sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Turku oli melkein mustavalkoinen

On jälleen aika koota erään ihmisen viikon tapahtumat yhteen nippuun ja makustella kuluneiden päivien tapahtumia. Olen kuulkaas ehtinyt tehdä vaikka mitä henkevää ja tärkeää; olen lipittänyt sammiotolkulla teetä, mussuttanut tyytyväisenä paahtoleipää, lenkittänyt itseäni ja villasukan näköistä piskiä, liuhotellut joka paikassa villasukat räpylöissäni (en puhu nyt piskistä, vaan oikeista sukista) ja löytänyt ensimmäisen joululahjan. Kuten siis huomaatte, olen käyttänyt aikani hyödyllisesti ja olen ihan pikkurillin kynnen mitan päässä maailman parantamisesta. 

Alkuviikosta oli hitusen haikeutta ilmassa viikonlopun meillä pyörineen vieraan kalpittua tiehensä - heippojen sanominen on aina yhtä tyhmää puuhaa. Miksei välimatka Turun ja pohjoisen välillä voisi kutistua muutamasta sadasta kilometristä ehkäpä enintään pariin kilometriin? 

Tiistaina meininki oli jo täysin toisenlainen, kun kävimme erään touhutenavan luona iltateellä ja kuulemassa muksun uusimpia oivalluksia. Neiti Ajan lipuessa loppuviikkoa kohti kotisohvan uumeniin uppoutuminen, hyvän kirjan lukeminen ynnä rauhallisempi tahti ovat houkutelleet aika paljon. Vaikka tykkään kovasti viettää aikaa hyvässä seurassa, tarvitsen myös paljon omaa aikaa käsitelläkseni tapahtuneita ja aatoksiani, jotka ruukaavat myllertää vimmaisesti päässäni. Tarvitsen hetkiä, jolloin voin keskittyä elämään omassa hiljaisuuden kuplassani akut ladatakseni. Yksin ei ole sama asia kuin yksinäisyys; viihdyn erinomaisen hyvin ihan vaan itseni seurassa ja esimerkiksi lenkille on kiva painua itsekseen ja hunteeraamaan kaikkea mahdollista pöljää tai nerokasta.


Olen julistautunut mustavalkoiseksi - en hyvänen aika sentään jääkiekossa, vaan jalkkispuolella. Paikallistaistoa kun Turun suuntaan pukkasi, minä ja mösjöö nappasimme toppatakit ja paksut pipot ja köpötimme lauantai-iltaa viettämään Kupittaalle. Onneksi olin juntannut pehvani tukevasti stadionin penkille, sillä meinasin hämmentyä tunteiden vyörystä, joka turkulaisista pulppusi. Jos joskus kiekkomatsia katsellessani olen häkeltynyt turkulaisten äänijänteiden kollektiivisesta, yllätyksellisestä voimakkuudesta, oli lauantainen koitos vielä pykälä kummallisempi kokemus. Kannustaminen ja kannattajien peliin eläytyminen ovat olennainen osa urheilutapahtumaa, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut sinimustien meiningistä; jo se ny on kumma, että aikuiset ihmiset möykkäävät, kuinka vastustajiein päälle heitetään ureaa (olen vähän sensuroinut kannattajien käyttämää kielenkäyttöä). Kenen mielestä idiotismi mahtaa olla hauskaa? Ehkäpä nutturani on liian kireällä, mutta tyhjänpäiväisen huutelun voisi jättää välistä olipa sitten kyse mistä tahansa kannustushuutelusta. Vaikka tunteet nousevat herkästi pintaan urheiluhommissa, ei hyvää urheiluhenkeä pidä jättää stadionin ulkopuolelle. 

Pelin aikana tein monta älykästä huomiota. Odotin koko ajan, että Shefki olisi repaissut auki pukunsa, jonka alta olisi paljastunut Supermies-asu sinimusta pelipuku ja tyyppi olisi sännännyt itse kentälle palloa pökkimään. Pelaajat nahistelivat kuin koltiaiset konsanaan eikä korteilta vältytty. Interin herrat viihtyivät useasti kulmalipulla ja tepsiläisillä oli muutama näpsäkkä paikka, mutta vissiin kavereilla poltteli pallo sen verran jaloissa, että viimeistely unohtui tai keinot loppuivat keskikentällä Interin maalialueelle pyrittäessä. Molemmilla joukkueilla oli omat hetkensä - tepsiläiset tykkäsivät sihdata pallon suoraan vastustajan maalivahdin syliin - vaan toisella puoliajalla ensimmäisten minuuttien aikana Interin väki sai survaistua pallon maaliin. Yksi maali riitti ratkaisemaan, kumpi joukkueista saisi napattua ensi kaudeksi paikan Veikkausliigasta. Nakki napsahti Interin suuntaan.

Syvemmät analyysit jätän suosiolla paremmin tietäville ja jalkapallohuumaa hengittäville, mutta ennen kaikkea oivalsin jälleen kerran, että urheiluelämys on aika rutkasti mahtavampi, kun paikan päälle pääsee nauttimaan tunnelmasta. Kyllä jääkiekko on minulle rakas laji, mutta jalkapallokin on ihan siedettävä. 


Kehtaankohan edes myöntää, että olen jo varovaisesti aloitellut joulukautta. Kun miehen silmä on välttänyt, olen nostanut pari möhkötonttua pianon päälle ja soittanut yhden joululaulukirjallisen läpi - joululauluja ei ole siippa suvainnut vielä kämpässämme renkutettavan (ymmärrettävää kyllä), mutta pianon pimputus on asuintoverini mukaan jopa rentouttavaa. Kohta voi jo suunnitella verhojen vaihtamista, laatikkomössöjen laittamista ynnä jouluherkkujen leipomista ja niin edelleen. Jouluhörhö on onnellinen. Kurpitsajuhlaa en ole koskaan osannut juhlia, mutta joulu on juhlista jaloin. Enää olisi parisen kuukautta jouluun jäljellä, mutta mikäli aika kulkee yhtä hoppuisella tahdilla kuin se tähän mennessä on tehnyt, ei vuoden mukavinta juhlaa tarvitse kauaa odottaa. 

Tänään ei tarvitse sännätä yhtään mihinkään, vaa luvassa lenkkeilyä, kotijuttuja ja ennen kaikkea rentoutumsta. Käsipainot, joululehti, piano ja talon miesväki saavat olla seuranain - sunnuntai suljukoon mahdollisimman leppoisasti. 

perjantai 28. lokakuuta 2016

Lundhags Avhu- housut

Minulla on kunnon retkeilypöksyt. Ne näyttävät vähän kolarilaisen isännän työhousuilta kaikkine taskuineen ja leikkauksineen ja sopisivat varsin hyvin poromettälle. 

Mutta sama se ulkonäölle - housut ovat niin hemmetin mukavat, että voisin melkein painua pehkuihin vaelluspöksyt jaloissani. En toki ihan sentään niin pitkälle ole vielä tohtinut mennä, mutta housut ovat olleet ykkösvalintani niin patikkareissuille kuin koiran kanssa lenkille lähtiessäni.

Kaikki lähti siitä, kun kyselin joskus kesällä serkultani vinkkejä hyvistä retkihousuista; Lundhagsin kamppeita erähemmo suositteli vuolaasti; kyseisen merkin housut olivat kuulemma kevyet, mukavat, nopeasti kuivuvat ja monikäyttöiset. Syksyisistä rompehaaveistani horistessani pohdin retkeilyhousujen ja gore-tex- kalvolla varustettujen pöksyjen välillä, mutta päädyin vaelluksellisempiin ja kevyempiin vaihtoehtoihin (osittain hoksattuani, että eräässä puljussa housujen hurjaa hintaa oli pudotettu muutamalla kympillä huomattavasti siedettävämmäksi). 

