tiistai 29. marraskuuta 2016

Suomalainen luontosuhde, mystinen ilmiö


On kerrassaan mainiota, että luonnosta, luontosuhteesta, ihmisen luonnosta vieraantumisesta ja luontoon hakeutumisesta on ollut ihan mukavasti mediassa juttua viime aikoina. On jopa töllöttimessäkin ohjelmaa eräihmisistä ja luonnon monimuotoisuudesta ollut tiiviisti. 

Äitini oli matkalukemisekseen hankkinut MeNaiset- lehden (numero 46, ilmestymispäivä 17.11.2016), johon kirjailija ja toimittaja Miina Supinen oli kirjoittanut kolumnin Se suomalainen luontosuhde. Vaikken välttämättä kyseisen lehden kuluttajaryhmään kuulu, ilahduin kovasti otsikon nähdessäni. Olisiko kolumnisti aikeissaan jakaa jonkin merkityksellisen luontohetken tai kertoa otsikkonsa mukaisesti suomalaisten luontosuhteesta? Kysymysmerkkejä lenteli hiusteni alla ja suustani pääsi melkein yhtä innokasta tuhinaa kuin luuta järsivän terrierin hurjasta kidasta, kun tekstiä aloin tarkastella. 


Luin kolumnin. Luin sen toistamiseen. Hämmennyin. Ja poimin muutaman suuren oivalluksen, jotka herättivät monenlaista aatosta pienessä pöhkössä pollassani. Kursivoidut lauseet ovat suoria lainauksia kolumnistin kirjoituksesta, mutta muuten sekalaiset sössötykset ovat ihan omaa sekalaista tajunnavirtaani. 



Eräilyharrastukseen liittyy aika lailla välineurheilua ja machoilua. Aivan kuin luontoon ei olisi asiaa ilman partio- ja armeijataustaa, rinkkaa ja metsästyslupaa. Kukaan ei kuitenkaan estä menemästä metsään vaikka korkokengissä.

Ööh. No jos joku korkokengissä haluaa kallioilla kiikkua, niin ihan vapaasti. Mikä estää? Enpä välttämättä itse kokisi kovinkaan nerokkaaksi puuhaksi kömpiä korkkareissa juurakkoista polkua pitkin tai hillua piikkareissa vaikkapa Kellostapulin kivikkoisilla rinteillä, mutta jos kokee korolliset klopottimet ainoaksi jalkinevaihtoehdoksi myös eräretkelle, niin senkus vaan. Kyllä metsään on asiaa minkälaisissa varusteissa vain, mutta on eri asia, kuinka trendi-ilmaisua käyttääkseni voimaannuttavaa se on. 

Jos retkeilyn ideaksi muuttuu pelkästään materian haaliminen, ollaan jo aika kaukana luontosuhteesta. Mutta jos joku on onnistunut esimerkiksi väsäämään tukevat kengät, jotka estävät nilkkojen muljahtelun haastavassa maastossa, valitsen ne huomattavasti mieluummin kuin sääreni pitkiksi loihtivat stiletot. Vaaroja kiikkuessa ja hien iskiessä otsalanttuun on ihan mukava voida pukeutua nopeasti kuivuviin vaatteisiin, mutta nakinkuorimekkokin sopii vallan mainiosti varusteeksi, jos on onnellisimmillaan ja mukavuusalueellaan juuri leninkiin kietoutuneena. Mutta yhtä lailla voisi kaiketi olla hyväksyttävää käydä retkihousut jalassa kaupungin keskustassa tai vaikkapa verhoutua villapaitaan etikettijuhlissa, jos niin haluaa tehdä.


Ei todellakaan tarvitse olla mikään armeijajehu, kilpavarusteleva macho tai partiopoika metsään mennäkseen. Metsään pääsee arvaamalla tietokilpailussa väärin menemällä metsään. En ole koskaan ollut partiossa enkä varvastanikaan ole armeija-alueella näyttänyt, mutta rohkenen ilmoittaa luonnossa liikkumisen harrastuksekseni. En ole ikinä metsästänyt (enkä niin tule koskaan tekemään). En omista telttaa, vaelluskenkiä saati rinkkaa, vaikka niistä vähän haaveilen ja ne aika paljon elämää saattaisivat helpottaa eritoten pitkillä vaelluksilla. Mutta onko arvoisa kolumnisti sitä mieltä, että esimerkiksi rinkan kantaminen on machoilua? Jospa machoilun sijaan rinkan kantamisen idea olisi ihan vaan helpottaa vaellusreissulla alaselkään kohdistuvaa painetta, joka heppoisella repulla saattaa tulla (kokemusta on). Eikä - hyvänen aika sentään - vaellukselle lähteminen tarkoita sitä, että pitäisi olla ammattisuunnistaja.


Olen Supisen kanssa samaa  mieltä siitä, että metsän rauha todellakin kuuluu kaikille, kunhan muistaa metsän rauhan koskevan ennen kaikkea elukoita ja kasveja - siis että ihminen tajuaa jättää luontokappaleet rauhaan. Luonto on kokonaisvaltainen homma. Ei luonto välitä, vaikka retkeilijällä olisi gore-tex- kalvolliset kamppeet niskassa taikka ei, vaan enemmän sitä ehkä kiinnostaa, mitä retkeilijä tekee luonnossa - kolumnin kirjoittanut muistuttaa oivallisesti kulkijoita olemaan nakkelematta purkkaa sinne tänne. Retkeilijää sen sijaan saattaa helpottaa, jos kaatosateen yllättäessä koko päivän kestävällä retkellä ruho ei kastu noin sekunnin sadasosassa litimäräksi. Vai pitäisikö luontoon mennä erikseen vain aurinkoisina päivinä, jolloin ei esimerkiksi tarvitse huntsia tuulen tai räntäisen lumisateen vaikutusta? Pitäsikö tallata vain helppoa pururataa vain sen vuoksi, ettei uskalla jalkoja koristavien heppoisten tossujen tai korkkareiden vuoksi pyrkiä kiipeilemään?


Joskus tuntuu myös siltä, että maaseudun taajamiein ja pohjoisten kaupunkien asukkaat tahtoisivat omia luontosuhteen .Aivan kuin pleikkarin pelaaminen olkkarin sohvalla olisi erilaista Rovaniemellä kuin Helsingissä. 

Yhtä lailla voisi sanoa, että kaupungit ovat omineet erinäiset palvelut, kuten terveys- ja postipalvelut, kulttuuritoiminnot ynnä moninaiset harrastusmahdollisuudet. Toisaalta karttaa katsoessaan saattaa huomata, että suhteutettuna aika iso osa Rovaniemen pinta-alasta sattuu olemaan hitusen metsäisempää vyöhykettä vaikkapa Helsingin ulkoasuun verrattuna. Omiminen ei silti ole oikeutettua, mutta huomauttaisin, että kyllä kaupungitkin voivat aivan hyvin luontosuhdettaan tuoda esille niin halutessaan. Mikä estää vaikkapa Tamperetta tai Kouvolaa markkinoimasta itseään vehreänä kaupunkina, jos niin halajavat?  On vapaavalintaista, millä attribuuteilla ihmiset asuinpaikkojaan haluavat kutsua. Monesti kaupungit tuntuvat kylläkin luontosuhteen sijaan markkinoivan itseään kulttuurin, tieteen tai teknologian kehtona. Tällöin ei voi puhua omimisesta.

Vaan esimerkiksi Turussa kehuskellaan saariston läheisyydellä - ainakin minun mielestäni merimaisema saarineen ja uhkeine aaltoineen on laskettavissa luonnoksi, joten ovatko siis peijakkaan turkulaisetkin menneet omimaan luontosuhteen? Törkeää! Turku mainostaa itseään myös joulukaupunkina. Tarkoittaako tämä sitä, että Turulla on monopoliasema joulun viettoon? Eli jos yksi kaupunki markkinoi itseään joulukaupunkina, ovatko he omineet julmasti joulun itselleen?

Luonto ei ole kenenkään yksinoikeus, vaan sen kunnioittaminen ja hyvänä pitäminen kuuluu ihan kaikille. Luontosuhteesta puhuttaessa on syytä muistaa, ettei luonto silti tasan tarkkaan ole kenenkään alamainen tai hallinnan alainen, eikä sitä voi yksikään ihmissielu, kunta tai kaupunki omia, sillä luonto ei kuulu ihmiselle. Myös ihminen on pieni osa luontoa, mutta ihminen ei ole maailman herra, vaikka kenties jotkut niin vielä vuonna 2016 uskovat. 


Kansallispuistoissa ja pienemmissä metsiköissä on usein polkuja ja pitkospuita, joita seuraamalla pääsee elävänä takaisin sivistyksen pariin. 

Koska olen piskuisen lappilaiskylän kasvatti, olen ehkä liian sivistymätön ymmärtämään Supisen sivistynyttä logiikkaa. Mutta näin vissiin kolumnisti ajattelee: sivistys on kaupungissa ja sivistymättömyys alkaa heti kaupungin rajojen ulkopuolella. Törkeästi luontosuhteen itselleen omineet miljööt lienevät barbaarien hallitsemaa primitiivistä seutua. Villissä erämaassa, esimerkiksi Nuuksiossa, ei meinaa selvitä ehjin nahoin, vaan pitää henkihievereissä pyrkiä takaisin sivistyksen pariin. 

Kolumnisti maintsee samassa kappaleessa sivistyksen kanssa muun muassa lämpimän kodon ja juoksevan veden, mutta kyllä meilläkin pohjoisessa päin jopa vesi kulkee ja talot ovat lämpimiä, vaikkeivät tönöt aivan kylki kyljessä pönötä ja jotkut mökit jopa on rakennettu joskus aikoinaan keskelle mettää. Sähkökin meillä päin on ihan tuttu ilmiö, ja intterneettiäkin jotkut käyttävät, uskokaa tai älkää. 

Onko kirjoittajan ajatus se, ettei sivistystä tavoita luonnossa? Onko sivistys pelkästään (pää)kaupunkialueen etuoikeus tai urbaani ilmiö? Rohkenen väittää, että sivistys ulottuu kyllä ihan taajama-alueille ja niiden ulkopuolelle, sillä itse miellän epätieteellisesti luonnon ja sivistyksen rinnakkain kulkeviksi käsitteiksi, jotka eivät ole toisistaan irrallaan olevia ilmiöitä - kas kun sivistynyt tai sivistymätön voi ihmisolento olla asuinpaikastaan riippumatta. Ymmärtäviä ja ajattelevia olentoja saattaa siis löytyä jopa jokaisesta ilmansuunnasta. 



Todellisuudessa me kaikki 2010-luvun ihmiset olemme jo kaukana luonnosta. Metsä on paikka, johon on varta vasten mentävä. 

Jos nyt saivartelemaan rupeaisi, voisi todeta, että joka päivähän luonto ihmisiä ikkunasta toljottaa. Luonto on oikeastaaan kaikkea, mikä meitä ympäröi - myös ihminen on osa luontoa (niin hyvässä kuin pahassa). Ja kyllä, moni 2010-luvun ihminen on erkaantunut kauas luonnosta, mutta väittäisin, etteivät kaikki miellä luontoa kaukaiseksi, etäiseksi tahi omituiseksi paikaksi, johon on erikseen mentävä. Toki kaupungissa metsän rauhan kokeakseen täytyy harjoittaa logistisia juttuja ja siirtyä kotisohvaltaan jonnekin, sillä luonnonrauhaa ei välttämättä tavoita hälytysajoneuvojen ujeltaessa, autojen tööttäillessä, kiireisten ihmisten pajattessa puhelimiinsa ja niin edelleen. Kuitenkin luontoa on kaikki ympäristössämme esiintyvä, mutta metsään mennäkseen toki täytyy monen (ydinkeskustassa asuvan) kaupunkilaisen siirtyä jonnekin muualle, ellei sitten takaovelta ala metsä. 

