tiistai 9. elokuuta 2016

Pakasaivon kiertely



Vaikka kuinka lyhkäisellä tynkäkesälomalla pääsisi kotiseuduilla käymään, on Pakasaivon rotkojärven ja jyrkkien seinämien muodostamaa mahtipontista maisemaa päästävä katsomaan. Rotkojärvi on noin kilometrin pituuteensa suhteutettuna varsin komea ilmestys. Mannerjäätiköiden sulamisvesien pyörittämä pohja on niin syvä, että vettä piisaa jopa kuudenkymmenen metrin verran. Kartasta katsottuna Pakasaivo muistuttaa koko lailla hoikkaa nuijäpäätä; suurimmaksi osaksi vesistö on kapea kuin kurjen sääri, mutta pohjoispuolella se muodostaa pyöreän hiidenkirnun. Olen melko varma, että sanat järvi syvä kuin synkin suru on, musta kuin yötaivas pimeä viittaavaat komeaan Pakasaivoon, joka on muuten Pohjois-Suomen toiseksi syvin järvi Inarin jälkeen. 



Edellisellä visiitillä, josta olen sepustanut vuosi sitten, kaatosade yllätti saivonkulkijat (eli minut ja äiteeni) ja kovinkaan pitkää reissua emme tehneet. Vaan heinäkuun loppupuolella kuluvana vuonna paistoi hetkittäin sangen komeasti aurinko, ja kahdesta sisaruksesta ja yhdestä serkusta muodostuva seurue ei malttanut jättää Pakasaivossa turisteina pööpöilyä väliin. Aikeemme oli seku vain piipahtaa alueella, mutta niin vain yks kaks huomasimme kiertäneemme järveä pitkin poikin parin tunnin ajan. Aamupäivästä olimme samalla porukalla valloittaneet tunturin, joten jykeviä rotkoreunoja kiikuskellessa reisiin kertyi vallan mukavasti happoa.  



Saivojärven reunoilla kasvaa tikkusuoria mäntyjä ja kuusia, mutta kallioisilla lohkareilla viihtyvät melkoisen väkkyräiset ja kitukasvuiset puut. Uurteiset kivipinnat muistuttavat ajoista, jolloin alueella oli vielä paksu jääkatto ensin peitti ja sitten muokkasi sulamisvesien myötä maaperää. On pehmeitä ja sileitä pintoja, on syvästi uurtuneita kalliomöhköjä. 



Isojen kivikenttien keskellä kasvaa heinäkuiseen aikaan eritoten mustikkavarpuja sekä monenlaisia jäkäliä, sammaleita, jotka tuntuvat taivaallisen pehmoisilta askeltaessa. Tosin äärimmäisen jyrkät reunamat ovat sen verran suoria ja kivilohkareet vakuuttavia, että varovaisuus on enemmän kuin hyvä juttu. Ei saivojärveen voi suin päin päättömästi sännätä, vaan ihan vaan oman turvallisuuden vuoksi on syytä katsoa ja harkita, missä liikkuu. Lisäksi alue on suojeltua seutua ja lasketaan kuuluvaksi valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin, joten ei ihan torveloksi pidä ruveta, vaikka kieltämättä Pakasaivossa saattaa hullaantua upeasta luonnosta.

Pakasaivon tuntumassa parkkipaikka-alueen vieressä on vielä ehkä muutama kuukausi sitten pönöttänyt uudehko kotalaavu ja aika alas johtavat pitkospuut, jotka kuitenkin on harmillisesti purettu. Ei taida vähemmän vauraalla kunnalla riittää resursseja ja henkilökuntaa pitkospuiden ja kodan ylläpitämiseen. Etenkin rotkoihin ja jyrkkiin rinteisiin tottumattomat varautukoon siihen, ettei pitkospuita ole kulkua helpottamassa kuin pienehköllä alueella.



Ikiaikaisia maisemia ihaillessa aloin hunteerata, kuinka esivanhempani ovat monen monituista aikakautta takaperin kenties kulkeneet saivon ohi syvästi kunnioittaen ja vähän peläten, heittäneet uhrilahjoja jorpakkoon tai jopa valinneet mystisen seudun yhteisöä vahvistavien rituaaliensa toimipaikaksi. Kas sitten korviini kantautui Vintiöitä siteeraavaan serkkuni kailotukset ja mieleeni pulpahti omintakeisella huumorilla valjastettu lauma sukulaisia  jos omena ei kauas puusta pudonnut, eivät tainneet minun esivanhempani hirveän arvokkaasti missään käyskennellä, vaan kahjopoppoo lienee soveltuva nimitys kuvaamaan kaukaisia ja nykyisiä ihmisotuksia. 



Onneksi viisauksiamme tahi havaintojamme todistamassa ei ollut ylimääräisiä korvapareja, vaikka koparain jäljet lähimetsässä muuta osoittivat. Kisurat eivät heinäkuussa ole hirmuisen sosiaalisella tuulella, vaan ne pyrkivät mieluusti tunturiin asti räkkää ja ihmisiä pakoon. Vaamet eli vaatimet eli naarasporot suojelevat jälkikasvuaan siinä missä hirvaat eli koirasporot pyrkivät täyttämään pötsinsä sienillä, marjoilla tai oikeastaan kaikella mahdollisella mössöllä selvitäkseen syksyllä koittavasta rykimäajasta. 


Ilta ehti yllättää saivosankarit ja auringon silmät alkoivat lupsia kiinni, kun viimein selvisimme takaisin lähtöpisteeseemme. Kyllä loppukesää kohti mentäessä auringon luoma valo on erityisen kaunis. 
 

Pakasaivon rotkojärven huonoin puoli on se, että se sijaitsee valitettavasti Muonion kunnan puolella. Muonio on kyllä varsin kiva kylä ja täynnä mielivaltaisen hienoja tunturivyöhykkeitä ja -järviä, mutta olisihan se nyt aika mukava juttu voida mainostaa Pakasaivoa kolarilaisena ilmiönä.

Vaikka Pakasaivo voisi minun puolestani siirtyä muutaman kilometrin verran oikealle suunnalle eli meille Kolariin päin, ei sijainnilla ole väliä huiman jyrkkiä ja notkomaisia seiniä ja niiden puristuksiin aikoinaan jäänyttä synkänmustaa järvipahasta äimistellessä. Historiasta kiinnostuneet voivat käydä myös samalla Pakasaivontiellä sijaitsevaa Kirkkopahtaa katsomassa. Korostan kuitenkin, että olkaatten ihmiset hyvät varovaisia, jos äkkisyvän järven ja kunnioitettavan jyrkkien reunojen tuntumassa suhailette. Unohtakaa Pakasaivoa kierrellessänne selfiet ja keskittykää olemaan. 

Lähteinä olen käyttänyt Metsähallituksen ylläpitämää luontoon.fi- sivustoa, Muonion kunnan sivuja sekä omaa muistiani ja kuulemiani juttuja.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti