sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kesäkuu viimeisiään vetelee


En ole tehnyt minkäänlaista listaa asioista, joita haluan kokea jo päättäväisesti käynnistyneen kesän aikana, sillä luulen vauhdikkaasti eteen päin kulkevan ajanjakson tuovan jo itsessään mukanaan vaikka mitä mukavaa. Loppuaan kohti kiiruhtava kesäkuu on ainakin ollut täynnä pieniä juttuja, jotka saavat mielen iloiseksi.

Olemme viettäneet varsin miellyttävää keskikesän juhlaa kotiseudullani. Kun on junaan hyppäämisen aika koittava, miehellä tulee olemaan tuskainen savotta maanitellessaan junttia sekä sisäisen junttikoiransa löytänyttä piskiä takaisin Turunmaalle. Hurtta on nykyään ihan peräpohjalainen murre. 

Olen löytänyt palavan rakkauteni Musea kohtaan uudelleen. Muse on yhtye, jota olen kuunnellut kutakuinkin ihan aina, mutta viimeisen parin vuoden ajan jokunen muu bändi on meinannut kiilata Musen ohitse. Mutta niin se vaan on, että Muse on muusani. Miten Matthew Bellamy osaakin tehdä niin loistokkaita musiikkiteoksia, jotka pistävät ihon kananlihalle ja kuuntelijan pollan sekaisin?

Olen hankkinut liput Provinssiin. Hanna, here I come! Ruisrockissa näyttää tänä(kin) vuonna olevan suhteellisen kehno esiintyjälista, mutta Seinäjoelle on saatu hämmentävän monta suosikkiani. Ainakin Niskalaukauksen paluuta täytyy käydä katsomassa, ja tietenkin The Killers ynnä In Flames on myös aivan pakko nähdä. Harmi vaan, että CMX soittaa samaan aikaan kuin ruotsalainen liekkiorkesteri, mutta eiköhän jokin konsti kahdessa paikassa yhtä aikaa olemiseen löydy.


Turussa on ollut melkoisen paahteinen ajanjakso - minun mielestäni helleraja on jo rikottu - mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä. Enkä ole edes narissut ja murissut niin pahasti kuin viime vuoden puolella. Tukala kesäilma ja minä emme yleensä mahdu samaan lauseeseen, mutta tänä vuonna kesä on ollut ihan siedettävä. Epäilen, että viimeinen pääkoppaani koossa pitänyt ruuvi on ruostunut, löystynyt ja valumassa kovaa vauhtia olkapäätäni kohti.

Minulla on polkupyörä. Ihan kiva sellainen. Se on selkeästi feminiinen tapaus, mutta kiltiltä ja kuuliaiselta se vaikuttaa. Siinä on seitsemän vaihdetta ja niin tehokas käsijarru, että olen melkein nenälleni pyllähtänyt jarrua tyrkkiessäni - toisaalta sen verran rentouttavaa on pyörällä painella, että jarruominaisuus on ihan turha varuste. Olen parisen viikon ajan ajellut pitkin kylänraittia varsin mairea hymy pärstääni koristaen, mutta minkäpä hölmöläinen onnelleen voi. Minulla on viimein pyörä! Onnittelen itseäni ripeästä ja tehokkaasta toiminnasta - aiemman kulkuvälineeni pöllimisestä ei ehtinyt vierähtää kuin vaatimattomasti yli puoli vuotta, joten en yhtään jahkannut pyöräpäätöksiä tehdessäni. Mutta kun ei polkupyörään voi noin vaan törsätä, vaan pitää hunteerata rauhassa hankintahommia. 

Olen hyvää vauhtia kahlaamassa velhomaailman ihmeisiin perehdyttävää kirjasarjaa (pottereita tietenkin) läpi. Selvittelen tällä hetkellä puoliverisen prinssin asioita ja odotan kauhulla lopputohinoita. Olen vakuuttunut siitä, että monessa suhteessa typeryyden täyttämä maailmanaikamme kaipaisi kovasti Albus Dumbledoren kaltaista hahmoa. Jotenkin samaistun Dumbledoren sanoihin: " - mutta hätkähdyttävän usein epäkohteliaisuus on tahatonta". Voisin täyttää koko blogini dumbledoreismeilla, mutta maltan mieleni ja hillitsen hinkuni. 


Olen hihitellyt kämpässäni köllöttelevien tyyppien edesottamuksille. Mies on lanseerannut piskille uuden lempinimen hurtan uuden hullutuksen mukaan: hauva kantaa nimeä frisbeedog. Papparainen on nimittäin hullaantunut täysin frisbeen perässä laukkomisesta - vaan terrieri kun on kyseessä, frisbeen nakkelusta, noutamisesta taikka palauttamisesta ei ole suinkaan kyse. Vaikka pappaikä jo koputtaa piskiä anturoihin, ei karvareuhka mitenkään mahdottoman helposti irrota itsepäistä otettaan, jos se on naskaleihinsa jotakin kivaa saanut. Olen välillä pohtinut, millaista olisi viettää aikaa kiltin, säyseän ja nöyrän koirasen kanssa, mutta sitten terrieripappa katsoo ruskeilla silmillään niin pyyteettömän hellästi ja lipaisee kilometrin pituisella kielellään kättäni, ettei voi muuta kuin tykätä pässinpäästä. 

Olen mussuttanut leipäjuustoa hillojen kera. Ja kun puhun hillasta, tarkoitan tietenkin kaunista ihmemarjaa, joka nykypäivänä alkaa käydä harmillisen harvinaiseksi. Lakka tarkoittaa minulle ainetta, jolla käsitellään puupintoja, ja suomuurain kuulostaa marjakarhulta.

Toistaiseksi kesäkuu on edennyt siis oikeastaan aika kutkuttavan mielekkäissä merkeissä. Ehkäpä minun on pyörrettävä sanani ja myönnettävä, että kesässäkin lienee omat hyvät puolensa, vaikkei saatavilla olekaan lunta, pakkasta taikka tummaa tähtitaivasta. 

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannus pohjoisen taivaan alla

Se olisi sitten suuren keskikesän juhlan aika. Tänä vuonna pakkasimme patikoimiskamppeet reppuihin, tyrkkäsimme itsemme ja pappaterrierin junaan ja tupsahdimme porukalla juhannuksen viettoon allekirjoittaneen kotiseudulle. Juhannus ei ole juhla, jota mitenkään hulvattomasti yleensä juhlin, mutta kieltämättä ylimääräisen vapaan viettäminen kotikonnuilla on aina houkutteleva ajatus.

Luvassa on toivon mukaan intohimoista ähkyilyä, paljon luonnossa liikkumista, nuotion äärellä rauhoittumista ja sukuloimista. Luulen lisäksi, että pappapiski löytää sisäisen porokoiransa ja rupeaa paimentamaan yli-innokkaasti kisuroita. Se vaan, että eihän kukaan pelkää villisti pomppivaa kolhoa rekkua, joka päästelee into piukassa koomisempia piippausääniä kuin vinkulelunsa tai höpsö uroshirvi konsanaan.

Vastahan minä toki pikareissulta Kolarista Turkuun palasin, mutta jos jotain olen elämäni aikana oivaltanut, on kotiseudulla käytävä aina kun on pienikin mahdollisuus viettää kauniissa maisemissa vähänkin ylimääräistä aikaa. Viime vuoden puolella en päässyt käymään mussuttamssa äitini herkkuja yli puoleen vuoteen, mikä oli aivan liian pitkä aika - perhettä tulisi nähdä useamminkin kuin pari kertaa vuodessa. Suku on paras. 

Juhannusta ei meidän kulmillamme hirveästi ole ruukattu juhlia. Joulu on vuoden kohokohta ja odotettu tapahtuma, mutta juhannus tuo lähinnä yhden ylimääräisen vapaapäivän ja hengähdystauon arjen keskelle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mediassa vellovaa juhannushehkutusta ja sääolosuhteiden povaamista viikkotolkulla etukäteen, mutta perjantaivapaan otan kernaasti vastaan.



  
Varsinaisia juhannusperinteitä ei meillä päin taida olla. Joskus olemme nauttineet yöttömästä yöstä Inarijärven rannalla, toisinaan on ollut vieraita kylässä. Joskus olemme istuskelleet yötä myöten pihamaalla tai katselleet nuotiossa tangoa veteleviä liekkejä, jos luontoäiti on mahdollistanut tulen kanssa saikkaamisen. Yhdistävä tekijä eri vuosien juhannuksissa lienee ruoka, jonka määrä on vakio - ruokapöydässä pitää olla sopivasti kaikkea hyvää mutusteltavaa, jotta ihmiskunta pysyy tyytyväisenä. Ja mummolle piti viedä kullerokimppu, jos peltoja koristavat keltapullerot vain olivat valmiit poimittaviksi.  

