perjantai 30. syyskuuta 2016

Ruskon mystisin kivi



Varsinais-Suomesta ei taida pahemmin löytyä pienintäkään metsäplänttiä, johon ei muutama vuosisata tai -tuhat takaperin olisi ängennyt jonkinmoista siirtolohkaretta, omituista mäntyä tai muita eriskummallisia luonnon muovaamia monumentteja. Eipä silti kovin monessa paikassa tule törmänneeksi järjettömän kokoiseen kivipalluraan, joka etumuksellaan törkkii käärmemäisesti kiven päälle pyrkivää mäntyä. 



Pikaisen kävelymatkan päässä Ruskon kirkon suunnalta löytyy yksi omituisimmista kiviklohmoista, jonka olen pienen elämäni aikana nähnyt. Se on valtava, varsin eriskummallisen muotoinen ja näyttää aivan andromedalaisten hylkäämältä alukselta. Monen metrin korkuinen ja leveydeltään muhkeissa mitoissa koreileva kivi tuntuu olevan melkoinen mysteeri, sillä yleensä kaiken kaikesta mahdollisesta turhasta ja vähemmän turhasta kertova atk ei edes osaa antaa möhkölle nimeä. Sen verran vakuuttava ilmestys kuitenkin kivipyörylä on, että kyllähän nyt nimi pitäisi sillä olla olemassa. 

Kiven alle on muodostunut leveähkö luola, jonka uumenissa pitkäkoipinen mies mahtuu kyykistelemään ja utelias piski haistelemaan. Luolan kattoreuna näyttää melkeinpä lippalakin lippaosalta, niin hienosti se kaareutuu metsää kohti. 




Luola on varsin nätti laitos, mutta hätkähdyttävä ilmestys on myös mielenkiintoisen kasvupaikan itselleen valinnut mänty. Sitkeästi hoikka puu yrittää kasvaa sakeassa metsässä, mutta jo juuritasolta mänty on lähtenyt kasvamaan mielivaltaisen mutkikkaasti ja kiven lakea kutitellessaan se kumartuu katolle ketarat ojossa kuin rapsutettavana oleva hurtta. Kaipa mäntysellä on joskus jokin logiikka ollut touhuissaan, mutta aika toivottomalta männyn kiemurakasvu näyttää.

Oikeastaan pöhkösti kasvava mänty kuvastaa elämää; monta mutkaa, kaarretta ja kiemuaa mahtuu, mutta lopputuloksena on kaiken kaikkiaan hieno esitys. Tosin on todettava, että jälleen kerran todellisuus on kuvia ihmeellisempi - ei jykevän kiven saati männyn olemusta saa napattua kameraan. 



Olisi mielenkiintoista tietää upean paikan historiasta. Mieleeni pulpahteli väkisinkin samankaltaisia aatoksia kuin Kärsämäen pirunpesällä pyöriessäni; millaisia uskomuksia ja myyttejä alueeseen on mahdettu liittää, onko luolan tuntumassa ollut pysyvää tai väliaikaista asutusta ja onkohan monumentin tuntumassa ollut rituaalista toimintaa. Jääkauden voimat ovat massiiviset, mutta muinaisina aikoina maailmankaikkeuden ihmeet ovat saaneet kovin kirjavat selitykset, joten ties vaikka luolan kätköissä on peikkoja, metsän henkiä tai itse vihtahousu kansan mukaan lymyillyt. 

Ympäröivä metsä on varpujen ja kanervain täyttämää, vaan metsän laitamilla pilkistää idyllinen maalaismaisema. Syyskuussa pellot olivat jo pehmeän kultaiset, joten pikkulintuja ja oravia tähyilevä piski ei maastoutunut hopeaisen hohtavana kovinkaan hyvin maisemaan. 



Pienessä metsikössä kulkee jonkin verran kinttupolkuja, mutta kovinkaan laajasta metsäalueesta ei ole kyse. Itse asiassa kiviklöntin ympärysmetsä on puristautunut omakotitaloalueen ja peltojen väliin, joten alueella liikuskellessaan on syytä kunnioittaa kanssaihmisten kotirauhaa. 

Tolkuttoman isoa kiveä ja sen kiemuraista mäntykaveria pääsee varsin helposti kyttäämään bussin kuskaamana - Ruskon ja Vahdon kulkevat kaarat lähtevät aivan Turun keskustasta ja vievät melko liki ihmeellistä luontokohdetta töllistelemään, joskin eritoten viikonloppuisin on hyvä varmistaa aikataulut ennen kuin päättömästi säntää paikan päälle. Eivät meinaan kovinkaan tiheästi vuorot kulje. 


Me jäimme kirkon jälkeisellä pysäkillä pois ja kuljimme Paavaistentietä puolisen kilometriä, kunnes mies äkkäsi metsän keskeltä kuikuilevan kivipahasen. Muhkeasta möhkäleestä ei ole minkään sortin mainintaa, vaan silmät kannattaa pitää auki metsän liepeillä. 

Retkipaikasta löytyy Harri Leinon oivallinen kirjoitus mystisestä lohkareesta ja Kaislatuuli- blogissakin on luettavissa mainio teksti aiheesta. Leinon tavoin ihmettelen minäkin syvästi, miksi ihmeessä näin harvinaislaatuisesta ja poikkeuksellisesta muodostelmasta ei juurikaan ole tietoa saatavilla. Toki lähimaastossa asuvien mieleen ei välttämättä mikään tolkuton turistirysä olisi, mutta turhaan on mysteerimöykky joutunut vaipumaan unholaan. Käykäähän te, arvoisat ihmiset, kurkkaamassa luonnon mahtipontisuutta. 

torstai 29. syyskuuta 2016

Pikkumusta juhlakäyttöön

Piti käydä vähän pönöttämässä viikonlopulla. Piti laittaa fiinit juhlatamineet ja sulloa nakkivarpaat julman korkeisiin korkoihin. Piti olla muutaman tunnin ajan vähemmän juntti ja enemmän sivistynyt. Tiukkaa teki, mutta selvisin ainakin hengissä.

Toisinaan haaveilen elämästä, jossa en olisi säheltävä kolho, vaan alati tyylikäs ja elegantti leidi jonka suortuvaiset olisivat ojennuksessa, kynnet huolitellut, huulilla kaunista punaa ja jaloissa ei koreilisi mustelmien muodostama kartta. Mutta kun minä en vaan osaa olla fiini. Olin ennen juhlahulinoita käynyt lenkillä ja kompuroinut (jälleen kerran) polveni varsin rupiseen ja mustanpuhuvaan kuntoon. Yritin saada kuontalooni jonkinmoista kiharaa - joo ei tullut. Yritin väkertää kihartumattomaan kuontalooni nutturan ja pariksi sekunniksi sain kyllä kerättyä kutrini pallomaiseksi kasaksi, kas sitten vähän joka ilmansuunnasta tursusi ja törötti väkisin hiusta nutturayritelmästä ulos. Lopulta luovutin ja päätin jättää suoran kiharakasani auki ja heittää juhlavan pannan päähäni, mutta onnistuin hajottamaan senkin  - panta muodostui alun perin kahdesta mustakultaisesta narusta, mutta minun hellän käsittelyni jälkeen vain yksi nauha jäi jäljelle.
Olen todennut, että en osaa pistää hiuksiani millään kuriin, vaikka tyhjentäisin muotovaahtoputilon, suttaisin vahan kanssa ja viimeistelisin hamppukasan eli kuontaloni mukamas voimakkaasti tukea antavilla suihkeilla. Kissan viikset, lirmut ja omapäiset ovat hiukseni, vaikka ihmeitä joka kerta niitä väsäillessäni erehdyn odottamaan.

Lahjakkuutta on monenlaista.

Hiusasiani kun olin onnistuneesti saanut söhellettyä, ahtauduin tuttuun ja turvalliseen nakinkuorimekkooni, joka on urhoollisesti auttanut minua selviytymään muutamista pirskeistä muutaman vuoden aikana. Oli turvallinen olo kiskaista tuttu nuttu ylleen, joskin vuosia uskollisesti palvellut rytkyni tuntui hitusen kiristävämmältä ja puristavammalta varsinkin lantioni kohdalta kuin koskaan aiemmin. En kokenut silti järkeväksi toiminnaksi tuhlata ropojani uuteen kolttuun, vaan änkesin ruhoni nakinkuorimekkoon. Aikoinaan Henkkamaukasta löytynyt kolttu on jämäkästä ja jopa varsin laadukkaan oloisesta puuvillahässäkästä kasaan ommeltu, mutta onneksi se mukautuu käyttäjänsä kuriven mukaisesti eli venyy joka suuntaan. Monta vuotta juhlakammoisen emännän pelastanut nakinkuori on juurikin hyvä mekko pönötyspirskeisiin.

Mekko on varsin yksinkertainen, mutta selän pitsikuvio saa siihen vähän säpinää. Yksinkertainen pikkumusta on aina varma valinta juhlaan kuin juhlaan eikä juurikaan korujen käyttöä tarvitse edes harkita, jos rytkyssä on tarpeeksi jujua.



Asusteiksi valitsin rupisten ja mustelmaisten polvien lisäksi vanhat peruskorkkarini. Tamariksen avokkaat eivät todellakaan ole maailman ergonomisimmat jalkineet, mutta kyllä ne silloin tällöin juhlakäytössä menevät, kunhan muistaa tunkea päkiäpohjalliset pehmikkeeksi. Avokkaat ovat pyörineet kyydissäni jo ainakin viisi vuotta ja mahdollisesti vähän päälle. Malliltaan ne ovat sopivan hajuttomat ja mauttomat, jotta niillä pärjää monen monituista vuotta; kärki ei ole liian mantelimainen tai terävä eivätkä korot liian tolppamaiset tai kävelyn mahdottomaksi tekevän kapeat eli ne ovat aivan passelit naiselle, joka ei päivittäin korkokengissä kipsuttele.


Yksinkertainen oli asuni linja, ja oikeastaan ainut koruni (hajottamani pantaviritelmän lisäksi) oli laukkuni. Tila Marchin väskyni on hyvä juhlaveska - arastelen käyttää vaaleaa laukkua arkena, sillä miellän sen aika krumeluuriseksi, mutta juhlahetkinä se on just hyvä.


Mekko H&M
Laukku Tila March
Kengät Tamaris

Juhlissa kaikilla on kiire olla tärkeitä ja fiinejä, joten luotan siihen, ettei kukaan minun naarmuisia polviani ehtinyt tihrustamaaan tai kuontaloani arvioimaan. Etikettejä säntillisesti noudattavaa fiiniä leidiä ei minusta saa tekemälläkään, mutta ainakin tuotan tahatonta komiikkaa kanssaihmisten iloksi kömpelyydelläni ja söheltämiselläni.


En nyt välttämättä riemusta uhkuen juhlahulinoita odotellut tahi lopulta pöydässä pönöttänyt, joskin mielenkiintoinen ihmiskoe pynttäytymisjuhla kaiken kaikkiaan oli. Aikamoisen loikan jouduin ottamaan epämukavuusalueelleni ja vaikka sähläämiseksi taas meni, oli pippaloissa jopa ihan mukavaakin, varsinkin kun sai tyylikkäästi pingviiniasussa edustavan herransa käsipuolessa kulkea. Tulin, näin, söin ja selvisin hengissä.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Hetki Helsingissä

Helsinki on siinä mielessä mielekäs reissukohde, että jokaisella käyntikerralla oppii uusia juttuja. Pääkaupungissamme hiipivästä salakavalan voimakkaasta ja aivot mukanaan nappaavasta merituulesta olen ollut tietoinen. Vaan enpä tiennyt, että ihan keskustan tuntumassa saattaa nähdä minkin. Oikean minkin. Mutta niin vain todistimme, kuinka meressä pulikoinnin päätteeksi näätäeläin kuivatteli tyytyväisenä itseään piittaamatta tyhmistä turisteista. Välillä minkkiherra tai -neiti katsahti veikeästi kameraan päin ja tuntui jopa poseeraavan ylväästi.

Aikansa maan kamaralla kieriskeltyään ja itseään putsailtuaan elukka vissiin tympiintyi kahteen uteliaaseen sieluun, jotka varovaisesti kurkistelivat pienen välimatkan päästä pienen suhailijan touhuja. Melkein kuin murrierin tai mäyräkoiran edesottamuksia olisi tarkkaillut. 




Minkin lisäksi Helsinki oli muutenkin yllättävän fiinisti ynnä värikkästi pukeutunut ja otti turistit avosylin vastaan. Ullanlinnanmäeltä avautui näkymä melkein aavalle ulapalle, jota kohti kiirehti muutama purtilo ja purjehtija kenties viimeisiä ketoja ennen kuin jääkuningatar puhaltaisi meren pinnan jäiseksi luistelukentäksi itselleen. Horisontti häämötti sinisenä, vaahterat kirkkaan keltaisina. Mäennyppylää lähentelevät vanhat kivitalot edustivat niin vihreinä kuin hentoisen purppuraisina. 

Rantakallioilla oli hääpari itseään kuvauttamassa, mäellä pikkuväki metsästi pokemoneja. Kirpsakka merituuli tuiversi tukan epämääräiseksi vyyhdiksi ja melkein rupesi jopa paleltamaan, mutta riittävän vauhdikkaasti kun räpylöitä liikutteli, ei kylmyys ennättänyt aivan luihin ja ytimiin asti vaikuttamaan. 