Miina Supisen tarkoitus oli kenties heättää ajatuksia, ja hänen tavoitteensa onnistui ainakin minun kohdallani. Hyviä huomioita Supinen oli tekstiinsä tuonut ja varmasti tarkoitusperänsä olivat hänellä hyvät, mutta muutama kohta saivat höntin lukijan vähän ymmyrkäiseksi. Kolumnin luettuani siirryin MeNaisten sivistyksestä kotiseutuni paikallislehden, Kuukkelin, pariin ja koin olevani ihan kamala ihminen, sillä jos kerran pohjoisen kaupungin ihmiset ovat omineet luontosuhteen, taitaa pohjoisen perähikiäkylien väki vasta vinksahtanutta luontosuhdetta edustaa.

En ehkä ihan mieltäni pahoittanut, mutta välillä ihmettelen syvästi kanssaihmisiä. Ei minulla muuta tällä kertaa.


Ystävällisin terveisin
vähän hämmentynyt poromiehen tyär

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Hillahulluutta



Meillä on hilloja. Meillä on leipäjuustoa. Meillä on torttuja. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

No ehkä tietenkin katon pään päälleen ja riittävästi vettä, mutta hillaa mussuttamalla pääsee pitkälle onnen rakentamisessa. Olen noin yhden iltapalan aikana tankannut ehkä koko loppuvuodeksi C-vitamiinia varastoon, mutta kun itsehillintä unohtuu välittömästi hillamöllyköiden keimaillessa koreasti naaman edessä.

Vaikka alkuviikko meni lähinnä kulmat rytyssä ja suu mutrussa arkea vastaan taistellen, on loppuviikko kirjaimellisesti mennyt mahdottoman makeissa tunnelmissa. Vesisade marraskuussa on ehkä ikävin ilmiö maailmassa; Turkuun pesiytynyt synkkyys, harmaus ja jatkuva tihkuttelu ovat omiaan lisäämään väsyneisyyttä arkea pyöritellessä. Ehkäpä musta maisema on pistänyt ajantajun vähän vinksalleen, sillä olen almanakkaan päin kurkatessani äimistellyt ajan kulkua. Miten ihmeessä nyt voi olla jo marraskuun viimeinen viikonloppu menossa? Kuulemma on jo ensimmäinen adventti! Meinaa jouluhörhöllä kiirettä iskeä, sillä en ole vielä läheskään ehtinyt vouhottaa jouluhommia tarpeeksi - en ole vielä soittanut kertaakaan Frank Sinatran joululevyä (joka tuo minulle joulun), jouluverhot odottavat vieläkin vaihtajaansa, ja muutaman tontun muodostama armeija ei ole päässyt edustamaan Korvatunturia kotiimme. Kyllä nyt on joulupölvästin ryhdistäydyttävä ja ryhdyttävä jouluhommiin.

Tahmaisesti alkanut viikko on loppuaan kohti mennyt varsin hilpeissä merkeissä. Odotettu vieras eli äitini on sen verran harvinainen ilmestys nurkillamme, että olemme ämpänneet muutamaan kyläpäivään paljon kaikkea mukavaa. On ollut sen verran paljon tekemistä, että olen keskittynyt hetkeen (ja äitini seuraan) - en ole pahemmin ehtinyt muuta maailmaa edes huntsia, kun olen emoni viimein pirttiin pienoiseen saanut.



Vatsani on ehkä jo räjähtämispisteessä; pöytään on ilmestynyt roppakaupalla hillaa hillajuhtaäidin mukana, ja äidin kädet ovat leiponeet lempeästi leipää. Vähän olemme ehtineet myös joulutonttuilla, kun jouluorttutalkoot yhtenä iltana pystyyn pistimme. Jostain kumman syystä mies katsoi parhaimmaksi lähteä pitkälle lenkille terrierin kanssa, kun leipoma-alusta ja torttuhillo pöydälle nostettiin, Raskasta joulua pämähti stereoista raikaamaan ja kaksi naista intoutui laulaa hoilottelemaan musiikin tahdissa. Äiti on siinä mielessä hupaisa tyyppi, ettei hän pökerry, vaikka iskelmähumppa vähän raskaampaan äänimaailmaan vaihtuisi, joskin Oi jouluyö pitää äidin maailmassa kuulua ehdottomasti Mauno Kuusistion versiona. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen J-P Leppäluodon erinomaisuudesta. 

Syöminkien vastapainoksi lenkkeily on tuntunut pitkästä aikaa oikeasti hauskalta. Muutama kuukausi vierähti jonnekin tavoittamattomiin kadonneen juoksuinnon maanittelemisella takaisin luokseni, mutta viime aikoina on varovaisen arvioni mukaan kipittely alkanut tuntua houkuttelevalta puuhalta. Viimeksi tänä aamuna juoksu kulki jopa aika rullaavasti ja jopa kepeästi. Ehkäpä lenkkilempeen on vaikuttanut se, että sitkeästi viikkotolkulla taustalla pyörinyt lentsu alkaa ehkä viimein talttua.

Ensimmäisen adventin kunniaksi Turkuun on ripsinyt hentoinen kuura ja poskipäitä hivelevä pikkupakkanen, joten ainakin hetken ajan maamme entisessä pääkaupungissa on pimeyden ja synkkyyden sijaan talvinen tunnelma.

Kovin on tupamme väen elo ollut arkista ja yksinkertaista taas yhden marraskuisen viikon ajan, mutta niinpä juttujen kuuluu mennä. Hyvä seura ja hyvä ruoka ovat yhtä kuin takuuvarmasti hyvä mieli. 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Kun äiti kylään tuli

Ei voi olla huomaamatta, kun meidän äiti saapuu kapsäkkiensä kanssa kylästelemään. Pakastin nitisee liitoksistaan, sillä siihen on tungettu jumalattoman paljon mustikkaa, puolukka, hillaa ja äidin tekemiä soseita. Myös allekirjoittaneen pötsi on melkein poksahtamispisteessä, kas kun äitin väskyistä on paljastunut luonnollisesti aika muhkea satsi kaikkea mahdollista hyvää. Etenkin sieluani on ravinnut naturgodis- säkki, jonka äiti ystävälllisesti Ruotsin puolelta ruhoani koristamaan on tuonut (rajakunnassa varttumisen hyvä puoli on herkkuvaihtelu). Eivät naturgodikset hirveästi Suomen puolella myytävistä jogurttipäällysteisistä pähkinöistä eroa ja aika kaukana ne luonnollisuudesta taitavat olla, mutta petollisen hyviä ne ovat. Eipä pari kertaa vuodessa godisten brutaali väärinkäyttö haittaa. 

Piski on unohtanut lenkittäjiensä olemassaolon ihan tyystin, sillä se on keskittynyt seuraamaan äitini kintereillä tiukasti kuin esikuvaansa seuraava varjo konsanaan. Vissiin meidän naamamme välillä tympivät hurttaa, sillä se tykkää kovin paljon kylästelemään tulevien ihmispoloisten kylkeen tunkemisesta. Se on sitten eri asia, onko kaikkien mielestä iholle änkeävä karvarousku, joka ei arastele hönkiä lämmintä lehmänhönkäystään vasten kanssaihmisten pärstää, kovinkaan hemaiseva ilmestys. 

Meillä päin naamassa kiinni oleva kirsu on aika yleinen ilmiö. Vähän haiseva, mutta aika söpö sellainen. 



On meillä muutakin harjoitettu kuin armottomia ruokabakkanaaleja ja kirsuhönkäyksiä. Olemme äiteen kanssa käyneet vähän Turun kauppamaailmaa valloittamassa ja joululahja-asioita hunteeraamassa. Olemme todenneet, että käytännöllisyys vie kaikenlaisista muka-hauskoista höpöjutuista tai krääsähelvetistä eittämättä voiton ja että kauneutta voi ihailla ilman materian haalimista. Olemme myös pohtineet murresanojen hienoutta ja vähän Lapin poliisejakin katselleet. 

Ja tietenkin äiti on kaupunkiin päästyään ottanut ilon irti laajasta joulukorttivalikoimasta ja valinnut kaikkein kiiltävimmät, hileisimmät ja rönsyilevimmät kortit, jotka vain hyppysiinsä on saanut. Ruokapöytämme on saanut toimia joulukorttisaaliin esittelypaikkana - vaikka äiti on yleensä ihan järkevä tyyppi, rouvan ruuvit tahtovat tippua päästä joulukorttiosastoilla. Omituisuutensa kullakin. 


Meteorologit ovat povanneet, että ilmanala olisi taas viilentymässä jopa Turun suunnalla eli äidin mukana taitaa tulla laukkukaaoksen lisäksi vähän inhimillisemmät ja talvisemmat kelit. En olisi lainkaan harmissani, jos marraskuun vesisateet vaihtuisivat lumipitoisemmiksi Turun suunnalla. 

Äidin rantautuminen Turun kamaralle on paras juttu pitkään aikaan. Ja mikä parasta, vielä on monta jouluhörhöilyn täyteistä päivää edessä. Luvassa on joulutorttujen leipomista, joulumarkkinoita, joululaulujen rallattelua, vieraita ja todennäköisesti tahattoman huonoa komiikkaa, mutta mikäs sen parempaa!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kolme asiaa

Kolmesta erilaisesta sykähdyttävästä ja vähemmän sykähdyttävästä jutusta on jo monessa blogissa erilaisia tekstejä nähty. Niinpä minäkin tungen lusikkani virtuaaliseen postaussoppaan ja esittelen oman versioni blogimaailmassa kiertäneestä kirjoitusideasta. Jo ensimmäisen lauseen kohdalla meinasi tosin mennä sormi tosin suuuhn, sillä oikeastihan tykkään noin tsiljoonasta eri jutusta

Kolme asiaa, joista tykkään paljon

Kunnon talvesta, johon kuuluvat lumihahtuvat, hohtavat hanget, paukkuvassa pakkasilmassa naksuvat lumihuntuiset kuuset, hiihtohommat, revontulet, lämpimän juoman ryystäminen villasukat jalassa, kuutamon loimu ja mystiikka.

Inkivääristä. Etenkin survaistuna teen tai suklaan sekaan - tumma inkiväärisuklaa on erityisen lähellä sydäntäni (se oli rakkautta ensimmäisellä haukkaamishetkellä).

Vaikkei koira ole laskettavissa asiaksi, totean silti tykkääväni kylkeä vasten lönkäävästä ja suloisesti tuhisevasta hellyydenkipeästä koirahunsvoltista. Tykkään piskistä ainakin yhtä paljon kuin -kin- liitepartikkelin tunkemisesta oivalliseen kohtaan. 


Kolme asiaa, joista tykkään vähemmän

En voi sietää tupakan löyhkää y-ä-k. Jopa jossain epämääräisessä sonnassa kieriskellyt koira, joka on kastunut loskatöhnössä, mussuttanut sammalta ja tulee hönkimään ihan naaman eteen, suorastaan tuoksuu taivaalliseslta verrattuna etovaan tupakankatkuun.

Itsekkyyteen ohjautuvasta kulttuurista, jossa ohjenuorana on "kaikki-mulle-just-nyt" ja jossa yhteisöllisyys unohtuu ihmisväen keskittyessä vain omien tarpeidensa lyhytnäköiseen tyydyttämiseen, Itsekkyys on hyvästä siihen asti, että aletaan loukata toisten olentojen oikeuksia tai vahingoitetaan oman edun tavoittelun vuoksi luontoa. 