Olennaista on höpöhöpöohjelman ja väkisin keksityn säheltämisen sijaan keskikesän kauneudesta nauttiminen. Helle harvoin jaksaa kivuta maamme pohjoisosiin juhannuksen tienoilla, mutta riittävästi ihailtavaa ilman lämpöaaltoa on taivaanrannan värikirjossa, vihreissä varvuissa, hentoisissa koivuissa ja lähes rikkumattomassa hiljaisuudessa, jonka läpäisevät käkien kukunnat ja kuukkelien siipien iskut. Aurinko, joka ei pohjoisessa millään malta painua pehkuihin, luo upean taustan luontoelämyksille. Kuinka kaunista voikaan olla!

Sadetta ja viileää ilmaa on kovasti povailtu ainakin joidenkin lähteiden mukaan, mutta se ei haittaa - ei sade meitä sisätiloihin salpaa. Ulkoiluhan on erityisen miellyttävää, kun ilma on raikas.

Ulkoilusta kun tuli puhetta, on aika heittää löpinät sikseen ja painua luontoon. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Littoistenjärvi oli kirkas



Siihen aikaan, kun Littoistenjärvi oli varsinaissuomalaisten tutkimusretkien kohde ja mediamyllytyksen polttopisteessä, ilmaisi huushollini toinen asukas innokkuutensa käydä järvimaisemissa.  En pistänyt lainkaan pahakseni armoitetun puoliskoni ehdotusta reissun kohteeksi - tapanamme on käydä tutkimassa lähiseutujen maita, mantuja ja maastoja, mikäli aikataulut vain suostuvat antamaan tutkimusretkelle myöten. Toukokuussa suurimman järvihehkutuksen aikoihin almanakka ammotti mukavasti tyhjyyttään helatorstain kohdalla, joten ryhmä rämä lähti lietsuun.

Luonnollisesti uteliaat sielut myös janosivat toukokuisella reissullaan selvitystä siihen, olisiko järven vesi muuttunut kirkkaammaksi kemikaalikäsittelyjen myötä, kuten mediassa höpistiin. Jos joku onnekas hemmo tai hilma onnistui välttymään Littoistenjärveä koskevalta uutisoinnilta, on onnitteluvärssy paikallaan, sillä järvi sai nauttia antaumuksellisesti viidestätoista minuutistaan julkisuudessa - jopa iltauutisiinkin vesistö pääsi koreilemaan, ja muutenkin noin joka tuutista tuntui kuuluvan jonkinlaista hehkutusta puhtoisesta vedestä. Littoistenjärvi oli pienen hetken paikka, jossa jokaisen oli ihan pakko käydä.


Kyllähän vesi kirkkaammalta näytti verrattuna parin vuoden takaiseen meininkiin. Tarkentaisin, että erityisesti uimarannan puoleinen vesi oli varsin kirkasta siinä missä vastapuolella olivat näkymät hitusen sameammat. Myöhemmin ilmeni, että järvi on hetkellisen kirkastumisensa jälkeen palannut vanhoihin tapoihinsa ja päättänyt ruveta sameaksi. Kirkkauden katoaminen selittyy ph-arvojen nousemisella, mutta levää ei vissiin pitäisi enää yhtä hanakasti järveen vieraisille ängetä.



Reissullamme järvi siis vielä sädehti suurimmaksi osaksi varsin kirkkaana, ja olipa järven rantamilla muutama muukin utelias sielu kirkastumisen ihmettä todistamassa. Aurinkoisena päivänä turkulaiset sulloutuvat mieluusti rannoille kultaista valopalloa palvomaan, eikä helatorstain auringonpaiste tehnyt poikkeusta; tuntui, että jokainen rannan nurkka ja kolkka oli valloitettu. Emme rannalle jääneet sen kummemmin ihmettelemään, sillä oletettavasti kukaan ei olisi ilahtunut rapsutuksia kerjäävän iloisen ja pössön pappaterrierin seurasta, vaan lähdimme talsimaan järveä ympäröivää luontopolkua. Mitä syvemmälle pikku metsäplänttiin sukelsimme, sitä rauhallisemmaksi meno muuttui.