Aikamme meren läheisyydessä notkuttuamme töpötimme vähän siellä sun täällä pitkin Kaivopuiston ja Ullanlinnan katuja kauniita pytinkejä ihmetellen. Taisimme myös hetkiseksi koukata Eiran ja Punavuoren suuntaan haahuillessamme päämäärättä pääkaupungissa. Piparkakkutaloja näkyi vähän joka kadun kulmassa, pieniä putiikkeja ilmestyi katukuvaan keskustan lähestyessä. Lehtipuut reunustivat reittejämme. 

Lämmin juoma ja purtava maittoivat kaupunkivaelluksen päätteeksi. Pienen hetken olimme olleet melkein kuin kahdestaan meren reunalla, melkein rauhassa, mutta keskustaan päin kulkiessamme hektisyys, kiireisyys, vauhti ja hälinä änkesivät luvatta mukaamme. Pienen levollisen hetken ajan ehdimme kuitenkin elää suloisessa leppoisuuden kuplassa ilman kiireen kulkemista kintereillä. Pienen kauniin hetken ajan Helsinki tuntui ottavan meidät hellään syleilyynsä ja kutsuvan peremmälle pirttiinsä kylästelemään. 


Ensimmäistä kertaa koin löytäneeni Helsingistä omanlaisensa rauhan, jota en ole koskaan aikaisemmin tavoittanut pääkaupungin humussa. Vaikken oikein kaupunki-ihminen saati kiireen ystävä ole, koin päässeeni ainakin toviksi jyvälle Helsingin hienoudesta.  


Paluumatkalla julkisen menopelin kyytiin istahti kaksi väsynyttä mutta aika tyytyväistä matkaajaa. Selvisimme pönötysjuhlista, tavoitimme Helsingissä leppoisan tunnelman ja nautimme pienestä viikonloppulomastamme täysin siemauksin. Teki eetvarttia vaihtaa Turun tomut hetkeksi taakse, mutta kyllä kotiin oli taivaallista palata. 

Lauantain ja sunnuntain aikana olemme mösjöön kanssa patikoineet ja kävelleet yhteensä maratonin verran ja vähän päälle, minkä seurauksena jalkani tuntuvat tällä hetkellä yhtä liikkuvaisilta ja reippailta kuin kaksi pateemöykkyä. Vaan tukkoisista reisistä viis, kyllä Helsingin kartoitus oli kinttujumin väärti. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Jännää ilmassa

Helpotuksen huokaus.

Viikon alussa mietin hiljaa mielessäin tai oikeastaan aika kovaäänisesti kotona, että tästä viikosta jos ehjin nahoin selviän, pärjään ihan minkälaista kohtalotarten viskomista yllätysmutkista tahansa.

Tai en minä ihan ehjin nahoin selvinnyt. Eräänä varhaisena ja pimeänä aamuna ennen töihin lähtöä sain nosstettua takalistoni sängyn pohjalta ja raahasin itseni juoksulenkille, kompastuin joko johonkin oksaan, juureen, kiveen tai tyhmyyteeni ja tutustuin jälleen kerran lähietäisyydeltä turkulaiseen maaperään. On se jännä juttu, että minä en meinaa pysyä lenkillä pystyssä - taas on polvet ruvella ja jo vuorossaan neläjnnet (entuudestaankin hitusen rispaiset) juoksupöksyt rävähtäneet reikäisiksi. Lähipiiri uhkaa hankkia minulle "pehmustetut polvisuojat" (suora siteeraus) ja pistää minut lenkkikieltoon. 


Rupiset polvet kyllä siedän, mutta juuri tänä viikonloppuna olisi ollut erittäin ilahduttavaa, jos olisin kyennyt pysymään lenkillä pystyssä ja selviämään ilman varsin säännöllisiksi käyneitä polvi-iskuja. On ollut vähän jännää ilmassa: viikonlopun eriskummallisimpaan osuuteen kuului juhlahumua ja hitusen pönöttämistä. Lenkkareilla en nähtävästi osaa kulkea kompuroimatta, mutta korkkarikävelystä sentään selvisin, vaikken kovinkaan hanakasti ole koroissa tipsutellut viime aikoina tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, enpä oikeastaan koko elämäni aikana ole viihtynyt liian piikikkäissä popoissa viittä minuuttia kauempaa.

Kavaljeerini oli varsin uljas näky puvussaan, minä puolestani ahtauduin nakinkuorimakkaramekkoon, jonka saumat eivät ylensyönnistä huolimatta räksähtäneet rikki. Pönötysjuhlat ja juhlakamppeisiin verhoutuminen eivät hörhölän pariskuntaa juurikaan nappaa, mutta ihme kyllä selvisimme koetukesta varsin mallikkaasti. Juhlavat tilaisuudet eivät todellakaan kuulu lempiaskareisiini, mutta tulipahan nyt sitten ainakin kerran elämässä osallistuttua ihmiskokeista haastavimpaan eli pönötyskekkereihin. Vähän saattoi hävettää kulkea hienojen daamien joukossa polvet ruvella hiukset minulle ominaiseen tapaan vähän harakanpesämäisesti. Mutta mies oli sentään sangen tyylikäs tosielämän James Bond.

Koska juhlat järjestettiin Helsingissä, vietimme viikonloppua flaneeraten ja meille uusia katuja pitkin talsien, kun kerrankin isolle kirkolle asti olimme päässeet. Kamera lauloi, kun kuljimme meren tuntumassa. Keskustassa oli aika paljon ihmisiä liikenteessä, mutta eipä tarvinnut kuin siirtyä pääväyliltä vähän syrjään tavoittaakseen kiireen sijaan rennon viikonlopun tunnelman. Kovinkaan verkkaiseen eivät pääkaupungissa taida silti päivät soljua, vaan kiire tuntuu kulevan kulkijoiden kantapäissä tiiviisti mukana.


Pilvisestä säästä ja varsin vinhasta merituulesta huolimatta oli oikein mukava käydä pitkästä aikaa haahuilemassa maamme suurimmassa kaupungissa. En ehkä osaisi asua Helsingissä, mutta mielenkiintoinen viikonloppureissun kohde se on; jokaisella reissulla kaupungista löytyy uusia puolia ja tutkimisen arvoisia juttuja. Kyllä kotiin oli silti erittäin mukava palata (vaikka lähtiessään pariskunta hörhönssön oli jättänyt melkoisen kaaoksen kotioven taakse, mutta ei siitä sen enempää).