Jos joku on osannut tehdä monikäyttöiset housut, on Lundhags aika hyvä ehdokas. Vuonna 1932 perustetun ruotsalaismerkin tuotanto koostui alun perin vaellusjalkineista, joskin vuosikymmenten saatossa tuotevalikoimaan on pysyvästi lisääntynyt retkeilyyn ja liikuntaan sopivia rytkyjä, jotka sietävät kosteutta ja tuulta. Avhu-pöksyt onkin valmistettu hengittävästä ja vettä hylkivästä polyesterin ja ekologisen puuvillan sekoituksesta - vedenpitäviksi housuja ei siis luvata, mutta vesikuuron yllättäessä ne kuivuvat tai ainakin pitäisi kuivua nopsaan. Tuulisissakin olosuhteissa pitäisi pärjätä; ainakaan saaristokaupungin tuulisina päivinä ei ole kinttuihin vimmattu viima päässyt puhaltamaan. 



Lahkeissa on eriskummallisen oloinen nauhakiristys, joka on toistaiseksi pelannut moitteetta, joskin ensimmäistä kertaa lahkeen leveyttä säädellessäni meinasi järki lähteä ja tyhmyys puskea esiin, kun yritin vedellä tuskanhiki otsallani remmejä johonkin ilmansuuntaan. Tajusin kuitenkin aikani manailtuani ja pärräiltyäni, että lahkeet saa kyllä kavennettua, kunhan touhuissaan muistaa järjettömän riuhtomisen sijaan kevyesti aukaista remmin päällä oleva lukko. 

Housuissa ei ole erillistä sisävuorta, joten ne sopivat eritoten kesällä ja välikausina pidettäviksi. Vielä lokakuussa Turun seudulla on tarjennut Avhut jalassa oikein mainiosti, joskin olen tunkenut välikalsarit suojaksi, etteivät raajani jäätyisi kallioilla mönkiessäni jääkalikoiksi. Kesän retkiä varten housuihin on pistetty sisäreisien puolelle vetoketjulliset tuuletusaukot, joten hellepäivänä saa vilvoitettua kinttuja. Housuissa on noin miljoona (eli pari reisitaskua ja sivutaskut) taskua, joten kartan, pikkunaposteltavat ynnä kaikenlaiset pikkusälät saa kätevästi tungettua kyytiin. 



Huomasin vasta jälkikäteen, että Avvhu- malli on merkattu kapeaksi - ei siis ihme, että pehvaosastoni kohdalta housut tuntuvat varsin hyvin istuvilta. Onneksi ahterin kohdalle on tungettu sen verran joustavat kangaskaistaleet, että muhkeammallakin takalistolla varustettu emäntä saa vedettyä housut kinttuihinsa. Housut eivät kiristä, ahdista tai purista mistään suunnasta, mutta ne tuntuvat istuvilta (mieheni mukaan ne näyttävät "hyvällä tavalla kireiltä"). Vaikka istuvuudeltaan housut ovat kapeammat kuin olen vaelluksessa tottunut, ovat ne älyttömän keveät, joustavat ja mukavat.  

Housuja valkatessani arvoin harmaan ja punaisen välillä, mutta harmaa tuntui kuitenkin vähemmän lianaralta turvallisemmalta. Punainenkin olisi ihan näpsäkkä ollut, mutta harmaa on tuvallisuudenhakuisen hiirulaisen valinta numero yksi. 

Vaikka retkeillessä ja liikkuessa en yleensä jaksa kauheasti miettiä, miltä näytän, tuntuu elämä kauniilta ja kepeältä, kun on kunnolliset varusteet. On mielekästä painella metsissä räkä poskella mutta hyvät ja tolkuttoman mukavat housut jalassa. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Turku yhdessä päivässä



Viikonlopulla teimme ehkä vuosisadan omituisimman hiippailukierroksen Turun metsissä. Kartalle piirrettynä reittimme olisi näyttänyt aika päättömältä; kantavana ajatuksena reissumme suunnittelussa oli koota Turun parhaat puolet yhteen ja esitellä asuinkaupunkimme luontoa kylästelemään tulleelle tyypille. Meri, jylhät kalliot, lehdot ja mörrimöykkyjen metsät tulivat mieleen, kun reittivalintaa pohdimme. Meinasi runsaudenpula iskeä, sillä olisi ollut niin paljon erilaisia mielenkiintoisia paikkoja esiteltävänä.

Aloitimme retkemme ahtautumalla läpi Rauvolanlahden kullansävyisen ruovikon, jossa ruo'ot kasvoivat pitkäkoipista miestäkin korkeammalle. Alueella viihtyvät vesilinnut olivat jo ajat sitten singonneet omille teilleen valtamerten taa, mutta oli meillä sentään mukana sudensukuinen karvahosuli. Sillä oli kova kiire painella kuka ties minne ja välillä kova tarve paimentaa maisemia töllääviä ihmisiä eteen päin. Kova on reissunjohtajan arki.



Karvaisen tiiminvetäjämme vanassa jatkoimme kulkuamme Katariinanlaaksoon, jonka polut olivat keltaisten vaahteranlehtien peittämät. Lokakuun loppupuolella laakso oli myöhäissyksyn asussaan ja osa puista oli jo menettänyt lehtitäkkinsä, mutta muutama uhkea vaahtera hehkui kultaa. Katariinanlaakson vakioväki, oravapopula, oli varsin uteliaalla tuulella. Ne vähän sättivät liian likelle tunkevaa hurttaa, joka liian innokkaasti yritti jutella toteemieläintensä kanssa. Myös minikokoinen sinirinta kävi steppailemassa ja elostelemassa oravien kantapaikassa.

Kävimme mutkan Katariinankivellä, jossa itse Katariina Jagellonican väitetään pitäneen evästaukoa. Olipa kertomuksen todenperäisyys mikä tahansa, on ruokalautasen näköinen kivipahanen hieno näky.



Tammien syleilystä jatkoimme kulkuamme Vaarniemen suuntaan. Alkumatkasta vastaan tuli muitakin kulkijoita, mutta kallion laelle päästyämme saimme nauttia hiljaisuudesta ja luonnonrauhasta. Istuskelimme laavulla ja tyhjensimme tarmokkaasti suhteellisen painavaa reppua, johon olimme ämpänneet ronskilla kädellä eväspuolta mukaan. 

Huuhkajia ei näkynyt eikä vilaustakaan ketturepolaisen hännäntupsusta ollut havaittavissa, mutta kirpsakassa ja raikkaassa ilmassa taapertaminen oli jo itsessään riemukasta puuhaa. Jopa aurinko meinasi välillä näyttäytyä pilvivyyhdin takaa ja värjäsi maiseman hetkittäin pehmeän punertavaksi.



Käppyrämäntyjä, ruskettuneita kanervapuskia ja sileitä kalliopintoja ihaillessamme intouduimme patikoimaan hyvän tovin pitkin Vaarniemeä ja lyllertämään sammalten peittämillä kalliomöhköillä. Pohjoisrinteen muhkealla ja mahtavalla sammalmatolla talsiessa olo oli kuin metsätontulla.
   


Jokaisella patikkakerralla tuntuu, että Vaarniemellä voisi viihtyä pitempäänkin, mutta retkemme viimeinen kohde oli vielä tavoitettavana. Aikeemme oli tavoittaa Kärsämäen pirunpesä, yksi Turun seudun hämmentävimmistä nähtävyyksistä, jonne suosiolla matkasimme bussin kyydillä. Luontohörhöilyn lisäksi tarjosimme siis vieraallemme ainutlaatuisen tutustumiskierroksen turkulaisten betonilähiöiden keskelle. Onneksi matka ei ihan valovuoden mittainen ollut, vaan selvisimme pirunpesän juurelle hyvin ennen hämärän laskeutumista.

Aivan kuin valtavan kokoiset kiviklöntit olisivat lähtemässä omille teilleen; rako kivien välillä tuntui paisuneen suuremmaksi kuin edellisillä reissuilla. Edellisellä kerralla, kun pirunpesää kävimme töllöttelemässä, kevään vehreys oli valloillaan ja perhoset läpsyttelivät siipiään, vaan kyllä loppusyksykin aavemaisten kivimöhkäleden kanssa passaa vallan mainiosti.