Pappapiski yllätti seuralaisensa olemalla täyspösilö. Harvemmin hurtta rupeaa ihan mahdottomasti räksyttämään ja riehumaan julkisilla paikoilla, mutta reissullamme koirapoloisen juustokuorrutteiseen elämään pääsi luikertelemaan pahuus, jota piti tietenkin pelotella pois vimmatusti haukkuen. Kyseesssä oli niinkin hirmuinen asia kuin veteen heijastuva auringovalo, joka liikahteli kammottavasti rantakiviä vasten. Se jos mikä oli ihan katastrofaalisen hirveän pelottava asia terrierin näkökulmasta. Yleensä elämään ihan suht lunkisti suhtautumaan kykenevä piski sai jännitystä elämäänsä.

Päivä oli lämmin ja taivasta sävyttävä sini heijastui nätisti järven pintaan. Vesi tuntui yllättävän lämpöiseltä, kun sormeni järveen tuikkasin, mutta Turun suunnalla on ollut viime aikoina todella lämmintä (paitsi tietenkin Paavo Nurmen kisojen aikoihin, jolloin lämpötilojen on oltava samoissa lukemissa kuin jouluna). On hurja ajatus, että reilun kuukauden takaiset räntäkuurot ovat pelkkä haikea muisto vain vehreässä ja rehevässä maailmassa.



Paikoitellen järvi oli syvänsininen, joissain paikoissa väri taipui smaragdinvihertäväksi ja hetkittäin olin jopa havaitsevinani hennon turkoosia vivahdetta. Yhtä lailla näkyi tietenkin myös sameanruskeaa ja harmahtavaa, sillä järvi ei kuitenkaan ole muuttunut välimerelliseksi kirkastumisestaan huolimatta. Kallioklöntit kutsuivat tappijalkaisenkin emännän kiikkumaan korkeammalle tähystämään avautuvaa järvimaisemaa.



Littoistenjärveä ympäröivää luontopolkua oli mukava talsia. Polun vallanneet mahtavat juuret, jalkojen alla nitisevät oksat ja lintujen sinfoniat saivat tassuttelijat hetkeksi siirtymään arkisten asioiden maailmasta johonkin nättiin ulottuvuuteen.


Olen tainnut aiemminkin todeta, että yritän kovasti Turun seudun metsissä mönkiessäni uskotella itselleni, että taustalla pauhaava moottoriteiden kakofonia on automelun sijaan tuulen huminaa ja melkein saatan hankkeessani silloin tällöin onnistuakin. Laineiden liplatuksesta ei sentään voinut erehtyä - etenkin järven pohjoisosissa aalloilla oli kulkijoille paljon asiaa, ja minä kuuntelin oikein mielelläni niiden tarinoita ajasta ja ikuisuudesta.

Reissumme aikana mietin paljon syvällisiä asioita, kuten metsässä kulkiessa usein tapahtuu - niin se vaan on, että metsään mennessään tai länttäistessään pehvansa muhkean kalliomuurikan päälle havaitsee paljon tärkeitä asioita maailmankaikkeudesta. Esimerkkeinä suurista viisauksistani mainittakoon, että parrakkaamman puoliskon eväsleipä maistuu aina noin viisikymmentäkuusi kertaa paremmalta kuin omin hyppysini väkertämä välipala - mies ei pahemmin kitsastele leipää voidellessaan tai juustoviipaleita levitellessään. Koska lähipiirissäni niitän suuren aforistin ja pohtijan mainetta, mietin myös ankarasti, miksen ole pitkään aikaan mussuttanut korvapuustia. Jonkun on ankarassa maailmanajassa keskityttävä olennaisuuksiin.



Aurinko paistoi ja linnut lauloivat siihen malliin, että taisi olla ensimmäisiä kunnon kesäpäiviä menossa. Myös Littoisten kylä, jonka polkuja pitkin hetken kävelimme, kylpi valossa ja vehreydessä. Ei silti aivan mahdottoman tukalaksi ilmanala käynyt, vaan jopa minä pystyin hengittämään,

Liedon ja Kaarinan välimaastossa komeilevalla Littoistenjärvellä olemme muutamaan otteeseen piipahtaneet, mutta jokaisella käyntikerralla paikasta havaitsee uusia puolia. Littoisiin pääsee erittäin kätevästi, vaikkei omaa nelipyöräistä kulkuvälinettä sattuisi omistamaan. Pyörällä pääsee tietenkin melkeinpä mihin tahansa, mutta lisäksi keskustasta pääsee näppärästi järven laitamille bussilinjojen 2b ja 2c kyydissä. Jos ei Littoistenjärvellä tai kylän tuntumassa ole vielä syystä tahi toisesta käynyt, kannattaa ruveta turistiksi ja piipahtaa mutka historiallisessa ja viheriässä kylässä.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kun juntti kotikonnuillaan käväisi