Kulunut viikko, etenkin sen alkupuolisko, eteni lähinnä jokseenkin jännittyneissä tunnelmissa ja viikonlopun juhlahässäkkään valmistautuen. Marin kanssa sentään ehdimme istahtaa kahvisammiollisen ääreen päivänä eräänä ja vaihtaa kuulumiset. Keskustelujemme perusteella olen täysin vakuuttunut siitä, että olemme jokseenkin aivoiltamme nyrjähtäneitä yksilöitä, mutta yhdessä olemme suloisen vinksahtanut sekametelisoppa. Väittäiin, että meillä kumpaisellakin saattaa joskus olla havaittavissa jonkinmoista aivotoimintaa, mutta yhteen päätyessämme taannumme idiotismin tasolle.

Viimeisten seitsemän päivän aikana mediassa on ollut muutama mielenkiintoinen ja ilahduttava juttu. Ensinnäkin merkittävin juttu on tietenkin se, että urhea poliisikoira Börje, joka joutui elokuun alussa tyhmän ihmisen veitseniskujen kohteeksi, on toipunut ja palannut häntä heiluen takaisin sorvinsa ääreen. Iloa on suonut myös paluun tehnyt Noin viikon uutiset, joskin viikon paras juttu on ehdottomasti Ylen sivuilta bongaamani sepustus siitä, mitä kakka kertoo terveydentilasta (juttu löytyy täältä).

Mielenkiintoinen selostus on myös Hesarista hoksaamani juttu aivotutkija Mona Moisalasta. Ei minunkaan mielestäni tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa. (Jutun voi lukea täältä). 


Juhlahumun lisäksi on tottahan toki pitänyt toljottaa vähän jääkiekkoa. Vaikka World Cup jäi pahasti torsoksi ja Kärppien kausi on alkanut vähän tahmaisesti, kyllä minulle silti mustan pikkuläpyskän perässä poukkoilevien salamakinttujen seuraaminen kelpaa. Jääkiekko on yhtä kuin elämäni yksi suurimmista rakkauksista.

Tänään olisi aikeemme suunnata jälleen vaeltamaan ja nauttimaan syksyisen maaston värikkyydestä, kuunnella hiljaisuutta ja raakkuvia korppeja sekä mussuttaa evässuklaat ja -leivät ulkosalla. Suhteellisen ressaavan viikon ja kaiken pönötyksen ynnä tälläilyn sekä kaupunkihumputtelun jälkeen mieli kaipaa rauhaa ja luontoa. Tällä hetkellä olo on kuin voittajalla,, sillä olen uskaltautunut epämukavuusalueelle ja selviytynyt pönötyksestä, mutta mieluummin silti vapaa-aikani kulutan metsän siimeksessä mörkönä laahustaen. 

torstai 22. syyskuuta 2016

Syksyisiä rompehaaveita

Jos joku ei ole vielä hoksannut, niin nyt on kuulkaas syksy. On se aika vuodesta, kun siippa ei naureskele ehtoisen emäntänsä villasukissa hipsuttelua, ulkona voi käyttää takkia ja neuleisiin vuorautuminen ei ole enää kaukaiselta toiveajattelulta vaikuttava juttu. Syksy, lämmön, kauniiden sävyjen ja pehmeyden aikakausi on viimein astunut luonnon näyttämölle ja tyrkännyt ihan tarpeeksi monta esitystä suorittaneen kesän vuodeksi syrjään. 

Ja koska syksy on saapunut, on myös mitä luultavimmin talvikin jossain vaiheessa saapuva eli on aika suunnata aatokset lämpimiin ja käytännöllisiin rompejuttuihin. Viime vuoden puolella vinguin vedenpitävien rytkyjen sekä talvitamineiden perään ja löysinkin täydellisen toppatakin, täydellisen neuleen ja täydelliset maiharit. Villasukka- ja pipotilanteeni on niinikään mainio, kiitos äiteeni ja mummoni. Hyvin on vaate- ja asustekaapissani asiat, mutta muutaman jutun olen huomannut rompeosastoltani uupuvan: retkivarusteita mieleni kaihoaa. Yhtä tyylikkäällä ja muodikkaalla linjalla neiti junttijäkälä on kuin viime vuonna gore-texistä löpistessään.

Vaelluskengät. En ole koskaan omistanut tukevia, kunnollisia, pitäviä ja hyvälaatuisia vaelluskenkiä, vaan olen jolkotellut tuntureilla ja patikkaretkillä peruslenkkarit räpylöissäni. Vissiin lähestyvä ikääntymisen irvokas vuosipäivä pistää nössön entistä turvallisuudenhakuisemmaksi ja varovaiseksi, sillä olen salaa ruvennut haaveilemaan kunnollisista vaellusklopottimista, jotka kestäisivät noin ikuisuuden ja joilla voisin valloittaa vaikka unelmieni matkakohteen eli Kovddoskaisin. Toiveissani on löytää rehellisen pitäväpohjaiset jalkineet, jotka myös tukevat kömpelön ihmispolon nilkkoja haastavissakin maastoissa. Ulkomuodolla ei ole väliä, vaan lestillä, pitävyydellä ja mukavuudella.  Se vaan, että tilini saldo miinus vaelluskenkien hintaluokka on yhtä kuin mahdoton yhtälö. Kyllähän esimerkiksi Meindlin popot vaikuttavat varsin kelvollisilta, mutta hintaakin niillä aika mojovasti on, joten taidanpa odotella lottovoittoa tahi rikkaan yllätystädin, joka viettää auvoisia eläkepäiviä Reunionin saarella, pelmahtamista elämääni. Muutamia malleja olen varovaisesti kurkistellut sillä silmällä ja jopa hurjana intoutunut testaamaankin raskimatta ruveta törsäilemään (linkit eivät muuten todellakaan ole kaupallisia enkä tee yhteistyötä minkään tahon kanssa):



Patikointiin sopiva reppu. Patikointikinttua kun vipattaa, alkaa alaselkääni jomottaa - minulla on retkillä käytössäni vanha lötkö reppu, joka ei tue mistään ilmansuunnasta, vaan paino asettuu suoraan ristiselkääni. Pirunkirkon patikoinnin aikana testasin patikkakaverin tukevaa, retkeilyyn suunniteltua reppua ja koin ahaa-elämyksen: tällaista elämän pitäisi olla! Ei ollut illalla selkä kipeä eivätkä niskat tönkissä, kun repun paino oli päiväjolkottelun ajan jakautunut tasaisesti. Koska talvi on vastassa, ei repun kanssa ole kiirettä, mutten pistäisi pahakseni hyvän repun löytämistä ensi kesäksi. Toivoisin saavani joskus hyppysiini tukevan ja käyttöä kestäväksi valmistetun repun, johon mahtuu vaellusretken tavarat. 

Patikointipöksyt. Ruukaan luuhata metsissä lähinnä juoksukalsareissa, joskin olen käsittämättömän lahjakas kolhoamaan ja rikkomaan pöksyt suurin piirtein ajatuksen voimalla. Olen muutaman vuoden ajan huntsinut hankkivani gore-tex- kalvolla varustetut ulkoiluhouusut, jotka sopisivat vähän kaikkeen. Materiaalin pitäisi olla mahdollisimman kestävä, jotta en kävelevänä ryhmynä onnistuisi hajottamaan niitä saman tien, sillä liian heppoiset rievut hajoavat tai kuluvat hiuki heti kun olen varpaani tunkenut lahkeesta sisään. Toisaalta ehdat vaellushousutkin kiehtovat, sillä mielikuvissani retkeilyvatteet ovat jämäkästä, kulutusta kestävästä materiaalista valmistetut ja kuivuvat sateen yllättäessä nopsaan. Eritoten minua viehättää vaellusriepujen loputon taskusuma. (pitäähän patikoidessa saada ujutettua mahdollisimman paljon kaikkea tärkeää tavaaa, kuten suklaata, mukaan). 

Kolhon käyttöä kestävät, laadukkaat, monikäyttöiset ja siistit pöksyt ovat siis juntilla hakusessa. Ilmeisesti silmääni miellyttävät mallit, jotka näyttävät suoraan isäni vaatekaapista pöllityiltä. En ole valmis hankkimaan kaksia housuja, joten olen kahden vaiheilla, toivoisinko löytäväni vedenpitävät vaiko retkeilyhousut. Vinkkejä? 



Juoksukalsarit sitten joskus. Juoksukalsareista puheen ollen olen onnistunut hajottamaan kolmet juoksurievut vajaan vuoden sisään, koska olen kömpelyyksissäni hieroskellut tuttavuutta asfaltin kanssa. Kynnykseni ostaa uudet versiot on kivunnut aikamoisen korkealle. Onneksi kalsareiden aika alkaa pikku hiljaa olla ohitse, mutta ehkäpä pidän alennusmyyntien aikoihin silmäni auki ja katselen varovasti pöksyvalikoimaa. Todennäköisesti kallistun tylsien mustien kalsareiden suuntaan, joskin ehkä hitusen houkuttelisi hankkia älyttömän kuviolliset tai sirkusmaisen värikkäät kalsongit. Vaihtelu virkistää, ja riemunkirjavat värioksennuspöksyt sopisivat erityisen hyvin couperosaattisen pärstän kanssa.

Lämmin neule tai neuletakki. Tottahan toki syksyn tullen kuuluu haaveilla lämpimästä neuleesta, jonka uumeniin voi kääriytyä viileinä päivinä tai talvi-iltoina pakkasen paukkuessa. Neuletakki olisi aika käytännöllinen kapistus työmaalla, jolla puhaltavat varsin antarktiset ilmastoinnin tuulet. En halua tekokuituista kammotusta, vaan mahdollisimman lämpimän ja laadukkaan rytkyn, jonka hinnassa ei maksaisi merkki, epäeettisyys tai ilma. Se vaan, ettäa ainakin nettikaupat tuntuavat tuputtavan joko rumia laatikoita, muodottomia säkkejä tai surullisesti roikkuvia löppänöitä. Vaikka neuleelta kaipaan turvaa ja lämpöä, en silti tahdo näyttää pökkelöltä. En osaa yhtään sanoa, minkälaisen lirpakkeen halajan, mutta ainakin tiedän, ettei se saa olla mikään aamutakin näköinen ruotku tai Severus Kalkaroksen garderobista kadonnut pitkä liuhuke.

Plus yksi juttu: haluan hupparin. Sellaisen, jossa on vetoketju. Materiaaliltaan pehmeän ja malliltaan sen verran pitkän, etteivät munuaiset jäädy heti vilupäivinä. Tykkään kotona käyttää huppareita ja myös lämpimähkönä päivänä lenkillä koiran kanssa, mutta nykyinen yksilöni alkaa olla jo aika heikossa hapessa - urhea vihreä hupparini on palvellut käytössäni noin kymmenen vuotta. Sävyltään neutraali huppari, johon ei olisi tungettu mitään typeriä tekstejä, olisi mieleeni. 

Halun ja tarpeen rajamaasto on välillä häilyväinen. Hyvin olen tähänkin mennessä selvinnyt ilman retkeilyromppeita, mutta aina saa onneksi haaveilla ja käydä näyteikkunaostoksilla. Mikään välttämättömyyshän ihmisellä ei ole törsätä, mutta haaveita saa mielessään pitää. 

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Kyssäkaali


Mummoni oli varsinainen viherpeukalo, jonka hellissä hyppysissä mikä tahansa rehu eli hyvän, runsaan ja rikkaan elämän. Jostain kumman syystä viherpeukalon sijaan minulle geeniperimässä on siirtynyt mummoltani lähinnä jästipäisyys ja omintakeinen huumorintaju, mutta onneksi maailmassa on muitakin kauniita juttuja kuin kukkaset. Ostin eräänä päivänä kaupasta kyssäkaalipyöryläisen, joka oli sen verran nätti, että nostin sen pöydälle ja totesin miehelle löytäneeni meidän pieneen pirttiimme vallan soveliaan kukan, jota en takuuvaarmasti kömpelyyksissäni listisi parissa päivässä.

Kyssäkaali sai armonaikaa muutaman päivän ja kurkistella ruokapöydällä koristeena ennen kuin se joutui sosekeittoon ja lopulta ahnaan juureshirmun pötsin täytteeksi. Kyssäkaali on näet muutakin kuin pelkästään epämääräisen ja hauskan näköinen viritelmä: siitä saa hyvää ruokaa.

Kyssäkaali eli toiselta nimeltään kaalirapi on oikea C-vitamiinipommi ja jopa 80 prosenttia keskivertohemmon päivittäisestä saantisuostusesta täyttyy, kun popsii maukasta varsimukulaa sadan gramman verran. Kysssäkaalista saa myös muun muassa kaliumia, kalsiumia ynnä muita hivenaineita, ja lisäksi kuoressa on karotenoideja eli elimistön hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä rasvaliukoisia antioksidantteja. Väriltään kyssäkaali voi olla joko kellertävä tai violettiin vivahtava, mutta malta on aina vaalean keltainen.


Kaaliperheeseen kuuluvan klöntin tiedetään kuuluneen keskieurooppalaiseen, eritoten saksalaiseen, viljelylajistoon ainakin 1500-luvulta lähtien. Nykyään harmillisen aliarvostettu kyssäkaali ei kovinkaan suurta myllerrystä ihmiskunnassa aiheuta saati suosiota nauti, vaikka pallukka on aineluetteloltaan verraton ja passaa todella moneen pöperöön. Kyssäkaali on sopivan mieto käytettäväksi raakana raasteessa, mutta se suo mukavan vivahteen niin muhennoksiin, patamössöihin kuin keittiohinkin. Pallurainen sopii myös vallan hyvin uunijuurekseksi, ja siitä voi valmistaa myös kielen mennessään sieppaavia sipsejä. Gratiinista pitävät saavat kyssäkaalista luotettavan ystävän. Kyssäkaali on mainio mussutettava ihan sellaisenaan lisukkeena, mutta kyssäkaaliraasteesta väsätyt lätyt maittavat nekin. 