Massan mukana menemisestä. Omilla aivoilla ajatteleminen on ihan suotavaa - ei tarvitse ahtautua mihinkään muottiin, jos ei halua, eikä välttämättä kaikkien tarvitse tykätä samoista asioista vain kuuluakseen tiettyyn laumaan. 


Kolme asiaa, jotka tein viime viikonloppuna

Valmistin pöperöksi ihan siedettävältä maistunutta lasagnea sekä nolottavan sitkasta ja omituista pannaria. Kaveriparka, joka sattui kylästelemään, joutui aikammoisten kokkailujen uhriksi. 

Toljotin hiihtoa ja elättelint toiveita, että itsekin pääsisi vielä kuluvan talven aikana sivakoimaan. Turunmaalla ei vielä hiihto ole kuin hatara ajatus, mutta juoksemaan sentään pääsee - sunnuntaina lenkki rullasi pitkästä aikaa niin hyvin, että ehkäpä vielä saan takaisin jonkin aikaa hukassa olleen juoksurakkauteni. 

Totesin, että hyvän lenkin ja joissain lymyilevien pötsilihasten vaivaamisen jälkeen on taivaallinen tunne romahtaa hetkeksi sohvalle hörppimään teetä ja lukemaan dekkaria, jonka tapahtumat vievät lukijansa Islantiin. 


Kolme asiaa, jotka osaan (tai kuvittelen osaavani)

Välillä minua itseänikin hämmentää, kuinka hemmetin hyvä olen keksimään surkeita sanoituksia jo olemassaoleviin lauluihin. Yleensä keksimäni sanoitukset keskittyvät piskiin tai partahemmoon, mutta toisinaan heittäydyn sangen luovaksi ja rallattelen vaikkapa säästä. Useimmiten tosin kehittelen upeita terrieriräppejä, joiden riimit pyörivät esimerkiksi niinkin oivaltavien sanojen tassu, massu, hassu, rassu, vassu ja nassu ympärillä. Mielikuvitukseni taso on siis täysin omaa luokkaansa. 

Osaan eläytyä kirjojen maailmaan, ja elän myös vahvasti tunteella, kun erehdyn katselemaan elukkakuvia tai luontodokumentteja. On kai nyt täysin normaalia pillittää, jos telkkarissa mönkii pieni pörröinen jääkarhunpoikanen tai höpsösti vaappuva pingviini?

Olen luova kiroilija, ja kykyni keksiä kaksimielisyyksiä hipoo täydellisyyttä. Rupean myös toisinaan vähän sarkastiseksi, mutta elämä ilman sarkasmia ja kaksimielisiä jutuja olisi kuin tyhjä suklaarasia, josta ei saisi poimittua suklaanmurustakaan. 

Kolme asiaa, jotka haluaisin osata

Kielitieteilijän näkökulmasta tarkasteltuna oma kielitaito voisi olla aina noin tuhat kertaa parempi. Haluaisin puhua opiskelemiani kieliä noin täydellisesti ja tietenkin kartuttaa kielivarastoani tutustumalla uusiin puheenparsiin. Yksi haaveistani on opiskella joku päivä italiaa ja opetella sanomaan muutakin kuin buongiorno tai molto bello

Haluaisin olla ihan hitusen pitkämielisempi, kärsivällisempi, rauhallisempi ja toisaalta vähemmän täydellisyydentavoittelija, mutta kyseiset ominaisuudet ruukaavat kiertää minut kaukaa. 

Olisi ihan kiva soittaa Für Elise ja Sylvian joululaulu pianolla kokonaan ilman yhdenkän nakkisormen harharetkeä väärälle koskettimelle, mutta töppönäppini tuppaavat osumaan aina vähän huti. Pianon pimputteluani rytmittääkin vähän väliä oho ja hups ja ehkä vähän myös kirosanavyöry. 


Kolme asiaa, jotka pitäisi tehdä

Tällä hetkellä tekemättömiä juttuja on muutama. Pitäisi tyhjentää tiskikone ja latoa se täyteen, mutta suuremmassa mittakaavassa ajateltuna pitäisi elää niin, että planeetallamme on mahdollista elää vielä tulevina vuosituhansina.

Pitäisi olla hamuamatta turhaa materiaa ja keskittyä olennaiseen.

Piskin mielestä ihmisten pitäisi vain rapsuttaa, paijata ja toimia tassujen alustana. Etenkin ihmisvatsa on tehty hurtan tassuttelukentäksi tai ainakin meillä päin liikuskeleva karvapörrääjä niin tuntuu itselleen uskottelevan. 


Kolme asiaa, joita meinaan ressata

Raha-asiat tuppaavat monesti valtaamaan stessilistani kärkisijan ja vaivaavat mieltä, sillä en kylve Roope Ankan rahasäiliössä. 

En ole välttämättä aina kovinkaan hyvä sulkemaan stressaavia työjuttuja vapaa-ajalla pois mielestäni, vaan tekemättömät työt tai tulevat kuviot ynnä kiireet hermostuttavat ja pistävät valittamaan välillä turhan paljon. 

Ilmastonmuutos, jäätiköiden sulaminen ja pohjoisen eläinten selviytyminen ynnä saimaannorppien kohtalo huolettavat todella paljon. Voisiko ihmiskunta herätä itse muodostamastaan kuplasta ja tajuta, että planeetan voisi jättää elinkelpoiseksi myös tuleville sukupolville. 


Kolme asiaa, joiden parissa ressilyylikin rentoutuu

Rentoudun parhaiten luonnossa. Erityisesti sielu ja mieli tykkäävät, kun ruhon kiikuttaa tunturin tai vaaran huipulle ja katselee rauhassa avautuvaa maisemaa. Myös käkkärämäntyjen, tuuheiden kuusien ja aavemaisten kelojen keskellä mönkiessä levottomat ajatukset unohtuvat ainakin hetkeksi. 

Vietän aikaa mielelläni hyvässä seurassa, mutta toisaalta kaipaan myös hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Käyn mieluusti lenkillä omaan tahtiini ja omiin aatoksiini vaipuneena ja lisäksi viihdyn esimerkiksi kirja kädessä, itse kirjoittaen tai hyvää musiikkia kuunnellen. 

Saunan lauteille ken ahterinsa raahaa, saa ressin jäämään saman tien mielestä pois. Sopivan pienessä ja lämpimässä saunassa ajatukset kirkastuvat kummasti. 


Kolme asiaa, joista pälätän usein

Musiikista - musiikki on intohimoni ja hyvin tärkeä osa arkista elelyäni. Hyvää musiikkia kuunnellessa väkisinkin uppoutuu vahvoihin melodioihin ja sanoituksiin ja ehkä siirtyy kokonaan uuteen ulottuvuuteen. 

Taidan höpistä aika paljon unelmistani ja tavoitteistani, joita mielikuvitukseni suoltaa jatkuvalla tahdilla. Elämä vaan olisi kovin tylsä paikka, ellei unelmia olisi. Toki välillä voisi olla ihan hyvä toimia jotenkin unelmansa saavuttaakseen, mutta ei sentään kaikkia ole tarkoitetukaan tehtäviksi. 

Ruoka on elämisen ehto. Siksipä keskustelen kernaasti ruoasta ja eritoten leipomuksista. 


Kolme rytkypuolen asiaa, joihin mielellän sukellan

Viimeinkin ajatustoimintaa vähemmän vaativa kohta! Muiden kolmen jutun kohdalla on joutunut jopa rasittamaan aivonystyröitä, mutta pukeutumishommat eivät paljoa hunteeraamista vaadi.

Ruutupaita, koska se on mukava.

Mangustikuvioiset kalsarit, koska ne ovat mukavat ja hauskat.

Villasukat, koska ne ovat mukavat, hauskat ja lämpimät. 


Kolme asiaa, jotka haluaisin haalia omistukseeni

Haluaisin jossakin elämänvaiheessa hankkia oman pienen kodin mestän keskeltä. Kodin, jossa olisi pieni pirtti ja soma keittiö, ja jonka pihalla kasvaisi paljon rehuja ja yrttejä.

Pienen tupani pihalla laukkoisi koiria ja kissoja ja alpakoita ja kaneja ja kettuja ja.... Ja paijaisin niitä kaikkia.

Vaikka oma mökki olisi vastustamattoman hieno ilmiö, taitaapi lähitulevaisuuden olennaisin hankinta olla kaksipyöräinen vekotin, jonka avulla pääsisin liikkumaan vapaasti kuin taivaan lintu tai ainakin saisin tuntea tuulen tuiverruksen kasvoillain. 


Kolme asiaa, joista näen päiväunia

Unelmoin pienestä tuvasta ja rauhallisesta asuinmiljööstä, johon eivät liikenteen pauhut ja hirmusiet hälinät ulottuisi, vaan takapihalta alkaisi hiljaisuus ja vapaus. 

Tasapainosta ja sopusoinnusta niin omassa maailmassani (eritoten työpuolella) kuin maailmankaikkeydessa yleensäkin. 

Ennen kaikkea unelmoin siitä, että ilmastonmuutos saataisiin pysäytettyä mahdollisimman nopeasti ja sukupuuttoon kuolemaisillaan olevat eliölajit eivät katoaisi historian syövereihin. 


Kolme kammotusta, joita pelkään 

Ei ole olemassa pelottavampia otuksia kuin luikertelevat ja sihisevät käärmeet. Puistattaa jo pelkkä ajatuskin. 

Kammoksun höttöistä small talk- kulttuuria. Tykkään keskustella ja vaihtaa ajatuksia, mutta tyhjänpäiväiset ja ontot lässytykset, joilla ei ole mitään muuta merkitystä kuin keskustelukumppanista hyötyminen tai ihan vain ilmatilan täyttäminen turhuudella, eivät oikein kiehdo. Miksi jauhaa sontaa, jos voi puhua asiaa?

Pelkääminen on ehkä epäsopiva termi, mutta maailman tapahtumia seuratessa iskee väkisinkin epäusko ja mietteliäisyys, mitä on seuraavaksi tapahtumassa. 


Kolme asiaa, joita toivon tulevaisuuden tuovan tullessaan

Toivon, että läheisilläni ja planeetallamme olisi kaikki hyvin ja ettei suklaavalikoima olisi niin hirmuisen laaja. Kauppakäynneistä selviäisi huomattavasti sutjakkaammin, jos ei tarvitsisi kuluttaa puolta tuntia notkuvien karkkilaarien äärellä osaamatta päättää, millaista hyvää mieli halajaa. 


Kuvituksena olen tietenkin hyödyntänyt tietokoneeni täyttäviä räpsyjä, joita olen itseäni sykähdyttävistä asioista ottanut. Vaan millaisia kolmen asian sarjoja teillä on? 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Laveran Mattifyng Balancing Cream

Elämässä on muutama välttämätön paha. Pitää käydä ruokakaupassa, maksaa veroja, pestä hampaat ja jopa uhrata joka aamu ja ilta muutama sekunti siihen, että sivelee pärstään jotain rasvajuttuja. Vaikkei naaman puunailu välttämättä kovinkaan hulvattoman hauskaa puuhaa ole, on ihon suojaksi kuitenkin vissiin hyvä jotain läntätä ihan vaan sen vuoksi, ettei etenkään näin talviaikaan naama kuivettuisi koppuraksi. On sentään rasvaputelien kanssa saikkaaminen hitusen hampaiden pesua siedettävämpää touhua, joten ihan kiva juttu, että voiteet on keksitty. 

Sattuipa kerran käymään niin. että naamaani hiipivän kuivuuden lepyttämiseksi käyttämäni rasvaputilo oli vahingossa ehtynyt ja jouduin purkkikaupoille. Ensimmäisenä vastaan tuli Laveran hyllykkö, johon oli pistetty kahdensorttista naamamönjää. Koska aikatauluni oli kauppakierroksella vähemmän hunteeraamista salliva, valitsin kahdesta vaihtoehdosta purkin, joka ensimmäisenä käteni ulottuville osui. Niin järkevää kuluttamista että oksat pois. 