Tällä viikolla olen odottanut perjantain saapumista kuin kuuta nousevaa, ja kun viimein arjen armahtaja saapui, hoksasin, etten kuluneiden päivien aikana ole oikeastaan tehnyt mitään ihmeellistä. On vähän työressiä piisannut ja arkipäivät ovat lähinnä menneet työkiireistä selvitessä. - se on  kumma juttu, että kesäloma-ajan korvilla ihmiset keksivät yhtäkkiä ottaa kunnon loppukirin ennen lomille laukkomista. Tekemisen meininki pitää toki elämässä olla, mutta välillä rauhallisempikin tahti olisi ihan kiva, jotta voisi keskittyä kunnolla juttujen hoitamiseen. Sinne tänne suhatessa ja pää kolmantena painellessa moni askare saattaa jäädä puolitiehen.

Viime viikko sen sijaan oli varsin erinomainen ja mukavien tapahtumien kattaus, joten kuivakan ja tylsän ajanjakson sijaan muisteltakoon miellyttävämpiä tuokioita elämän kulussa. Turusta lähti loppuviikosta juna kohti karuja kairoja, ja minä läksin völjyyn. Hyödynsin kertyneet ylityötunnit ja pidin vähän omaa lomaa. Pitempään olisin kernaasti viihtynyt, mutta sentään muutaman päivän ehdin kotikolossa viettää.



Säät hellivät pohjoisen Kolarin suunnalla; lämpöasteet kipusivat jopa hellelukemiin ja kirkkaansinisellä taivaalla köllöttelevä aurinko tuijotti ahnaasti paahtuvaa kansaa. Hitaasti on lähtenyt kesä pohjoisessa käyntiin, mutta pienet lehtien alut alkoivat lämmön voimasta kasvaa ihan silmissä. Paikoitellen oli vielä hassuja lumiplänttejä havaittavissa, mutta ehkäpä tänä vuonnakin kesä vielä saapuu tuntureillekin.

Koska luontoäiti oli päättänyt helliä väkeä ja laittanut ilmanala-asiat kesäkuntoon, vietin mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla. Huiputin lähivaaroja, kuljin joen varrella, törmäsin vitivalkoiseen pitkäkorvaan ja tarkkailin pikkuruisia vassuja, jotka hontelot koivet joka ilmansuuntaan sätkien kilostelivat riemukkaasti pelloilla. Istuskelin yösydännä nuotion äärellä ja kuuntelin seuralaiseni kälätystä hiljaisuutta. Oivalsin jälleen noin viidettätuhannetta kertaa itsestäänselvyyksiä. Kyllä kotiseudulla on ihmisen hyvä olla ja kerätä ympärilleen läheisiä, jotka aidosti välittävät, kuuntelevat ja ymmärtävät. Läheisiä, joiden kanssa ei tarvitse jaapata pinnallisuuksia. Ja joiden seurassa voi lontsottaa iänvanhat, reikäiset, kulahtaneet ja ehkä vähän haisevat tennarit jalassa. Sama se pinnallisuuksille ja typerille vouhotuksille, kun saa viettää aikaa perheen kanssa lähellä tuntureita.


Maailmassa on monen monituista turhuutta ja jupinaa, jotka kaikkosivat mielestäni, kun kotiseutuni kauniita maisemia töllötin ja raikasta ilmaa sisuksiini hengitin. Kuinka olinkaan kaivannut rauhoittumista ja vain olemista haipakkaisen alkuvuoden jälkeen. Onnellisuus lienee sitä, että monta vaaraa ja tunturia on eessä.

Huikaisevan upeiden pohdintojen lisäksi ehdin olla äitini opissa apulaisleipurina ja hoksasin viimein, kuinka rinkilöistä saa nättejä. Äidin paakaripisteessä valmistuivat monet muutkin perinteiset herkut, jotka kiikutimme Inariin asti sukujuhliin osallistuvien mussutettaviksi. Auto melkein nitisi ja natisi liitoksistaan, kun kylmälaukut valtasivat jokaisen kolosen, mutta ihmisetkin mahtuivat kyytiin ja niinpä kipusimme Suomi-neidon kainalosta parisataa kilometriä päätä kohti.

Inarissa on aina yhtä kiva käydä, mutta tällä kertaa oli erityisen mukavaa nähdä pitkästä aikaa sukua iloisissa merkeissä ja katsella, kuinka siniset aallot loiskuivat maamme kauneimmassa järvessä. Ukonkivi häämötti horisontissa yhtä väkevänä kuin ennenkin, ja suhteellisen ärhäkkä järvituuli änkesi korvakäytäviin.

Paluu Turunmaalle oli jälleen kerran jokseenkin hankala, mutta olen pikku hiljaa päässyt ainakin joissain määrin kaupungin rytmiin kiinni. Mutta onneksi kotiseudulle pääsee aina takaisin - joskin VR voisi ystävällisesti pistää hintatasonsa ihmisystävällisemmälle tasolle, sillä en haluaisi joutua vararikkoon perheeni luona kylästellessäni. 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kesäkuu tulla tupsahti

Kyllästymiseen asti olen elämäni aikana jaaritellut, kuinka kesä ei todellakaan ole vuodenajoista itselleni mieluisin, vaan sydämeni sykkii kiihkeästi viileyden puolesta. Tänä vuonna kesä on alkanut poikkeuksellisen mukavasti. Toukokuunkin päivät muodostivat varsin suloisen satsin, kuten yleensä keltaisella kuukaudella on tapana, joskin kesän käynnistävä kolmenkymmenen päivän pompsi on ollut harvinaisen kiva. Ennen kaikkea se on ollut erittäin tassu-, kirsu- ja häntäpitoinen, mutta muutakin mukavaa on kaunis kuukausi tuonut tullessaan. 

Ensinnäkin äitini on ollut vierailulla Turunmaalla ja tuonut mukanaan noin kolmesataa litraa mustikkaa ja hillaa ynnä ihan ite tekemäänsä puolukkasurvosta. Äiti on kyläilynsä aikana leiponut pakastimen täyteen lapsuuteni suosikkileipomuksia eli herkkusämpylöitä ja rinkilöitä, joita voisin mussutella pötsini kipeäksi. Minkäpä sitä ihminen persoudelleen voi.

Olen nukkunut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Se jos mikä on ylellistä hommaa - unihiekka näet ruukaa olla turhan useasti heikosti saatavilla. Olen kuulemma naureskellut ja selostanut ties mitä pöljää unissani, mutta olen kuitenkin aamuisin ollut sentään vähemmän mörökölli ja enemmän ihminen, kun uni on suvainnut poiketa kylään. 

Puhelimeni muisti on täyttynyt kuvista pikkuisista vassuista. On se aika vuodesta, kun poromutseilla on hommaa huolehtiessaan pienokaisistaan. Kisurat ovat välillä sietämättömän typeriä otuksia, mutta vassut ovat puolestaan käsittämättömän hellyttäviä olentoja. Ne myös ääntelevät suloisen säälittävästi (vassut eivät osaa roukua, vaan melkein määkivät kuin kärttyiset karitsat konsanaan).

Luurissani on myös aika kiitettävästi kuvia loikoilevasta, istuvasta, loikkivasta, pönöttävästä ja tuijottavasta piskistä. 




Olen keksinyt, että tennarit ja hame muodostavat varsin soveliaan yhdistelmän toimistolle etenkin päivinä, jolloin työmaalla on vähän lämmintä (tai oikeastaan töissä ilmanala lienee vakio, mutta kesäisin olen ihan hikisipuli - talvisin hytisen ja palelen). 


Eräänä pitkänä työpäivänä keksin reseptin köyhän naisen mokkatsiinolle (kirjoitusasu mokkatsiino on ehdoton) - tummaa kahvia, hitusen kaakaota ja jonkin verran kaakaota kun kahvikuppiin lorauttaa, makuelämys on parempi kuin yksikään moccachino koko Telluksella. 


Olen siirtynyt Mansfield Parkista Likusteritielle ja haikeana muistellut muutaman vuoden takaista suosikkiuntani; olin isäpappani kanssa porostelemassa ja kerroin autuaallisen onnellisena haperolle, että pääsisin Tylypahkaan suorittamaan velhomaailman ihmeisiin perehdyttävän tutkinnon. Suureksi harmikseni heräsin kuitenkin aamulla kielihistorian luennolle muodonmuutosten, loitsujen tai tähtitieteen opintojen pariin sukeltamisen sijaan.