Survaiseepa kyssäkaalta mihin tahansa ruokaan mukaan, ei kokkaajan tarvitse muuta kuin kuoria mukula ja pilkkoa siitä sopivan kokoisia paloja tai viipaleita, jotka kypsennetään uunissa tai kattilassa sopivan pehmeiksi tai rapsakoiksi riippuen siitä, mistä makunystyrät tykkäävät. Jos uuniin kyssäkaalilohkot nakkaa, kannattaa toki valella pintaan öljyä (ja halutesaan voi ripsautella hitusen suolaa ja vaikkapa pippuria). 

Kyssäkaali on rujolla tavalla yksi näteimmistä rehuista, jonka tiedän maan tuottavan. Jos kyssäkaali on jäänyt vieraaksi, kannattaa tutustua siihen just nyt, sillä satokausi on parhaimmillaan. 

Tietoja ongin Kotimaiset kasvikset- ja Satokausikalenteri- sivustoilta. Ravintotietoa saa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilta Finelistä

maanantai 19. syyskuuta 2016

Yhtenä iltana


Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan
Yhtenä iltana ois lupa kuuta toljottaa vaan
Halata toista ja terrieri ois tolkuton
läheistä halata loimutessa kuutamon

Yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan
Yhtenä iltana ääniä onnellisuudesta
Kuunnella tähtien sinfoniaa taivaalla
Kallion huipulla laulua ilman ja maan

Yhtenä iltana paljon jos teetä ois
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois
Yhtenä iltana oravanpyörästä pois

 
Yhtenä iltana vannoisi rakkauttaan
Yhtenä iltana maailma ois kohdallaan
Yhtenä iltana aikuiset lapsia ois
ihailla luontoa mailma vieläkin vois

Yhtenä iltana ihmiset jäis katselemaan
Yhtenä iltana kuutamon liikkeitä vaan
Yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan 

Yhtenä iltana paljon jos teetä jois
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois
Yhtenä iltana kiireen pyörteestä pois

Yhtenä iltana muodostuis historiaa
Yhtenä iltana auringon laskiessa
Yhtenä iltana väistettäis ei maailmaa
Yhtenä iltana paettais kaupunkihumua

Yhtenä iltana paljon jos teetä jois
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois
Yhtenä iltana oravanpyörästä pois  

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kehonkoostumusmittausta ja syksyn ihastelua


Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes mahdoton ressaaminen ja vouhottaminen. Sitä voisi kuvitella, että melkein kolmekymmentä kesää nähnyt emäntä osaisi tulkita ruhonsa signaalit ja tajuaisi, milloin elimistöllä on meneillään korkeapaineen aikakausi ja milloin puolestaan matalapainetta on ilmassa. Viime viikkoista olemustani kuvannee parhaiten tikittävä, kävelevä aikapommi, joka säntäilee paikasta toiseen hätäisesti ja räjähtämispisteessä, sillä työt aiheuttivat ressiä. Vaan enpä muistanut katsoa almanakkaan. Jos olisin vähän paremmin ollut päivämäärien suhteen maailmankartalla, olisin kenties hoksannut, että oman lisänsä sekopään toilailuihin toi tietenkin joka kuukausi naisparan valtaansa ottava hormoniryöpsähdys, jonka seurauksena tavallisesti vain silloin tällöin räiskähtelevä pappatti muuttuu vähän enemmän pamahtelevaksi pommiksi.

Onneksi kevyen melankolian ja tavallista isomman väsymyksen joka kuukausi koittava riemuvoitto kestää vain muutaman päivän kerrallaan, ja energiatasot ovatkin palailleet pikku hiljaa säädylliselle tasolle. Ei ole miehellä helppoa joutuessaan elämään talossa, johon hormonihulina saapuu odotetusti, joskin aina yhtä kutsumatta, kylään kuukausittain.





Kuluneet päivät ovat onneksi edenneet huomattavasti ihmisystävällisempää tahtia viime viikkoon verrattuna. Oravanpyörän kyydissä roikkuminen pakkaa välillä hitusen ahdistamaan ja itsenäisyydenkaipuu nostamaan päätään, mutta eipä pöytään ilmesty sapuskaa itsestään tai huushollin kulut katoa haltiakummin taikasauvan heilautuksella.

Kuluneen viikon merkittävin tapahtuma ei suinkaan ole kuitenkaan hormonivaikutusten tai oravanpyörän analysointi, vaan kuntotesti ja kehon koostumuksen mittaus, joihin pääsin tai oikeastaan jouduin työpaikan kautta. Tulosten mukaan ruhoni rasvaprosentti voisi olla hitusen pienempi, mutta vyötärö-lantio-suhteeni on yllätyksekseni jopa ihanteellinen ja lisäksi kuntoni on terästä  nakutin sekä kestävyys- että lihaskunto-osioista erinomaiset tulokset. Kissan on oma häntä nostettava.


Herkut ovat kyllä eittämättä muutaman kuukauden ajan maittaneet, mikä vaikuttanee mittaustuloksiin, mutta kunhan työn ja muun elämän ynnä unirytmin saan joissain määrin tasapainoon, ei ole tarvetta tankata lisäenergiaa herkuista. Sen kummemmin en aio erikseen mitään fitness-buumia viritellä, sillä hyvinvointini ei ole kiinni ulkonäöstä ja toisaalta ylimääräinen herkkujen puputtaminen on kohdallani vain kausittainen eli ressisidonnainen ilmiö. Olen kuitenkin terve ja lukemani ovat täysin normaalit, joten miksi ihmeessä rupeaisin vouhottamaan?

Onnellisuuteni ja terveyteni ei todellakaan ole suoraan verrannollinen timanttiseen pyykkilautavatsaan, vaan siihen, että arvot ovat kohdillaan ynnä kehoni on kuitenkin terve ja jaksaa kuljettaa minua niin vauhtilenkeillä kuin patikkareissuilla. Olen siis tyytyväinen ja ehkä aika ylpeäkin tuloksistani.


Onneksi on syksy. Kuinka kaunis luonto onkaan, kun oranssina loimuavat vaahterat kultaisen pukuun verhoutuneet koivut valssaavat syksyisen tuulen mukana. Aamut ovat mukavan kirpeitä ja kuulaita, illat taianomaisen kauniita. Auringonlaskun aikaan maailma on äärimmäisen hieno paikka. Syksy on ehdottomasti parasta aikaa luonnossa talsimiseen ja raikkaasta ilmanalasta nauttimiseen.

