perjantai 30. joulukuuta 2016

Uudessakaupungissa


Ennen Turussa asumiseni ajanlaskun alkua Uusikaupunki tuntui kovin kaukaiselta mutta varsin kiehtovalta paikalta. Historianörttinä Ukin moninaiset vaiheet kutkuttivat mieltäni ja muodostin monenlaiset mielikuvat kaupungista, joka satoja vuosia takaperin oli ollut yksi merkittävimmistä pitäjistä piskuisessa maassamme. Uusikaupunki oli tuolla jossain, vaan en osannut kovinkaan käytännön tasolla ajatella, millainen kaupunki todellisuudessa mahtaisi olla. Ajatuksenjuoksuni oli jämähtänyt historiankirjoista lukemieni kertomusten tasolle.
 
Vaan sitten kuvioihin tuli yksi sankari ja historiankirjoista tuttu kaupunki heräsi utuisista aatoksistani eloon asti - siispä aloin kehitellä sekalaisten päiväunien sijaan suhdetta ihka oikeaan kylään. Ei Uusikaupunki ihan mielikuvieni mukaiseksi ole osoittautunut, joskaan en nyt tiedä, voisiko olla ylipäätään mahdollista 2010-luvulla päästä aivan kaupungin perustamisvaiheisiin ja 1600-luvun tunnelmaan. Vähän sama juttu kuin vaikkapa Austenin maailmaan uppoutumisessa; ei taida eteläisen Englannin viheriöillä liikuskellessa pahemmin törmätä Elizabeth Bennetiin ja herra Darcyyn, vaikka kuinka niin toivoisi.
 
 
 
Museoviraston määritelmien mukaisesti Uudenkaupungin keskustan puutalomiljöö on yksi maamme parhaiten säilyneistä empire-tyyliä edustavista alueista. Vaikka tulipalot ovat vuosisatain ajan yrittäneet kaikin voimin tehdä tuhojaan, on vielä kuutisensataa tönöä jykevästi pystyssä. Ruutukaavaan säntillisesti pystyyn pistetyt vanhat viehättävät puutalot huokuvat jouluista tunnelmaa, mutta kesäisinkin Uusikaupunki on varsin mukava paikka. Taitaa jokainen suomalainen pitäjä melkeinpä markkinoida itseään ainutlaatuisena kesäkohteena, mutta merellinen pikkukaupunki on vehreänä vuodenaikana todella nätti.

Hämmentävän kauniiden puutalojen ja merimaiseman lisäksi sanoisin yhtään liioittelematta, että Uudessakaupungissa on vähintään tuhat erilaista museota. Ihan oikeasti. Vähän jokaisen korttelin kulmassa tai ainakin kaupunkiin littyvissä esitteissä ruukaa olla monenlaisia merkintöjä. Historiasta kiinnostuneen sielu saa siis paljon ravintoa.  
 
 
Idylliset piparkakkutalot ja jylhät historialliset kirkot lumoavat, mutta ruutukaavoitetulta alueelta ei tarvitse astua kuin hitusen syrjään, kun jo pääsee ihastelemaan punaisia tuulimyllyjä Myllymäellä. Uudenkaupungin keskustaa reunustaa meri, jonka liplatuksen voi melkein kuulla, jos oikein valjastaa mielikuvituksensa lentopuuhiin. Meren aallot yltävät keskustan varpaita kutittelevalle Kaupunginlahdelle, jota paikallisväestö (tai ainakin parrakkaampi puoliskoni) kutsuu ehkä hitusen rumemmalla nimityksellä, asti.
 
Ehkäpä joskus ammoisina aikoina Ahti on atraimineen pulikoinut ydinkeskustasta kilometrisen sisällä lepäävien Käätyjärven ja Ruokolanjärven tuntumassa muiden vedenolentojen seurassa.   Nykyään järviä reunustavat kinttupolut, ja jotkut innokkaat kalastelijat saattavat napata onkivavat ja muut kalastushärvelit olalleen ja painua eväolentoja kiusaamaan. Muutaman kilometrin päässä keskustasta pääsee tutkailemaan lintuja Hiunjärvelle, jota kiertää luontopolku.  

 
 
Paljon on Uudessakaupungissa tutkittavaa. Vaikka kaupungissa tulee piipahdettua aina silloin tällöin. meinaa jokaisella käyntikerralla nurkan takaa pompsahtaa uusia hoksauksia. Kovinkaan laajalla alueella en ole ehtinyt kuitenkaan liikkua, mutta sentään pääkohdat minulla on selvillä: meri on likempänä kuin osaisi arvatakaan, ja keskustan herttaiset puutalot ovat kuin taidokkaasti väsättyjä ja nättejä piparkakkutaloja. Uudessakaupungissa on historiaa, idyllisyyttä ja vähän jopa romantiikkaa, joten ihan kiva kaupunki se on. 

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Jouluna


Tämä joulu on ollut aika onnellinen, melkoisesti iloinen, sopivasti harras, pikkuriikkisen haikea ja ennen kaikkea mahdottoman touhukas.

Olen syönyt muutaman tortun, pistänyt pipareita yhden jos toisenkin naamaani, mussuttanut häpeällisen paljon konvehteja ja mohlannut juureslaatikoita niin että pötsi pömpöttää vieläkin. Kinkkuun en koske, mutta onneksi jouluna on noin miljoona muutakin sorttia nälän kaikottamiseksi ja autuaallisen ähkyn takaamiseksi. Kunhan vain ähky pysyy sopivan siveän maltillisena, ettei refluksi pääse luvatta kylään, ei joulumieli joudu mieron tielle. 

Pienimuotoisen ähkyn sulattelemiseksi olen koira-armeijan kanssa mönkinyt runsaiden sammalmättäiden välissä, väistellyt valloittavia jäkäläpalluraisia ja valloittanut uusikaupunkilaisia mäkinyppylöitä. Lunta ei luontoäiti suvainnut tarjota Varsinais-Suomessa värjöitteleville, mutta muutaman vesipisaran hän päätti jouluna tipauttaa maan kamaralle. Aurinkokin näyttäytyi mäntyjen välistä. 

Olen nuuhkutellut kynttilöiden, joulukukkasten ja kuusen tuoksua ja todennut, että pirttiin kannettu karahka on yksi maailman hurmaavimmista jutuista. Kilpailussa taistelee myös lempeästi loimuava takkatuli, joka hypnotisoi katsojansa. 



Olen tuijottanut hämmentyneenä kirkasta tähtitaivasta ja miettinyt suuria kysymyksiä avaruuteen, maailmankaikkeuteen ja ihan vaan olemassaoloon liittyen. Kotipihallamme Turunmaalla ei pahemmin tähtiä taivahalla näy kaupunkivalojen luodessa kelmeän vaipan tähtikaton peitoksi, joten lapinjuntti vallan herkistyy luonnon omia tuikkuja ihmetellessään. 

Olen nauranut koirien kolhouden kustannuksella niin että jossain konvehtikerrosten uumenissa piileksivät vatsalihakset ovat joutuneet töihin. Kaksin aina kahjompi, ovat murret mielissään tainneet todeta, kun saman katon alla pyöriessään pöljyytensä äärimmilleen ovat vääntäneet ja kertakaikkisesti tolloiksi ruvenneet. 

Olen saanut vain just tarpeellisia ja lahjoja, kuten eräiltä neroilta Kärpistä kertovan kirjan, ja toivon mukaan vastavuoroisesti lähipiirini on tykännyt heille käärimistäni paketeista. 

Olen ikävöinyt aika paljon kotiseuduilleni ja luminietosten keskelle, mutta toisaalta anoppini on ihana, ja jouluna on mukava seurata mielikuvituksellisen piltin hurjia leikkejä ja kuusen koristelua (mieheni ja erään muksun koristelutavassa on paljon samoja piirteitä - värisäännöillä ei ole väliä, kunhan on riittävästi krumeluuria, sillä enemmän on enemmän). 



Olen ollut onnellinen, ettei ruokapöytään päästäkseen ole tarvinnut tunkea vihotun painavaa pakkelikerrosta naamaan tahi ahtautua ylifiineihin rytkyihin, vaan nakinkuorien sijaan on riittänyt, että on valkannut puhtaat  ja vähemmän reikäiset ja ryönäiset vaatteet ylleen. 

Olen todennut, että Suomen laki on vailla yhtä olennaista säädöstä. Kyllä jouluna pitäisi olla loma-aika muillakin kuin koululaisilla - ei pidennetty viikonloppu riitä täysin lomatunnelmaa ja täydellistä vapautumisen tunnetta tuomaan. 

Jos on oikein kova viima, sitä sanotaan, että esimerkiksi parin pakkasasteen ilma tuntuu kuin vaikkapa kymmeneltä asteelta, mutta samaa teesiä voisi hyödyntää myös meidän jouluume. Pirtissä piti olla kahdeksan tassua, mutta välillä tassuja on vaikuttanut olevan kahdeksansataa. Myös kirsujen määrä on tuntunut loputtomalta. Ja etenkin mäyräkoiran kirsusta lähtevien kielisuudelmien ketju on ikuinen vitsaus; ken mäyräkoiran kanssa on joskus samassa taloudessa elellyt, tietää takuuvarmasti, kuinka syvälle sieraimeen tai korvaonteloon nakki saa kielensä ujutettua. 

Salakavalasti puskista yllättämään päässyt joulu on pistetty melkein pakettiin ja laitettu hyllylle odottamaan ensi vuoden hulinoita. Paljon kauniita ja onnellisia muistoja taas mieleen on jämähtänyt muutamasta jouluhörhöilyn täyteisestä päivästä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Taas toivotus hyvän joulun

"Hä, mikä joulu. Mitä nuo ihmiset oikein vouhottaa?"

Ei oikein meinaa villasukkahurtta tajuta, miksi ihmiset kulkevat jatkuvasti keittiötä kohti ja nappaavat matkallaan siekailematta suklaaklöntin jos toisenkin. 

Ei koirapoloinen käsitä, miksi takkutukkainen rapsuttaja inisee itsekseen ja höpisee jotain epämääräisen kuuloista, joka ehkä kertoo jostain vallan ja loiston löytämisen tarpeettomuudesta. Tai jostain. Ainakin unettomuudesta kärsivästä tontusta, joka pakkasyössä käyskentelee ulkosalla, kuuluu jotain epävireistä vinguntaa jatkuvasti. 

Eivät piskin silmät ymmärrä epämääräisten kimaltavien palluraisten ja punanuttuisten partahahmojen hienoutta. Tennispalloja ja vinkupossuja pitäisi pirtissä olla joka kulmassa, niin sitten vasta olisi oikeasti hienoa. 

Ei hurjan kirsutuuheltajan järkeen käy, miksei se saa osallistua rapisevien papereiden kanssa leikkimiseen. Leikkimisestähän täytyy olla kyse, kun ihmisellä on omituiset paperirullat, teippipaketit ja kerrassaan kummalliset, papereiden päälle pyöräytettävät narut käsissään. 


Eipä tiedä villasukkakoiranen, että on aika virittäytyä joulutunnelmaan ja nauttia yhdessäolosta. On aika rentoutua kiireiden keskellä ja rauhoittaa mieli. On aika väistellä hulvattoman koirapoppoon vauhkoja tassuja, joita majapaikassamme piisaa, ja halata partatyyppiä. 

Seuraavaksi aion ehkä napata noin viisikymmentäseitsemän konvehtia ja nauttia ylihyviä torttuja. Se on adios hetkeksi, tyypit, ja viettäkäähän oikein rentouttavaa, rauhallista, nautinnollista, lempeää ja onnellista joulua!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Jouluviikon tunnelmia


Minusta kovasti alkaa vaikuttaa siltä, että maailma on ajautumassa siihen pisteeseen, että on pikku hiljaa koittamassa yksi pieni ilmiö nimeltä joulu. En ehkä ihan täysin varma ole, sillä olen tippunut jo ajat sitten maailmankaikkeuden kalenterin kelkasta, mutta väittäisin, että joululaulujen prosentuaalien osuus radiossa soitetuista kipaleista on ollut suhteellisen iso. Sitä paitsi hoppuinen ihmiskunta on kiirehtinyt rapisevat pussukat ynnä nyssykät kourissaan kylillä, ja postilaatikkoon on humpsahtanut jouluaiheinen pahviläpyskä jos toinenkin. Olen varovaisesti kurkistanut kalenteria ja mikäli en nyt aivan kokonaisvaltaisella henkisellä hukkatiellä ole painelemassa, kovasti näyttäisi olevan enää yksi yö jouluaattoon. 

Onko tämä ihan totta vai joko olen tärähtänyt lopullisesti? Vielä marraskuun puolella kuvittelin olevani ihan neiti Ajan kintereillä, nutta niin vaan joulu taas pääsi kuitenkin jokavuotiseen tapaansa vähän yllättämään varotoimenpiteistäni huolimatta. 


Ajantajuni on mennyt jonnekin hukkaan ylipitkien työpäivien syövereihin, mutta nyt on aika ottaa kaikki ilo irti ja paiskia töiden sijaan palloa hurjalle hurtalle. Aion nauttia ihan hölmöläishenkisen isosti juhlista jaloimmasta. 

Iso osa jouluviikosta on tainnut vierähtään vähän tolkuttoman paljon töitä tehdessä, mutta olenpa myös vastapainoksi käynyt Marin kanssa joulutrehveillä ja filosofoimassa elämää. Olen myös kuluneen viikon aikana naureskellut vähän talouden karvaisimman hiippailijan kustannuksella - vaikka kuinka nuutuneena oravanpyörän väsyttämä ihminen kotiin saapuisi, ei voi olla iloitsematta nähdessään karvareuhkaisen vastaanottokomitean säntäävän vinkulelu suussaan ja tyytyväisenä urahdellen vastaan.


Mies on jo joulunviettopaikkaan sännännyt, vaan minun vuoroni on tänään. Kapsäkit on melkein pakattu, kimpsut ja kampsut on ainakin joissain määrin valmiiksi huolehdittu ja tietenkin vatsalaukku on jo hyvissä ajoin ruvennut valmistautumaan tulevaan jouluiseen koitokseen - kuulemma joulutorttuja on tarjolla ja monenlaista lootaa myös. Takuuvarmasti ainakin on joka suuntaan sätkiviä anturoita ja ahnaasti keittiön suuntaan nuuhkuttelevia kirsuja odottamassa.

Matka kohti joululomaa alkaa ihan koht puoliin. Kohta hyppään kulkuneuvon kyytiin ja sitten, helpotuksen huokaus, on lyhkäisen joululoman aika. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Naantalin metsissä



"Minulla on idea", on varsin usein huushollissamme kuuluva ilmaisu. Joskus sohvalta saattaa kuulua myös riemukas hihkaisu "nyt mä tiedän", mutta ideoista puhuminen on huuhdahdus, jonka taloutemme parrakkaampi osapuoli tuottaa sulosti maailmaan. Eritoten oivalluksen äännähdyksiä pirtti on tulvillaan niinä hetkinä, kun suunnitteilla on jonkinmoinen luontohiippailu entuudestaan tuntemattomiin maisemiin.

Viimeksi hihkuntaa kuului sunnuntaina, kun mies koki älynväläyksen ja uuden luontokohteen kekkasi. Miehen päässä on jonkinlainen erehtymätön ja oivaltava sisäinen kartta; tyypillä on uskomaton kyky hahmottaa kartta mielessään ja päätellä, mistä viheriän nurkan löytää - välillä yllätyksellisistäkin paikoista. Tällä kertaa suunnaksi otimme miehen neronleimauksen seurauksena Naantalin ja Raision rajamaaston, tarkalleen sanottuna Murikon ja Vengan kaupunginosien tietämillä piilottelevan metsikön, josta ainakin osa on merkattu suojelluksi. Muutaman kilometrin päässä Naantalin kyliltä pohjoiseen löytyikin varsin mielenkiintoinen metsäsopukka. 



Hyppäsimme Turusta Naantaliin asti kulkevan bussin kyytiin ja jäimme Lietsalan koulun tuntumassa bussin lämmöstä pois. Luontoäiti oli Varsinais-Suomessa kovin ailahtelevaisella tuulella, mutta orastavasta tihkuttelusta, ylenpalttisesta harmaudesta ja hitusen usvaisesta ilmanalasta huolimatta päätimme suunnata tutkimaan erikoista aluetta, joka omakotitalojen ja golf-kentän piirittämänä Naantalin puolella koreilee. Jouluinen tunnelma ei välttämättä ensimmäisenä mielessä ollut, mutta metsän sydämeen päästyämme oli mieli hyvä, lämmin ja hellä, vaikkei lumi ole suvainnut saapua rannikkoseudulle. 

Osittain suojelualueeksi määritellyssä metsässä löytyi vähän sitä sun tätä ynnä kaikkea mahdollista; maasto oli uskomattoman muhkean sammalmuhkun verhoama, ja kumpua, joista jokainen on takuulla menninkäisen tai muun metsän olennon asuttama, tuli vastaan, vaikka mihin suuntaan nuppipään käänsi. Maisema oli kovin varsinaissuomalainen muinaisina aikoina syntyneine kalliopintoineen ja siirtomöhkäleineen, joita meren aaltojen sijaan sivelevät nykyään pehmoiset turvemättäät. Siellä täällä kasvoi herttaisia käppyrämäntyjä ja vakuuttavien jäkäläkasojen määrä tuntui loppumattomalta. Muutama pystyyn kuukahtanut katajakin meitä tervehti ja pari puolukkaa kevyen loskahippuskerroksen alta ujosti kurkisteli. Keloja ja karahkoja siellä täällä kumarteli.  


Muutamassa kohdassa näyttivät kuuset kasvavan maata pitkin - mielivaltaisesti joka suuntaan sojottavat yksilöt olivat mutkitelleet kasvunsa aikana niin että maahan pesiytyneet oksat näyttivät erillisiltä puilta tai ainakin melkoisilta vehreyden saarekkeilta. 



Metsikkö tuntui lähes loppumattomalta - kartalta katsottuna vaikuttaisi siltä, että pikkuruisia kallionyppylöitä ja jäkäläläjiä näyttäisi jatkuvan ihan mukavan pikkuretken verran. Lähiseuduilla lienee paljon tutkittavaa, joten vähemmän liukkailla keleillä taitaa uutta reissua metsän keskelle olla luvassa. 

Erikoista kyllä metsikössä ei näkynyt kettuja, oravia tai edes jänöjussien loikkia näkynyt - peuran tai jonkun muun sorkallisen eläimen papanoita kyllä havaitsimme. Ja yhden villisti mönkivän ja tonkivan piskin. Voisi kuvitella, että illan tullen tai aamuhämärissä metsikössä voisi kuulua jos vaikka minkälaista hentoista kuhinaa ja suhinaa metsän väen saapuessa asuinsijaansa hallitsemaan. Ihmiskunta sen sijaan loisti poissaolollaan, vaikka kovin nätti metsäpahanen meidän silmissämme oli, eikä pahemmin kinttuppolkuja ollut tallautunut mättäiden keskelle (piti siis olla tarkkana, ettei vahingossa olisi läntännyt räpylöitään puhtoisten jäkäläkikkuroiden päälle). 



Varsin kumpuilevan maaston kätköissä oli vähän yllätysnotkoja, jyrkkiä reunamia ja salakavalia onkaloita. Liukkaat olivat rinteiden pinnat, mutta onneksi on keksitty pitkäraajainen mies, joka ylsi auttamaan persjalkaista emäntäänsä kinkkisissä paikoissa. Kolhoa piskiä eivät jyrkät kallioiden seinämät hidastaneet, mutta hurtalla onkin aina neliveto päällä ja nastoilla varustetut jalkineet kintuissaan. 

Ammoisina aikoina ovat aallot ja jääkauden voimat hioneet kallioita paikoitellen sileiksi ja toisaalla varsin uurteisiksi. Tämän vuoden talvikin oli tehnyt taidetta - aivan kuin lähestyvän joulun kunniaksi olisi kallioille kiinnitetty sädehtiviä jäätikkuja, jotka näyttivät tosin valahtavan maata kohti hetkenä minä hyvänsä. Jäätynyt vesi on todella kaunis ja ehkä kauniilla tavalla hitusen haikea elementti. 




Väkisinkin rupeaa miettimään, kuinkahan uljas metsikkö maiseman olisi täyttänyt, jos puttaajille ei olisi rakennettu viheriää kenttää ja metsikkö olisi saanut ulottua koko kenttäalueen yli. Eikö Turun suunnalla olisi ihan kylliksi golf-ratoja? Metsiä sen sijaan ei ole loputtomasti. 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Sekalaisten ajatusten viikko

Joskus keskiviikon tietämillä ehdin jo ajatella, ettei viikonloppu koskaan koittaisi. Olin mennyt hukkaan jonnekin työkiireiden, korvan takana kuiskuttavien aikataulujen sekä paperipinojen uumeniin, mutta niin onneksi perjantai pessimistisestä epäilystäni huolimatta saapui pelastamaan ihmiskunnan oravanpyörän kahleista ja parin päivän vapaus oli koittava. 

Viikko on ollut vahvasti työkiireiden leimaama - työmaalla on menossa loppukiri ennen vuoden päättymistä ja päivät ovat venahtaneet pitkiksi tai ainakin sen verran hoppuisiksi, että kotiin päästyäni on tehnyt mieli vain heittäytyä selälleen sohvan pohjalle. Tosin luonnollisesti olen ehtinyt intoilla lähestyvää joulua. Pieni kotomme on parhaimmillaan ja kauneimmillaan talviajan iltahämärissä ja kynttilöiden lempeässä leimussa. Satumaisen nätti puikkokämmekkä on nostettu sohva-arkun päälle siinä missä komea joulukuusi pönöttää arvovaltaisesti omassa nurkassaan. Pienet yksityiskohdat suuren ja lämpöisen tunnelman tuovat.  

Joululomaa ei varsinaisesti ole edessä, vaan välipäivinä käy työmaalle konttorirotan tie, joten kotiseuduille pohjois-Kolariin ei suureksi harmikseni ole aikaa läksiä. Edes pikkuisen tavallista pitkäkestoisemmaksi pidennetty viikonloppu on kuitenkin erittäin tervetullut ilmiö, varsinkin kun vuosi on ollut paikoitellen vähän hullunmyllyä ja vouhotusta. Varsinais-Suomeen ennustetaan kovin tummanpuhuvaa joulua, vaan eiköhän siekailemattomasti glögiä ryystämällä ja joulutorttuja äpöstämällä mustakin joulu riemukkaalta ja juhlalliselta tunnu. 


Tällä viikolla olen työasioiden lisäksi ajatellut niin paljon asioita, että aivoihin sattuu. Se on aika hurja tunne, kun aivoissa jyllää ajatusten armeija, joka on valmis tykittämään pohtijaa, sillä loppuvuoden lähestyessä mieli jäsentelee kuluneen vuoden tapahtumia ja suunnittelee alkavan vuoden juttija. Koira sen sijaan tykittää lutuisuudellaan - tyyppi on muun muassa koisinut aika söpösti tassu tossussa tai vastavuoroisesti koivet niin hammastikkumaisen suorasti ojennettuina että ryökäleen tassut tuntuvat vallanneen koko kämpän.  

Hurtta on erikoisten nukkumisasentojensa kunnostautunut myös juustohaukkana. Eräänä iltana koiraherralle tipahti juustomurunen, jota piski metsästi niin innokkaasti, että se hoksaamattaan tallasi herkkunsa. Kauan kirsu epätoivoisesti nuuhkutti ja keittiön lattiaa imuroi, muttei herkkuklönttiä mistään koiraparka löytänyt. Vasta kun talouden ihmiskunta ystävällisesti kaivoi juustopalasen koirasen anturasta, tajusi neropatti tilanteen. Ei taida vihikoiraa tahi tryffelihurttaa piskistä tulla.  


Viikonloppu on ollut ihan rento koitos. Eilinen humpsahti pitkälti liikunnallisissa merkeissä ja toisaalta Kuninkaan paluuta toljotellessa. Muutamaan otteeseen olen ehtinyt Sormusten herra- trilogiaa katsella, mutta jokaisella katselukerralla oivaltaa uusia asioita. Näin hoksasin eilen iltasella, kun sohvalla röhnötin, joskaan enää en harmikseni muista, mikä suuri oivallukseni oli. Ainakin Aragorn Viggo Mortensen hivelee silmiä jokaisella katselukerralla, ja Sarumanin loistaminen poissaolollaan kolmannessa osassa hitusen meinaa harmittaa. 

Vielä olisi luvassa mettähiippailua ynnä kaverin kanssa trehvailua ennen kuin joulua edeltävä viikko pistetään pakettiin. On aika hurja ajatus, että huomenna alkaakin jo jouluviikko. Ihan oikeasti, joko joulu on jo saapunut? 

perjantai 16. joulukuuta 2016

Työvaatteista iltarytkyiksi




On hetkiä, jollon yksinkertaisuus on vaateasioissa valttia. Hetkiä, jolloin ei tee mieli pukeutua esimerkiksi joulukuusen koristeeksi, tähtisadetikuksi tai vaikkapa muuten vain valjastaa sisäistä eksentrikkoaan käyttöön. Minulla tällaisia päiviä on noin 362 vuodessa.

Kas kun aika monesti maailmankaikkeus tyrkkää ihnispolon naamaa päin aamuja, jolloin ainut järkeä ajatus on pyrkimys selviytyä elämästä hengissä. Sellaisina aamuna joutuu tankkaamaan hitusen ylimääräisen annoksen teetä nassuun jaksaakseen ensin unenpöpperöisenä koiran kanssa pölähtää pihamaalle ja koittaakseen selviytyä edes jossain kuosissa sorvin ääreen. Sellaisina aamuina ei pukeutumisasioiden tarkka huntsiminen juurikaan kiehdo, mutta siksi onkin kehitelty termi luottovaatteet, joilla tietenkin viitataan kiireiset tai nuutuneet aamut pelastaviin rytkyihin, joihin pukeuduttuaan jopa mörököllistä saattaa kehittyä päivän ajaksi kutakuinkin yhteiskuntakelpoinen olento.

Bleiseri, lörttötoppi ja simppelit mustat farkut eivät ehkä yllättävyydellään hurmaantumisen huokauksia ympäristöstä anele, mutta onneksi kaikkien ei tarvitse olla ladygagoja tai madonnia. Yksinkertaisuus on todella valttia ja klassikot myös. Asuräpsyt on napattu eräänä arki-iltana työpäivän päätteeksi, joskin samaan asuun olen turvautunut myös pyörähtäessäni kaverin kanssa kylillä. Laukkua vaihtamalla ja rannekorun lisäämällä asun saa hitusen juhlavammaksi, joskin harvemmin ruukaan aivan täysin joulukuuseksi itseäni koristella - yksi iso rannekoru riittää, sillä säkenöivä ja valovoimainen persoonani vaatii paljon elintilaa eikä ylimääräistä krumeluuria (*itseironia*). Yksinkertainen pohja luo joka tapauksessa mahdollisuuden monen tilanteen pelastaamiseen.


Jos joku olisi vaikkapa viisi vuotta sitten heittänyt ilmoille, että tulisin joku päivä tosissani hehkuttamaan, kuinka monikäyttöinen tarvike bleiseri on, olisin ehkä saattanut pyöritellä silmiäni tai ainakin tuhahtaa varsin närkästyneesti ja kuuluvasti. Kalsarikeijuksi syntynyt oon ma vainen, mutta kieltämättä omat hyvät puolensa jakkuihmisenä liuhottelussa on; esimerkiksi väsyneenäkin näyttää edes hitusen skarpimmalta, kun kiskaisee ylleen ryhdikkään nutun. Sitä paitsi en oikein usko, että fleecetakissa ja kalsareissa tohtisin työmaalla pyöriä, mutta toisaalta on jopa ihan kiva vetaista asialliset kamppeet niskaan työmaalle suunnatessa. Kotona sen sijaan voi kalsareissa keimailla yllin kyllin.

Musta ja valkoinen on aina hyvä yhdistelmä, vaikka vuoden punaisin ja vehrein juhla on pian koittava. Kermaan tai johonkin jännään aprikoosihtavan beigen possunpunaiseen taittava Rebecca Minkoffin väskyni on melkeinpä melkoinen väripirskahdus väritöntä taustaa vasten. Yksi vaateasioihin liittyvistä komplekseistani on se, etten osaa oikein käyttää vaaleaa veskaa talvisaikaan - on minulla ihan kiitettävästi muitakin pukeutumiseen liittyviä päähänpinttymiä, mutta väskyn väri on yksi kriittisimmmistä asioista asun koonnissa. Hyvinhän kyllä puuterinen laukkunen mustan kanssa passaa, joten pitäisi vissiin useammin tuuleltella kaavoihin kangistuneita aivojaan ja testata erilaisia vaihtoehtoja. Kunhan nyt ei liikaa värejä, kuvioita ja yksityiskohtia asuun lipsahda, niin kestän kyllä koettelemukset.



Asun osaset ovat kaikki esiintyneet blogissani vuorollaan, joskaan yhteen en ole niitä ennen blogihommissa tunkenut. Tamariksen nilkkurit ovat tainneet suurin piirtein joka toisessa syksyisen, talvisen tai keväisen vaatehorinan kohdalla kuviin päätyä, sillä ne ovat mukavat ja ainakin omaa silmääni kovasti miellyttävät. Ja ennen kaikkea niillä jaksaa kävellä! En voi sietää epämukavia kenkiä, jotka on suunniteltu ehkä toisesta galaksista kotoisin olevalle olennolle, jonka jalkarakenne mahdollistaa murhaavan kamalien jalkineiden käytön.

Etsin muuten todella pitkään mahdollisimman klassista valkoista perustoppia, joka mielikuvissani näytti sopivan hulmuavalta ja liehuvalta (lörttömalliset rievut ovat siinä mielessä mukavia, että känkkäränkkäinen pötsi ei ahdistu liian kiristävästä tunnelmasta). Yksi tärkeimmistä kriteereistäni oli se, että pusero ei saisi näkyä läpi, vaan aika iso prosentti testaamistani huituloista ei antanut yksityissuojaa iholleni. Sopiva ja läpinäkymätön malli löytyi More&Moren valikoimasta ja vieläpä ihan mukavasti alennettuun hintaan. Toppi tuntuu käyvän melkein mihin tahansa tilanteeseen; olen muun muassa tunkenut lirpukan A-linjaisen hameen kaveriksi, ja viininpunaisten pillifarkkujenkin kanssa paitanen passaa. Ainut huono puoli valkoisen paidan kanssa on se, että syöminen on hankalaa; olen äärimmäisen lahjakas koristelemaan vaatteeni päivän ruokalistalla, joten syöminkien päätteeksi täytyy aina tehdä tilannekartoitus ja tarkistaa, kuinka monta litraa olen esimerkiksi tomaattikastiketta päälleni läikyttänyt. Onneksi on olemassa vaatteet, jotka voi pestä pesukoneessa - soppakoparan ahmatin pyykikone jyllää aika usein.


Bleiseri Only
Toppi More & More
Farkut BikBok
Nilkkurit Tamaris
Laukku Rebecca Minkoff (Amorous Satchel)

Farkut ovat muutaman kuukauden tai ehkä vajaa puolisen vuotta olleet ahkerassa käytössä. Yritän välttää housujen turhaa pesua, mutta siltikin olen huomannut värin pakenevan hiljalleen harmautta kohti. Housut ovat pysyneet aivan hyvin kuosissa, eikä rumia polvipusseja ole pahemmin syntynyt, mutta värin haalistuminen ja pienet kulumakohdat pistävät harmittamaan. Mustien farkkujen löytäminen tuntuu olevan yhtä helppoa kuin tyytyminen yhteen suklaapalaan herkkupäivänä eli mahdoton urakka.

Päätin pitkästä aikaa repaista ja ikuistaa harvinaislaatuisen yllätyksellisen asun kuvaksi asti. Karvainen assistentti suhtautui jokseenkin epäluuloisesti mutta kuitenkin vähän uteliaasti pitkätukkaisen rapsuttajan viritellessä kameravehkeitä kuosiin ja säädellessä valohommia, ja niinpä suurimmaksi osaksi räpsyihin on vaivaantuneen poseeraajan lisäksi ikuistunut kirsu, neljä tassua, villinä viuhtova häntä ja lörpöttävät luppanakorvat. Tosin oletettavasti kaikki nyt kuitenkin katselevat mieluummin ruskeita nappisilmiä kuin virnistelevää emäntää, joten kamera-apuri saakoon luvan eksyä otokseen muutamaan. Kuten myös upea joulukuusi ja ennenkuulumattoman fiinit sälekaihtimet. Sisällä kuvaaminen on mielenkiintoista touhua. 

tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulu on melkein meillä


Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan tai ainakin joulu joutui jo Turunmaalle erääseen pieneen kaupunkihuusholliin; kuusi se kirkkaasti luo loistoaan jo pirttihin pienoisehen, sillä mies on karahkan punaisella ja kullalla ynnä ehkä kaikella mahdollisella koristellut. Mutt' ylhäällä latvassa ei tähti loista lain, vaan pianon päälle on se nostettu tuikkimaan. 

Koska meillä on joulu, pianon päälle on myös kokoontunut porukka, jonka jäsenistöllä on jo pipolakki ja punatakki juhlakuntoon laitettu. Nenäliina sentään ei ole kenenkään takataskuun laitettu, mutta Hörhölässä niin hämmentävässä on tapa kerran vuodessa, että joulukiireen tuodessa juhlamielen suo paraatipaikalle kiiruhtava tonttu-ukkojen lauma. Valkopartaisia vanhoja ukkeja ei taakka paina selkää, eikä niitä kukaan oikein pelkää, kun ne isohkot pottunenät väpättäen kylään tulevat. 


Kuuseen ei ole ripustettu tonttusia eikä namusia (jälkimmäiset ovat löytäneet tiensä minun pötsiini), mutta kuusipuun lehvät uskolliset ovat saaneet vieraikseen kolme pingviiniä; kulkeissain mä nähdä sain ne kolme pingiviiniä maasta vierahasta, ja ne lumen, jään ja valkeuden toi matkassansa joululahjanansa. Ei ihmisen tarvitse etsiä valtaa, loistoa, eikä kaivata kultaakaan; ma pyydän taas kerran valkeata joulua ja rauhaa ynnä lunta päälle maan. 

Jouluaamuna kun kello lyö viisi, ei vielä malta herätä, mutta porsaita kun äidin taitaa meidän huushollissamme kaikki olla, kattilat on täynnä puuroo ja vatsat täynnä jouluherkkuja. Mutta joululaulujen soitto kun alkaa hoilata saa - jäähtynee puuro, kokki on kuuro, ja Nisset ja Nasset tanssivat polkkaa. 


Tähden, tähdistä kirkkaimman myös kuusessa olen havainnut. Reippahasti käypi päivisin askeleet ja hörhön hommat on niin kiireiset, vaan kun lamput sammuu, kaikki väki nukkuu ja öitten varjoon talon touhu hukkuu, punainen tähti hehkuu lempeästi kodikkaan vehreää kuusta vasten. 

Pirtin puolella on villiä melskettä, helinää, helskettä pienten tiukujen; on korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilisten. Ja luppakorvat lepattavat kuurapartakoiran tanssiessa haukahtaen, kun jouluhörhöt juhlahumuun aatoksensa suuntaa, arvannette kai sen. Kas, nythän on joulu taas. Arkihuolet kaikki voi heittää ja ees hetken aikaa on sydän huoleton!


On hanget, korkeat nietokset siellä jossain, missä sataa valkeaa lunta ja kaikki on kuin unta. Poroset juoksevat poikki vuoret, maat sammalaarteita etsiessään. Me Turussa joulun viettohon käymme kuusin, kynttilöin ja taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen: lumivalkeat pellot, puistot ja herkut äiteen. 

Piparin tuoksua, ääliön juoksua - siinäkö joulu on? Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta - siinäkö joulu on? Vaan sydämeeni joulun teen - edesmenneen mummoni puukstaavit puiseen sydämeen, minun jouluaarteeseeni, piirtyneet muistuttamaan harmajaisista hapsista ja ryppyisistä mutta pehmeistä käsistä. Mummon luo aattoiltaisin tiemme johti, kuusi pieni siellä hohti - mummon mökki oli linna ihmemaan. 


Kun maass' on musta jää ja Aurajoki on nippa nappa jäässä ja silmä sammunut auringon, toivon säde hohtavainen loistaa nyt yllä maan ja merten aavojen. Taivahalla tähtivyö kirkkaana loistaa, ja hiljaa kajahtavat joulun kellot - maa on niin kovin kaunis.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kolmannen adventin ajatuksia

Tällä viikolla olen saanut aikaan mahdottoman tärkeitä asioita. Olen aika hyvällä mallilla joululahjain hankintaoperaatioiden suhteen, mutta lisäksi pirtti on nyt täysin joulukunnossa - taloutemme pitkäkoipisimman osapuolen pyynnöstä tupaamme on saapunut varsin nätti joulukuusi. Aito se ei ole, mutta säästyvätpähän metsiemme kaunottaret, ja kyllä kaupunkikotiimme mikä tahansa reuhka kelpuutetaan.

Kuusimestarina toiminut mies on yhdistellyt upeasti kultaa ja hopeaa ja ripustanut noin kaikki mahdolliset löytämänsä koristeasiat kuuseen. Lopputuloksena kuusi on ehkä sisustussuunnittelijain pahin painajainen, mutta kaikessa sekamelskaisuudessaan se on aika hellyttävä ilmestys. Kuusen lisäksi kynttiläiset valaisevat huusholliamme kauniisti, ja tunnelmavalot loistavat sulosti. Joulu on nyt. Niin toteaa monesti tällä viikolla taiteileva Ella Fitzgeraldkin. 

Olen myös ajatellut tällä viikolla paljon tärkeitä asioita. Esimerkiksi olen hitusen huvittuneena seurannut, kuinka mediassa ei tunnu muuta olevan tapetilla kuin Saara Aalto. Mieltäni on myös askarruttanut, miksi ihmeessä joku hankkii imagolasit. Jos on mainio näkökyky eikä oikeasti ole tarvetta rillien käytölle, miksi ihmeessä joku haluaisi ehdoin tahdoin pistää päähänsä painavat ja epämukavat möhkäleet? En aina tajua muodikkaita ihmisiä. Minulla on surkeahko näkökyky ja haaveilen kovasti pääseväni silmälaseista ja piilolinssisavotasta eroon, joten pidän imagolaseja aika hupsuna ilmiönä. Toki ysärilapsena, joka varttui silmälasipäiset nörteiksi määrittelevässä yhteiskunnassa, on ihan mukavaakin, että silmälasit eivät enää ole yhtä kuin ruman ankanpoikasen symboli. Välttämättä. Valaiskaa te fiksummat sivistymätöntä rillirouskua, mikä silmälaseissa ilman vahvuuksia kiehtoo. Minusta vaan silmälasit ilman varsinaista käyttötarvetta on yhtä korni ilmiö kuin dinneristä puhuminen - on kuulkaas olemassa päivällinen ja illallinen jo rikkaassa suomen kielessä omasta takaa, ja vallan käyttökelpoiset termit ne ovat ja foneettisesti hienommat. 



Olen myös viimein löytänyt nyhtökaurapaketin kaupasta - hurraa! Olin jo ennättänyt elää siinä luulossa, että nyhtökaura olisi vain urbaani legenda, mutta niin se on vissiin ihan olemassa oleva konkreettinen asia. Ihan hyvät pyörykkäpalluraiset nyhtöhommasta tuli, joskin hinnaltaan paketti on sen verran korkeatasoinen, etten välttämättä joka kauppareissulla sitä itselleni osta.


Ïtsenäisyyspäivä meni lähimetsissä talvesta nauttien, keittiössä hääräten ja vähän isovanhempia muistellen. Vaikka itsenäisyys on käsittämättömän upea asia, en kiellä, etteikö myös ylimääräinen vapaapäivä olisi tehnyt eetvarttia. Kukapa ei tykkäisi nukkua tiistaiaamuna vähän tavallista pitempään ilman herätyskellon äänihyökkäystä?

Eilen menin yllättäen metsään (kirjaimellisesti), kun koiran valjastin ja lähipusikkoon läksin, Kävin myös kaverini kanssa pitkästä aikaa syömässä muualla kuin kotikeittiössä - ilta kului rattoisasti hyvässä seurassa mukavia jutellen ja ehkä vähän paasaten. Oli muutama muukin turkulainen vissiin päättänyt käydä isolla kirkolla pikkujoulukautta viettämässä, joten juhlatunnelmaa oli joulukaupungiksi itseään tituleeraavassa pitäjässä havaittavissa.


Tänään on agendassa joulukylästelyä ja määränpäänä pitkästä aikaa Uusikaupunki. Sitten olisikin jo aika valmistautua taas tulevan viikon koitoksiin. En olisi lainkaan harmissani, jos luontoäiti lopettaisi saikkaamisen ja lähestyvän joulun kunniaksi pistäisi taas valkoisen täkin lunta kaipaavan maan ylle. Luonto on ollut alkutalven ajan aika ailahtelevaisella tuulella - välillä on lumi tervehtinyt Turkua, mutta seuraavassa hetkessä on maan tomusokerikuorrute muuttunut vesihötöksi ja lopulta mustaksi jääksi. Sitten on yks kaks aurinko pelmahtanut paikalle, pakkanen kiristynyt ja taas satanut lunta eli omituisuuden kiertokulku on käynnistynyt. Paljon en vaadi, mutta pyytäisin luontoa kauniisti jo päättämään, mitä vuodenaikaa elämme.

Tämä postaus on muuten toteutettu yhteistyössä tiukasti kylkeäni vasten lönkäävän karvamöhkön kanssa. Sohvalla olisi tilaa vaikka kuinka paljon, mutta hurja hurttanen on katsonut parhaimmaksi juntata niin tiukasti rapsuttajaansa vasten, ettei meinaa henki kulkea. Vaikka yli-ison villasukkahurtta on mukava kaveri, alkaa olla jo suhteellisen tukalat oltavat lämpöpatterin paahtaessa täysillä vieressä.  

perjantai 9. joulukuuta 2016

Introverttiudesta vähäsen

Rohkenen esittää varsin karkean yleistyksen, että elämme ekstroverttiuteen painottuvassa maailmassa ainakin työkulttuuria tarkastellessa. Työpaikkailmoituksissa unelmoidaan työntekijästä, joka on ulospäinsuuntautunut, dynaaminen ynnä sosiaalisesti taitava tiimipeluri ja vieläpä osaa tehdä nopeita ja rohkeita ratkaisuja. Vuorovaikutustaidot sitä, verkostoituminen tätä. 

Taitaa moni telluslainen olla jo allerginen verteistä puhumiseen, sillä melko monessa ilmansuunnassa tahtoo jonkinlaista kaksinjakoa hissukkamaisen introvertin ja liikaa lörpöttävän ekstrovertin välillä olla jo esitetty, ja onpa myös huomioitu puolivälin krouvissa keikkuva ambivertti. Vaikkei jako vertti-ihmisiin välttämättä täysin yksioikoinen ja kaikkea selittävä ole, on kenties jonkinlaista perää eri persoonallisuuspiirteiden määrittelemisellä. Ainakin vertteilyn avulla voi tutkiskella omia käyttäytymismallejaan ja -kaavojaan, kunhan ei liian vakavasti itseään rupea ottamaan. Muistettakoon kuitenkin, ettei introvertti ole joka hetkessä introvertti, eikä ekstrovertti tankkaa psykologista energiavarastoaan jok'ikinen hetki kanssaihmisistä - ihmisen persoona on aika monimutkainen vyyhti, jota ei pelkästään lokeroimalla voi määritellä. Ihminen toimii eri tilanteissa eri tavalla, joskin tietyt luonteenpiirteet kenties on liimattu ihmisen aivoihin kiinni vahvemmalla liimalla kuin toiset ominaisuudet. 

Jotteivät introvertit määrittyisi pelkästään nössöiksi moukiksi, jotka puhuvat liian suoraan tai peräkamarinpoikia tai vanhapiikahenkisiä vain ovat, on luvassa yhden introvertin näkemys introverttiudesta ja ehkä vähäsen myös ekstroverttiudesta. Jos siis verttijupinat eivät kiinnosta pätkän vertaa, suosittelen ummistamaan silmät ja miettimään vaikka suloisia koiranpentuja, sillä aion törkeästi esittää omat aatokseni verttimaailmasta. 

Teitä on varoitettu - nyt alkaa löpinä!


Introvertit kaipaaavt omaa aikaa, rauhaa ja tilaa saadakseen ajatuksensa kasattua, mutta kyllä introvertitkin kanssaihmisistä tykkäävät. Itse asiaasa tärkeät ihmiset ovat introvertille tärkeitä. Todella tärkeitä. Loputonta tuttavapiiriä ei introvertti ympärilleen haali, vaan muutama läheinen ja luotettava loistotyyppi riittää vallan hyvin tykkäämisen kohteiksi. Miljoonasta ihmisestä tykkääminen kävisi jo aika epämiellyttäväksi ja puuduttavaksi puuhaksi. 

Isojen lössien sijaan introvertti syttyy eritoten kahdenkeskisistä keskusteluista, joskin tutussa ja mukavassa (inhimillisen kokoisessa) porukassa on kiva olla, Juhlat eivät ehkä suosikkipuuhasteluun kuulu - outojen ihmisten keskellä juhlissa pönöttämisen sijaan pönötän mieluummin vaikkapa hirmuisen etovalta löyhkäävää AIV-rehua kuokkien porotokan papanoiden keskellä. En ehkä ikinä halua järjestää isoja juhlia; jo ylioppilasjuhlat aikoinaan hirvittivät, kun pirttiin lappoi jatkuvasti tuttuja ja vähemmän tuttuja, joiden kanssa piti höpistä niitä näitä, ja jotka tiirailivat todistuksiani ja totesivat minun olevan välillä äitini ja seuraavassa hetkessä isäni näköinen. Liiallinen hälinä, jatkuva tietotulva ja virikkeiden virtaus eivät ole miellyttäviä ilmiöitä. 

Tuntemattomien kanssa lörpöttely puhelimessa on yhtä hauskaa kuin ummetus. 

Introvertti ei ole nössykkä vässykkä, vaikkei jatkuvasti pyrkisi saamaan ääntään kuuluville, sillä puheen tuottamisen tarvittavat sanat on hyvä ensin järjestää pääkopassa loogisiksi kokonaisuuksiksi ennen suun aukaisemista (etenkin jos puhutaan isoista, merkittävistä ja syvällisistä jutuista). Keskustelujen idea on johtaa ajatuksia ja mietteitä johonkin suuntaan, ei niinkään ilmatilan täyttämiseen saati pelkästään tyhjän höpönlöpönhötön tuottamiseen. Hiljaisuus ei ole tyhmyyttä.


Toisaalta introvertti ei ole synonyymi huonolle esiintyjälle tai luokattoman huonolle puhujalle. Innostununt introvertti saattaa paapattaa suosikkijutuistaan varsin mielellään tai tuputtaa tohkeissaan huonoa juttua ja huumoria kaveriporukassaan (lähipiirini allekirjoittanee tämän). 

Introverteilla sanotaan olevan tehtävien teossa hyvä keskittymiskyky (joo ei minulla) siinä missä ekstrovertit tekevät aktiivisesti huomioita ympäristöstään. Kärsivällisiksikin introvertteja sanotaan. Toisaalta esimerkiksi monen asian hoitaminen yhtä aikaa mallikkaasti on ressaavaa - introvertti tekee mieluusti asian ja kokonaisuuden kerrallaan, vaan ekstroverttiuteen enemmän taipuvaiset hemmot sietävät ressitilanteita introilijoita helpommin. 

Itsekseen ajan viettäminen on aika mukava juttu - olen omasta mielestäni itselleni aivan hyvää seuraa, vaikka välillä hämmästelen keskustelukumppanini (c'est moi!) omituisia ajatuksia. Introvertin sisäinen maailma on sen verran rikas, ettei joudu tai pääse koskaan olemaan yksinäinen. Introvertti ei tarvitse ylimääräisiä virikkeitä, kuten puhelimen räpläämistä, viihtyäkseen ja aikaa kuluttaakseen. Yksinolo ei ole yksinäisyyttä, vaan yhtä tärkeä toiminta kuin vaikkapa nukkuminen. 

Introvertin pään sisällä ruukaa käydä melkoinen kuhina maailmaa ja omia tuntemuksia pohdiskellessa, mikä on välillä vähän tympäisevää mutta useimmiten todella hauskaa. Monesti koen kantavani tylsän ihmisen stigmaa otsallani todetessani viihtyväni vallan hyvin kotosalla kylillä pörräämisen sijaan, mutta kun tykkään huntsia ja rauhoittua mieluisassa miljöössä. Mitä pahaa siinä on, että tykkää haaveilla, pohdiskella ja ajatella taikka harrastaa vaikkapa lukemista? Vaikka introvertit useasti rentoutuvat rauhallisessa ja hiljaisessa ympäristössä, on silti ihan huuhaata väittää, etteikö introvertti viihtyisi ihmisten ilmoilla tai että introvertti olisi mahdottoman tylsä ja kuiva tyyppi, muttei ylettömästi jaksa pitkin maailmaa hyöriä, vaan kotona on hyvä olla. Ja luonnossa! 

Introverttius ei tarkoita automaattisesti sitä, että henkilö olisi syrjään mieluusti vetäytyvä erakko, eivätkä kaikki rikolliset varmastikaan ole introvertteja.


Introverttius ei ole yhtä kuin ujous. Introvertilla vaan ei yksinkertaisesti ole tarvetta tehdä tikusta asiaa ventovieraan tahi tutunkaan ihmisen kanssa, jos ei mitään sanottavaa ole. Ei ole töykeää olla juttelematta niitä näitä vaikkapa hississä tai hiihtoladun varrella, vaan kyse saattaa olla tarpeesta olla edes pienen hetken omien ajatusten parissa (ja rauhassa) - hiihtolenkillä saattaa syy vähäiseen sosiaalisuuden tarpeeseen olla myös se, että räkä poskella ja kauttaaltaan hikisenä ei ole kovinkaan mukavaa jutustella niitä näitä. Esimerkiksi junan kyytiin hypätessäni iloitsen suuresti siitä, että minulla on tietty aika varattuna omille ajatuksilleni tai vaikkapa kirjan lukemiselle. Maailma on nykyään niin paljon täynnä hälyä ja pölinää, että on ruhtinaallista ladata akut rauhallisessa sopukassa tai siirtyä pieneksi toviksi omien aatotsen maailmaan. Ei ole tarvetta aina tuottaa ääntä tai tuoda itseään esille. Kohteliaisuuden tulee silti tietenkin kulkea mukana.  

Introverttia ei tarvitse painostaa olemaan enemmän sosiaalinen, sillä introvertti osaa keksiä aivan hyvin itselleen ajanvietettä. Ehkäpä tylsää puuhaa valtavirran mielestä, mutta tärkeintä on vissiin se, että on tyytyväinen elämäänsä ja elelee lain määrittelemissä puitteissa. 

Itsenäisyys ja omilla aivoilla ajatteleminen ovat erittäin kivoja asioita. Vaikka ihminen on laumaeläin, ei jokaiseen hömpötykseen ja villitykseen tarvitse lähteä mukaan, ellei niin tietty halua tehdä.  

Introvertti ei ehkä järin nauti ryhmäkeskusteluista - opiskeluaikoinani kammoksuin kursseja, jotka oli määritelty suoritettaviksi ryhmätöitä tekemällä, vaikka mieluummin olisin opiskellut itsenäisesti tai luentoja kuuntelemalla. Hyvät ajatukset voivat syntyä toki ryhmätöissä mutta myös hitaasti muhien tai läheisten kanssa keskustellen. 


Introverttius ei automaattisesti takaa älykkyyttä ja luovuutta, kuten joskus olen kuullut sanottavan, eikä toisaalta jokainen ekstrovertiksi itsensä mieltävä ole sosiaalisesti taitava yksilö - eivät kaikki ekstrovertit ole kuin kukasta kukkaan liihottelevia sosiaalisia perhosia, jotka osaavat jutustella helposti toisten kanssa. Optimistiset ekstrovertit, jotka saavat energiansa ihmisistä ja äänistä, tarttuvat toimeen ja selviytyvät mallikkaasti tilanteesta kuin tilanteesta ja osaavat keskustelun taidon, ovat hienoja tyyppejä. Sekä introverttejä että ekstorvertteja ynnä muita persoonamuotoja mahtuu kuitenkin aivan hyvin tälle planeetalle sekä aikakaudelle, jolla elämme.  

Jos nyt ihan yleistämään rupeaisi, voisi todeta, että introvertti-ihmisillä on paljon hyviä piirteitä mutta yhtä lailla myös vähän pöljempiä ominaisuuksia. Sama pätee myös ekstrovertteihin, sillä maailmassa ei ole olemassa ideaalipersoonan kaavaa, johon kaikkien täytyisi ahtautua. Toki ihminen voi opetella taitoja, mutta miksi introverttius esitetään haitallisena piirteenä, josta tulisi opetella pois?  

Monenlaisia verttejä tässä maailmassa tarvitaan, kuten myös yhteisöllisyyttä, suvaitsevaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä, avarakatseisuutta ja ennen kaikkea niinkin eksoottista toimintaa kuin käytöstapoja. Sopu sijaa antaa. Introverttius ei todellakaan anna lupaa tylylle käytökselle ja epäkohteliaan suorapuheiselle möläyttelylle (tällaisia piirteitä on vissiin joku liittänyt joskus introilijoihin), muttei taipumus hiljaisuuteen, keskittyminen ja kuuntelukyky yhteiskuntakelvottomaksi ja työntekoon sopimattomaksi tee. Toisaalta on syytä muistaa, ettei intro-, ekstro- tai ambiverttius määritä ihmistä, sillä ihminen on aika monimutkainen vyyhti, joka ei tietenkään täysin ole lokeroitavissa vain muutamaan persoonamääritelmään. Sitä paitsi ihminen voi omaksua erilaisia rooleja eri tilanteissa. Mutta toisaalta ihmismielen lonkeroita on mielenkiintoista pohtia ymmärtääkseen niin itseään kuin kanssaihmisiä. 

Sehän tässä maailmassa olisi aika tärkeää. Ymmärtäminen. 

Monesta lähteestä voi introverttiutta tutkailla, mutta Linus Jonkmanin kirjasta Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous on lukemisen arvoinen.  Ylen Akuutti- sivultakin saa hitusen tietoa verttijutuista. 

Lopuksi on vielä todettava, että olen introvertti ja erittäin ylpeä siitä. 

(Ai että miten kuvat liittyvät aiheeseen? Eivät mitenkään, mutta teksti on kirjoitettu joulukuussa.)

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivää vietettiin


Ja niin on Suomi jälleen yhden vuoden vanhempi. 

Itsenäisyyspäivä jos jokin on ajankohta, jolloin vähintään on syytä kiinnittää aatoksensa siihen, että oma kotimaa on aika hyvä paikka elää ja asua. Maassamme vallitsee suhteellisen terve käsitys tasa-arvosta, saamme hanasta puhdasta ja juomakelpoista vettä, eikä yhteiskuntamme ole ainakaan vielä jakaantunut voimakkaasti toisistaan erkaantuneisiin luokkaryhmittymiin. Epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuuksia vailla ei maamme ole, mutta eipä taida olla ongelmatonta asuinpaikkaa päällä maan. Utopiaa ei ole olemassa kuin ruusunpunaisissa ja epärealistisissa unelmakuvissa, mutta kaiken kaikkiaan Suomi on ihan hyvä paikka asua. Suomi tuntuu itselleni mieluisimmalta asuinmaalta, jota en lähtisi vaihtamaan ihan heti.

Sen kummemmin en silti sadan vuoden rajapyykiä lähentelevää Suomi-neitoa lähtenyt juhlimaan; ei itsenäisyys merkitse minulle kauppojen tuputtamia sinivalkoisia kynttilöitä, eikä toisaalta maamme itsenäisyyttä taida pahemmin hetkauttaa, missä tamineissa itsenäisyyttä kotitonttu juhlistaa. Mutta itsenäisyyspäivä on hyvä muistutus itselle kullekin - välillä on ihan hyvä havahtua ja pysähtyä miettimään, että Suomessa moni asia, joita ehkä pidetään itsestäänselvyyksinä, toimii aivan mallikkaasti tai ainakin on siedettävän hyvin. Esimerkiksi teksti-tv:n sivu 235 on mainio keksintö. Ja pienehköön kerrostalokämppään ämpätty sauna. Ja ilman karkkipinoja juureshyllyjä olisi aika ikävä olla.



Vaikka joulukuun kuudes humpsahti tänäkin vuonna lähinnä lenkkikamppeissa ja kotikalsareissa, pitää silti edes vähän juhlavuutta kuudennen päivän kunniaksi kehitellä. Miehellä on kova joulukuusikuume ja kovasti hemmo uhoaa hommaavansa vielä jonkinmoisen karahkan pirttiin, mutta kuusen sijaan tupaamme on tupsahtanut tavattoman kaunis puikkokämmekkä. Orkideaksi usein kutsutta rehu on samanaikaisesti hento ja näyttävä, mutta lisäksi se tuoksuu mukavan miedosti aivan joululta. 

Ikkunaamme on on ripustettu jouluvalot paikalleen, ja keittiössä on muhinut monenlaista tuoksua - taloln emäntä joutui keskelle arkiviikkoa osuneen vapaapäivän innoittamana äkillisen ja salakavalan leipomispuuskan yllättämäksi, joten ei auttanut muu kuin kääriä hihat, kaivaa esiliina kaapista esiin ja ruveta hommiin. Lopputuloksena pöydässä oli tarjolla hemmetin hyviä möhkösämpylöitä ja hitusen omalaatuisen makuista bataattilootaa. Olipahan sentään itsenäisyyspäivän kunniaksi pöydällä edes vähän erilaista pöperöä tarjolla. 

Toki iltaseitsemän lähestyessä televisio napsautettiin päälle taustapöpinäksi. Sivusilmällä huomasin, ettei onneksi maailmalla esiintyviä läpinäkyviä tyrkytysnakuilumekkoja vissiin ihan nolottavia määriä punaisella matolla esiintynyt, mutta kimalletta oli niin paljon, että silmiin vähän otti paljettien ja timanttien runsaus.

Itsenäisyyspäivää vietetään meillä päin vailla sen suurempia juhlahullutteluja. Kummallakaan pirttimme jäsenistä ei varsinaisia perinteitä itsenäisyyspäivän viettoon ole, vaan lähinnä eläminen koostuu olemisesta ja tyytyväisyydestä kotimaahan.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Mistä on hyvä sunnuntai tehty?



Hitusen hitaasti alkavasta aamusta, jolloin ei tarvitse herätä puoli kuudelta, vaan saa heräämisen jälkeen venyä pehmeässä pedissä vielä ihan vähän aikaa ja vielä ihan vähän ajan jälkeen loikoilla vielä ihan vähän aikaa. 

Aamupakkasesta, joka saa maailman kirkkaaksi, heinänkorret ynnä kanervat huurteisiksi sekä mielen virkeäksi. 

Juoksulenkistä satumaisen kauniissa metsässä, Hetken aikaa saattaa luulla eksyneensä jonkin herttaisen joulutarinan sivuille mukaan, mutta purevahko pakkanen pitää kuitenkin lennokkaan mielikuvituksen kurissa ja välillä vähän hatarasti toimivan todellisuudentajun touhussa mukana. 

Jääkuorrutteesta, joka Aurajoen pintaa hellästi hyväilee, ja joka näyttää vähän epätasaisesti levitetyltä mokkapalakuorrutteelta. Ei toki ihan yhtä kaakaonruskea jääpinta ole kuin klassikkoleivoksissa, vaikkei Aurajoki välttämättä kirkkaudella komeile. 

Kuusitokan valloittamalla Teatterisillalla kuuluvasta suden ulvonnasta, sikojen röhkinnästä ynnä ties mistä mystisistä äänistä (Kirjastosilta puolestaan lienee joulujollotusten ystävien lempipaikka Turussa). 


Yllättävän sakeasta lumisateesta, joka koostuu noin riekon kokoisista lumihiutaleista, jotka töpsähtelevät hellästi kansalaisten varpaita kutittelemaan. Olin melko varmasti kuulevinani lumihiutasten tahdissa hentoista kulkusten helinää, mutten toki täysin varma havainnostani ole. 

Lempeän lämpimistä villapohjasukista, jotka pitävät vilukissan kintut tyytyväisinä, ja hitusen sutivista lenkkareista. Ja piposta, joka estää järjen jäätymisen tai ainakin antaa pääkopan sisällölle mahdollisuuden selviytyä. 

Söpön tonttutytön, jonka punertava letti heiluu päättäväisesti ja jonka suusta lähtee komeasti joululauluja keskellä Turkua, seurasta. Loistokkaiden tarinoiden ja suhteellisen kehnon huumorin määrä on aina vakio. 



Hämärästä ja lämpimästä saunasta, jossa pakkasen syväjäädyttämä ruho elpyy, lihasjumit helppaavat ja mieli saa rauhassa rentoutua ennen uuden viikon höpinöitä ja häslinkejä. Vielä kun naaman jaksaa putsata ja heittää niin kuorinnat kuin naamiot pärstää pelastamaan, on emäntä matkalla nirvanaan. 

Siivotusta pirtistä. Vaikka perusviikkosiivous ei tuntia pidempään kestä, on silti siivousurakan aloittaminenn aina yhtä kammottavan uuvuttava tapahtuma, jota haluaisi sitkuttaa ja vitkuttaa mahdollisimman kauas tulevaisuuteen. Vaan on aika lailla taivaallinen tunne katsoa siistiä tupaa ja rönähtää puhtaiden lakanoiden väliin kirja kädessä. 

Tietenkin joululauluista, joiden mukana siivousrätin kanssa heiluva matami ulisee ja vikisee niin nolottavan kuuloisesti, että koiraparka luikkii makuusoppeen piiloon pahaa maailmaa. Tosin se ryökäle itse ruukaa nukkuessaan vähän hihkua villisti kenties hurjia paimennusunia nähdessään, että tasoissa ollaan. 

Muistelemalla lauantaista Ismo Leikolan stand up- keikkaa ja toteamalla, että koomikon ajatus kolmesta sunnuntaista ei olisi lainkaan hassumpi idea. 

Yhdestä joulutortusta, joka ihan vahingossa muuttuu ehkä useammaksi.

Vahvasta uskosta siihen, että ensi viikostakin taas selviää, vaikka minkälaista hommaa eteen puskisi ja vettä rojahtaisi niskaan kuin ilmaisämpäristä kaadettuna. Onneksi on olemassa sunnuntai.