Pomponrahkalla piipahtaminen olisi täydentänyt retkemme, mutta orastavan nälän kuiskaukset kuultuamme läksimme pirunpesältä taittamaan matkaa kotia kohti. Saimme uppoamaan kokonaisen päivän opastetulla Turku-kierroksellamme, joten illan tullen pirtissämme oli aika väsynyttä porukkaa - olimmehan kuitenkin tehneet jonkinmoisen läpileikkauksen Turun luontokohteista. Valtavia siirtolohkareita ja kallioita, hitusen merta ja roppakaupalla sammalta - kas siinäpä elementit, jotka muodostavat minun mielikuvieni Turun. 

tiistai 25. lokakuuta 2016

Viikonlopusta maanantaihin



Viikonloppu hujahti melkoista kyytiä. Olisi se voinut mieluusti vähän kauemminkin kestää, mutta onneksi mukavista tapahtumista jäävät sentään muistot jonnekin alitajunnan tuntumaan.

Meillä oli ensinnäkin vieras pohjoisesta viikonlopun vietossa. Nauroimme aika paljon, söimme epäsoveliaita satseja hyvää ruokaa, mussutimme laavulla inkiväärisuklaata termariteen kera ja ähkyn sulattamiseksi viihdyimme tiiviisti jalkojen päällä. Yksi päivä kului isolla kirkolla köpötellen, toinen puolestaan ruskan etenemistä metsän siimeksessä tarkkaillen. Eipä olisi oikeastaan vapaapäiviä viettää paremmin - mukavaa puuhastelua, laatuaikaa tyyppien kanssa ja pöljä piski muodostavat onnistuneen viikonlopun ainekset.

Pappaterrierikin vissiin tykkäsi viikonlopusta; karvareuhka kävi tervehtimässä henkisiä lajitovereitaan eli oravia ja kerjäsi iltaisin rapsutuksia. Myös juustopalasia se kyttäsi ja kiusasi vierasta tökkivällä kirsullaan. 



Kaiken huipuksi mettän reunamilla näkyi päivänkakkaroita. Lokakuussa

Kas siinäpä oli meidän pesueemme viikonloppu pähkinänkuoreen sullottuna. Valitettavasti kuori on sen verran pieni kapistus, ettei siihen saa millään tungettua kaikkia hymyjä, herkkujen tuoksuja, oivalluksia, junttiläppää, hörinöitä ja turinoita, jotka muutamaan päivään sisältyivät. Toisaalta kohdallani juttujen huono taso on aina takuuvarma ilmiö, joten eipä ihmiskunta mitään menettäisi, vaikka pitäisin suosiolla mölyt mahassani.

Vaikka maanantaiaamuna herätyskellon rääkyminen oli kaikkea muuta kuin odotettu tapahtuma, ei viikon ensimmäinen päivä hullummin soljunut; kävin kaverin luona vetaisemassa vähän lättyä naamaan ja katselin iltasella uusintana, kuinka Jenni Vartiainen veteli kipaleitaan Rauhassa. Saattoi vähän tippa tulla itkupillittelevän herkistelijän linssiin Vartiaisen ihmetellessä, missä murunen on, sillä kyseistä laulua hoilottelin (tosin omine sanoineni) edesmenneelle mäyräkoiralle, joka lapsuudenkodissani piti ihmisille jöötä. Vaikka vähän haikeus pääsi yllättämään loppuillasta, viikonloppu oli niin mainio koitos, että tulkoon räntä ja loska, niistä selviää.
Tänään on työpäivän päätteeksi luvassa taas kylästelyä, mutta loppuviikon aion nysvätä kotiluolan tuntumassa ja ottaa ihan vaan lunkisti.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kynttilöiden ja kuun valossa


Leppoisa lokakuun viikko on pikku hiljaa päätöksen puolella. Vaikka viikon ensimmäinen päivä koitti aivan liian nopeasti harvinaisen mukavan viikonlopun jäljiltä, on kuluneiden seitsemän päivän ryppään aikana ollut paljon mukavia juttuja. En tosin meinaa ymmärtää, että kohta on jo marraskuu. Mihin elämällä on niin hoppu huveta, ettei ihminen ehdi pysyä kyydissä mukana? Aika on sangen oikullinen kaveri; sitä ei tule millään lisää, vaikka kaiken maailman tekemisten ja touhujen määrä tuntuu moninkertaistuvan kovalla tahdilla. Matematiikka, loogisuus ja aika eivät oikein meinaa kohdata elämänkulussa toisiaan. 

Vaan mihin aika on huvennut? Koiran kanssa lenkkeilyyn, töihin, ruoanlaittoon ja kotona pyörimiseen. Mitenkään eriskummallisen erikoisesti eivät arkipäivät ole ajan kulua kuluttaneet, mutta kynttilöitä olen sentään jo polttanut. Kuinka jännittävää! Tosin tuikkukupit ovat framilla meillä päin ihan ympäri vuoden, mutta syksyn ja talven hämärässä kynttilöissä on rahtusen enemmän hohdokkuutta ja aistikkuutta kuin muina vuodenaikoina. Kynttilät ovat siinä mielessä mahtava keksintö, että ne saavat sotkuisen ja vähemmän sisustuksellisenkin pirtin näyttämään melkein sisustuslehtikelpoiselta. 


Minulla ja koiraherralla on tapana herätä arkisin anivarhain aamusella ja käydä noin tunnin mittaisella lenkillä. Vaikka joinakin aamuina tekisi mieli lähinnä kääntää kylkeä, näyttää ehkä vähän keskaria armottomalle maailmalle ja jatkaa sikeitten vetelemistä, on aamulenkki aika mukava rutiini. Raikas myöhäissyksyinen viima karistaa viimeisestkin unihiekat silmistä ja kintut tykkäävät jolkottelusta, jotta ne jaksavat olla kahdeksisen tunnin verran paikallaan näyttöpäätteen edessä. 

Keskiviikkoaamun lenkillä teimme tuttavuutta salistuspuuhissa olevan ketun kanssa. Pienehkö repolainen oli passissa polkumme laitamilla mutta jolkotteli meidät nähtyään syrjään - tosin se jäi kyttäämään meitä  noin parin metrin päähän. Koira ja kettu katselivat toisiaan kunnioittavan etäisyyden päästä, joskin sangen uteliaina. Kun me jatkoimme taivallustamme, kettu palasi polulle ja jäi tapittamaan meitä aivan pää kallellaan kuin arvioiden muodostamaamme uhkaa. Selvästi punahuiskula totesi mielessään, ettei meistä kannattanut piitata, ja jatkoi omia puuhiaan. Se oli harvinaisen herttainen otus, mutta niinhän ketut ruukaavat monesti olla.

Torstaiaamuna taivas oli musta, vaan melkein täysi (tai ainakin puolikasta isompi) kuutamo valaisi kahden kulkijan vaellusta ja tähdet iskivät meille silmää jossain kaukaisuudessa. Muita liikkujia ei ollut, vain minä ja piski saimme nauttia kirpeästä lokakuun aamusta, kuun loisteesta ja säkenöivästä tähtivyöstä. Vielä vehreänä hehkuvan nurmikon pinta oli saanut kauniin huurrekerroksen; jääkuningatar oli vissiin hönkäissyt sen verran voimakkaan puhurin Turun kamaralle, että kevyt kuura oli jämähtänyt maahan. Otan sen luontoäidin lupauksena siitä, että taitaa vielä Turkuunkin joskus tulla talvi.


Lenkkifiilistelyn lisäksi yksi höperöä suuresti ilahduttaneista tapahtumista kuuluu musiikkirintamalle. Yksi maamme parhaimmista livebändeistä (ellei jopa parhain), Disco Ensemble, on julkaissut uuden laulun, joka parin kuuntelukerran perusteella on aika loistava. Olen varautunut siihen, että renkutan kyseistä teosta ainakin pari viikkoa putkeen ja opettelen kertosäkeistön siihen malliin, että hoilaan sitä mösjöön riemuksi jatkuvalla tahdilla. Bändi rupeaa vissiin kiertuepuuhiin vissiin kevään korvilla, juuri minun syntymäpäiväni tienoilla, joten kovasti houkuttelisi lähteä jollottamaan musiikin tahdissa paikan päälle.