Hyppysiini päätyneen Laveran putelin kyljessä lukee teksti Mattifying Balancing Cream. Laveran sivujen mukaan mönjä passaa erityisen hyvin normaalille ja sekaiholle. Koostumukseltaan aine ei ole mitenkään hirmuisen tujua tönkköä, vaan se levittyy tasaisesti iholle. Vihreää teetä ja luomukehäkukkaa on voiteeseen tungettu ihon kiiltelemisen vähentämiseksi ja ihon rasvaisuuden hillitsemiseksi, mutta toisaalta aineen luvataan tasoittamisen lisäksi kosteuttavan ihoa.  

Ottaen huomioon, että ihoni on pikemminkin pintakuivuuteen ja etenkin talvisin atopiaan taipuvainen, on Laveran voide toiminut yllättävän hyvin. Mitä viileämmäksi ilmanala käy, sitä paksumpaa ja rasvaisempaa ainetta tykkään käyttää; Laveran teevoide olisi varmasti kesäkäytössä varsin riittävä, mutta marraskuussa otsaa meinaa vähän kiristää ja tekisi mieli lisätä paksumpi kerros mönjää naamaan kuivuuden helpottamiseksi. 


Tuoksumaailma on mukavan mieto ja haihtuu nopeasti, joten nenään ei tulvi koko päivän ajan yltiöpäisen voimakasta löyhkää. Vähän ylidramatisointiin välillä taipuvainen ihoni ei ole ruvennut oikuttelemaan noin puolentoista kuukauden käytön perusteella. Se on aika merkittävä juttu kosmetiikan maailmassa - monet kasvovoiteet aiheuttavat heti näppylälauman saapumisen kutsumatta kylään, mutta Laveran kohdalla ei ole onneksi käynyt (ainakaan toistaiseksi).

Tuote sopinee parhaiten henkilölle, jonka iho ei ole rutikuiva, vaan normaalin ja sekaihon rajamailla., mutta nähtävästi kuivuuteen taipuvainen sekaihokin sietää Laveran rasvan kanssa saikkaamista. Maailman riittoisammaksi voiteeksi en tuotetta rohkene kutsua, sillä ainetta saattaa intoutua käyttämään hitusen liikaa etenkin naamakuivuuden iskiessä, muttei silti hassumpi tuote kyseessä ole. Tärkeintä on, ettei iho rupea häijyttelemään epäsopivien ainesosien johdosta, ja sitä paitsi Lavera on monen sertifikaatin luonnonkosmetiikkamerkki, jonka tuotteiden pitäisi olla eläinkokeettomia (vegaanisuudesta purkeissa puhutaan, mutta pupuleimaa ei edelleenkään ole valitettavasti paketteihin ilmestynyt). 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Kuutamoa jahdatessa

Vaikka kärtykäyrä on ollut jokseenkin noususuhdanteinen pyöräni ajauduttua jonkun täysidiootin röyhkeiden tahmanäppien haltuun, on onneksi elämässä aika paljon mukavia asioita. 

Kävin miesväen kanssa alkuviikosta toljaamassa taivaalla möllötellyttä valtavaa kuutamoa. Siihen maailmanaikaan, kun kuu soi maailmalle valoaan, oli vielä talvi ja lunta maassa, joten eräs innokas hörhöilijä röhnötti lumessa ja tapitti kaunista, syvänsinistä taivasta. Oli satumaisen kaunista; iltahämärissä maailma oli arvoituksellinen paikka, kun maa hohti valkeana ja kuu loihti aavemaisen valon. Pappaterrieri ei ymmärtänyt, mikä kuu-ukkosen toljottamisessa oli niin kiehtovaa että lenkittäjä nyhjäsi paikoillaan lumessa reippailun sijaan, mutta sitten se tajusi lumipaakkujen mussuttamisen hienouden.


Superkuun tihrailun lisäksi olen kuunnellut vähän joululauluja ja pimputtanut itse pianoa. Olen pohtinut maailmanpoliittista tilannetta ja toisaalta myös huntsinut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen polttanut paljon kynttilöitä ja yrittänyt ajatella, että lumen syrjäyttänyt loska ja vesisade ovat ihan siedettäviä ilmiöitä, tosin on myönnettävä, etten aivan suunnattoman suurta riemua ole kokenut, kun lumi on häippäissyt ja myöntynyt vesisateen änkeämiselle Varsinais-Suomeen. Kyllä marraskuun loppupuoliskolla voisi kernaasti luontoäiti jo nakata lumisen täkin maan kamaralle. 

Mutta alkuviikosta sentään maisema oli vielä äärimmäisen nätti; luontoäiti osaa kyllä sisustaa maailmankaikkeuden varsin kauniiksi ja viihtyisäksi paikaksi, jos vaan niin haluaa. 



Luonnollisesti olen seurannut ahkerasti teksti-tv:n sivua 235, sillä syksystä varhaiskesään jokaisen aamun odotetuin hetki on luonnollisesti NHL-tulosten tarkastaminien (tuloksia ei tietenkään voi katsoa atk:n avustuksella). Tällä kaudella kiekkohörhöä hemmotellaan ihan urakalla, sillä mikä onkaan hienompaa kuin tarkkailla käsittämättömän nuorten suomalaistaitureiden edesottamuksia pikkukaukaloissa? Kärppien taival on ollut kuluneella kaudella huolestuttavan nihkeän tahmea, mutta onneksi änhooällässä tapahtuu vaikka mitä hienoja juttuja päivittäin. 

Muutenkin töllötttimen urheilutarjonta näin talviaikaan (tai Turun kohdalla voisi puhua "talviajasta") on suorastaan häkellyttävän herkullinen. Oikeastaan onnellisuuden tavoitteluun riittää jääkiekon ja hiihtolajien suloinen yhdistelmä - on erinomaisen miellyttävä tapa viettää viikonloppua ensin itse ulkosalla lönkytellen ja viettää urheilusuoritksen jälkeen hetki töllöttimen äärellä toisten urheilusuorituksia ihaillen. Kun ahterin telkkarin eteen parkkeeraan ja hiihtohimmoa tuijottaa, on hetken maailmassa tasapaino paikallaan. 


Lumessa mönkimisen ja urheiluhommien lisäksi olen sangen komeasti onnistunut epäonnistumaan niinkin yksinketaisen asian kuin pannarin väsäämisessä. Tuli kaveri iltakylään ja ajattelin valmistaa iltapalaksi helposti ja näppärästi valmistuvan pannarin, mutta herkun sijaan sain kunnian ottaa uunista reunoiltaan kärtsähtäneen, sisältä hitusen raa'an ja sitkeän möhkäleen, joka oli pannarista yhtä kaukana kuin Trumpin tupee tyylikkyydestä. Leipomisegoni on siis kokenut ankaran kovan kolauksen, mutta jos kerran presidentiksi voi päätyä pelottavan höpsö liikemies, saan minäkin vielä takaisin leipomiskykyni joku kaunis päivä. 

Loppuviikkoa kohti mentäessä esiliina on kaivettava vielä leivontatarvikekaapista ulos, sillä äiteeni saapuu viimein Turkuun, ja juhlan kunniaksi tietenkin täytyy reissaajalle tarjota jotain hyvää. Juuri nyt olo on aika iloinen, kun tiedän viettäväni vain muutaman päivän päästä laatuaikaa äitini kanssa. Glögi ja kahvi virtaavat ja tolkuttoman huono huumori talon pian valtaavat. 

Vaikkei viimeistä päivää kulkeva viikko välttämättä ihan unhoittumattoman upeasti ole suljunut, onneksi alkamassa on uusi viikko, joka toivon mukaan etenee kulununtta viikkoa sutjakkaammin ja mukavammin. Ja miksei näin olisi, onhan ainakin rutkasti jouluhörhöilyä joulumuorin eli äidin seurassa ja paljon pälätystä luvassa. 

perjantai 18. marraskuuta 2016

Miksi joku pöllii pyörän?

Talvipyöräilyssä ei olisi mitään ongelmaa. Vaikka loska, kylmät vesipisarat ja kovasti puuskutteleva puhuri eivät välttämättä ihan yhtä mukavia juttuja ole kuin vaikkapa porkkanakakun mussuttaminen, olisin kovin mielelläni tämänkin talven pyörän selässä rullaillut.

Niin, olisin. Huomatkaa konditionaali.

Joku saamarin dorka oli keskellä kirkasta työpäivää päättänyt anastaa kulkupelini. Kun aamulla menin töhin, lukitsin pyörän toimiston kulmalle, vaan kun työpäivän päätteeksi kypärä päässä hipsuttelin veivausvärkkiä hakemaan, ei sitä ollut missään. Kiertelin rakennuksen ympäri ja seuraavanakin päivänä kävin vielä toiveikkaana kuikuilemassa lähimailla, josko joku olisi palauttanut omine lupineen lainaamansa vekottimen takaisin paikalleen. No eipä ollut.

On se kumma juttu, että Turussa eivät pyörät pysy tallessa. Muutama kuukausi aiemmin mieheni kaksipyörinen päätyi joidenkin tahmanäppisten sonta-aivojen anastamaksi, ja tuttavapiirissä taitaa aika moni olla kokenut saman armottoman kohtalon. Jo se nyt on ihmeellinen homma. 


Pyörävarkaus on todella pieni ja mitätön asia maailmankaikkeudessa, mutta kun meillä päin ei sattumoisin kasva rahapuuta, eikä budjettini tahi mieleni välttämättä kovinkaan isoja ja odottamattomia lohkaisuja, kuten uuden kulkuneuvon hankkimista, tuosta noin vaan siedä. Nyt meinaa harmittaa, että olen viime kuukausien aikana mennyt ostamaan esimerkiksi talvikengät ja retkeilyhousut. Ennen kaikkea on hitusen omituinen olo, kun ei voi näpsäkästi ja nopsasti pyörän kyyditsemänä suhata paikasta toiseen. Kovempi sydän ja kovemmat kädet häneen eli Tunturiini ovat takertuneet (voihan nyyhkis ja niin edelleen). Tunnelmiani kuvastaa hyvin Paleface, joka on vissiin saman kurjuuden kokenut ja aikoinaan aiheesta runoillut:

Pyöränomistaja olin vielä päivä takaperin, pyörän omistin niin komian ja hienon
mutta typerät konnat ja ahnaat kourat veivät kulkupelini, ne lierot
Kilometerejä oli mulla tolkuttomasti ja renkaissa pitoa riitti
mutta ulos jätin pyörän ja töihin menin ja konnat mua komiasti kiitti.  

Sittemmin olen tajunnnut, että on syytä jättää haikeat hyvästit ja todeta

Goodbye my bicycle
goodbye my friend
You have been the one
you have been the one for me. 

Se ääliö, joka päätti anastaa punaisen, kamalasti kolisevan ja kitisevän Tunturin, jonka käsijarruosasto toimii ailahtelevasti mutta joka on kuitenkin aika kiva menopeli, tuntekoon piston kylmässä kolkossa sydämessään ja palauttakoon laittomasti kaappaamansa kulkuvälineen välittömästi takaisin oikealle omistajalleen. Kiitos. 


Harmittaa vähän paljon, mutta onneksi maailmassa on ääliöiden lisäksi hyviä ihmisiä, kuten Mari, joka ehdotti pyöränpöllimistrehvejä. Marin jalkapallon muotoisia silmiä katsellessani, kahveeta ryystäessäni ja neitosen jutuille hörähdellessäni totesin, että ei auta itku markkinoilla tai edes pyörättömäksi joutuessa, vaan eteen päin on elämässä mentävä. Onneksi on myös pappapiski, joka iltaväsyn iskiessä nukahti kirsu tohvelissa ja maha urheiluhousujeni päällä. 

Mutta vahingosta viisastuneena haluan todeta teille, ihmiskuntaan kuuluvat ihmiset, että köyttäkää pyöriinne noin miljoona eri lukkoviritelmää, älkää koskaan jättäkö pyöriänne ulos ja ennen kaikkea älkää ostako liian hintavia pyöriä, sillä varotoimenpiteistänne huolimatta joku hemmetin torvelo saattaa kuitenkin päättää pistää rahoiksi ja ottaa menopelinne omakseen. 

Ja kun näin tapahtuu, kannattaa turvautua vähän koiraterapiaan, hyviin tyyppeihin, Noin viikon uutisiin ja inkiväärisuklaaseen. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Mystinen metsätyömiesnainen


Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, kun pilkahduksen punaista näin. Myös keltaista ja mustaa silmiini osui ja vaikka Kärppiin kohdistan varsin suuria tunteita, veti perinteinen punamusta voiton. Kyse on tietenkin ruutupaidasta, mettäläishiippailijan lempivarusteesta, johon hullaannuin täydellisesti eräänä kauniina syksyisenä päivänä.

Kenties kaupassa taustalla soinut Rage Against the Machine ja seuranani ollut kynsinainen vaikuttivat siihen, että ihasruin kovasti yhteen riepuun. Mitään järkiperustetta ei ostopäätökselleni ollut, sillä rytkyarsenaalini on varsin riittävä, joskin olin haksahtanut ruutukuosiin sen verran pölösti, että olin jo hyvän tovin haaveillut sopivan yksilön ostamista. Mielikuvissani ruudut toisivat rentoutta, iloa ynnä lämpöä arkiseen aherrukseeni. Surffailin nettikaupoissa ja kävin kokeilemassa erilaisia paitamalleja, muttei yksikään ruuturiepu sykähdyttänyt samalla tavalla kuin punaisen ja mustan liitto. Ja niinpä viimein materialistisessa mielessäni pehmeyden symboliksi kohonneen lörttösen kassalle nakkasin.

Mettäläispaidaksi nimetty ruuturiemuni on osoittautunut juuri sellaiseksi kuin olin etukäteen toivonut; olen viime aikoina suurin piirtein asunut lörttöpaidassani, sillä se on rakkauttakin pehmeämpi niinä hetkinä, kun mätkähdän sohvan pohjalle ja kiristävät vaatteet tuntuvat yhtä mukavalta kuin haarniskassa lenkkeily. Olen myös röntsötellyt ruutupaita päällä tyttöjen kanssa kylillä käydessäni, mennessäni kahvinryystämishommiin ja jopa varovaisesti työmaallakin olen ruuduissa kekkulonut sellaisina päivinä, kun ei ole tarvinnut olla hirveästi ihmisten ilmoilla.

Minusta parseeli on älyttömän monikäyttöinen, mahdottoman mukava ja kaiken lisäksi vähemmän vakava ja sopivasti hauska, mutta kotonani hurstuuki on saanut sangen ristiriitaisen ja jopa yllättävän nihkeän vastaanoton. Parrakkaamman puoliskon mielestä rievun voisi heittää vähintään sinne, missä villejä krokotiilejä kasvaa. Yleensä mies ei juurikaan sano juuta tahi jaata rytkyvalinnoistani, joskin toisinaan herra intoutuu jopa kehaisemaan kamppeitani. Vaan viime aikoina kaksi käytössäni ollutta vaatekappaletta on saanut miehen pois tolaltaan ja tyyliraiteiltaan. Yksi miehen silmissä puistattavimmista kapistuksista päällä maan on yli-iso lörttöpiponi, jossa on järjettömän kokoinen tupsu ja kivat tähtikuviot. Se on harmaa, monta vuotta vanha ja kiva. Mutta ei mieheni mielestä. Toinen juttu, joka ei armaani mieleen ole, on tietenkin ruuturiepu, joka kotistylistinin mielestä kuulemma aivan liian muodoton ja vähemmän hyvin istuva. Ei silti paha saldo liene, jos muutaman vuoden yhteisen taipaleen aikana mies pyörittelee silmiään vain ja ainoastaan kahden rytkyhomman vuoksi. 



Sanoipa armaani mitä höpsöä tahansa, minun mielestäni ruutupaita suo kaikessa rentoudessaan vastapainoa bleiserintäyteiselle ja asiallisen pukeutumisen värittämälle arjelle. Ruutupaitani mun on uskomattoman pehmeä ja jopa lämmin - jopa toimiston hyisissä ja antarktisissa olosuhteissa olen tarjennut lörttöseen vuorautuneena, eikä ruhoni ole ruvennut hytinän vuoksi sinertämään. Vaikkei paitanen kieltämättä ole kovinkaan tyköistuva, on välillä mukava kääriytyä pehmoiseen ja lohduttavaan parseeliin. Varsinkin jos esimerkiksi lentsu ja peeämässät puskevat yhtä aikaa päälle, ei todellakaan tee mieli pukeutua mihinkään ahdistavan kiristävän puristavan ahtaaseen nakinkuoreen, vaan turvotuksen vuoksi väkisinkin riutuva ja tuskainen sielu kaipaa väljyyttä ja elintilaa. Sitä paitsi punamusta on sopivana annnostuksena yksi vetoavimmista ja tehokkaimmista väriyhdistelmistä, joka tässä maailamssa on keksitty. Etenkin pikkujouluaikaan punaisen ja mustan sinfonia on kornilla tavalla aika kiehtova - kukapa ei haluaisi näyttää vähän Kovatunturilta karanneelta tontulta.

Paitanen on materiaaliltaan ehtaa puuvillaa, ja se on tehnyt Saints and Mortals. Kokoluokaltaan paita on todella väljä - ostin omani koossa XS, mutta se ei purista mistään ilmansuunnasta. Helma ulottuu minulla reiden puoliväliin saakka, joten paita passaa kotikäytössä kalsareiden kanssa yhdistettäväksi oikein mainiosti (noin 163-senttiselle naiselle, jonka jalat ovat mallia töppö, lörttöpaita käy siis melkein paitamekosta). Paitulimaisuuden välttämiseksi käärin helman lantion tietämille, kun kodin ulkopuolella hiihtelen. Hihojen pituus ja hartialinja ovat kumpainenkin täydellisyyttä hipovat - luisuolkaisena hyvin istuvan puseron nappaaminen ei ole aina maailman helpoin urakka.


Ruutupaita Saints and Mortals
Farkut BikBok
Villasukat
Poroiset villasukat äidiltä lahjaksi

Ruutupaidasta on nykymaailmassa tainnut tulla hipsteriyden symboli, mutta minulle ruutukuosi edustaa junttiutta uljaimmillaan, sillä mettätöissähän ruutupaitaa käytetään. Vaan kieltämättä olo on välillä aika muodikas, kun laitan tummasankaiset pokat päähäni, kietaisen hiukseni suttunutturalle ja hujahdan ruutupaitaani. Uskon kuitenkin voivani elää itseni kanssa. Voin ehkä elää myös sen suhteen, että kuvituksena käytän iltatuimaan otettuja räpsyjä, joissa paita on ehtinyt mennä varsin ryppyiseen kuosiin. 

Koska olen sangen rajoittunut kuosien ja värien yhdistelyssä, en oikein osaa käyttää ruutupaitaa kuin mustien housujen ja mustien kenkien kanssa. Olen tosin uskaltautunut kiskaisemaan tummansiniset farkkuni jalkaani, mutta mieluiten pidän mielestäni räiskyvän paidan kanssa muut romppeet ja asusteet mahdollisimman neutraaleina. Jos yläosa on riikinkukko, pitää asukokonaisuutta tasapainottaa yksivärisillä jutuilla.

Jostain syystä aivorakenteeni on muodostunut sellaiseksi, että päässäni soi vähän väliä mitä omituisempia kappaleita ja renkutuksia, vaikken niin itse haluaisi. Ruutupaita aiheuttaa välittömän assosiaation lauluun ja minä tahdon olla mystinen metsätyömies. Apua. 

maanantai 14. marraskuuta 2016

Santen silmäympärysemulsio


Ihonhoitoasioissa, kuten monessa muussakin jutussa, yksinkertaisuus on valttia ja vähemmän on ehdottomasti enemmän. Holtittomaksi paisuvan purnukkavuoren sijaan käytän mieluusti vain muutamaa tarpeellista tuotetta kerrallaan - tosin turhan värkkäämisen välttämisen lisäksi kohdallani kyse on lähinnä puhtaasta laiskuudesta. En jaksa hinkata ja puunata naamaani tuntitolkulla noin viidenkymmenen eri litkun ja mössön kanssa saikaten, vaan vessassa nököttämisen sijaan kulutan aikani esimerkiksi syömiseen, Australian Master Chefin tuijottamiseen ynnä muuhun rakentavaan puuhasteluun. Ihailen taidokkaasti tehtyjä meikkejä ja huolitellun näköisinä kulkevia ihmisiä, mutta itse koen näyttäväni lähinnä suttuiselta sirkuspelleltä, jos yritän väsätä jonkinlaista sotamaalausta naamaani. Olen vähän saamaton tekemään naamalleni muuta kuin välttämättömimmät asiat. 

Olennaisuudet, kuten hyvä puhdistusaine ja kasvovoide ovat elämistä helpottavia juttuja, mutta lisäksi yksi laiskanpulskean ihonhoitoni kulmakivistä on ehdottomasti hyvä silmänympärysvoide. Ehdin käyttää niin monta kuukautta Mossan silmänympärysvoidetta, etten uskalla edes arvioida yhteisen taipaleemme pituutta, mutta valitettavasti kaikki on päättyvä aikanaan, niin myös silmänympärystöhnö. Kun voidepurkin sisältö eräänä päivänä harmillisesti ehtyi, totesin kaipaavani vähän vaihtelua ja ostin Santen granaattiomenan siemenuutetta, marulaöljyä ynnä viinirypäleen siemenöljyä sisältävän silmänympärysemulsion naamaani piristämään.

Santen sivuilla sanotaan, että tuote rauhoittaa silmänympärysihoa ja vähentää pieniä juonteita, jotka ovat kuivuuden vuoksi iholle muodostuneet. Emulsion luvataan myös rauhoittavan ja kirkastavan katsetta. Lisäksi purnukan kyljessä komeilee teksti, jossa höpistään viettelevästä katseesta. Yhtä höperö ilme kasvojani koristaa kuin ennenkin, mutta aivan mainiolta tuotteelta Santen mömmö muuten vaikuttaa.


Olen noin kolmisen viikon ajan käyttänyt tuotetta aamuin illoin pärstäpesun jälkeen, eikä varsin herkästi näppylöityvä ihoni ole ärhennellyt tahi pikkupakkasten koittaessa useasti luomiani koristava atooppinen ihottuma ole räjähtänyt käsiin, vaan pysynyt jopa inhimillisessä kuosissa. Luonnollinen, nopeasti haihtuva tuoksumaailma ei häiritse herkkää kärsääni (tai mösjöötä) siinä missä teolliset ja turhan voimakkaat lemahdukset pökerryttävät pään. Tuote ei saa silmiä karvastelemaan ja punoittamaan. Silmänympärysalueen juonteita emulsio ei välttämättä kovinkaan hirmuisesti ole hälventänyt, mutta naururypyt saavat silmäkulmissa koreilla ihan vapaasti. Voide tuntuu pehmentävän korppuista ihoa mukavasti.

Emulsio tuntuu suhteellisen riittoisalta, joskin koostumukseltaan suhteellisen juoksevaa litkua saattaa tulla vahingossa tursauttaneeksi kädelle liikaa. Toisaalta vähemmän tönkön koostumuksensa ansiosta emulsio levittyy helposti luomille, eikä se loista ja kiiltele rasvaisena heti viiden minuutin käytön jälkeen. Koska hurjimmat pakkaset eivät ole vielä koittaneet, ei emulsio ole vielä joutunut hurjimpaan testiin, joskin Turun alituisesta viimasta huolimatta se on selvinnyt mallikkaasti ja ajanut hyvin asiansa.

Jos sattuu löytämään silmänympärysmönjän, joka ei ärsytä, pistä ihoa tuottamaan ärsyyntyneisyysnäppylöitä tai aiheuta hajujensa vuoksi pahoinvointikohtausta, on jo voiton puolella. Vielä parempaa on se, että löytää iholle sopivan tuotteen, jonka valmistamisessa on ajateltu ympäröivää maailmaa ja elukoita; Santen tuotteet ovat vegaanisia ja eläinkokeettomia, eikä niihin ole tungettu ylimääräisiä synteettisiä säilöntä-, väri- tai tuoksuaineita saati tensidejä tai liuottimia. Sen sijaan Santen tuotteet on tehty luonnollisista raaka-aineista mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen - olipa sitten kyse valmistamisprosesseista, käytöstä tai aineen hävittämisestä (näin todetaan Santen sivuilla). Vaikka eläinystävällisestä ja luonnollisesta kosmetiikasta on kyse, ei silti tuotteiden hintataso ole viritetty ihan hulluihin sfääreihin, vaan tuotteet ovat jopa ostettavissa.

Silmänympärysemulsio on kaiken kaikkiaan vaikuttanut muutaman viikon käytön perusteella asialliselta ja iholleni sopivalta tuotteelta. Yhden tuotteen perusteella on toki mahdotonta vetää johtopäätöksiä tuotteiden toimivuudesta ja merkistä yleensä, mutta taidan uteliaasti tutustua Santen valikoimaan jatkossakin. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Niin paljon aikaa ehti kulua

Talvipyöräilyä ja Trumpin tutisevan tupeen toljottamista - siinäpä on marraskuinen viikko kaikessa lyhykäisyydessään. Maailmankaikkeus on kummallinen paikka, kun valta-asemaan päätyy henkilö, joka suhtautuu kriittisesti muun muassa eri kansallisuuksiin ja ihmisryhmiin, välineistää naiset sekä kaiken huipuksi haluaa sanoutua irti Pariisin ilmastosopimuksesta. Toivon todella, että tupeeheilujan vaalipuheet ovat olleet pelkkää puhetta, eivätkä hänen lapselliset uhoamisensa toteudu käytännön tasolla. 

Mutta se politiikasta. Erinäiset mediat ovat tuputtaneet ihan kylliksi  tietoa ja spekulaatioita Yhdysvaltain tilanteesta, joten en sen kummemmin omaa lusikkaani kammottavan makuiseen soppaan rohkene työntää. Siirtykäämme siis rapakon takaisista ihmeellisyyksistä kahden ihmisen ja yhden koiran muodostaman Hörhöstanian sisäpolitiikan arvioimiseen. 


Mitä tekee nainen, kun mies karkaa päiväksi omille teilleen? Pistää tietenkin joululaulut raikaamaan ja yhdessä innokkaasti kaikkeen toimintaan osallistuvan touhupiskin kanssa yrittää selätä viikon aikana muodostuneen kaaoksen. Vaikka arvostan perussiisteyttä, siivous ja minä emme välttämättä mahdu samaan lauseeseen saati virkkeeseen; haavetasolla olen järjestelmällisyyden perikuva ja kotini on aina siisti, mutta todellisuus on unelmia viisi kiloa pölyisempi, tujusti tunkkaisempi sekä ainakin Ylläksen korkuisen pyykipinon täyttämä ja loputtomien leivänmurujen vuoraama. Olen parantumaton sottapytty ja vaikka peiaatteeni on, että jokaisella tavaralla pitäisi olla oma paikkansa, kummasti hajamielisyyksissäni jätän tavarat lojumaan tasan siihen paikkaan, johon olen näpeistäni roinat laskenut. Onneksi on viikonloppu, jolloin arkipäivien aikana kertyneet kaaosvyöhykkeet saa kuriin. 

Olen minä tosin vähän muutakin ehtinyt tehdä kuin elellä joululauluja liukuhihnalta rallattelevana sottapyttynä. Kävin päivänä eräänä ryystämässä Marin kanssa mokkatsiinot ja rupattelemassa mukavia. Ripaus kofeiinia yhdistettynä arki-iltaan plus yksi pohjalainen ja lappilainen on vaarallinen yhdistelmä, eikä väsyneeltä hörinältä ja huonoilta jutuilta tälläkään kertaa vältytty. Oma hauska on paras hauska. 


Sisäpolitiikan jännittävien käänteiden ohella Hörhöstanian ulkopolitiikassakin on tapahtunut mukavia juttuja; vuosikausia olen toivonut näkeväni kaskislaisen Saran livenä, ja perjantaina haaveeni toteutui. Muutaman vuoden odottelun aikana olin lastannut aika isot odotukset keikalle ja luonnollisesti laatinut mojovan listan lauluista, jotka haluaisin ehdottomasti kuulla. Uusimmat kipaleet olivat vahvasti esillä, mutta onneksi myös Saran herrat soittivat yleisön iloksi vanhempaakin tuotantoa, kuten legendaariset Rauhan aikaLaine kerrallaan (joka ei kerro Patrikista) ja Vielä muodostan varjoni. Saran suunta on selkeästi elektronisempaan suuntaan kulkemassa, eivätkä uudet kipaleet hassummilta kuulostaneet, joskin He kutsuivat luokseen ja Veden äärelle ovat mielestäni Saran kautta aikojen parhaimmat levyt. Mies, joka suhtautuu toisinaan jokseenkin varauksellisesti musiikkihörhöilyyni, lähti urheasti seuralaisekseni ja kotimatkallamme määritteli keikkakokemuksen hyväksi (ei merkityksessä ihan hyvä, vaan aidosti hyvä). Keikan kunniaksi päätin laittaa sepustukseni otsikoksi pätkän Saran laulusta Takauma, joka on mahtava ja mainio teos. 

Meidän tapamme viettää iltaa ulkona oli älyttömän vallaton; ennen keikalle lähtöä valmistauduimme illanviettoon hörppimällä glögiä ja heti keikan päätyttyä kipitimme kotiin koiraa rapsuttamaan ja NHL-tuloksia hunteeraamaan. Olemme hurjia. 


Viikko on siis soljunut aika rauhallisesti ja erittäin mukavasti eteen päin. Luvassa on vielä sunnunutain kunniaksi kylästelyä ja tietenkin puhelimella rimputtelua pohjoisen suuntaan - pitäähän nyt isänpäivän kunniaksi vaihtaa taaton kanssa kuulumiset. Ja tietenkin täytyy ottaa ilo irti lumesta, jota Turun suunnalla vielä on näkyvissä, lenkkihommien merkeissä. Perusjuttuja siis, mutta mukavia sellaisia. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

#talvityömatkapyöräily

Maailmassa on ollut viime aikoina puhetta presidenteistä ja ehdokkaista, mutta tärkeämpiäkin asioita maailmassa on. Esimerkiksi työmatkan taittaminen kaksipyöräisellä veivausvehkeellä talvikeleissä. 

Ei nimittäin talvella pyöräilyssä mitään pahaa ole. Rystyset saattavat vähän paleltua voimakkaan viiman vuoksi, mutta käsineet on keksitty. Talvi saattaa pistää matkan varrelle vähän lumikinoksia, mustaa jäätä tai sohjokohtia, mutta kulkupelin taluttaminen ja varovaisuus ovat olleet muotia jo samoihin aikoihin, kun esi-isämme laskeutuivat puusta. 

Ei talvi pyöräilyä estä, kunhan muistaa pukeutua sopivasti eli ei liian heppoisesti tai toisaalta olla vuorautumatta koko suvun vaatekaapin sisältöön kerralla. Ja kunhan muistaa kypärän, valot, heijastimet ynnä näkökyvn ja kytkee tasapainoelimen päälle. Myös kaksi rengasta ja yksi satula ovat ihan hyvä lisä pyöräiliyyn.

Koska musiikki on universaali kieli, jota kaikki ymmärtävät, haluan kuvata suhdettani talvityömatkapyöräilyyn kauniiden lyriikoiden kautta. 

Ensinnäkin joka aamu, kun vetaisen sinisten mokkatöppösten tai reivaustohveleiden sijaan toppahousut jalkaan ja räpellän heijastimet hihoihini, hyräilen hiljaa mielessäni 

Put on my Sorel shoes
and went outside in the cold
Touched down in the land of winter wonders
covered in the whitest snow

Then I'm cycling in Turku
I'm spending time with my good ol' friend 
I'm cycling in Turku
But do I really feel the wind in my face


Toisinaan mieleni täyttää suureellinen riemu, kun sinkautan ahterini pyörän selkään ja luminen matka kohti tuntematonta tai siis työpaikkaa alkaa. En ole varmastikaan ainut, joka ensimmäisiä polkaisuja tehdessään hunteeraa, että

I want to ride my bicycle 
I want to ride my bike. 


Haastavissa olosuhteissa olen todennut, että

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun
Kanssa uljaan mammapyörämuiskun
Mä silmäni suljin ja etuvalo mun tietäni valaisi


Uljas pyöräni on monet sohjot ja kinokset elämänsä aikana nähnyt ja selättänyt kitisevistä kettingeistä ja omapäisestä käsijarrusta huolimatta. Se on kuljettanut minua paikkoihin, joihin en olisi ilman renkaiden rullausta välttämättä tullut lähteneeksi. 

Minä ja hän
tiedän sen
meillä on baana
yhteinen

Minä ja hän
tiedän sen
olemme aura
ikuinen


Jos nyyhkispyyhkislinja ei nappaa, olen kehitellyt myös nuorisoon vetoavan version talvipyöräilyn iloista Mark Ronsonin tahtiin.

Gonna ride my bike until I get cold


Kun turkulaisessa tuulessa maailmaa lähden valloittamaan pyöräni kanssa, hiipii ajatuksiini väkisinkin kiitollisuudentunne ystävääni kohtaan. 

Olen kaivannut sinua Tunturi,
kun kohtalon tuuli pyöräparkaani keinuttaa
Sinä pyörävarastossa pyllistit
ja mä pystymettästä kanssasi lähden kulkemaan


Niin hyppäsi höntti pyöränsä selkään ja läksi mitään pelkäämättä tuulta päin. Jos jokin muuttuvassakin maailmassa on pysyvää, on huonon huumorin määrä vakio. Kiitos ja anteeksi.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Tankoparsa



On aika tulla ruokaan liittyvien ennakkoluulojen rakennuttamasta kaapista ulos ja tunnustautua parsapelkuriksi. Olen kiertänyt noin viidentuhannen haarukanmitan päästä kaikki mahdolliset asiat, joihin sana parsa on jotenkin kytkeytynyt. Vuosien saatossa olen ensin varovaisesti käpälöinyt, sittemmin maistellut ja lopulta vallan hullaantunut parsakaaliin, joka ei kylläkään parsalle ole edes sukua, mutta muutoin p-kirjaimella alkava sana on viitannut johonkin epätodelliseen ilmiöön, jota ei minun imperiumissani tunneta (paitsi koiran vatsalääkkeenä). Varsinkin siinä tapauksessa, että parsan eteen tungetaan tanko. Tankoparsa on silmissäni näyttänyt jotenkin hassulta ja haastavalta, joten en ole sitä uskaltanut ronkkia hirveästi. Onko se pienikokoinen puu? Maistuuko se puulta? Mikä se on? Onko se oikeasti syötävää? Vai tanssitaanko sen ympärillä?

Vaan kerran kaupassa suhaillessani kaipasin vähän erilaista ja värikästä kädessä keikkuvan ostoskorin sisältöä piristämään, koin vihannesosastolla äkillisen ahaa-elämyksen ja uskaltauduin ottamaan kirkkaanvihreän tankoparsanipun näppeihini ja omituinen lämmöntunne valtasi sydämeni. Pparsantestausaika oli koittanut ja niinpä suuntasin ihmerehut mukanani kotikeittiöön. 

Marraskuu on jokseenkin höntti aika höpistä tankoparsasta, sillä parsa on parhaimmillaan touko-kesäkuun tienoilla. Omituisesta ajankohdasta huolimatta parsat ovat sen verran mukavia mutusteltavia, että sivuutettakoon hetkeksi epäloogisuus (ja muinainen epäluuloisuus) ja annettakoon eriskummallisen rehun astua näyttämölle.

Vihannesta on viljelty Pohjoismaissa 1700-luvulta lähtien, joskin egyptiläiset tunsivat tankoparsan hienouden jo vuosituhansia takaperin. Vihreä lienee varsin yleinen väri Suomen markkinoilla, mutta viljelytavoista riippuen väri voi vaihdella myös valkoisesta violettiin; vihreät versiot kasvavat maan päällä siinä missä valkoiset viihtyvät maan uumenissa. Vihreä rehu on vaaleampaa sisartaan voimakkaampi maultaan.



Vihreä tankoparsa on varsinainen terveysvihannes; se sisältää niin A-, B- ja C-vitamiineja kuin rautaa, joten sen on erityisen hyvä pöperö naisväelle. Valkoisessa tankoparsassa lukemat ovat pienemmät, mutta vihanneksen rouskuttelu harvoin pahaa elimistölle tekee.

Tankoparsa valmistuu esimerkiksi keittämällä - tankoparsa lisätään vain kiehuvaan veteen ja se kypsyy rungon mitasta riippuen muutamassa minuutissa maukkaaksi. Valkoinen parsa vaatii hitusen pidemmän kypsyttämisajan kuin vihreä. Vihreää tankoparsaa ei välttämätöntä kuoria, ellei kuori ole älyttömän paksu, mutta valkoisesta versiosta kuoret on hyvä poistaa.

Uunissa tankoparsa muhii maukkaaksi; itse suhteellisen järjettömänä uunirehujen ystävänä tykkään tunkea tankoset uuniin öljyllä kuorrutettuina ja paahtaa niitä noin vartin. Valitsipa kypsennystavaksi minkä konstin vain, kannattaa ensitöiksi nipsaista parisen senttiä varresta pois. Jotkut grillaavat parsaa maukkaaksi kesäpurtavaksi, mutta parsaa voi testata myös sosekeitossa, joskaan raakana ei sentään kannata kovin parsahommia puputella. Parmesaani ja tankoparsa muodostavat varsin klassisen yhdistelmän, mutta itse olen nykertänyt parsoja tyytyväisenä esimerkiksi pinaattilättyjen kera. Paahdettu ruisleipä, jonka sisuksiin survaistaan uunissa paahdettua lehtikaalta, ja tankoparsa kylkiäisenä on ehkä omituisen kuuloinen yhdistelmä, mutta ainakin kieleni annos vei hetkeksi mennessään. Lähipiirini harmiksi karkuteille läksinyt kieli on jo hyvä tovi sitten palannut takaisin. 

Miten tahansa parsaa kokkailee, ei sitä kannata ylikypsentää - lirmu löllökäs ei maistu kovinkaan miellyttävältä. Huomattavaa on myös se, etteivät parsat tykkää pyöriä etyleeniä sisältävien hedelmien ja vihannesten seurassa tai ne saattavat muuttua sitkaiksi.

Tietoja olen kalastellut Kotilieden, Kotimaiset Kasvikset ry:n ja K-Ruoan kautta.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Sunnuntai parhaimmillaan

Parasta sunnuntaissa on se, ettei tarvitse mennä mihinkään, ellei niin halua, vaan voi ottaa ihan lunkisti tai tehdä elämää helpottavia hommia.   

Saa lukea rauhassa kirjaa ja joululehteä tai katsella, kuinka paksujen suojavarustekerrosten verhoamat ukkelit suhaavat läpyskän perässä. Marraskuinen EHT ei välttämättä kokonaisuutena jää muistiin Leijonien legendaarisimpana turnauksena, mutta Ruotsia vastaan joukkueella oli jo tekemisen meininkiä. Vaisujen, vähän sisuttomien ja ponnettomien pelien jälkeen oli virkistävä huomata asenteen kasvavan joukkueessa. (Ja sitä paitsi Pete Parkkonen Maamme-laulua vetämässä on aina mainio juttu, vaikka lyhennetyllä kaavalla tyyppi sen esittäisi [sivuhuomautuksena mainittakoon, että Pete Parkkonen on aika, kröhöm, moniulotteinen artisti]).

Voi katsella rauhassa yhtä parhaimmista Poirot'n jaksoista, joka on luonnollisesti Viisi pientä possua. Kaikki Poirotit uppoavat minuun, mutta possumysteerissä on jotain erityisen vangitsevaa. 



On aikaa syödä lounas ilman puhelimen pärinää, sähköpostien tulvaa tai noin tsiljoonan pikkujutun hoitamista syömisen lomassa. Kiireetön, hidas äpöstely rauhassa nautiskellen on yksi vapaapäivän miellyttävimmistä hetkistä.

Pääsee luikertelemaan koiran rakentamaa esterataa pitkin. Vinkupossu siellä, jättiluu täällä. Tyyrpuurissa havaittavissa kissalelu, paarpuuriin ei kannata suunnata piipittävän hevosen vuoksi.

On aikaa pistää hävityksen hästingiksi muuttunut pirtti vähän siistimpään kuntoon, pistää tavarat paikoilleen ja nakata yli äyräiden turvonneesta pyykikorista romppeet koneeseen hyrskyttelemään. Kaiken puunaamisen ja jynssäämisen jälkeen voi ihastella kättensä jälkeä kynttilöiden hurmaavassa valaistuksessa ja olla huomioimatta johonkin nurkkaan itsepintaisesti jämähtänyttä pölykekoarmeijaa.

Saa nukahtaa puhtaiden lakanoiden ynnä raikkaiden vällyjen, jotka ovat päivän raikkaassa pakkasilmassa tuultuneet, syleilyyn, ja nakata kuumailmapallokuvioiset pyjamahousut jalkaan.

Voi nauttia marraskuisen auringon loihtimasta valosta, joka lumihippusiin heijastaen kirkastaa koko maailman. Lentsun aiheuttama tukkoinen ja pökkyräinen olo helpottuu kummasti, kun käy vähän happihyppelemässä raikkaassa ilmassa. Kokonaisvaltaiselle hikilenkkijuoksulle ei kannatan köhäisenä lähteä, muttei tursaaminen kuitenkaan leppoista ulkoilua estä. 



Voi todeta, että talvi tekee kovasti tuloaan Turunmaalle; kevyt pakkanenn saa poskipäät punastelemaan, rystysten iho alkaa viiman johdosta kuivua koppuraiseksi ja varpaat kaipaavat villasukkia, mutta talvi-ihminen tykkää silti varovaisesti vuoroaan odottavasta vuodenajasta. Aurajoen pinta on paikoitellen jopa hentoisen jäätä muistuttavan kerroksen peitossa. Tarkoittaako tämä sitä, että sukset ja luistimet voi kaivaa kohta varastosta esiin?

Saattaa tukehtua naurusta, jos seurana on itsensä patterin ja nojatuolin väliin ahtaava piski, joka myös nukkuu kauneusunensa mitä eriskummallimmissa asennoissa.

Saattaa tukehtua naurusta toisen kämpppiksen vuoksi. Yleensähän ihmiset imuroivat imurihärveleillä lattiapintoja tai tämä on ainakin olettamukseni, mutta mieheni sen sijaan oli makuuhuonettamme putsaillessaan onnistunut jotenkin imuroimaan toppini, joka lattiatason sijaan oli ihan makuuhuoneeseen sijoitetun senkin päällä. "Imuvoima oli kova", totesi mies puolustuksekseen.

Näillä eväillä pärjännee vallan mainiosti, vaikka alkuviikon alkukankeus pelottavasti olkapäätä jo koputtaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että elämässä pitäisi ehdottomasti olla enemmän sunnuntain kaltaisia päiviä. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Lentsupäiväkirja



Viikonloppu on aina erityisen odotettu vieras, mutta lokakuun ja marraskuun taitekohtaan ajoittunut viikko, jona Guggenheim-huuhaata ihmettelevät on määritetlty yksioikoisesti populisteiksi, on ollut yhtä vapaan odotusta. On nimittäin syyslentsu tullut Hörhölän väen huusholliin ja tuonut mukanaan ystävänsä pärskimisen, köhimisen ja nuutuneisuuden. 

Ei se ihme, että lenkkihommat ovat takkuilleet viime aikoina ja uni on maittanut tavallista enemmän - jos vaikka keho yrittäisi kertoa kantajalleen, että lentsua pukkaa. Valitettavasti en ole sairastanut blogiflunssaa eli en ole viitsinyt ottaa itsestäni kuvia vilttiin kääriytyneenä tyylikkäät kotivaatteet päälläni (koska sellaisia en omista) ja hiukset kuitenkin huolitellusti käherrettyinä. Todellisuus on meillä päin lähinnä Finrexin- kääreiden ja räkänästyykien verhoama ynnä kuumemittarin piippailun täyttämä. Olen kehittänyt itselleni alter egon; olen mörissyt niin möreällä äänellä, että olen ounastellut muuttuneeni Martiksi. 
  
Viikonloppu on ollut sen verran kaunis ja aurinkoinen, että melkein on meinannut lentsun ajoitus harmittaa aika rutkasti. Kirpsakka pakkassää yhdistettynä kultaiseen auringonvaloon olisi ollut mainio pohja luontoretkien suunnitteluun. Luotan siihen, että nättejä ulkoilupäiviä on vielä tulossa elämäni aikana aika monta.  

Meinaa hitusen harmittaa myös hatara muistini; unohdin täysin, että Billy Talentilla oli keikka Turussa lauantaina. Olisin kernaasti voinut hipsutella paikan päälle jodlaamaan Fallen Leaves- kipaleen tahdissa, mutta kaiken elämisen ja arjen juttujen tiimellyksessä sattui aivoissani lipsahdus ja liput jäivät hankkimatta. Vaikkei Billy Talent välttämättä aivan ykkössuosikkini ole, olisi ollut kiva käydä katsomassa ja kuuntelemassa kanadalaisia. Toisaalta Logomon hinnat ovat aika huimat, joten jäipähän karkkirahaa säästöpossuun sisältöä. Sattuiko joku teistä lukijoista käymään keikalla?



Tiistaina olin sentään sen verran elossa, että kävin heittämässä sumpit naamaan hyvässä seurassa. Kofeiinin hörpinnän lomassa teimme taattuun tapaamme nokkelia oivalluksia ja keksimme spektaakkelimaisen upeita suunnitelmia. Kävimme toki myös kauppoja kiertelemässä ja löysin vaikka mitä huikean jännää: ostin itselleni paketin lentsulääkettä ja vähän kurkkupastilleja. 

Kahvin ryystäminen punapään kanssa onkin ollut viikon jännittävin kodin ulkopuolinen aktiviteetti. Muutoin olen lähinnä nuokkunut koira kainalossa sohvatyynyjen alle muurautuneena ja juonut lämmintä. Olen toki myös hunteeraannut vähän joululahja-asioita ja suunnitellut parin viikon päästä kylään saapuvan äiteen iloksi jonkinlaista ohjelmaa. Olen pimputellut pianoa ja suunnitellut vaihtavani punaiset verhot olohuoneen puolelle lämpöä tuomaan.