Syksy on kertakaikkisen kaunis vuodenaika, mutta minulle syksy on myös uusien mahdollisuuksien ja alkujen ihmeellistä aikaa. Olen tehokkaampi ja aikaansaavampi viileinä vuodenaikoina, ja alkavan syksyn kunniaksi olen päättänyt aloittaa uuden projektin: aion opetella olemaan rohkeampi ja tähtäämään rohkeasti omia unelmiani kohti. Elämä on liian lyhyt turhien asioiden ressaamiseen ja haaveiden unohtamiseen. 

Ensi viikolla on odotettavissa jonkin verran ressiä aiheuttavia hommia, mutta mieluummin keskityn huntsimaan mukavia juttuja, joita myös horisontissa näkyy. Kaveriaikaa, kylästelyä ja pikainen suhahdus Helsingin suuntaan. Ja tietenkin metsissä samoilua, sillä syyskuu on kauneimmillaan just  nyt. 

lauantai 17. syyskuuta 2016

Pirunkirkon patikka Kuhankuonossa



Turun paras puoli on se, että ympäröivissä kunnissa on paljon nähtävyyksiä ja luontokohteita, joissa tavoittaa jopa niinkin eksoottisen ilmiön kuin rikkumattoman hiljaisuuden. Eritoten Kuhankuonon valtava alue on ehtymätön retkeilymahdollisuuksien lähde; tupasvillalta tuoksuvien suoalueiden äärellä, romuluisia kallioita pitkin kiikuskellessa ja rauhallisissa metsissä tulee väkisinkin hvyä mieli. Kuhankuonolta pääsee näppärästi tutkimaan Kurjenrahkan kansallispuistoa sekä Vaskijärven luonnonpuistoa ynnä Pukkipalon hämmentävää aarnimetsää. Kuhankuono ulottuu suurimmaksi osaksi Pöytyän, Auran, Nousiaisten, Vahdon ja Mynämäen kuntin, mutta mutkien kautta pääsee jopa Turun Ruissaloon, Raisioon, Ruskoon ja Maskuun asti.



Loputtomasti kauneutta ja komeutta on levittäytynyt Kuhankuonon alueelle, ja yksi vakuuttavimmista reiteistä on Yläneen suunnalta löytyvä Pirunkirkon patikka. Yhteen suuntaan reitti on noin kahdeksan kilometrin pituinen, joten koko reitin kulkevat taittavat kaiken kaikkiaan kuutisentoista kilometrin mittaisen taipaleen.

Edestakaisin patikoiminen voi olla jokseenkin puuduttavaa, mutta onneksi maisemat ovat yltäkylläisen upeat ja maasto mukavan möykkyistä. On jykevää kalliomaisemaa, tiheää kuusikkoa, pehmeää kangasmetsää ja viehättävää varvikkoa. Sammalpeitot houkuttelevat seireenien tavoin lösähtämään raajat suorina keskelle pehmeyttä.


Pirunkirkon patikalle lähdimme syyskuisena sunnuntaina, jolloin lämpötilat kipusivat reippaasti yli parinkymmenen ja aurinko säkenöi pappakalsareitakin sinisemmällä taivaalla. Lämpöä piisasi ja pulleat hikikarpalot valuivat vähemmän viehkeästi otsalta poskille, mutta vettä hörppimällä ja sisukkaasti tassua toisen eteen tunkemalla vauhti pysyi tasaisena ja retki sujui varsin iloisissa merkeissä. 



Kuhankuonon reitistölle pääsee Turun suunnalta omalla kaaralla tai bussilla matkaten. Me hyppäsimme patikkakamun kyytiin ja matka taittui varsin nopeasti kuskin tietäessä tarkalleen, mihin piti mennä. Pieni patikkapoppoomme tähtäsi Turusta kohti Soikeroisten parkkipaikkaa. Ensin ajelimme Turunväylää pitkin, kaarsimme Raasintielle ja lopulta Raasinpurontien kautta päädyimme oikeaan paikkaan. Soikeroisten parkkipaikalta voi halutessaan jatkaa matkaansa esimerkiksi Takalevon suuntaan tai yhteysreittejä pitkin kutakuinkin maailman ääriin. 



Pirunkirkon köpötys on pistoreitti, joten kulku suuntautuu sinne ja takaisin, toisin sanoen pisteestä A paikkaan B ja takaisin. Pirunkirkon patikka ei siis ole ympyräreitti. Reitti on merkattu puihin kiinnitetyillä oransseilla nauhoilla, joihin on lisätty Kuhankuonon retkeilyreitistöä symboloivat kolme sinistä pallukkaa. Valkoiset merkinnät sen sijaan tarkoittavat irtaantuvaa yhteysreittiä, joten Pirunkirkon reittiä noudattavat seuratkoon huolellisesti puissa roikkuvia lirpakkeita. Karttakin voi olla syytä ottaa mukaan, etenkin jos alue ei ole entuudestaan tuttu - ei kannata välttämättä sokeasti luottaa älypuhelimen karttapalveluun, sillä eivät kaikki reitit näy luurissa (paasaan kokemuksen syvällä rintaäänellä).




Välillä yksi pysähtyi poimimaan sieniä siinä missä toinen mussutti puolukoita ja kolmas loikki kallioilla kuin vuoristokauris, joten seurueemme reissu eteni varsin iloisissa tunnelmissa. Hirveästi ei väkeä ollut liikenteessä, mutta muutama patikoija tuli kuitenkin vastaan. Rauhallista siis oli.



Reittiä kuvataan vaativaksi. Pirunkirkko ei mielestäni kuitenkaan millään muotoa mahdottoman haastava ole, joskin muutama haastava kohta, jossa ainakin persjalkaisella matamilla meni ähertämiseksi, yllättää silloin tällöin kulkijan. Patikointiin harjaantumattomien kannattaa ensimmäiseksi reitiksi kenties valita Pirunkirkon sijaan esimerkiksi Pukkipalo, mutta jos pohjakuntoa on ja jykevät kalliot kiehtovat, mars matkaan. Kallioiden väliin on muodostunut hurjiakin railoja, siispä kunnolliset popot kannattaa nakata mukaan. Pitävät ja tukevat kengät ovat järkevän hemmon valinta, etenkin jos metsässä on tullut samoilleeksi harvemmin. 