Yksinkertainen ihminen saa ilonsa yksinkertaisista asioista, kuten liikunnasta ja kuutamon toljaamisesta, mutta myös hyvästä seurasta; viikonloppu on huljahtanut naisenergian sävyttämänä; vanha kamuni on tullut pohjoisesta kylästelemään, joten matalassa majassamme on ollut melkoisen miekimisen ja määkimisen korvia sivelevän kaunis konsertti. Murteella taalaamisen lisäksi olemme harjoittaneet vähän kylillä kiertelyä, korkealentoista turinointia ja vastapainoksi turkulaiseen metsämaisemaan perehtymistä.

Sunnuntain kunniaksi suunnitteilla on patikkaretki - toivottavasti vihaisesti puhaltava tuuli on jo vähän leppynyt, jottemme reissullamme lennähdä vinhasti hönkivän puhurin kyydissä hukkaretkille. Sitten onkin jo vissiin aika alkaa valmistautua alkavan viikon hässäkkään, vaikka vallan mukavasti soljuneidelle vapaapäiville soisin mieluusti vielä jatkoa. Onneksi letkeää lokakuuta on vielä jäljellä. 

perjantai 21. lokakuuta 2016

Yhden liikkujan tarina

Aina olen siitä tykännyt, vaikken ole kokenut suhteemme olevan kovinkaan tasapuolinen; jos toinen osapuoli on yhtä sulavaliikkeinen kuin maalla mönkivä hylje ja toinen vaatii jatkvasti poninsteluja ja pyrkii kehittymään, ei lähtökohta suhteen muodostamiselle ole välttämättä hirmuisen ruusuinen. Pitkä on kuitenkin yhteinen taipaleemme ollut alkukankeudesta huolimatta ja siihen on mahtunut niin naurettavia ylilyöntejä kuin tasapaksuja kausia, jolloin emme ole oikein tykänneet toisistamme tai jaksaneet sietää toisen olemassaoloa.

Puhun tietenkin suhteestani liikuntaan.

Olen koko pienen ikäni ollut jokseenkin tasapainoton (siis fyysisesti) ja myötätuntoa herättävän kömpelö yksilö, joka ala-asteen liikuntatunneilla ei ollut kovinkaan hanakasti tavoiteltu joukkuekaveri ja joka telinevoimistelutunneilla tavoitti puolapuiden sijaan lähinnä luokan lahjattomimman jumppaajan maineen. Olin niin ketterä, että Harry Potterin kanssa Tylypahkaan jos olisin joutunut, olisi Neville Longbottom korvattu minulla ja nimetty uudelleen Nenilleen Pitkäpyllyksi. Meillä päin koulussa tuputettiin lähinnä pesistä, telinevoimistelua ja sählyä, joissa en ollut hyvä eikä minua kyllä pahemmin napannut nöyryyttää itseäni pukkihyppelemällä telineen ohi tai nappaamalla räpylän sijaan pallon päähäni. Sain surkeita arvosanoja ja päättelin olevani kävelevä katastrofi liikunnan maailmassa. Pidin itseäni umpmisurkeana.

(Kuva)
Vapaa-ajallani kyllä tykkäsin lusmuta metsissä ja mönkiä ulkosalla. Tykkäsin painella pihamaalla omaan tahtiin ja joskus lukioikäisenä oivalsin, että voin olla hyvä kuntoilija, vaikken joukkuelajeissa loistaisi muuten kuin poikkeuksellisen sähläyskykyni vuoksi. Rupesin testailemaan erilaisia liikuntamuotoja, kuten jumppajuttuja ja tanssihommia ja kas, lamppu syttyi päähäni: kouluajoilta kallooni iskostunut ajatus äärimmäisestä liikunnallisesta epäkyvykkyydestäni ei välttämättä mikään absoluuttinen totuus ollut.

Aikuisiällä suhtautumiseni yhteen elämäni pisimmistä suhteista on muuttunut moneen otteeseen. On ollut kausia, jolloin olen liikkunut painaakseni tietyn verran tai harjoitellut tavoitteenani tietyn matkan ja ajan juokseminen. Olen samaan syssyyn miettinyt orjallisen tarkkaan, mitä suuhuni pistän tai mässyttänyt hämmentäviä määriä herkkuja. Toinen tärkeä suhteeni on ruoka (kukapa ei sapuskasta tykkäisi), mutta se on kokonaan oma tarinansa.

Olen ruoskinut itseäni parempia suorituksia kohti ja taistellut vartalonrakennettani vastaan. Olen liikkunut verenmaku suussa mahtuakseni vallitsevaan ihanteeseen ja sopiakseni johonkin keinotekoiseen muottiin. Olen nauttinut liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta, mutta välillä liikkumiseni on lipsahtanut suorittamisen puolelle sen sijaan, että keskittyisin nauttimaan siitä, mitä teen.

(Kuva)
Viimeisen parin vuoden aikana olen vähitellen ruvennut hyväksymään itseni kaikkine epätäydellisyyksineni, sillä nehän minusta minut tekevät, ja samalla rakentamaan suhdettani liikuntajuttuihin järkevämmin. Itsensä hyväksyminen on melkoinen klisee, mutta jos sitä vähän makustelee, tuntuu se aika hienolta oivallukselta. Ei tarvitse pyrkiä väkisin kiiltokuvamaiseen täydellisyyteen ja jonkun keksimään muottiin, vaan ihminen riittää just sellaisena kuin on. Ainahan voisi popsia pelkkää parsakaalta ja asua kuntosalilla tiukan vatsan saavuttamiseksi, mutta tekisikö timmi pötsi minut onnellisemmaksi kuin nyt olen? Enpä usko,että onnellisuus on ainakaan minun kohdallani kiinni vyötärön senteistä. 

Olen viime aikoina tajunnut, että liikunnan tulee poistaa ressiä eikä lisätä sitä. (Satuitteko kuulemaan korvia huumaavan räks- äänen? Se oli hehkulamppu, joka posahti päälle päässäni.) Ei ole pakko suorittaa ja asettaa itselleen tavoitteita, etenkin jos elämäntilanne on sellainen, että niitä piisaa muutenkin. Tai toki minulla on tavoite: olla terve ja voida hyvin. Siispä liikun, jotta kehoni jaksaisi toimia kiireestä ja ressistä huolimatta ja jotta aivoni toimisivat. En liiku omenapepun kuvat silmissäni tai ollakseni trendikkäästi urheilullinen mimmi, vaan liikun, koska kehoni tarvitsee aktivointia. Toki liikkuminen on parantanut minäkuvaani, mutta itseäni viisaammilta ihmisltä olen oppinut, että liikunta on ehkä vähäsen isompi kokonaisuus kuin ulkonäkö. Liikunta saa mielen virkeäksi ja olon energiseksi, toisinaan se myös suo kaivattua lepoa ja suitsee villisti laukkaavat ajatukset. Liikunta on itsestäänselvä osa arkeani, iloa tuottava elämäntapa, josta en halua luopua.

Nykyään tuntuu valloilla olevan ajatus siitä, että urheilun pitää olla mahdollismman kovaa, hapottavaa, kuluttavaa ja tehokasta. Kyllä välillä kehoni kaipaa revittelyä ja kunnon juoksulenkkiä, jonka aikana (tuskan)hiki virtaa ja reidet huutavat armoa vielä seuraavanakin päivänä. Mutta vastapainoksi ruho kaipaa myös kevyempää liikuntaa ja jopa niinkin eksoottista harjoitetta kuin lepoa. Lisäksi minä lasken hyötyliikunnan liikunnaksi - mikäli välimatkat eivät ole ihan tolkuttomia, miksi suotta esimerkiksi ajaa autolla joka paikkaan tai olla bussin kyyditettävänä, jos sattuu omistamaan jo menopelin eli kaksi jalkaa? On kuulkaas mukavaa puuhaa kantaa pitkin kyliä kymmenen kilon painoisia kauppakasseja käsissään. Työmatkapyöräily piristää mukavasti ja samalla saa aikaa omille ajatuksilleen ennen kuin sorvin ääreen sujahtaa tai kotiin palaa. Suosittelen myös testaamaan aivotonta lusmuamista metsän siimeksessä tai marjasanko kädessä hyörimistä.

(Kuva)

Liikunnan tärkein tehtävä on tuottaa hyvää oloa ja tasapainoa. Ei liikunnan tarvitse olla suorittamista ja niin tuskaista, että verisuonet poksahtaisivat päästä. Ei liikunnan tarvitse olla joka kerralla mitattavissa kilometrien, toistojen tai ajan kautta. Rohkenen väittää, että etenkin stressaantunut mieli kaipaa joskus muutakin kuin suorittamista ja numeroita. Hyvä mieli on tärkein kriteeri. 

Itse tykkään sisällyttää viikkooni niin koiran kanssa lenkkeilyä, kotikuntosalia kuin kaikki mehut imaisevia juoksulenkkejä. Tosin oikein kiireisinä viikkoina en jaksa enää ottaa ylimääräistä ressiä siitä, etten pääsisi juoksemaan tai heittämään oikein tehokasta hiihtolenkkiä, vaan lataan akkuni koiran kanssa telmien. Minulla on toivon mukaan elämä aikaa hikoilla eikä muutaman juoksun tai kyykyn jääminen väliin liikuntakalenterinai romahduta. 

Sohvan pohjalle ei kannata eikä pidä jämähtää, mutta liikuntaa pelkääviä muistutettakoon, ettei liikunnan tarvitse tarkoittaa maratonia tai cross training- sessiota, jossa meinaa nirri lähteä saati sellaista kuntosalikäyntiä, joka tarkoittaa tunnin mittaista oman naaman tai ahteirn kuvaamista. Minun tarinani on kuitenkin muistutus siitä,  että liikunnan ilon voi löytää, vaikkei olisi sattunut syntymään jumppajeesukseksi. Ei kaikkien tarvitse tykätä telinevoimistelusta tai olla haka pesiksessä, eikä toisaalta yhden lajin hallitsemattomuus tarkoita automaattisesti sitä, että olisi huono kaikessa. Aina voi kokeilla erilaisia lajeja löytääkseen oman liikuntapolkunsa - ei liikuntaan pidä suhtautua ryppyotsaisen vakavasti, vaan ujuttaa siitä luonteva osa omaa elämää. 

Olen joskus liikkunut vähän tavoitteellisemmin, mutta olen opetellut takomaan kallooni vähemmän nipottavaa asennetta päästäkseni takaisin alkujuurille eli saavuttaakseni liikunnan ilon. Olen sentään jotain oppinut (ehkä) elämäni aikana ja haluan jakaa suuren ja ennenkuulumattoman erikoisen aatokseni teidänkin kanssanne: lisätkää elämäänne armollisuutta, hyvät ihmiset. 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Nauris, perinnejuures


Nauriin historia Suomenmaassa on pitkä ja vakuuttava. Vielä vuosisata tai pari takaperin nauris oli yksi maamme tärkeimmistä viljelykasveista, kunnes peruna astui parrasvaloihin ja sai aseman kansalaisetn suosikkirehuna. Nykyään suomalaiset mussuttavat muinaista kansallisjuuresta vain ja ainoastaan kilon verran vuodessa, joten on aika palauttaa perinteikäs pallurainen takaisin maailmankartalle tai ainakin ruokalautaselle. 

Nauris viihtyy viileissä olosuhteissa, joten sen viljeleminen onnistuu Grönlannissa asti. Nopeasti kasvavaa naurista tiedetään viljellyn jo antiikin aikakaudella Kreikassa, josta se levisi muualle Eurooppaan ja lopulta Suomeen aivan esihistoriallisella ajalla. Eipä ihme, että nauris on levinnyt sinne sun tänne, sillä se on todella monikäyttöinen ja -ulotteinen möhkäle. 

Nauris on kirjaimellisesti monimuotoinen tapaus; se voi kasvaa palluraisen pyöreäksi, lähes tonttulakin kaltaiseksi kartioksi tai litteän lättänäksi, ja värikin saattaa taittua valkoiseen, keltaiseen tai vaikkapa violettiin. Nauriin sisuksen sävymaailma vaihtelee valkoisesta keltaiseen. Pienet klöntit maistuvat makealta niin aikuisen kuin piltin hampaiden välissä, mutta kyllä nauris uppoaa nälkäisen kitaan ulkomuodostaan, koostaan tai väristään riippumatta.  Makeimmillaan nauris on kesäaikaan, mutta myöhään syksyllä noukittavan nauriin maku muuttuu syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Kesän naurislapset eivät säily yhtä hyvin kuin talviset sisaruksensa,Jotta nauris pysyisi hyvänä, ei sitä kannata tunkea etyleeniä sisältävien kasvisten tai hedelmien, esimerkiksi tomaattien tai omenoiden kylkeen. 


Monen muun juurikasvin tavoin nauris toimii monessa ruoassa. Rutkasti C-vitamiinia sisältävä mollurainen on eritoten kesällä on herkullinen raakana siinä missä syksyn tullen naurista voi nauttia uunissa paahtuneena, pataan nakattuna tai pehmeässä muhennoksessa tai soseessa muhineena. Sipsejäkin voi ohkaisiksi viipaloiduista nauriista kehitellä. Nauriskeitto maistuu taivaalliselta varsinkin siinä tapauksessaä, että kokki lorauttaa tujusti kermaa kyytiin. Naurista kannattaa myös raastaa juureslättyihin ja vaikkapa leivonnaisiin; sämpylät saavat kummasti potkua, kun raastaa naurista taikinan sekaan. Maultaan nauris on aika mieto ja makeahko, joskin säväystä suo hentoinen kitkeryyden vivahde, joka on peräisin nauriissa lymyilevistä rikkipitoisista aineista. 

Lantun vitamiinit pysyvät tallessa kuoren alla kevääseen asti. C-vitamiinin lisäksi nauriiseen mahtuu muun muassa kivennäis- ja hivenaineista kaliumia ja kalsiumia sekä fosforia, mutta löytyypä perinneherkusta myös jonkin verran esimerkiksi folaatteja ja karotenoideja. Nauriin kaloripitoisuus on pieni eikä kilohintakaan kukkaroa turhasti kevennä, joten se on varsin monenlaiseen talouteen sopiva raaka-aine. 

Sen verran moneen sapuskaan taipuva ja vitamiinipitoinen tuttavuus nauris on ja vieläpä varsin perinteikäs, että seuraavalla kauppareissulla kannattaa nipsaista hassun näköinen klönttinen koriin tai kärryn kyytiin ja heittää nauris nassua kohti. Näin kekriajan kynnyksellä nostettakoon aito lähiruoka kunniaan. 

Lähteenä olen käyttänyt Kotimaiset kasvikset- sivua, K-Ruoka-sivulta sekä Kotiliettä. Finelistä olen kurkannut ravintoarvoja. 

tiistai 18. lokakuuta 2016

Alkuviikon uutiskatsaus

Maailmassa on ollut viime aikoina paljon puhetta huulirasvasta, sen käytöstä ja käyttämättömyydestä, mutta myös tupee päässä heiluvasta huonosta presidenttivitsistä ynnä muista ihmiskuntaa mairittelevista tapahtumista on piisannut jos vaikka minkälaista sepustusta. Onneksi uutisoinnissa painotetaan tärkeitä asioita, kuten Janna Hurmerinnan ja Junon erojuhlia, maitorauhasia ja takalistoja ynnä Saara Aallon luikutuksia unohtamatta tietenkään jokapäiväisiä "tee nämä viisi asiaa ollaksesi onnellinen" (kuten harjoita autonrenkaassa suppilovahverot korvissa astangajoogathainyrkkeilyä tai vastavuoroisesti ihan vaan muista hengittää)- juttuja. Tämän päätelmän tein, kun alkavan viikon otsikoita iltapäiväsanomalehtilööpeistä vilasin. 

Onneksi mediassa esitetään myös juttuja, joissa on sentään sisältöä. 

Ylellä esitetään maanantaisin mielenkiintoisia dokumentteja. Maanantain kunniaksi vuoronsa saivat ensimmäisen maailmansodan tuiskeessa yhteiskuntaa pystyssä pitäneet naiset. Oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä dokumentti, jota katsellessa mieleen hiipi väkisinkin monta kysymystä. Suurin lienee se, miksi on olemassa niinkin kammottava asia kuin sota? Dokumenttia voi katsella Areenasta.

Ensilumi on saapunut maahamme, ja Kolari on mainittu! (Ylen sivuilla todistusaineistoa).

Meidän aikakaudellamme ensilumi on maamme pohjoisosissa itsestäänselvä asia, mutta miten lienee asian laita tulevaisuudessa? WWF:n mukaan ilmastonmuutos on jo ängennyt myös lintukotoon nimeltä Suomi. Eritoten talvista on tulossa leudompia, ja esimerkiksi lumen ja jään koostumuksen muuttuminen tai vähentyminen vaikuttavat merkittävästi valkoisesta ihmeaineesta riippuvaisiin lajeihin, kuten saimaannorppien, ahmojen ja tunturisopulien mahdollisuuksiin selvitä maassamme (täällä on artikkeli aiheesta). 

(kuva)

Ylen sivuilta löytyi juttu, jota silmäillessäni tuli mieleen vain yksi asia. Vain ja ainoastaan Turussa

Opettajista, oppilaista ja vähän vanhemmistakin on ollut puhetta. Hesari kysyy, saako luokassa kuvata. Minä puolestani ihmettelen, miksi ihmeessä luokkahuoneessa pitäisi ylipäätään heilua puhelin tai mikään ylimääräinen vekotin kädessä. Eikös kouluun ole ainakin joskus ennen muinoin menty oppimaan ja omaksumaan uusia tietoja ynnä taitoja? Iltalehdessä puolestaan esitetään, kuinka joku opettaja kehotti kiusatun pojan vanhempia ostamaan uudet lenkkarit, jotta kiusaaminen loppuisi. Jep, materiaalin haaliminen ja kiusaajien ehdoilla meneminenhän ovat juuri oikeat konstit kiusaamisen kitkemiseen. 

Laine ja Puljujärvi ovat pelityylillisesti aika kaukana toisistaan, mutta siltikin mediassa kavereiden välille kehitellään jonkinmoista vastakkainasettelua; Laineesta povataan armoitettua maalitykkiä siinä missä Puljujärven tieksi kahden pelikierroksen perusteella povataan aahooällää. Saas nähdä, miten käy. 

Hesarin laadukkaan jutun mukaan aviomiehen stressi lihottaa vaimoa. Oman empiirisen tutkimustyöni perusteella emännän painolukemien muutokseen ei todellakaan tarvita avioliittoa tai stressaavaa kumppania, vaan kyllä kaloripommeja kotiin suurin piirtein joka päivä kantava herkkuhedonisti avopuoliso riittää. Se kyllä pitää paikkaansa, että vaimokkeen ressailut eivät miehen vyötärölinjaan vaikuta.

Kauppalehti tietää kertoa, että nainen ei valitse vaatteitaan esimerkiksi sään tai tilaisuuden mukaan, vaan mielentilansa mukaan. Iloinen nainen pukeutuu vaatteisiin, jotka on valmistettu värikkäästä ja fiinistä kankaasta sekä leikattu hyvin siinä missä löysään villapuseroon ja farkkuihin pukeutuva nainen puolestaan on masentunut. Minä kun olen kuvitellut olevani järkevä, jos haluan vaikkapa viileänä päivänä muurautua pehmeään neuleeseen mekon sijaan. Samaisessa jutussa mainitaan, että emännät nyhtäisevät kaapista lempijalkineensa niinikään iloisina. Kyllä minä mieluummin keskityn hankkimaan sen verran mukavia ja miellyttäviä jalkineita, että minulla on hyvät jalkineet jaloissani joka päivä. Olen siis masentunut, mutta ainakin olen iloinen kenkieni johdosta. Hienoa.

Aivot täynnä tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa tulvillaan on hyvä jatkaa lokakuisen viikon viettoa. Ja ehkä kaiken informaatiotulvan keskellä on hyvä pitää silloin tällöin uutispaastoa tai ainakin suodattaa turhat hutut pois. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Sykähdyttävintä juuri nyt

Ystävyys 

Tykkään ihmisistä, joiden kanssa voi olla täysin oma itsensä. Sellaisista ihmisistä, joiden kanssa voi vaikkapa keskustella antaumuksellisesti kielioppiasioista, makustella Don Huonojen lyriikoita ja toisaalta nauraa räkättää niin kovasti, että vatsa meinaa haljeta. Sellaisista ihmisistä, jotka hyväksyvät minut, vaikka jossain hentoisten aivopoimujeni uumenissa sijaitseva outojen ja nolojen juttujen varasto on ehtymätön. Sellaisista ihmisistä, jotka eivät esitä olevansa mitään muuta kuin ovat eivätkä toisaalta vaadi minultakaan onttojen ja tyhmien kulissien ylläpitämistä. 

Vaikka suuri osa ystävistäni asuu kaukana jossain, ei välimatka välittämistä ja lämpimiä ajatuksia estä. Minulla on kunnia voida kutsua muutamaa uskomatonta tyyppiä ystäväkseni. Laatu korvaa määrän - en kaipaa miljoonaa pinnallista tuttavuutta ympärilleni, vaan kaipaan ihmissuhteita, jotka perustuvat rehellisyydelle, keskinäiselle kunnioittamiselle, arvostukselle ja ennen kaikkea idiotismille, joka ystävysten välillä kukoistaa. Viimeksi eilen näin totesin, kun paransimme kolmen ja välillä neljän naisen voimin maailmaa jalkkismatsia sivusilmällä seuraten. Ystävyys ei loppujen lopuksi ole kovinkaan vaikea juttu, mutta se vaatii juuri oikeanlaista kemiaa, vähän uskallusta ottaa uusia ihmisiä vastaan ja kykyä olla ottamatta itseään liian vakavasti. 


Lumi

Äitini lähettämien kuvaviestien perusteella julistan joulukauden vähitellen alkavaksi; lapsuudenkotini pihamaalle on parin päivän aikana tipahdellut pieniä hattarankevyitä lumihiutaleita, joiden muodostama hahtuva ei ole vielä ensilumeksi laskettavissa, mutta talvea lumihippuset enteilevät. Vuodenaikojen vaihtelu kirvoittaa aina jonkinmoista kotiseutukaihoa rintaani, sillä ensimmäisten lumitähtösten leikkisä lentely ja putoaminen pehmeään kanervamattoon on kaunista. Ehkäpä Turunkin kamaralle joskus helmikuussa ensilumi saadaan.

Suhtautumiseni Turkuun on aika kaksijakoinen; välillä asuinkaupunkini tuntuu ihan siedettävältä, mutta etenkin talviaikaan tekisi mieli pakata kimpsut ja kampsut ja suksia lumivaipan peittämälle suolle. Lumi on perheen, sukulaisten ja tuntureiden lisäksi yksi niistä elementeistä, jota ikävöin kovasti. Kuinka satumainen onkaan timanttien lailla hohtava hanki ja paksun lumikerroksen verhoama kuusimetsä, ja kuinka kotoisalta voikaan lumen narskuminen talvitöppösten alla kuulostaa, kun hörhö painelee posket punaisina letti heiluen vaaroja vallottamaan. 


Mettäläispaita 

Olen salaa haaveillut ruutupaidasta ehkä parin vuoden ajan (tai oikeastaan 90-luvulta lähtien), mutten ole suuresta unelmastani uskaltanut kenellekään puhua, sillä eihän vakavasti otettava ja hipsterihommia protestoiva aikuinen voi edes harkita käyttävänsä moista trendi-ilmiötä. Tällä viikolla tuli kuitenkin semmoinen olo, että halusin lähettää omat pukeutumisrajoitteiset ajatukseni pippurinkasvamisalueille ja päätin, etten haluamisen sijaan tarvitsen ehdottoman varmasti itselleni ruutupaidan. Ja löysinkin juuri oikeanlaisen rievun, joka näyttää sopivasti mummolan ruokapöydältä napatulta vanhalta liinalta ja toisaalta isäni vaatekaapista pöllityltä pöllimettäpaidalta. 

Jo muutaman päivän aktiivikäytön peusteella olen ymmärtänyt, että minun ja mettäläispaidan välillä on ainutlaatuinen suhde. Jos erehtyy mässyttämään valtavan hampurilaisen ja vielä hulppean ranskissatsin päälle, on mettäläispaita armelias ja pötsin paisumisen kevyen turvotuksen peittävä kaapu. Lisäksi se on miellyttävän pehmeä ja lämmin letkeänä sunnuntaiaamuna pidettäväksi. Tärkein kriteeri on kuitenkin se, että mettäläispaita päälläni tunnen vahvasti olevani kolarilainen poromiehen tyär. 

