ylläs on muuten maastopyöräilijäin paratiisi, sillä hienoja ja monipuolisia reittejä riittää niin kokeneille kuskeille kuin aloittelijoille.

Päätyipä Kukakselle millä menopelillä tahansa ja minkä reitin kautta tahansa, on patikoiminen jylhässä maastossa ehdottomasti kannattava hanke. Samanlaista mielenrauhaa, kauneutta ja hengästymistä ei kovin monessa maailmankolkassa välttämättä tavoita. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti