sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kalpean kauniina sunnuntaiaamuna


Viime aikoina olen nähnyt, kokenut ja tehnyt paljon mukavia juttuja.

Olen hengaillut pitkän ja pätkän kanssa vain todetakseni, että yhdessä muodostamme erittäin fiksun ja filmaattisen kolmikon.

Olen kärtynnyt kattolamppujen takia ja ihmetellyt, miksen oivaltanut lamppukauppoja tehdessäni, etteivät sokeripalat mene pistorasioihin ihan tuosta noin vaan.

Olen rakastunut kukkakaalimuusiin. Jotkut käyttäisivät termiä pyree, mutta mitä sitä turhia hienostelemaan - muusi mikä muusi.



Olen todennut, että syksyisin maailma on kauneimmillaan. Tosin maailma on kauneimmillaan jokaisena vuodenaikana (paitsi Turku on kyllä aika karu paikka tuskaloskan aikakaudella).

Olen todennut, että anturoista leijaileva popcornmainen haju on todella suloinen. Suloiset ovat myös väpättävät puoliluppakorvat. Ja kikkurakarva. Ja tuhiseva kirsu. Ja ruskeat nappisilmät, jotka katsovat varsin anovasti, jos lähettyvillä on ruokaa.

Olen tapittanut intohimoisesti MasterChef Australiaa. Yleensä ruokaohjelmat tuppaavat olemaan ressaavia vouhotuspläjäyksiä, mutta australialaiset osaavat tehdä rentouttavaa ja hyväntahtoista telkkariviihdettä (Neiti Fisherin etsivätoimisto on malliesimerkki australialaisesta rakkausohjelmasta).

Olen salaa tykästynyt Kendrick Lamariin, muttei kerrota tästä kellekään.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että kulunut vuosi on ollut aivan mahtava keikkavuosi. Eikä se ole vielä edes päättynyt, vaan muutama hienous on vielä kokematta. Tähän mennessä olen nähnyt muun muassa Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen, In Flamesin, Royal Republicin sekä Donkkarit (joka vetaisi sanoinkuvaamattoman loistavan keikan Turussa syyskuussa - Kärpäset surraavat vieläkin korvissani). Sydämeni on pakahtumaisillaan musiikkirakkaudesta!

Olen vahingossa täyttänyt huushollini pöytätasot tunnelmavaloilla tai kynttilöillä.


Olen alkanut odotella joulua, hups.

Olen innostunut sisustushommista ja etenkin kalusteiden järjestyksen vaihtamisesta. Eräänä iltana päätin ruveta järjestyshommiin kello kymmenen tienoilla, mikä on tietenkin täysin normaalia toimintaa.

Olen mussuttanut piparisuklaata. Kesä meni puffetinpehmoisissa huuruissa, sillä maailman paras jätski on yksiselitteisesti minttupuffet, vaan aika on tullut joulusuklaan.

Olen hankkinut lentoliput. Lyhkäinen mutta todennäköisesti varsin tehokas viikonloppureissu on luvassa joulukuun ensimmäisellä viikolla, hui.

Olen varovaisesti ruvennut suunnittelemaan joulun viettoa kotiseuduilla pohjois-Kolarissa ja laskenut, että saan ehkä kursittua kasaan mukavasti muutaman vapaapäivän.

Olen saanut harvinaisen vieraan kestitettäväkseni: äitini on saapunut Turkuun. Hänen majesteettinsa aikoo viihtyä Turun suunnalla kuulemma parisen viikkoa, joten ehdimme todennäköisesti pitkästä aikaa jutella vähän kaikesta, hörpiskellä glögiä ja herkutella.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Uusia polkuja


Pellot alkavat saada kultaista sävyä, aamuisin pehmeä usva peittää maan ja viileä puhuri puskee vasten poskipäitä. Rakastan syksyä, mutta toisaalta kesän päättyminen tuntuu tänä vuonna tavanomaista haikeammalta. Yleensä haluaisin loikata kesän yli pikakelauksella ja rientää tunnelmoimaan pimeneviä syysiltoja, mutta tänä vuonna olisin voinut nauttia kesän suomista iloista pikkuriikkisen kauemmin ja välttyä syksyn haikeudelta. Syksyn vuoro on kuitenkin vähitellen ottaa Turku haltuunsa ja värjätä maisema oranssin, punaisen ja keltaisen vivahteilla.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihan mahtava ja toisaalta vähemmän miellyttävä paketti. Ehdottomasti parasta antia on ollut se, että kesän aikana olen viettänyt mukavasti aikaa kotiseuduillani tunturituulen tuiverruksesta, hellistä pohjoisen helteistä ja ennen kaikkea läheisteni seurasta nauttien.  Olen unohtanut tietokoneen olemassaolon ja keskittynyt niihin asioihin, joita osaan tehdä erityisen hyvin - olen siis syönyt, höpöttänyt ja patikoinut.

Olen ollut hellemagneetti - minne tahansa olen siirtynyt, on lämpöaalto seurannut kintereilläni. Kesän kuumuus on ahdistanut yllättävän vähän, vaikka yleensä välttelen paahdetta yhtä tarmokkaasti kuin Matin ja Tepon kuuntelemista. Olen melkein kääntänyt kelkan suuntaa ja oivaltanut, että lämpö ja auringon valo voivat toisinaan olla ihan kivoja ilmiöitä, kunhan ne eivät ihan joka päivä tule hönkimään niskaan. Matin ja Tepon musiikilliseen antiin en suhtaudu yhtä jalomielisesti.


Toisaalta kulunut kesä - tai oikeastaan koko vuosi - on ollut melkoista vuoristorataa. Olen vollottanut niin ilosta kuin surusta ja odottanut sekä kauhulla että innolla tulevaa. Olen yrittänyt pysyä muutoksissa mukana ja toisaalta tykännyt elämästä enemmän kuin pitkään aikaan.

On tullut aika sanoa hyvästit yhdelle elämänvaiheelle ja ottaa askel kohti omaa tietäni, omaa elämääni. Itsekseni. On tullut aika kehitellä uusia, omia unelmia ja toivottavasti ruveta niitä jopa toteuttamaankin. 

Vaikka luovuttaminen on ihan pyllystä ja tuntuu ihan hemmetin turhalta, joskus se on yksinkertaisesti paras vaihtoehto. Vaikka jatkossa kuljen tielläni yksin, en ole yksinäinen. Vaikka suhde muuttaa muotoaan, kahden ihmisen välinen side voi säilyä hyvänä ystävyytenä.



Tyytyväisyys elämään on kaiketi asenteesta kiinni, joten yritän kovasti ajatella, että kysymysmerkkien sijaan tulevaisuuteni on täynnä mahdollisuuksia ja että sumuverhon takaa pilkistää takuuvarmasti aurinko ynnä muuta kliseistä. Välillä uskoa tulevaan joutuu kaivamaan kangella, mutta yritän muistutttaa itseäni, että maailmassa tapahtuu rutkasti hyviäkin juttuja. Ja jos ei aurinko aina jaksa purjehtia esiin, perhe ja ystävät, pienet mukavat hetket ja hyvä sapuska varmasti piristävät mieltä.

Eräs viisas tietäjä (äiti) on todennut, että elämä kantaa. Koska yleensä äiti ruukaa olla oikeassa tai ainakin sinne päin, uskon pärjääväni jatkossakin aivan hyvin, vaikka maailmankaikkeus toisi mitä tahansa kakkaa tai vastavuoroisesti marenkihattaroita vasten pärstääni.

Koska elämä on laiffii ja minä olen vahvaa tekoa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tuntureilla, festareilla ja Turun toreilla



Hitsit että kesä 2017 on toistaiseksi ollut suhteellisen siedettävä koitos.

Edellisestä blogiraapustuksestani on kulunut taas niin pitkä aika, että hätnäppiä muistin salasanani koko blogiin. Mutta kun minulla on ollut kiire elää ja nauttia mukavista hetkistä ja mahdollisuuksista, jotka kesä on pärstävärkkini eteen suvainnut tuoda. Luvassa onkin pitkällinen päivitystarina erään ihmisen kesästä.

Viime blogikierroksella höpisin juhannuksen vietosta kotikonnuillani ja niinhän siinä kävi, että vietimme todellisen reippailuloman; valloitimme Kellostapulin, möyrimme Kesänkijärven liepeillä ja huiputimme Kukaksen. Kävimme mykistymässä Pakasaivon äärellä ja naureskelimme piskille, joka oli koko juhannuksen töissä haistellen kisuroiden jälkiä lapsuudenkotini lähistöllä. Jos emme tuntureilla töpötelleet, olimme alati vaarassa - kas kun meillä päin on mukavasti kukkuloita ja mäennyppylöitä valloitettaviksi. Luonnollisesti söin aivan liikaa äitini loihtimia herkkuja, länttäsin hetkeksi ahterini nuotion äärelle ja vietin laatuaikaa läheisten seurassa. Luntakin oli vielä Keskisen lain tuntumassa. 

Piski tykkäsi erittäin paljon reissustamme. Vaikka ukkeli melkoinen kaupunkiurho on, paineli se metsissä kuin vanha tekijä konsanaan. Se hörähteli varsin tyytyväisenä päästessään valloittamaan tuntureita ja ihmetteli pöllämystyneenä pihalla jolkottelevia kisuroita. Ainut varjopuoli terrierin varpupitoisessa onnessa oli se, ettei se sangen hienovaraisista kerjäämisyrityksistään huolimatta saanut maistaa herkullisia juustosarvia, joita ruokapöydällä notkui, saati päässyt hieromaan kirsullaan tuttavuutta grillipöperön kanssa. Piski nautti suunnattomasti loputtomasta rapsutuspataljoonasta ja vapaudesta, jota se ei kaupungissa pääse kokemaan. Paluumatkalla koirapappa oli aivan uuvahtanut - ensimmäisenä kotipäivänä raukkanen nukkui kuin uppotukki. Se oli antanut kaikkensa.



Juhannuksen jälkeen ehdin juuri ja juuri käydä kotona kääntymässä ja pakkaamassa reppuni uudelleen ennen seuraavaa reissua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Provinssissa. Onneksi seuralaisasiat olivat täydellisesti kunnossa ja sääalat suosivat meitä - aurinko porotti niin kuumasti, että musiikin tahdissa pomppiessa ja kurkku suorana hoilottaessa meinasi tulla tukalat oltavat. Provinssi oli ihan mukava kokonaisuus, vaikka enemmän tykkään klubikeikoista ja pitäydyn kernaasti loitolla ihmismassoista - kolme päivää ihmishälinän keskellä vei täydellisesti mehut. Loistava seura ja mahtava musiikki ovat kuitenkin aina plussaa (livemusiikki on aina parasta ja Hannan kanssa elely vielä parempaa). 

Sitä paitsi pääsin elämäni ensimmäistä kertaa näkemään Rautiaisen kera Niskalaukauksen. Luulin jo, etten koskaan tulisi näkemään yhtäkään Niskalaukauksen keikkaa elämäni aikana, mikä harmitti vietävästi - Niskalaukauksen tahdissa olen kasvanut aikuiseksi ja se on ollut yksi tärkeimmistä bändeistä minulle kautta aikojen. Sydämeni meinasikin keikan aikana pakahtua noin satatuhatta kertaa. Kun Rajaton rakkaus rupesi raikaamaan, taisi sydämeni heittää viisi volttia ja kaksikymmentä kuperkeikkaa silkasta riemusta. Myös In Flamesin keikka oli kertakaikkisen mahtava kokemus, vaikkakin ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin ajan ihmettelin, alkaako varsinainen keikka koskaan. Mutta kyllä parasta kannatti odottaa. Vaikkei Dialogue with the Stars tai Jotuni kajahtanut Törnävänsaaressa, muistin taas, miksi In Flames on niin hyvä ja miksi haluan Andersin kanssa naimisiin. Kosketinpimputtelua ei tosin bändi tarvitsisi, koska yhtyeen omintakeinen ja vahva tyyli ei turhaa tiluliluttelua kaipaa. Joka tapauksessa kunnollista ja hyvää musiikkia oli Seinäjoella tarjolla, vaikka rokki on festareiden nimestä poistunut (toista on melusaasteen valtaamassa Ruisrockissa). 

Parhaimman keikan veti odotetusti Disco Ensemble, joka on yksinkertaisesti ehkä Suomen upein keikkayhtye. The Killers oli jees, ja Ultra Bran tahdissa oli kiva ulista. JVG:n keikalla järkytin kompikseni maailmaa osaamalla liian hyvin sanat. Jossain toisessa ulottuvuudessa olen todella katu-uskottava räppäri. 



Olen reissailun lisäksi tehnyt paluun nuoruuteeni hankittuani itselleni ihan täydellisen farkkutakin, kestinnyt vieraita ja haaveillut pavlovan leipomisesta. Olen hommannut itselleni liput Don Huonojen keikalle - uskomatonta, että Niskalaukauksen ja In Flamesin lisäksi näen tämän vuoden puolella donkkarit! Käteni tärisevät silkasta innosta. Vuosi 2017 on ehdottomasti musiikkihörhön näkökulmasta tarkasteltuna fantastinen. 

Olen myös hengaillut Turun toreilla kamujen, kuten Hannan ja yhden toisen höntin, kanssa ja todennut, että olen onnistunut haalimaan elämääni hyviä tyyppejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että järkyttävän isoa ihmislössiä ei ympärilleen kaipaa, kunhan on muutama erityinen tapaus elämässä.  

Kaiken säpinän vastapainoksi olen saanut elämääni hitusen järjestystä jynssäämällä pirtin kesäkuntoon. Mikään ei ole parempi tapa saada pääkopassa surisevat mietteet edes vähän parempaan järjestykseen kuin siivousrätin kanssa heiluminen. On erittäin palkitsevaa katsella ikkunoista ulos niin että niiden läpi todella näkee ja ihastella loogisesti asetettuja linssilasagnelevyjä kuiva-ainekaapissa. 

Tänä kesänä olen pistänyt hetkeksi aivot lomalle ja antanut elämän ihan vähän viedä mukanaan. Yleensä haluan suunnitella ja miettiä mahdollisimman pitkälle toimintaani etukäteen, mutta välillä tekee kuulkaas hyvää astua mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kyllä aikuisuudesta ehtii nauttia arkenakin.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kesäkuu viimeisiään vetelee


En ole tehnyt minkäänlaista listaa asioista, joita haluan kokea jo päättäväisesti käynnistyneen kesän aikana, sillä luulen vauhdikkaasti eteen päin kulkevan ajanjakson tuovan jo itsessään mukanaan vaikka mitä mukavaa. Loppuaan kohti kiiruhtava kesäkuu on ainakin ollut täynnä pieniä juttuja, jotka saavat mielen iloiseksi.

Olemme viettäneet varsin miellyttävää keskikesän juhlaa kotiseudullani. Kun on junaan hyppäämisen aika koittava, miehellä tulee olemaan tuskainen savotta maanitellessaan junttia sekä sisäisen junttikoiransa löytänyttä piskiä takaisin Turunmaalle. Hurtta on nykyään ihan peräpohjalainen murre. 

Olen löytänyt palavan rakkauteni Musea kohtaan uudelleen. Muse on yhtye, jota olen kuunnellut kutakuinkin ihan aina, mutta viimeisen parin vuoden ajan jokunen muu bändi on meinannut kiilata Musen ohitse. Mutta niin se vaan on, että Muse on muusani. Miten Matthew Bellamy osaakin tehdä niin loistokkaita musiikkiteoksia, jotka pistävät ihon kananlihalle ja kuuntelijan pollan sekaisin?

Olen hankkinut liput Provinssiin. Hanna, here I come! Ruisrockissa näyttää tänä(kin) vuonna olevan suhteellisen kehno esiintyjälista, mutta Seinäjoelle on saatu hämmentävän monta suosikkiani. Ainakin Niskalaukauksen paluuta täytyy käydä katsomassa, ja tietenkin The Killers ynnä In Flames on myös aivan pakko nähdä. Harmi vaan, että CMX soittaa samaan aikaan kuin ruotsalainen liekkiorkesteri, mutta eiköhän jokin konsti kahdessa paikassa yhtä aikaa olemiseen löydy.


Turussa on ollut melkoisen paahteinen ajanjakso - minun mielestäni helleraja on jo rikottu - mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä. Enkä ole edes narissut ja murissut niin pahasti kuin viime vuoden puolella. Tukala kesäilma ja minä emme yleensä mahdu samaan lauseeseen, mutta tänä vuonna kesä on ollut ihan siedettävä. Epäilen, että viimeinen pääkoppaani koossa pitänyt ruuvi on ruostunut, löystynyt ja valumassa kovaa vauhtia olkapäätäni kohti.

Minulla on polkupyörä. Ihan kiva sellainen. Se on selkeästi feminiinen tapaus, mutta kiltiltä ja kuuliaiselta se vaikuttaa. Siinä on seitsemän vaihdetta ja niin tehokas käsijarru, että olen melkein nenälleni pyllähtänyt jarrua tyrkkiessäni - toisaalta sen verran rentouttavaa on pyörällä painella, että jarruominaisuus on ihan turha varuste. Olen parisen viikon ajan ajellut pitkin kylänraittia varsin mairea hymy pärstääni koristaen, mutta minkäpä hölmöläinen onnelleen voi. Minulla on viimein pyörä! Onnittelen itseäni ripeästä ja tehokkaasta toiminnasta - aiemman kulkuvälineeni pöllimisestä ei ehtinyt vierähtää kuin vaatimattomasti yli puoli vuotta, joten en yhtään jahkannut pyöräpäätöksiä tehdessäni. Mutta kun ei polkupyörään voi noin vaan törsätä, vaan pitää hunteerata rauhassa hankintahommia. 

Olen hyvää vauhtia kahlaamassa velhomaailman ihmeisiin perehdyttävää kirjasarjaa (pottereita tietenkin) läpi. Selvittelen tällä hetkellä puoliverisen prinssin asioita ja odotan kauhulla lopputohinoita. Olen vakuuttunut siitä, että monessa suhteessa typeryyden täyttämä maailmanaikamme kaipaisi kovasti Albus Dumbledoren kaltaista hahmoa. Jotenkin samaistun Dumbledoren sanoihin: " - mutta hätkähdyttävän usein epäkohteliaisuus on tahatonta". Voisin täyttää koko blogini dumbledoreismeilla, mutta maltan mieleni ja hillitsen hinkuni. 


Olen hihitellyt kämpässäni köllöttelevien tyyppien edesottamuksille. Mies on lanseerannut piskille uuden lempinimen hurtan uuden hullutuksen mukaan: hauva kantaa nimeä frisbeedog. Papparainen on nimittäin hullaantunut täysin frisbeen perässä laukkomisesta - vaan terrieri kun on kyseessä, frisbeen nakkelusta, noutamisesta taikka palauttamisesta ei ole suinkaan kyse. Vaikka pappaikä jo koputtaa piskiä anturoihin, ei karvareuhka mitenkään mahdottoman helposti irrota itsepäistä otettaan, jos se on naskaleihinsa jotakin kivaa saanut. Olen välillä pohtinut, millaista olisi viettää aikaa kiltin, säyseän ja nöyrän koirasen kanssa, mutta sitten terrieripappa katsoo ruskeilla silmillään niin pyyteettömän hellästi ja lipaisee kilometrin pituisella kielellään kättäni, ettei voi muuta kuin tykätä pässinpäästä. 

Olen mussuttanut leipäjuustoa hillojen kera. Ja kun puhun hillasta, tarkoitan tietenkin kaunista ihmemarjaa, joka nykypäivänä alkaa käydä harmillisen harvinaiseksi. Lakka tarkoittaa minulle ainetta, jolla käsitellään puupintoja, ja suomuurain kuulostaa marjakarhulta.

Toistaiseksi kesäkuu on edennyt siis oikeastaan aika kutkuttavan mielekkäissä merkeissä. Ehkäpä minun on pyörrettävä sanani ja myönnettävä, että kesässäkin lienee omat hyvät puolensa, vaikkei saatavilla olekaan lunta, pakkasta taikka tummaa tähtitaivasta. 

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannus pohjoisen taivaan alla

Se olisi sitten suuren keskikesän juhlan aika. Tänä vuonna pakkasimme patikoimiskamppeet reppuihin, tyrkkäsimme itsemme ja pappaterrierin junaan ja tupsahdimme porukalla juhannuksen viettoon allekirjoittaneen kotiseudulle. Juhannus ei ole juhla, jota mitenkään hulvattomasti yleensä juhlin, mutta kieltämättä ylimääräisen vapaan viettäminen kotikonnuilla on aina houkutteleva ajatus.

Luvassa on toivon mukaan intohimoista ähkyilyä, paljon luonnossa liikkumista, nuotion äärellä rauhoittumista ja sukuloimista. Luulen lisäksi, että pappapiski löytää sisäisen porokoiransa ja rupeaa paimentamaan yli-innokkaasti kisuroita. Se vaan, että eihän kukaan pelkää villisti pomppivaa kolhoa rekkua, joka päästelee into piukassa koomisempia piippausääniä kuin vinkulelunsa tai höpsö uroshirvi konsanaan.

Vastahan minä toki pikareissulta Kolarista Turkuun palasin, mutta jos jotain olen elämäni aikana oivaltanut, on kotiseudulla käytävä aina kun on pienikin mahdollisuus viettää kauniissa maisemissa vähänkin ylimääräistä aikaa. Viime vuoden puolella en päässyt käymään mussuttamssa äitini herkkuja yli puoleen vuoteen, mikä oli aivan liian pitkä aika - perhettä tulisi nähdä useamminkin kuin pari kertaa vuodessa. Suku on paras. 

Juhannusta ei meidän kulmillamme hirveästi ole ruukattu juhlia. Joulu on vuoden kohokohta ja odotettu tapahtuma, mutta juhannus tuo lähinnä yhden ylimääräisen vapaapäivän ja hengähdystauon arjen keskelle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mediassa vellovaa juhannushehkutusta ja sääolosuhteiden povaamista viikkotolkulla etukäteen, mutta perjantaivapaan otan kernaasti vastaan.



  
Varsinaisia juhannusperinteitä ei meillä päin taida olla. Joskus olemme nauttineet yöttömästä yöstä Inarijärven rannalla, toisinaan on ollut vieraita kylässä. Joskus olemme istuskelleet yötä myöten pihamaalla tai katselleet nuotiossa tangoa veteleviä liekkejä, jos luontoäiti on mahdollistanut tulen kanssa saikkaamisen. Yhdistävä tekijä eri vuosien juhannuksissa lienee ruoka, jonka määrä on vakio - ruokapöydässä pitää olla sopivasti kaikkea hyvää mutusteltavaa, jotta ihmiskunta pysyy tyytyväisenä. Ja mummolle piti viedä kullerokimppu, jos peltoja koristavat keltapullerot vain olivat valmiit poimittaviksi.  

Olennaista on höpöhöpöohjelman ja väkisin keksityn säheltämisen sijaan keskikesän kauneudesta nauttiminen. Helle harvoin jaksaa kivuta maamme pohjoisosiin juhannuksen tienoilla, mutta riittävästi ihailtavaa ilman lämpöaaltoa on taivaanrannan värikirjossa, vihreissä varvuissa, hentoisissa koivuissa ja lähes rikkumattomassa hiljaisuudessa, jonka läpäisevät käkien kukunnat ja kuukkelien siipien iskut. Aurinko, joka ei pohjoisessa millään malta painua pehkuihin, luo upean taustan luontoelämyksille. Kuinka kaunista voikaan olla!

Sadetta ja viileää ilmaa on kovasti povailtu ainakin joidenkin lähteiden mukaan, mutta se ei haittaa - ei sade meitä sisätiloihin salpaa. Ulkoiluhan on erityisen miellyttävää, kun ilma on raikas.

Ulkoilusta kun tuli puhetta, on aika heittää löpinät sikseen ja painua luontoon. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Littoistenjärvi oli kirkas



Siihen aikaan, kun Littoistenjärvi oli varsinaissuomalaisten tutkimusretkien kohde ja mediamyllytyksen polttopisteessä, ilmaisi huushollini toinen asukas innokkuutensa käydä järvimaisemissa.  En pistänyt lainkaan pahakseni armoitetun puoliskoni ehdotusta reissun kohteeksi - tapanamme on käydä tutkimassa lähiseutujen maita, mantuja ja maastoja, mikäli aikataulut vain suostuvat antamaan tutkimusretkelle myöten. Toukokuussa suurimman järvihehkutuksen aikoihin almanakka ammotti mukavasti tyhjyyttään helatorstain kohdalla, joten ryhmä rämä lähti lietsuun.

Luonnollisesti uteliaat sielut myös janosivat toukokuisella reissullaan selvitystä siihen, olisiko järven vesi muuttunut kirkkaammaksi kemikaalikäsittelyjen myötä, kuten mediassa höpistiin. Jos joku onnekas hemmo tai hilma onnistui välttymään Littoistenjärveä koskevalta uutisoinnilta, on onnitteluvärssy paikallaan, sillä järvi sai nauttia antaumuksellisesti viidestätoista minuutistaan julkisuudessa - jopa iltauutisiinkin vesistö pääsi koreilemaan, ja muutenkin noin joka tuutista tuntui kuuluvan jonkinlaista hehkutusta puhtoisesta vedestä. Littoistenjärvi oli pienen hetken paikka, jossa jokaisen oli ihan pakko käydä.


Kyllähän vesi kirkkaammalta näytti verrattuna parin vuoden takaiseen meininkiin. Tarkentaisin, että erityisesti uimarannan puoleinen vesi oli varsin kirkasta siinä missä vastapuolella olivat näkymät hitusen sameammat. Myöhemmin ilmeni, että järvi on hetkellisen kirkastumisensa jälkeen palannut vanhoihin tapoihinsa ja päättänyt ruveta sameaksi. Kirkkauden katoaminen selittyy ph-arvojen nousemisella, mutta levää ei vissiin pitäisi enää yhtä hanakasti järveen vieraisille ängetä.



Reissullamme järvi siis vielä sädehti suurimmaksi osaksi varsin kirkkaana, ja olipa järven rantamilla muutama muukin utelias sielu kirkastumisen ihmettä todistamassa. Aurinkoisena päivänä turkulaiset sulloutuvat mieluusti rannoille kultaista valopalloa palvomaan, eikä helatorstain auringonpaiste tehnyt poikkeusta; tuntui, että jokainen rannan nurkka ja kolkka oli valloitettu. Emme rannalle jääneet sen kummemmin ihmettelemään, sillä oletettavasti kukaan ei olisi ilahtunut rapsutuksia kerjäävän iloisen ja pössön pappaterrierin seurasta, vaan lähdimme talsimaan järveä ympäröivää luontopolkua. Mitä syvemmälle pikku metsäplänttiin sukelsimme, sitä rauhallisemmaksi meno muuttui.


Pappapiski yllätti seuralaisensa olemalla täyspösilö. Harvemmin hurtta rupeaa ihan mahdottomasti räksyttämään ja riehumaan julkisilla paikoilla, mutta reissullamme koirapoloisen juustokuorrutteiseen elämään pääsi luikertelemaan pahuus, jota piti tietenkin pelotella pois vimmatusti haukkuen. Kyseesssä oli niinkin hirmuinen asia kuin veteen heijastuva auringovalo, joka liikahteli kammottavasti rantakiviä vasten. Se jos mikä oli ihan katastrofaalisen hirveän pelottava asia terrierin näkökulmasta. Yleensä elämään ihan suht lunkisti suhtautumaan kykenevä piski sai jännitystä elämäänsä.

Päivä oli lämmin ja taivasta sävyttävä sini heijastui nätisti järven pintaan. Vesi tuntui yllättävän lämpöiseltä, kun sormeni järveen tuikkasin, mutta Turun suunnalla on ollut viime aikoina todella lämmintä (paitsi tietenkin Paavo Nurmen kisojen aikoihin, jolloin lämpötilojen on oltava samoissa lukemissa kuin jouluna). On hurja ajatus, että reilun kuukauden takaiset räntäkuurot ovat pelkkä haikea muisto vain vehreässä ja rehevässä maailmassa.



Paikoitellen järvi oli syvänsininen, joissain paikoissa väri taipui smaragdinvihertäväksi ja hetkittäin olin jopa havaitsevinani hennon turkoosia vivahdetta. Yhtä lailla näkyi tietenkin myös sameanruskeaa ja harmahtavaa, sillä järvi ei kuitenkaan ole muuttunut välimerelliseksi kirkastumisestaan huolimatta. Kallioklöntit kutsuivat tappijalkaisenkin emännän kiikkumaan korkeammalle tähystämään avautuvaa järvimaisemaa.



Littoistenjärveä ympäröivää luontopolkua oli mukava talsia. Polun vallanneet mahtavat juuret, jalkojen alla nitisevät oksat ja lintujen sinfoniat saivat tassuttelijat hetkeksi siirtymään arkisten asioiden maailmasta johonkin nättiin ulottuvuuteen.


Olen tainnut aiemminkin todeta, että yritän kovasti Turun seudun metsissä mönkiessäni uskotella itselleni, että taustalla pauhaava moottoriteiden kakofonia on automelun sijaan tuulen huminaa ja melkein saatan hankkeessani silloin tällöin onnistuakin. Laineiden liplatuksesta ei sentään voinut erehtyä - etenkin järven pohjoisosissa aalloilla oli kulkijoille paljon asiaa, ja minä kuuntelin oikein mielelläni niiden tarinoita ajasta ja ikuisuudesta.

Reissumme aikana mietin paljon syvällisiä asioita, kuten metsässä kulkiessa usein tapahtuu - niin se vaan on, että metsään mennessään tai länttäistessään pehvansa muhkean kalliomuurikan päälle havaitsee paljon tärkeitä asioita maailmankaikkeudesta. Esimerkkeinä suurista viisauksistani mainittakoon, että parrakkaamman puoliskon eväsleipä maistuu aina noin viisikymmentäkuusi kertaa paremmalta kuin omin hyppysini väkertämä välipala - mies ei pahemmin kitsastele leipää voidellessaan tai juustoviipaleita levitellessään. Koska lähipiirissäni niitän suuren aforistin ja pohtijan mainetta, mietin myös ankarasti, miksen ole pitkään aikaan mussuttanut korvapuustia. Jonkun on ankarassa maailmanajassa keskityttävä olennaisuuksiin.



Aurinko paistoi ja linnut lauloivat siihen malliin, että taisi olla ensimmäisiä kunnon kesäpäiviä menossa. Myös Littoisten kylä, jonka polkuja pitkin hetken kävelimme, kylpi valossa ja vehreydessä. Ei silti aivan mahdottoman tukalaksi ilmanala käynyt, vaan jopa minä pystyin hengittämään,

Liedon ja Kaarinan välimaastossa komeilevalla Littoistenjärvellä olemme muutamaan otteeseen piipahtaneet, mutta jokaisella käyntikerralla paikasta havaitsee uusia puolia. Littoisiin pääsee erittäin kätevästi, vaikkei omaa nelipyöräistä kulkuvälinettä sattuisi omistamaan. Pyörällä pääsee tietenkin melkeinpä mihin tahansa, mutta lisäksi keskustasta pääsee näppärästi järven laitamille bussilinjojen 2b ja 2c kyydissä. Jos ei Littoistenjärvellä tai kylän tuntumassa ole vielä syystä tahi toisesta käynyt, kannattaa ruveta turistiksi ja piipahtaa mutka historiallisessa ja viheriässä kylässä.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kun juntti kotikonnuillaan käväisi


Tällä viikolla olen odottanut perjantain saapumista kuin kuuta nousevaa, ja kun viimein arjen armahtaja saapui, hoksasin, etten kuluneiden päivien aikana ole oikeastaan tehnyt mitään ihmeellistä. On vähän työressiä piisannut ja arkipäivät ovat lähinnä menneet työkiireistä selvitessä. - se on  kumma juttu, että kesäloma-ajan korvilla ihmiset keksivät yhtäkkiä ottaa kunnon loppukirin ennen lomille laukkomista. Tekemisen meininki pitää toki elämässä olla, mutta välillä rauhallisempikin tahti olisi ihan kiva, jotta voisi keskittyä kunnolla juttujen hoitamiseen. Sinne tänne suhatessa ja pää kolmantena painellessa moni askare saattaa jäädä puolitiehen.

Viime viikko sen sijaan oli varsin erinomainen ja mukavien tapahtumien kattaus, joten kuivakan ja tylsän ajanjakson sijaan muisteltakoon miellyttävämpiä tuokioita elämän kulussa. Turusta lähti loppuviikosta juna kohti karuja kairoja, ja minä läksin völjyyn. Hyödynsin kertyneet ylityötunnit ja pidin vähän omaa lomaa. Pitempään olisin kernaasti viihtynyt, mutta sentään muutaman päivän ehdin kotikolossa viettää.



Säät hellivät pohjoisen Kolarin suunnalla; lämpöasteet kipusivat jopa hellelukemiin ja kirkkaansinisellä taivaalla köllöttelevä aurinko tuijotti ahnaasti paahtuvaa kansaa. Hitaasti on lähtenyt kesä pohjoisessa käyntiin, mutta pienet lehtien alut alkoivat lämmön voimasta kasvaa ihan silmissä. Paikoitellen oli vielä hassuja lumiplänttejä havaittavissa, mutta ehkäpä tänä vuonnakin kesä vielä saapuu tuntureillekin.

Koska luontoäiti oli päättänyt helliä väkeä ja laittanut ilmanala-asiat kesäkuntoon, vietin mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla. Huiputin lähivaaroja, kuljin joen varrella, törmäsin vitivalkoiseen pitkäkorvaan ja tarkkailin pikkuruisia vassuja, jotka hontelot koivet joka ilmansuuntaan sätkien kilostelivat riemukkaasti pelloilla. Istuskelin yösydännä nuotion äärellä ja kuuntelin seuralaiseni kälätystä hiljaisuutta. Oivalsin jälleen noin viidettätuhannetta kertaa itsestäänselvyyksiä. Kyllä kotiseudulla on ihmisen hyvä olla ja kerätä ympärilleen läheisiä, jotka aidosti välittävät, kuuntelevat ja ymmärtävät. Läheisiä, joiden kanssa ei tarvitse jaapata pinnallisuuksia. Ja joiden seurassa voi lontsottaa iänvanhat, reikäiset, kulahtaneet ja ehkä vähän haisevat tennarit jalassa. Sama se pinnallisuuksille ja typerille vouhotuksille, kun saa viettää aikaa perheen kanssa lähellä tuntureita.


Maailmassa on monen monituista turhuutta ja jupinaa, jotka kaikkosivat mielestäni, kun kotiseutuni kauniita maisemia töllötin ja raikasta ilmaa sisuksiini hengitin. Kuinka olinkaan kaivannut rauhoittumista ja vain olemista haipakkaisen alkuvuoden jälkeen. Onnellisuus lienee sitä, että monta vaaraa ja tunturia on eessä.

Huikaisevan upeiden pohdintojen lisäksi ehdin olla äitini opissa apulaisleipurina ja hoksasin viimein, kuinka rinkilöistä saa nättejä. Äidin paakaripisteessä valmistuivat monet muutkin perinteiset herkut, jotka kiikutimme Inariin asti sukujuhliin osallistuvien mussutettaviksi. Auto melkein nitisi ja natisi liitoksistaan, kun kylmälaukut valtasivat jokaisen kolosen, mutta ihmisetkin mahtuivat kyytiin ja niinpä kipusimme Suomi-neidon kainalosta parisataa kilometriä päätä kohti.

Inarissa on aina yhtä kiva käydä, mutta tällä kertaa oli erityisen mukavaa nähdä pitkästä aikaa sukua iloisissa merkeissä ja katsella, kuinka siniset aallot loiskuivat maamme kauneimmassa järvessä. Ukonkivi häämötti horisontissa yhtä väkevänä kuin ennenkin, ja suhteellisen ärhäkkä järvituuli änkesi korvakäytäviin.

Paluu Turunmaalle oli jälleen kerran jokseenkin hankala, mutta olen pikku hiljaa päässyt ainakin joissain määrin kaupungin rytmiin kiinni. Mutta onneksi kotiseudulle pääsee aina takaisin - joskin VR voisi ystävällisesti pistää hintatasonsa ihmisystävällisemmälle tasolle, sillä en haluaisi joutua vararikkoon perheeni luona kylästellessäni. 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kesäkuu tulla tupsahti

Kyllästymiseen asti olen elämäni aikana jaaritellut, kuinka kesä ei todellakaan ole vuodenajoista itselleni mieluisin, vaan sydämeni sykkii kiihkeästi viileyden puolesta. Tänä vuonna kesä on alkanut poikkeuksellisen mukavasti. Toukokuunkin päivät muodostivat varsin suloisen satsin, kuten yleensä keltaisella kuukaudella on tapana, joskin kesän käynnistävä kolmenkymmenen päivän pompsi on ollut harvinaisen kiva. Ennen kaikkea se on ollut erittäin tassu-, kirsu- ja häntäpitoinen, mutta muutakin mukavaa on kaunis kuukausi tuonut tullessaan. 

Ensinnäkin äitini on ollut vierailulla Turunmaalla ja tuonut mukanaan noin kolmesataa litraa mustikkaa ja hillaa ynnä ihan ite tekemäänsä puolukkasurvosta. Äiti on kyläilynsä aikana leiponut pakastimen täyteen lapsuuteni suosikkileipomuksia eli herkkusämpylöitä ja rinkilöitä, joita voisin mussutella pötsini kipeäksi. Minkäpä sitä ihminen persoudelleen voi.

Olen nukkunut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Se jos mikä on ylellistä hommaa - unihiekka näet ruukaa olla turhan useasti heikosti saatavilla. Olen kuulemma naureskellut ja selostanut ties mitä pöljää unissani, mutta olen kuitenkin aamuisin ollut sentään vähemmän mörökölli ja enemmän ihminen, kun uni on suvainnut poiketa kylään. 

Puhelimeni muisti on täyttynyt kuvista pikkuisista vassuista. On se aika vuodesta, kun poromutseilla on hommaa huolehtiessaan pienokaisistaan. Kisurat ovat välillä sietämättömän typeriä otuksia, mutta vassut ovat puolestaan käsittämättömän hellyttäviä olentoja. Ne myös ääntelevät suloisen säälittävästi (vassut eivät osaa roukua, vaan melkein määkivät kuin kärttyiset karitsat konsanaan).

Luurissani on myös aika kiitettävästi kuvia loikoilevasta, istuvasta, loikkivasta, pönöttävästä ja tuijottavasta piskistä. 




Olen keksinyt, että tennarit ja hame muodostavat varsin soveliaan yhdistelmän toimistolle etenkin päivinä, jolloin työmaalla on vähän lämmintä (tai oikeastaan töissä ilmanala lienee vakio, mutta kesäisin olen ihan hikisipuli - talvisin hytisen ja palelen). 


Eräänä pitkänä työpäivänä keksin reseptin köyhän naisen mokkatsiinolle (kirjoitusasu mokkatsiino on ehdoton) - tummaa kahvia, hitusen kaakaota ja jonkin verran kaakaota kun kahvikuppiin lorauttaa, makuelämys on parempi kuin yksikään moccachino koko Telluksella. 


Olen siirtynyt Mansfield Parkista Likusteritielle ja haikeana muistellut muutaman vuoden takaista suosikkiuntani; olin isäpappani kanssa porostelemassa ja kerroin autuaallisen onnellisena haperolle, että pääsisin Tylypahkaan suorittamaan velhomaailman ihmeisiin perehdyttävän tutkinnon. Suureksi harmikseni heräsin kuitenkin aamulla kielihistorian luennolle muodonmuutosten, loitsujen tai tähtitieteen opintojen pariin sukeltamisen sijaan.

Olen mielikuvissani kuvitellut, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun eläkeikä kolkuttelee kulumien vaivaamia olkapäitäni, olisin vähän boheemi homssantuu, joka pukeutuisi liehuviin kaftaaneihin ja kietoisi päähänsä turbaanin. Olen ruvennut huntsimaan, että haluaisin ehkä sittenkin olla kuin neiti Marple. Onneksi minulla on toivon mukaan vielä muutama vuosikymmen aikaa päättää, haluanko olla suuri taiteilija vai kallistunko sittenkin nerouden suuntaan.

Olen jynssännyt ja puunannut keittiön putipuhtaaksi. On todella palkitsevaa ihastella keittiötä, jonka pinnat hohtavat niin kirkkaina, että melkein voisi peilata itseään tarkistaakseen, ettei ruoanmurusia ole jäänyt hampaisiin. 

Kesäkuun toinen viikko tuo mukanaan työjuttujen ja arkisten askareiden lisäksi viikonloppureissun kotikonnuille ja Suomi-neidon kainalosta hitusen pohjoisemmas - luvassa on sukulointia ja juhlahommia. Vaikuttaa siltä, että kesäkuusta tulee vallan hupaisa jakso. 

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kesä Turkuun tulevi


Jos viikkoon mahtuu ylimääräinen vapaapäivä, on viikko varsin kelvollinen kokonaisuus. Jos ylimääräisen vapaapäivän voi viettää vesistön äärellä, on elämässään onnistunut tekemään erittäin hyviä päätöksiä. 

Olen muutamaan otteeseen tainnut todeta, että turkulaisväestöllä on taipumus rynnätä Ruissaloon sellaisina päivinä, kun aurinko vähänkin suvaitsee taivaalla näyttäytyä, mutta saaripahanen on saanut vakavasti otettavan kilpailijan. Mediassa on ollut villiä rummutusta aiheesta Littoistenjärvi. Kemikaaliläträyksellä kirkkaaksi putsattu vesipläntti on houkutellut koko Varsinais-Suomen tai melkeinpä koko maan ihmiset liikekannalle ainakin alueella oleskelevasta populamäärästä päätellen. Kävimme todistamassa tungosta torstaisen vapaan kunniaksi; luontopolkua pitkin talsiessamme meinasi hetkittäin ahtaanpaikankammoa pukata, mutta kyllä kelpasi kauniina ja lämpöisenä toukokuun päivänä lontsotella veden äärellä laineiden liplatusta kuunnellen ja joutsenen ylevää uiskentelua katsellen.  


Melkoisella ryminällä Turkuun saapunut kesä on loppujen lopuksi aivan mukava ilmiö - varsinkin vielä tässä vaiheessa, kun lämpötilat eivät ole vielä ehtineet kivuta niin korkealle tasolle, että viileydestä voimansa ammentava olisi joutunut sulamispisteeseen. Lenkilläkin pystyy ihmispolo käymään ilman välitöntä tukahtumisriskiä. 

Turkuhan on tunnetusti parhaimmillaan aurinkoisina päivinä, ja vaikka jokainen kaupunki tuntuu markkinoivan itseään kesäkaupunkina, Turussa ilmiö korostuu. Ikävän, harmaan ja lumettoman talven jälkeen kesä on kieltämättä viehättävä vaihtoehto, vaikka mielelläni talven viettoa olisin jatkanut toki edellyttäen, että talvi olisi joskus kunnolla nytkähtänyt käyntiin. Turun talvi vaan tuppaa olemaan lähinnä uljaan vuodenajan irvikuva. 

Ihan kiva paikka Turku on. Siinä missä viime viikonlopulla kipittelin pitkin Ateneumin ja Kansallismuseon käytäviä Hannan kanssa taidetta ihaillen ja historiaa opiskellen, ovat tämän viikon puolella turkulaismetsät vetäneet puoleensa. Elämän palapelin palaset loksahtavat paikoilleen, kun saa nauttia sopivassa suhteessa kulttuurista ja metsäretkistä - vaikken välttämättä osaisi sopeutua Helsingin vilinään ja vilskeeseen, on kaupungissa silloin tällöin miellyttävä flaneerata ja koluta kunnon turistin tavoin nähtävyyksiä. Se vaan ihmetyttää, miksi pääkaupunkimme museoissa on valaistus asetettu niin kummallisesti, että tauluja ihastellakseen pitää taivuttaa niskansa mielipuolisiin asentoihin, ellei sitten halua tiirailla Edelfeltiä valopallojen kera. 


Ulkosalla tekisi mieli viettää jokainen vapaa-ajan hetkensä, mutta lisäksi olen kuluneella viikolla käynyt vierailulla Mansfield Parkin tiluksilla ties kuinka monennetta kertaa. Mansfield Park ei liene Jane Austenin teoksista suosituin, mutta ihan sama, mistä Austenin kirjasta on kyse, kunhan pääsee hetkeksi uppoutumaan parin vuosisatain takaiseen Englantiin. 

Hyvän kirjan lukemisessa on vaan se huono puoli, että meinaa muut tekemiset jäädä väliin. Kai joku muukin uppoutuu ihan vahingossa lukemistonsa pariin vähän liian moneksi tunniksi? 


Olen myös ehtinyt kylillä pyörähtää - lauantaina pääsin nauttimaan suuren viisaan tietäjän eli Marin seurasta. Muutoin viikonlopun ohjelmistoon on kuulunut liikuntaa, Nälkäpelin tapittamista ja terrierin rapsuttamista. Olen todennut, että jos piski rupeaisi levyttäväksi artistiksi, sen ensimmäinen kappale olisi mukaelma Sannin kipaleesta Pojat. Tosin hurtta ehkä hoilaisi, että hei dorka tule tänne, voit mua rapsuttaa

Tunnen tälläkin hetkellä varsin intensiivisen tuijotuksen niskassani - on aika pistää sanainen arkku säppiin ja riennettävä hyödyllisten askareiden pariin eli paijaamaan piskiä. 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kysymyksiin vastauksia

Sattuipa käymään niin mukavasti, että Viikarivartista tulla tupsahti minulle virtuaalista postia. Sain kunnian osallistua Liebster Award- kiertokirjeeseen ja vastata kymmeneen kysymykseen, jotka ensivilkaisulta vaikuttivat varsin helpoilta mutta pienen pohdinnan jälkeen meinasi epätoivo iskeä. Meinasivat nakkisormet eksyä vuorollaan ymmyrkäisyydestä ammolleen jääyttä suuta kohti, kun jäin pähkäilemään vastauksiani. Niin että kiitos, Varpuslintu, oi kiitos.

Niin, ne vastaukset. Niiden aika on nyt. Kuvitukset ovat kierrätyskamaa viime toukokuun retkiltä.



1. Miten aloitit bloggaamisen?

Olin huntsinut blogin kirjoittamista vuositolkulla osaamatta sen kummemmin määritellä, mistä aihealueesta saisin räävittyä tarpeeksi tekstiaihioita aikaiseksi. Eräänä iltana tuli pakottava tarve ruveta kirjoittamaan. Ryntäsin Bloggeriin, loin tunnukset ja räpelsin eri toimintojen parissa illan. Lopputuloksena oli ihka ensimmäinen postaus. Siitäpä sillisalaattihöpisijän sekalaisen tajunnanvirran taltiointi lähti, ja touhua on kestänyt jo niinkin kauan kuin parisen vuotta. 

Blogin aloittaminen oli pitkän harkinnan tulos mutta toisaalta myös äkillinen päähänpisto - rakastan kirjoittamista ja kaipasin väylää sekalaisten ajatusteni suoltamiseen. Olen blogissani lätissyt vaikka jos mistä, mutta kaipa jonkinlaiseksi punaiseksi langaksi on muodostunut epämääräinen luontohörhöily yhdistettynä tavallisen arjen ylistykseen, sillä mielestäni kiiltokuvamaisen ja hattaralta tuoksuvan utopiayhteiskunnan keskelle mahtuu vähän arkisempikin katsantatapa. Välillä punainen lanka tuppaa tosin värjäytymään oranssiksi tai sinertäväksi, kun eksyn sivuraiteille.


2. Miksi pidät blogia?

Kas siinäpä hyvä kysymys. Etenkin viime aikoina, kun aika on ollut todella kortilla, olen pohtinut, mihin suuntaan blogiani tahdon viedä ja onko edes aikaa kirjoitella yhtään mitään. Mutta kuitenkin vimma kirjoittaa pistää väkisinkin viettämään aikaa blogin äärellä. 

Haluan blogillani muistuttaa ihmiskuntaa siitä, ettei elämän tarvitse olla instagram-filttereiden läpi käsiteltyä, valmiiksi pureskeltua huttukuplaa, vaan arki on kaikessa arkisuudessaan oikeasti aika kivaa. Haluan korostaa, että tavallisuus ja yksinkertaisuus ovat oikein mukavia juttuja. Ennen kaikkea haluan jorinoillani ilmaista, että luonto ei ole mikään irrallinen ja omituinen ilmiö, jota tulisi vältellä tai suhtautua pelokkaasti, vaan se on jokaisen tavoiteltavissa. Ihminen on osa luontoa, ei luonnon valtias. Siinäpä mahtipontisilta kuulostavat aatteeni, joskin itsessään kirjoittaminen on homman ydin. 



3. Kenelle kirjoitat blogipostauksesi?

Tylsänä ihmisenä ensimmäinen ajatukseni oli se, että kirjoitan ennen kaikkea itselleni; blogi on minulle tapa ilmaista itseäni ja onhan tämä myös näppärä keino tallentaa monet hetket ja mietteet eräänlaiseen päiväkirjamuotoon.

Voisin kuvitella, että säkenöivän älykkäitä neronleimauksiani ja huikean jännittäviä kertomuksiani lukevat ihmiskunnan jäsenet edustavat ihan äärimmäisen fiksua porukkaa.

4. Miten postauksesi syntyvät?

Täysin epäjärjestelmällisesti ja fiilispohjalta tai hitaasti kypsytellen. Jotkut lätinät tupsahtavat mieleen tunnissa, joskus yhden sepustuksen kyhäämiseen hujahtaa tiimalasista tonneittain hiekkaa ja kirjoituksen aihio pitää vielä jättää marinoitumaan ja muhimaan toviksi ennen julkaisua. Minulla on tapana sunnuntaisin kerrata viikon tapahtumia ja ajatuksia, jotka mielessäni ovat sinkoilleet, mutta muutoin tykkään kirjoitella luontoretkistä, sapuskasta tai vaikkapa jääkiekosta. Varsinkin luontokertomusten sepustukseen uppoaa ruhtinaallisesti aikaa, sillä haluan ensin selvittää kirjojen tai intterneetin avulla faktat, kirjoittaa postauksen rungon kuntoon ja käsitellä ynnä valita kuvat. Ei ihan tunnissa moisesta savotasta selviä. 


5. Mikä on parasta bloggaamisessa?

Kommentteja on aina kiva lukea ja toki on myös mukava huomata, että höpinöitäni eksyy lukemaan äitini lisäksi muitakin ihmisiä. Olen blogini avulla tutustunut mahtaviin tyyppeihin, joita en välttämättä olisi onnistunut muuten löytämään elämääni, mikä on bloggaamisen ehdoton etu. Toki itselleni on tärkeää, että blogin avulla saan muistot talteen kirjallisessa muodossa. 

6. Entä pahinta? 

Lukijoiden kertyminen on yhtä aikaa mahtavaa ja pelottavaa - olen tarkka yksityisyydestäni, enkä halua repostella kaikkein merkitykselllisimpiä juttuja julkisesti. En esimerkiksi ikinä voisi kuvitella julkaisevani itsestäni kuvia vain bikineihin pukeutuneena (ihan oikeasti, miksi kenenkään ylipäätään tarvitsee heilutella puolipaljasta ahteriaan julkisesti), ruotivani parisuhdeasioita tai kirjoittavani läheisisistäni heidän nimillään saati julkaisevani heidän kuviaan. Kanssaihmisiä tulee kunnioittaa, siispä jätän monet tyypit ja tilanteet blogistani pois, sillä sekä omasta että kanssaihmisten yksityisyydestä huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää. Yksityisyyden vaaliminen pitäisi olla osa ihan jokaisen bloggaajan elämää - liian henkilökohtaisten juttujen käsittely on lähinnä kiusallista.


7. Miten haluaisit kehittää blogiasi jatkossa?

Toivoisin kovasti, että aikaa olisi enemmän käytettävissä. Viime aikoina on harmittanut, etten ehdi blogini pariin kuin parina hassuna päivänä viikossa (jos sitäkään), vaan toisaalta en halua julkaista tekstejä, joita en ole rustannut ajatuksella. Maailmassa joutuu jo ihan kylliksi tietotulvan uhriksi muutenkin. Toki eipä juttunu välttämättä mitään suurta filosofista antia maailmaan tarjoa, joten padalla taitaapi olla musta kylki. 

Olen kirjoittanut blogia parisen vuotta, ja tässäkin ajassa elämä on ehtinyt tuoda lärvini eteen vaikka minkälaista ilmiötä. Siispä en uskalla sanoa juuta tahi jaata sen suhteen, millaiseksi blogini muovautuu tulevaisuudessa. Elämä sen lopulta määrittänee.


8. Minkälaisia blogeja luet itse mieluiten?

Leikittelen ajatuksella, että joskus minulla on elämässäni enemmän aikaa lukea hyviä blogeja. mutta toisaalta laatu korvaa määrän - tykkään lukea tietenkin vain hyviä blogeja. Kivat kuvasommitelmat eivät riitä, elleivät tekstit herätä ajatuksia. Aiheita voi blogiin sisältyä monta, mutta erityisesti luonnonläheisyys, arkiaiheet ja elukoihin liittyvät huomiot kiinnostavat. Joskus nuorempana rättiblogit esitetyt kauniit asiat kiehtoivat, mutta nykyään ei kertakäyttökulttuuri kiinnosta, vaan mieluummin käytän aikanai järkevän sisällön lukemiseen. Mieluummin löydän tylsästi sanottuna kauneutta arjesta kuin jatkuvasti uudistuvasta vaatekaapista. Ehkäpä blogien luennassa kuvastuu ihmisen henkilökohtainen evoluutio; nuorempana pinnallisuus pyrkii pintaan mutta kolmenkympin tietämillä uskaltaa myöntää olevansa villasukat jalassa mönkivä kalsaritonttujuntti, joka haaveilee omasta tuvasta ja tykkää arjesta ilman filttereitä.

Tosin tällä viikolla olen onnistunut kuluttamaan vapaa-aikani lähinnä corgiherra Topin elämää seuraamalla (missään nimessä ei kenenkään kannata tunkea hakupalvelimelle yhdistelmää Topi the Corgi). Siipalla alkaa olla jo melko suurella todennäköisyydellä koiravideoallergia, mikä on toki ymmärrettävää - kyllä minäkin ehkä pyörittelisin aika isosti silmiäni, jos mies hihkuisi yhtä pöhkösti esimerkiksi jääkiekkoa vahdatessaan. Paitsi että minähän se lähinnä taidan meidän huushollissamme viritellä äänijänteet äärimmilleen lätkän parissa. Voi kehveli. 


9. Jos blogistasi tulisi tosi suosittu, pärjäisitkö hyvin julkisuuden kanssa?

Hah, en! Jos lukijamääräni räjähtäisivät käsiin, todennäköisesti muuttaisin ehkä Murmanskiin. 


10. Minkä biisin valitsisit blogisi tunnusmusiikiksi, jos sellainen pitäisi valita?

Apua, koska olen aikamoinen musiikkihörhö, en millään osaisi valita vain yhtä kipaletta - maailmassa on niin paljon mahdottoman hyvää ja kaunista musiikkia. Haluaisin kovasti, että blogiani kuvastaisi jokin huikaisevan mahtava teos, kuten Apocalyptican Faraway tai Farewell, joka on todennäköisesti kaunein asia maailmassa. Ehkäpä omituisuuteeni huomioiden blogini teemaksi voisi nostaa Royal Republicin People Say That I'm Over the Top- kipaleen? Eikun Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukaus ja Viimeinen päivä taivaan! Ehkä sittenkin kallistun ikisuosikkini Musen puoleen. 

Tarkemmin ajateltuna taitaa totuus löytyä armaan veljeni sanoista. Hänen mukaansa Radioheadin Creep kuvaa minua.  

(Jos joku haluaa tehdä listan perusteella persoonallisuusanalyysin, helpotan urakkaa ja totean, että olen aivan yhtä kahjo kuin musiikkivalintojeni perusteella voi arvella.)

Minä puolestani pistän kiertopalkinnon eteen päin kuudelle ansioituneelle bloggaajalle, joiden tekstien ja kuvien parissa viihtyy - vastatkaa kysymyksiin, jos niin mielitte! Tekisi mieli kyllä pistää Varpuslinnulle kysymykset bumerangina takaisin, sillä hänen bloginsa on todella kiva pläjäys.

Väylän tyttären pitäisi lopettaa bloggaaminen saman tien, sillä neitonen ottaa aivan liian hienoja kuvia tuntureista ja maailman hienoimmista maisemista. Kauniita ajatuksia, mahtavia oivalluksia ja rentoa meininkiä löytää lappilaisneidon blogista. Ehdottomasti yksi koukuttavimmista blogeista, jonka tiedän. 

Seita- blogissa on ihan huikeita kuvia - kyllä Suomen luonto on hämmentävän kaunis ilmiö. 

Santsikupin Riikka on kerrassaan hurmaava leidi, jolla on sana hallussa ja loistava musiikkimaku - kehotan tutustumaan eritoten Riikan ysärijysärimaailmaan.  

Mielekästä miellekarttaa lukiessaan oppii noin miljoona uutta asiaa viidessä minuutissa. Varoitan, blogi saattaa koukuttaa aika pahasti. 

Ja sitten ovat tietenkin sielunsiskoni Mari ja Hanna eli punapäistä punapäisin pallopöhkö ja vaaleaverinen pitkäkoipi! 

Lisäksi ehdottaisin, että te muutkin blogilliset ihmiset nappaatte kysymykset kyytiinne ja kerrotte taustoistanne. Esitän teille kymmenen kysymystä: 

1. Mikä bloggaamisessa kiehtoo?
2. Mistä blogisi nimi on peräisin?
3. Minkälaisia aiheita et missään nimessä käsittele blogissasi?
4. Mikä on hyvän blogin salaisuus?
5. Mitä tekisit, jos et kirjoittaisi blogia?
6. Suhtaudutko bloggaamiseen harrastuksena vai onko siitä tullut sinulle ammatti?
7. Mikä on blogisi tarkoitus?
8. Mikä on haastavinta bloggaamisessa?
9. Mitä blogissasi tapahtuu kolmen vuoden päästä?
10. Mikä on lempijoukkueesi SM-liigassa (vaadin vastauksen!)?

Sanainen arkkuni on ehtynyt, joten annan puheenvuoron kirjoitusvuoron teille. 

perjantai 19. toukokuuta 2017

Ai mikä blogi?


Viime aikoina olen syönyt jäätelöä enemmän kuin koko viime kesänä yhteensä (ja viime vuosi oli todellinen merkkipaalu elämässäni, sillä mättäsin naamaani jätskiä ennätyksellisen paljon). Olen huomannut joutuneeni paperikasojen liiskaamaksi, ja toisaalta myös hellyydenkipeä ja läheisyydestä tykkäävä terrieri on juntannut minua tukahduttavan litistävällä rakkaudellaan. 

Olen antanut auringon sivellä naamaani ja vastapainoksi paennut kuumuutta kuusikkojen suojaan. Tietenkin olen seurannut jääkiekkoa ja hihitellyt jodlaaville euroviisuilijoille, mutta olen myös reissannut Altain huikeissa maisemissa Ville Haapasalon peesissä. Olen saanut tungettua toppakamppeet ynnä saappaat kaappiin piiloon ja nostanut tennarit tilalle. Olen mösjöön hartiavoimien ja hahmottamiskykyisten aivojen avustuksella viskellyt mööpeleitä nurkasta toiseen ja katsellut sillä silmällä kauppojen verhotarjontaa, vaan valitettavasti hattaraisen puuteriroosan valtaamilla markkinoilla ei mustakeltaista kangasta ole ihan hirmuisesti tarjolla - herkkää pastellia toki piisaa, mutta hempeät sävyt eivät oikein meidän pirttiimme tuntuisi soveliailta. 

Sitten tuli yks kaks mieleen, että ai joo, minulla on vissiin joskus ollut blogi. Pääsi käymään vähän vahingossa niin, että elämisen kiireet ja sangen huikaisevan kutkuttavan jännittävät touhuilut imaisivat blogihöpisijän niin mukavasti kyytiinsä, että pidin suunnittelemattoman huilitauon blogimaailmasta.

Ikäväkseni totean, ettei blogirintaman hiljaisuus johdu mistään huikaisevan jännittävästä käänteestä, joka nurkan takana kurkkivi, vaan ihan pelkästään tavallinen arki sattuu välillä olemaan suhteellisen hektistä. Kokoaikatyön ja vapaa-ajan menojen yhdistäminen on jo itsessään välillä vähän haastavaa, mutta yhtälöön kun vielä ynnää blogin pitämisen, on aikataulujen sumpliminen aika kinkkistä. En siis ole luikahtanut missikiertueelle mukaan, vaikka moni aivan varmasti niin ehti jo luulla. Enkä ole kadonnut ilmavaivan tavoin autiomaahan taikka kaikonnut Turkmenistaniin sipuleita viljelemään.


Teki kuulkaas oikeastaan aikas eetvarttia olla olematta bloggaaja. Käydä hiippailemassa metsissä ilman kameraa. Oikeastaan tehdä ihan mitä vaan ilman kameraa. Olla viettämättä työpäivän päätteeksi tietokoneella yhtään ylimääräistä.  Kertailla vuoden ensimmäisten kuukausien tapahtumia ja keskittyä hetkeen. Nauttia keväästä, hämmentyä kesän saapumisesta. Ja vain olla.

Mutta nyt on aika loistokkaan paluun! Toivotan itseni tervetulleeksi blogimaailmaan! Kieltämättä kymmenen pientä pökkelöä, joita myös joissain piireissä sormiksi kutsutaan, ovat vähän haikailleet päästä vetelemään polkkaa näppäimistöllä. 



Sinä aikana, kun olen laiminlyönyt elämää suurempien oivallusteni julkisen jakamisen, on kevät humpsahtanut jo kesämäiseksi Varsinais-Suomen maisemissa. Puissa lehdenalut näyttävät siltä, että ne ryöpsähtävät hetkenä minä hyvänsä viheriäksi mereksi, vaikka vastahan oli joulu. En ole vielä valmis kesän alkamiseen ja hellehelvetissä tuskailuun - tosin onneksi tänäkään vuonna en aio tähdätä bikinikuntoon tai murehtia, kuinka valkoiset shortsit näyttävät kamalilta ruskettumattomia koipiani vasten. Sen sijaan aion keskittyä olennaiseen. Elämiseen. Ja ehkä vähän itsekurini hukkaamiseen, jos on kesäisiä herkkuja tarjolla.

Edessä on todennäköisesti talvi-ihmisen makuun pitkä ja ehkä liian kuuma kesä, mutta onneksi on keksitty jäätelö ynnä mansikat ja kylkeen kiinni tunkeva lämpöpatteriterrieri. On olemassa kivoja ihmisiä sekä luontoelämyksiä, pieniä reissuja, lenkkipolulla lontsottelua ja sen sellaista. Niistä on myös blogiin asti tarinointia tulossa, jahka aika, huikentelevaisuuden airut, antaa myöden. Kesässä on tuskaisesta kuumuudesta huolimatta paljon mukaviakin asioita, jos vain selviytymisasenteen kaivaa talviunilta esiin.

Mikäli suurta viisasta rannikkokaupungin tietäjää eli asuintoveriani on uskominen, positiivinen ajattelu vie pitkälle. Viisauden sanoja mukaillen "keskimääräistä hauskempaa on tuulettaa kuin kiroilla". Näin totesi siippani lätkämatsia katsellessaan. Se on oikein osuva oivallus.