Kuva-aineistoakin on jo otettu: 

Timberman app
(kuva)

Sunnuntai

Viikon leppoisin ja rennoin päivä tulee viettää metsässä, kiireettä kotosalla tai mahtavaa musiikkia kuunnellen, jotta vireystilan saisi viritettyä hyvälle tasolle ennen uuden viikon alkamista. Tämän viikon sunnuntai kuluu meidän huushollissamme varsin rennosti akkuja ladaten ja rauhallisuudesta nauttien. Maanantai, olen valmis tuomiisi koitoksiin. 

lauantai 15. lokakuuta 2016

Kiekkohuumaa ja kavereita

Jos seitsemän päivän aikana ehtii käydä katsomassa kiekkomatsia, lenkkeillä monet lenkit koiraherran kanssa, kuunnella hävyttömän hyvää musiikkia ja vieläpä nähdä maailman näteintä Hannaa ja viehkeintä Maria, täytyy yhden ihmisen maailmankaikkeudessa aika mallikkaasti asiat olla. Pitkästä aikaa on ollut viikko, jolloin töissä eivät liekit ole lähennelleet takalistoa, vaan olen jopa ehtinyt ainakin useimpina päivinä syödä lounaan ilman työpuhelimen räpeltämistä tai säntäämistä paikasta toiseen. Kun työpäivät eivät nipsaise suurinta osaa valveillaoloajasta, ehtii keskittyä olennaiseen eli elämiseen ja kaikkeen mahdolliseen mukavaan. 

En ole koskaan ollut varsinaisesti mikään uraohjus, jonka elämä pyörisi pelkästään työnteon ympärillä, vaan haluan nauttia kodin rauhasta, perhe-elämästä ja ystävien seurasta. Sekä luonnollisesti lenkkeilystä ynnä urheilusta. 

Urheilu on ollut aika olennaisessa osassa huushollimme väen toilailuja. Maailmankaikkeuden palapelin palaset ovat jälleen loksahtaneet paikoilleen niin että on jyrissyt, sillä NHL-kausi on viimein alkanut. Sen kummemmin ei kai liene tarpeellista hehkuttaa nuorten pelaajien (niin suomalaisten kuin muidenkin) edesottamuksia, sillä media on hoitanut leiviskänsä vallan aivan ansiokkaasti mahtipontisten otsikoiden keksimisessä - puhuipa eräs Laine luistintensa terästä tai vaikkapa korvavaikkunsa koostumuksesta, huutavat iltalehtisanomien otsikot, kuinka jäätäviä vastauksia nuori kaveri jakelee. Joka tapauksessa elämällä on suurempi merkitys, kun mustan läpyskän perässä laukkovat hemmot palaavat kaukaloon ja talvi lähestyy. 



Torstaina kävimme todistamassa Palloseuran ja Kalevan Pallon kohtaamista. Tuomarilinja tuntui kovasti herättävän paikallisväestön parissa porua, mutta oikeista tai vääristä vihellyksistä tai viheltämättä jättämisistä huolimatta KalPa voitti ansaitusti - vierasjoukkue hallitsi suurimmaksi osaksi ottelun tapahtumia siinä missä mustavalkoiset eivät saaneet ronkittua tehoja itsestään kuin vasta kolmannessa erässä. Yleisö mylvi sankareidensa kiriessä kolmen maalin karkumatkalle päässyttä KalPaa kiinni, mutta paukut eivät kuitenkaan tasoitukseen riittäneet, vaan keltapaidat nappasivat röyhkeän voiton Varsinais-Suomen kehdossa. Ihan hyvä niin, sillä kaksi kertaa hunajata- toistelua riitti. 

Ei nyt välttämättä maailman jännittävin jääkiekkospektaakkeli kyseessä ollut, mutta tunnelma on aina huumaava, kun paikan päälle kiekon liikuttelua pääsee seuraamaan. Vaikkei Kärppämuija tällä kertaa omiaan ollut kannattamassa, oli pariskunta Hörhölän pitkäjalkaisempi osapuoli sangen tyytyväinen lopputulokseen, sillä hän on KalPan kannattaja (ei ole miehellä helppoa; tyyppi kannattaa KalPaa, on aikoinaan pistänyt Kärpättären kanssa hynttyyt yhteen ja asuu Turussa). 

Urhea karvareuhkahurtta ei sen sijaan jääkiekosta pahemmin piittaa, mutta tennispalloista ja hienojen urheilusaavutusten innostamista ihmisistä se tykkää. Se myös nauttii syksyn raikkaasta ilmasta ja käsineistä, joita se mieluusti yrittää varomattomalta lenkkeilyttäjältä napata hepulikohtauksen yllättäessä. 


Turkuun on tullut yhtäkkiä todella kylmä. Vielä pari viikkoa sitten jo pelkkä varpaan näyttäminen ulkosalla tiesi välitöntä paahtumista, mutta nyt on vissiin luontoäiti päättänyt, että ydintalven aika on koittava. Tuulee niin että selkäydin on jäässä, välillä sataa eriskummallista vedenkaltaista töhnöä, ja lehdet ovat hiljoksiin lähteneet omille teilleen. Pyöräillessä vastatuuli on hetkittäin tuntunut sen verran tujulta kokemukselta, että reidet ovat saaneet lisätöitä. Tai sitten renkaisiin voisi pumpata lisää ilmaa. Tai allekirjoittanut voisi kyykätä lisää. 

Mummon kutomat sormikkaat ovat pelastaneet möykkysormet varmalta jäätymiseltä, joskin kohta vissiin pitää alkaa kaivaa jo vahvemmat tumput kaapista esiin. Näin totesin, kun perjantaina iltasella kotia vaapuin - olin ollut Hannan kanssa kylillä kiertelemässä ja kaakaota hörppimässä. Koska olen äärimmäisen somelahjakas ihminen, otin luonnollisesti kahvitteluhetkestämme varsin viehättävän ja esteettisen kuvan. Sommittelussa meni todella kauan, kuten huomannette, mutta onnistuin vangitsemaan mitä upeimman ja houkuttelevimman tunnelman. 

Tänään on sosiaalista kanssakäymistä luvassa lisää, kun vuorossa kolmen valopään kokoontumisajot, kun lappilainen lyöttäytyy kahden pohjalaisen seuraan. Kiekkohuuman lisäksi kavereiden kanssa ajan viettäminen on aika hyvä tapa jatkaa viikonlopppua. 

torstai 13. lokakuuta 2016

Karevansuo ja Maskun Riviera



Kävin armaani kanssa eräänä sunnuntaina Rivieralla. Tähtäsimme bussiin, istua nökötimme yllättävän lyhkäisen matkan ja olimme perillä alta aikayksikön. Syksyinen aurinko porotti kovin kirkkaasti, mutta hiekkarannat olivat varsin hiljaiset eikä jätskiäkään ollut myynnissä.

Puhun tietenkin Maskun Rivierasta.

Päädyimme hiekkakuoppien ympäristöön osittain summanmutikassa, sillä aikeemme oli tähdätä patikoimaan Karevansuon kohosoiden tuntumaan. Riviera kuitenkin vaikutti sen verran eriskummalliselta kohteelta, että ennen suolle syöksymistä hääräsimme vesistöjen äärellä jonkin aikaa. Reissumme alkoi varsin lupaavasti, sillä näimme jo heti bussista pihalle pelmahdettuamme vinhaa vauhtia posottelevan toukan, jonka mies tunnisti ruostesiiven aluksi, ja vielä lokakuun auringossa sinnitteleviä, värikkäitä apiloita.



Vaikka ihmiskäsi on rajusti muokannut aluetta, on Rivieran vesipläntistö varsin mielenkiintoinen kokemus. Aikoinaan alueelta on köörätty hiekkaa Turun ja lähikuntien rakennuspuuhia varten - siippani sanoin monen lähipitäjän perustukset ovat pitkälti maskulaisessa maastossa. Vaan aikaa myöten tyhjinä ammottavat kuopat täyttyivät vedellä ja kappas, Maskun oma Riviera oli saanut alkunsa. Nimen alkuperä on alun perin lähtenyt jonkun neropatin neronleimauksesta, mutta puhekielisestä nimityksestä on tullut alueen virallinen nimi. 