Olen ihastellut hentoisen lumihattaran kuorruttamia lehtiä ja huurteisen maan keskeltä kurkistelevia ruohonkorsia. Keltainen kuunsirppi on valaissut tietämme, kun olen piskin kanssa käynyt köpöttelemässä illan tullen. Marraskuu on kaikessa aavemaisessa karuudessaan todella kaunis kuukausi. Maisema on vielä tulvillaan värejä, jos oikein pysähtyy katsomaan. 

Lentsusta ja huonosta muistista huolimatta viikko on siis ollut aivan siedettävä koitos. Ja mikä parasta, vielä on kokonainen sunnuntai rentoutta tulvillaan ennen uuden marraskuisen viikon aloittamista. 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Ystävyys

Ystävyys on vähän kuin pullataikinan väsääminen; se vaatii aikaa, alustamista, sopivasti mausteita ja ennen kaikkea lämpöä, jotta mainiot ainekset muhisivat ja paisuisivat mahdottoman komeaksi ja rutkasti iloaa tuottavaksi kokonaisuudeksi. Vaan oivallisistakin aineksista voi syntyä kamala sotku hätäisesti häslätessä, piittaamattomasti toimiessa ja mielivaltaisesti aineksia mäiskiessä. Toisinaan ystävyys saattaa valmistua yhtä nopeasti kuin uunissa pikaiseen tahtiin rapsakoituvat lehtikaalisipsit; ystävyyttä ei voi mitata ainoastaan ajan määrein, mutta sen sijaan ystävyys perustuu luottamukselle ja avoimuudelle, samankaltaisuuksille ja erilaisuuksille, ymmärrykselle ja maan pinnalle palauttamiselle, höröttämiselle ja kyynelille sekä tukemiselle ja jämäkän hellästi pehvalle potkimiselle.

Viimeksi eilen puhelinlinjojen käydessä kuumina ja viestitellessäni muutaman ertityisen tyypin kanssa totesin olevani harvinaisen onnekas ystävieni suhteen. En määrittele itseäni mitenkään eriskummallisen hyväksi ystäväksi - viihdyn vallan hyvin omassa seurassani ja kaipaan välillä yksinoloa, enkä jaksa pitää puhelinta joka tilanteessa mukanani. Vaikka olen aika omituinen höntti ja vähän erakko, en kuitenkaan selviäisi ilman upeita tyyppejä, jotka ovat vuosien varrella minut ystäväkseen kelpuuttaneet. Osa tärkeistä tyypeistä asuu aivan liian kaukana, mutta siltikin yhteys säilyy välimatkasta ja liian harvoista tapaamiskerroista huolimatta. Hyvien ystävien kanssa juttu rullaa ja soljuu eteen päin aivan kuin edellisenä päivänä olisi viimeksi maailmaa parannettu ja suuria ajatuksia vaihdettu. Hyvä ystävyys kestää, jos ystävyyden muodostavat osapuolet ovat samalla aaltopituudella arvomaailman suhteen ja välittävät aidosti ynnä vilpittömästi toisistaan.

En kaipaa ympärilleni järjettömän kokoista ihmislössiä pöpisemään niitä näitä tai pönöttämään arvovaltaisen viileästi, vaan mieluummin hakeudun muutaman lämminhenkisen loistotyypin - olipa sitten kyse miehestäni, sukulaisistani tai ystävistäni - seuraan. Kavereita voi olla useampi mutta ystäviä, joiden kanssa voi jakaa niin hervottomat nauruhepulihetket kuin vähemmän hohdokkaat tuokiot, riittää vain muutama helmi. Ystävät ovat hengenheimolaisia, joiden kanssa ymmärretään ja toisinaan myös ehkä vähän yllätetään ynnä yllytetään toinen toista.

(Kuva)

Ystävyyden kaava on siis loppujen lopuksi aika yksinkertainen: se on molemminpuolista välittämistä, ymmärrystä ja jakamista. Kammottavan sekamelskaiseksi vyyhdiksi ystävyys saattaa tosin kasvaa, jos se pohjautuu yksipuolisuudelle, huumorin poissaololle tai arvopohjalle, joka huojuu ja keikkuu kuin Ruotsiin matkalla oleva laiva myrskyaallokossa. Ystävyydeksi ei lasketa suhdetta, jossa pitää ahtautua tietyyn muottiin ja sanoa jonkun muun määrittelemiä mielipiteitä porukkaan kuuluakseen tai jossa toinen osapuoli ei osaa kuunnella tai toisaalta keskittyy pelkästään negatiivisuuden vyöryttämiseen.

Sitten joskus elämä osoittaa kummallisuutensa ja saattaa käydä niin hassusti, että maailmaan tupsahtaa ainutlaatuisen mahtavia tyyppejä. Ystävyyden ja parisuhteen muodostamisessa on havaittavissa samankaltaisuuksia; parhaimmillaan ystävyys on sellainen, että se kasvaa, kehittyy ja kestää vuosien vaihtumisesta ja elämäntilanteiden muuttumisesta huolimatta. Vaan yhtä lailla aikuisiällä saattaa tulla törmänneeksi hengenheimolaisiin, joiden kanssa synkkaa pelottavan nopeasti ja voi olla täysin oma itsensä ilman että vastapuoli kummeksuisi. Tai jos kummeksuisi, hän esittäisi lähinnä helliä kuittailuja.

Suurin osa ystävistäni ei ole sosiaalisessa mediassa mukana, mutta onneksi on tapaus Hannamari eli tietenkin Mari ja Hanna, joiden kanssa muodostunutta suhteellisen pimeää suhdetta voin ilokseni käyttää esimerkkinä ystävyydestä.

Hullaannuin viime vuonna kahdesti. Ensin tutustuin Mariin, hurmaavan erikoislaatuiseen pommipätkään, jonka seurassa huono huumorintajuni kohtasi nopsasti vertaisensa. Sanoisin, että ystävyytemme on kypsynyt hitaasti kiiruhtaen tai vähän kuin sinihomejuuston tavoin; muutaman kahvittelukerran perusteella olin varovaisesti ruvennut miettimään, että aika mahtava tyyppi olisi kyseessä. Vakuutuin suhteemme vakavuudesta viimeistään sinä hetkenä, kun Marin sanoja mukaillakseni hänen piparinsa upposi syvälle kahvimukiin ja työpäivien uuvuttamina repesimme molemmat hihittelemään väsyneille jutuillemme. Siitä se alamäki alkoi.

Mari on esimerkillinen ystävä. Rikottuani kolmannet tai neljännet (en enää itsekään oikein pysy kärryillä) juoksukalsarit muutaman kuukauden sisään hän metsästi minulle netistä välittömästi omasta mielestään minulle sopivat pöksyt. Se vaan, että arvon neiti oli kalsareiden kuvat napannut suoraan erään nettikaupan miesten osastolta ja vieläpä selkeästi tiukoissa housuissa erottuvasta miehisestä etumuksesta huolimatta ei tajunnut tyrkyttävänsä väärän sukupuolen housuja. Arvostin kyllä Marin elettä, sillä onhan se nyt herttaista, että hän näki vaivaa ja etsi harmistuneelle ystävälleen kalsareita intternetin ihmeellisestä maailmasta. Marin kanssa ei voi muuta kuin nauraa vedet silmissä, mutta lisäksi haaveista vauhkoaminen ja suurten ajatusten esittäminen mahtuvat keskusteluihimme. Marin ongelmanratkaisukyky on ihan omaa luokkaansa - jokaisen ihmisen pitäisi viettää päivä Marin seurassa. 

 (Kuva)

Aivan kuin Marissa ei olisi ollut tarpeeksi. Elämääni pompsahti kuin kytkökaupassa konsanaan vielä toinenkin pohjalainen kaunotar nimeltä Hanna. Tapasimme ensimmäisen kerran Marin syntymäpäivillä ja puhuimme vähän kielistä ja musiikista. 

Hanna on mielettömän upea pitkäsäärinen blondi, jolla on ulkonäkönsa lisäksi ihan järkyttävästi älliä päässä. Hanna on siis fiksu ja filmaattinen mutta myös loistavan huumorintajun itselleen kehittänyt leidi. Tosielämän kielinainen löytyy Seinäjoelta; en tiedä toista henkilöä, joka pystyisi muutaman kuukauden (ja jopa viikon) opiskelun perusteella selittämään yksityiskohtaisesti entuudestaan vieraan kielen kielioppi- tai lausumissääntöjä. Hannalla on älyn lisäksi myös aimo annos järkeä päässään.

Hannalla on suuret silmät, jotka loistavat noin tuhannen hehkulampun tavoin, jos puhutaan hyvistä jalkapallojoukkueista eritoten Walesiin ja Gareth Baleen liittyen. Myös mustit, mirrit ja "pienet" (suora siteeraus) kaverit, kuten hevoset, ovat vaaleaverikön sydäntä lähellä. Neidon vihreistä silmistä kuvastuu kyky ymmärtää keskustelukumppanin omituisiakin juttuja. Välillä tuntuu, että meidän ajatuksenkulkumme ovat kietoutuneet jokseenkin eriskummallisella tavalla yhteen; meillä on paljon yhteisiä piirteitä, kuten taipumus kulkeaä kävelevinä levyautomaatteina. Ei tarvitse kuin yksi sanapahanen ilmoille heittää, niin johan äänijänteet vetristyvät ja on pakko tuottaa ilmoille jotain kaunista luikautuksen muodossa. Meillä on myös kyky ymmärtää marismeja ja kääntää ne selkokielelle, vaikka välillä oman planeettansa kuningattaren, Marin, aivorattaat kulkevat ihan omia suuntiaan.

Meillä on hyvä tiimi, joka koostuu yhdestä ekstrovertista, yhdestä introvertista ja yhdestä muuten vaan vertistä. Sitä vaan ihmettelen, että miten ihmeessä kolme edes joten kuten ajattelemiseen kykenevää naista, joilla kullakin on paljon tietoa monestakin asiasta, kommunikoi toistensa kanssa esimerkiksi hoilottamalla Kummelin tai Vintiöiden renkutuksia. Sitä voisi kuvitella, että tekisimme jotain hyödyllistä; keksisimme keinon maailmanrauhan saavuttamiseen, iskoistaisimme kinky-sopimusten sijaan hallitukselle järkeä ja tasa-arvokäsitystä päähän ja saisimme Nobelin rauhanpalkinnon maalaisjärjen käytön edistämisestä, mutta ei. Meidän juttujemme taso on niin ala-arvoinen, että surkeudelle ei ole olemassa sopivaa mittaria.

Sellaista on ystävyys. Että voi olla täysin oma itsensä, vaikka välillä jutut olisivat sivistyksen ulottumattomissa. Että voi yhdessä pohtia menneitä ja tulevia, ison ja pienen mittakaavan juttuja sekä maailmankaikkeuden asioita. Että voi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Että voi kuunnella ja tulla kuunnelluksi.

Sallinette pienen leuhkimisen: minun ystäväni ovat ihan parhaita tapauksia. Ihan kaikki. Ei parempia hemmoja olisi voinut yksi ihminen elämäänsä saada.

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä pökkyräisen olon, tukkoisen nenän ja rään peittämän aivoston kanssa, joten pidätän itselläni oikeuden sanoutua todennäköisistä ajatuskatkoksista itseni irti. Mutta yksi asia on varma, vaikka sekalainen ajatusmylly päässäni pyörisi.

Ilman ystäviäni olisin koko lailla hukassa.