Kuhankuonon siuvjen mukaan taipaleen taittamiseen menee seitsemisen tuntia, mutta suosittelen lämpimästi varaamaan aikaa mieluummin vähän enemmän. Esimerkiksi laavulla saattaa joskus intoutua istuskelemaan aiottua kauemmin tai reitti saattaa osoittautua etenkin tottumattomille hankalahkoksi. Pimeän tullen salakavalat juuret ja yllättävät onkalot ovat hankalasti havaittavissa, joten reissuun on syytä lähteä hyvissä ajoin.


Elukkapopulaatio piti varsin matalaa profiilia reissumme aikana ja värjötteli tiukasti silmiemme ulottumattomissa, eikä edes ketturepolaisen hännäntupsua vilahtanut. Hirvikärpäsiä sen sijaan oli aika kiitettävästi liikkeellä. Kummasti ne tykkäsivät takertua takkuiseen reuhkaan ja nihkeään ihoon, mutta kyllä niiden kanssa pystyy elämään, vaikkeivät ne kovinkaan suloisia otuksia ole. Tikkojen koputusta kuulimme ja yhden nokkavan otuksen näimme poukkoilevan ohitsemme. Myös yksi komea korppi suhahti korkealla. 

Viime vuonna, kun kuljimme kesäiltana Pukkipalon suomiljöön tuntumassa, kuulimme susilauman ulvontaa, mutta kallioisemmalla reitillä ei susista ollut tietoakaan. Pieni kyy sen sijaan oli onkalonsa pihalla paistattelemassa päivää ja minä sain sätkyn. Vaskitsojakin ilmeisesti Pirunkirkon reitin varrella saattaa luikerrella, mutta onneksi yhtään raajatonta liskoa ei vastaan pelmahtanut – yhdessa kyyssä oli ihan tarpeeksi hölmöläiselle laakiriskiä. Paluumatkalla repussamme kulki pieni salamatkustaja, pieni urhea leppäkerttu, jonka jätimme tosin kotimetsänsä suojiin. 


Alueella on hätkähdyttävän monenlaista jäkälää (ainakin sen seitsemän sorttia ja vähän päälle) ja myös sammallajisto on huikaiseva. Poromiehen tyttären näkökulmasta tarkasteltuna Pirunkirkon alue olisi varsin otollista seutua kisuroille  kyllä sarvipäillä pötsit pullottaisivat mukavasti, kun maa tarjoaisi ehtymättömän satsin jäkälää ja kuusissa roikkuisi yhtä tiiviisti luppoa kuin räkä hiihtäjien kärsissä. Jäkälän määrä on suurin piirtein tolkuton. Rutkasti puolukoita pulpahteli maastosta esiin, joten kaivakaas, ihmiset, sankot varastoistanne ja menkää marjamettälle.




Kalliopintaan muodostuneet jäkälät muodostivat paikoitellen saaria kivimeren keskelle. Pienet sienet puolestaan näyttivät pienoiskoossa kasvavilta puilta, jotka jäkäläsaarilla viihtyivät.


Mitä kallioisempi maasto, sitä useammalle mutkalle kiertyneitä mäntyjä ja paikalleen uuvahtaneita keloja maisemassa on havaittavissa. Kippuraiset puut eivät kilometrin korkuisiksi jaksa kasvaa, mutta sitäkin mielenkiintoisemmille mutkille ne ovat aikojen saatossa kiertyneet. 



Sattuipa silmiimme osumaan yksi mänty, joka vissiin oli asettanut pakaransa riu'ulle. 


Kippuramäntyjen lisäksi näimme varsin komean haavan, joka kasvoi ainakin viiden kilometrin korkuiseksi ja oli leveämpi kuin metsähörhöilijän autuaallinen virne, aavemaisia kuusia ja herttaisia koivuja. Siinä missä kallioilla männyt yltävät jokseenkin kitumittoihin tähyävät metsiköiden puolella puut korkealle. Hehkuvat syksyn värit olivat jo havaittavissa; oli kultaa,punaa ja hehkuvaa oranssia. 



Siellä täällä on havaittavissa vanhojen puropahasten jälkiä, joskin kuumuuden johdosta vesitilanne vaikutti olevan vähemmän runsas. Paikoitellen pitkospuut oli rakennettu helpottamaan loikkimista vesistöjen yli.


Varsinainen Pirunkirkko ei ole hassumpi monumentti. Tarina kertoo, että vihtahousu on ammoisina aikoina pitänyt majaa mojovien lohkareiden suojissa. Ehkeivät legendat pidä paikkaansa, mutta kiviklönttien keskellä on mystinen tunnelma. Loputon korkeiden puiden muodostama metsäviidakko, joka kivikekosen huipulta avautuu, on varsin viehättävä ilmestys.



Vakuuttavin osio reitillä on ehdottomasti Luolakallio. Tarkkaa tietoa ei interneetin ihmeellisestä maailmasta meinaa millään löytyä, mutta upea paikka se on; metritolkulla salamyhkäisyyttä on muotoutunut ammoisina aikoina ja muistoksi on jäänyt uurteinen katto ja mieikuvitusta kutkuttava mörrimöykyn luola, jonka suojista voi tarkkailla maailmaa omassa rauhassa. Pehmeä multapohja olisi ollut mäyräkoiraurhon, joka lapsuudenkotini keittiössä nuohosi, mieleen; se olisi tonkinut töppömittaisilla mutta tehokkailla tassuillaan varmasti maan ytimeen saakka yltävän kuopan. Vaikkei mies ole mäyräkoira, tykästyi hänkin kovin luolaan.





Jälkiruoaksi kävimme vielä kiertämässä vajaan puolen kilometrin pituisen Kiipeilijän kierroksen, joskaan nimestään huolimatta ei reitillä mennyt niinkään kiipeilyhommiksi  (ja hyvä niin, sillä en olisi uskaltanut keltanokkana ilman riittäviä varusteita kiikkua tuntemattomilla kalliomöhkäleillä). Vakuuttavat olivat kiviset kekoset, jotka vuosituhansia sitten ovat muotoutuneet miljöötä hallitsemaan. 




Jotkut tykkäävät saaristosta, toiset hakeutuvat metsän siimekseen lataamaan akkunsa. Makuja on monenlaisia, mutta yhtä kaikki Pirunkirkon patikointi on mahdottoman mukava reittivalinta. Kallioilla kiiikkuminen, korpin raakunnan kuuleminen, järjetön jäkälämäärä ja kippuraiset puut tekivät sen verran ison vaikutuksen, että hienolla reitillä täytyy käydä talsimssa vielä uudemman kerran. Kyllä henkisesti mörrimöykky kaipaa säännöllisin väliajoin metsästä tankattavaa energiaa ja hiljaisuutta, jota kaupungin hälyssä ei koskaan täysin pääse tavoittamaan.

Lisätietoa Kuhankuonnon yhdestä mielenkiintoisimmista reiteistä saa esimerkiksi Kuhankuonon reittisivustolta.