Nykyisin Maskun Riviera on varsin suosittu virkistyspaikka, mikä ei ihme ole - onhan veden äärellä, korkeiden puiden suojissa ja läheisen suoalueen liepeillä mukava viettää aikaansa. Polkujen varsilla kannattaa myös hetkeksi ihastelemaan uskomattoman kaunista kalliopintaa, joka on melkein yhtä sileä kuin vasta uunista tulleen hiivapullan pinta. Mannerjäätikön silottama kivipinta on Turun seudulle ominaista migmatiittia.


Minä pidän todella paljon uimarannoista. Eritoten talvella. Kesäisin en tykkää itseäni grillata, mutta uimattomina vuodenaikoina rannoilla on kiireetön, rauhallinen ja jopa kaihoisa tunnelma. Jos oikein tuuri sattuu kohdalle, saa hiljaisena vuodenaikana vaipua rantahietikoilla täysin omiin ajatuksiin, tosin aurinkoisen sunnuntain kunniaksi Riviera oli houkutellut tolkuttoman paljon porukkaa niin  kuoppia kiertäville lenkkipoluille kipittelemään kuin läheiselle frisbeegolf-radalle värkkäämään. Vilinää ja vilskettä riitti.



Aikamme Rivieralla pörrättyämme aloimme kaivata jo suon syleilyyn, vaan jälleen kerran Karevan kiertoon liittyvät opasteet loistivat poissaolollaan (tai retkeilijät olivat sokkoja pölvästejä). Viime vuonna onnistuimme jotenkin mystisesti harhautumaan Odysseiaan retkiäkin eriskummallisemmille reiteille Kullavuorella retkeillessämme eikä onni ollut alkumatkasta ihan täysin mukana tämänkään vuoden köpötyksellä. Päädyimme kulkemaan kapoista polkua, jonka reunamilla kasvaviin puihin oli sentään lisätty Kuhankuonon retkeilyreittien oranssit lärpäkkeet. Olisi kuitenkin ihan kiva, jos alueella ennen liikkumattomia ihmisiä opastettaisiin hitusen paremmin. Itse reitillä kuitenkin tietoa suunnasta tuli riittävästi ja meillä oli kartat visusti mukana.Retkisuunnitelmamme oli olla kulkematta varsinaista Karevan kiertoa, jonka olimme jo tutkineet Kullavuroen keikalla, ja sen sijaan sihdata töppösemme raisiolaisille reiteille ja sitä myöten takaisin Turkuun.

Eipä silti pienimuotoinen harhailumme haitannut yhtään, sillä Rivieran lenkkipoluilla oli mukava talsia. Vastaan luikerteli auringon lämmöstä innostunut kyy ja eräällä järvipahasella oli hillittömän kokoinen valkoposkihanhien pataljoona. Tärykalvot meinasivat haljeta, kun jättikokoiset nokkavat olennot rääkyivät kilpaa.



Itse Karevansuo on varsin pieni, kutakuinkin yhden neliökilometrin suuruinen suoalue, jonka läpäisee nopsasti. Matkaa ei näet ole suon päästä päähän kuin muutama sata hassu metriä. Suon laitamilla voi kuitenkin kierrelllä vähän pitemmänkin matkan - ympyrälenkki on noin parin kolmen kilometrin mittainen, mutta Karevankierto, joka Kullavuorelle ulottuu, on noin kahdentoista kilometrin mittainen koitos. Lisäksi on huomioitava, että Karevansuolta voisi patikoida vaikka Pöytyälle saakka - reitti kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön, joten oman patikkansa voi kehitellä mielivaltaisesti.

Reilun parin metrin paksuisen turvematon alimmat kerrokset ovat peräisin jopa yli kolmen vuosituhannen takaa, joten ei liene mikään ihme, että alue kuuluu koko maamme kattavaan soidensuojeluohjelmaan. 



Vaikkei Karevansuo mielivaltaisen laaja alue ole, eipä kaupunkimiljöössä paremmin karun suomaiseman hienoutta tavoita. Viereinen kasitie möykkää taustalla jonkin verran, mutta ainakin meidän patikkaretkemme aikoihin ei tiellä ollut järisyttävän paha kaaos häiritsemässä. Toki kotiseutujeni hiljaisuutta en edes kuvitellut tavoittavani. Me sen sijaan häiritsimme nättiä sudenkorentoa, joka itsepintaisesti yritti ohitella meitä pitkospolulla.


Kun olimme nuuhkineet suoalueen tuoksuja riitävästi ja ihmetelleet käkkyräisiä mäntyjä, ruskan värjäämiä varpuja ja kanervia sekä odottaneet koko ajan bongaavamme erikoisia lintuja, jatkoimme kulkuamme Ruskoon ja lopulta Raisioon päin johtavalle metsäreitille. Raision suuntaan menevä metsäpolku ei ollut mitenkään hirmuisen haastava, joskin muhkeat juuret ja epätasainen maasto saattavat patikointiin tottumattoman saada puuskuttamaan urakalla.

Reitin varrella kuljimme koivukujan läpi, möngimme metsässä ja kipitimme kallioilla. Auringon valossa kylpevää idyllistä peltomaisemaa oli ilo katsella ja kallioilla mukava kömpiä. Korpit raakkuivat ja (kana)haukat kiitelivät taivaalla, aurinko porotti niskaan. Melkein kuin kesä olisi tullut takaisin. Talsiessamme upean kuusikon läpi odotin koko ajan menninkäisten pomppivan uhkearunkoisten puuvanhusten takaa esiin. Niin sankasti kasvoivat jykevät kuuset, että aurinko ei päässyt edes kurkkimaan puiden välistä. Maisema oli hetken aikaa jopa synkkä, mutta omalla tavallaan erittäin kaunis. 




Kanahaukkojen uljasta liitelyä pellon yllä oli kiehtovaa katsella, mutta mielenkiintoista oli myös kierrellä jykevää Palovuorta, joka Ruskon ja Raision rajamailla lymyää. Muhkean pehmoiset sammaltäytteet vuorasivat jyrkkiä siirtolohkareita ja kallioisia rinteitä, ja siellä täällä saniaiset ynnä männynalut yrittivät sinnitellä sankassa metsikössä.




Karevansuon ja Rivieralla reippailun yhdistäminen onnistuu mainiosti Turun suunnalta bussin kyydissä; ainakin osa Satakuntaan (Raumalle) menevistä busseista koukkaa aivan Rivieran liepeiltä, joskin kannattaa ennen reissuun lähtöä tarkastaa, millaista reittiä bussit noudattavat.

Me jäimme pois Humikkalan liittymän kohdalta, josta jatkoimme matkaamme alikulkusillan kautta Raumantielle ja kohta vasemmalla puolella jo häämötti vesistö. Maskun bussiliikennereitistöön on ilmeisesti tulossa muutoksia, joten nähtäväksi jää, miten Humikkalan pysäkin käy. Omalla autolla liikkuvat voivat hyödyntää Rivieran kioskin parkkipaikkaa, jonne voi koukata Raumantieltä.



Kaiken kaikkiaan patikkakilometrejä Maskusta Raisioon kertyi suht reipasta tahtia talsiessamme noin kolme-neljätoista, joten aivan riittävän lenkin saimme. Tosin loppuamatkalla allekirjoittaneen koivet meinasi ruveta lakkoon, sillä aamujuoksu yhdistettynä tukalaan auringonpaisteeseen ja liioiteltuun rompesatsiin tiesivät vähemmän energistä oloa. Iltasella kotiin bussissa istui kaksi vähän reissussa rähjääntynyttä mutta varsin tyytyväistä reppukulkijaa.

Lisätietoja Karevansuosta ja Maskun Rivierasta saa vaikkapa Retkiaitan jutusta, jonka Kimmo Jaramo on laatinut, ja Turun seudun luontoretkioppaaseen tutustumalla. Reittejä voi suunnitella vaikkapa Maskun kunnan tai Kuhanuonon retkeilyreitistön sivujen avustuksella.