Olen mielikuvissani kuvitellut, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun eläkeikä kolkuttelee kulumien vaivaamia olkapäitäni, olisin vähän boheemi homssantuu, joka pukeutuisi liehuviin kaftaaneihin ja kietoisi päähänsä turbaanin. Olen ruvennut huntsimaan, että haluaisin ehkä sittenkin olla kuin neiti Marple. Onneksi minulla on toivon mukaan vielä muutama vuosikymmen aikaa päättää, haluanko olla suuri taiteilija vai kallistunko sittenkin nerouden suuntaan.

Olen jynssännyt ja puunannut keittiön putipuhtaaksi. On todella palkitsevaa ihastella keittiötä, jonka pinnat hohtavat niin kirkkaina, että melkein voisi peilata itseään tarkistaakseen, ettei ruoanmurusia ole jäänyt hampaisiin. 

Kesäkuun toinen viikko tuo mukanaan työjuttujen ja arkisten askareiden lisäksi viikonloppureissun kotikonnuille ja Suomi-neidon kainalosta hitusen pohjoisemmas - luvassa on sukulointia ja juhlahommia. Vaikuttaa siltä, että kesäkuusta tulee vallan hupaisa jakso. 

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kesä Turkuun tulevi


Jos viikkoon mahtuu ylimääräinen vapaapäivä, on viikko varsin kelvollinen kokonaisuus. Jos ylimääräisen vapaapäivän voi viettää vesistön äärellä, on elämässään onnistunut tekemään erittäin hyviä päätöksiä. 

Olen muutamaan otteeseen tainnut todeta, että turkulaisväestöllä on taipumus rynnätä Ruissaloon sellaisina päivinä, kun aurinko vähänkin suvaitsee taivaalla näyttäytyä, mutta saaripahanen on saanut vakavasti otettavan kilpailijan. Mediassa on ollut villiä rummutusta aiheesta Littoistenjärvi. Kemikaaliläträyksellä kirkkaaksi putsattu vesipläntti on houkutellut koko Varsinais-Suomen tai melkeinpä koko maan ihmiset liikekannalle ainakin alueella oleskelevasta populamäärästä päätellen. Kävimme todistamassa tungosta torstaisen vapaan kunniaksi; luontopolkua pitkin talsiessamme meinasi hetkittäin ahtaanpaikankammoa pukata, mutta kyllä kelpasi kauniina ja lämpöisenä toukokuun päivänä lontsotella veden äärellä laineiden liplatusta kuunnellen ja joutsenen ylevää uiskentelua katsellen.  


Melkoisella ryminällä Turkuun saapunut kesä on loppujen lopuksi aivan mukava ilmiö - varsinkin vielä tässä vaiheessa, kun lämpötilat eivät ole vielä ehtineet kivuta niin korkealle tasolle, että viileydestä voimansa ammentava olisi joutunut sulamispisteeseen. Lenkilläkin pystyy ihmispolo käymään ilman välitöntä tukahtumisriskiä. 

Turkuhan on tunnetusti parhaimmillaan aurinkoisina päivinä, ja vaikka jokainen kaupunki tuntuu markkinoivan itseään kesäkaupunkina, Turussa ilmiö korostuu. Ikävän, harmaan ja lumettoman talven jälkeen kesä on kieltämättä viehättävä vaihtoehto, vaikka mielelläni talven viettoa olisin jatkanut toki edellyttäen, että talvi olisi joskus kunnolla nytkähtänyt käyntiin. Turun talvi vaan tuppaa olemaan lähinnä uljaan vuodenajan irvikuva. 

Ihan kiva paikka Turku on. Siinä missä viime viikonlopulla kipittelin pitkin Ateneumin ja Kansallismuseon käytäviä Hannan kanssa taidetta ihaillen ja historiaa opiskellen, ovat tämän viikon puolella turkulaismetsät vetäneet puoleensa. Elämän palapelin palaset loksahtavat paikoilleen, kun saa nauttia sopivassa suhteessa kulttuurista ja metsäretkistä - vaikken välttämättä osaisi sopeutua Helsingin vilinään ja vilskeeseen, on kaupungissa silloin tällöin miellyttävä flaneerata ja koluta kunnon turistin tavoin nähtävyyksiä. Se vaan ihmetyttää, miksi pääkaupunkimme museoissa on valaistus asetettu niin kummallisesti, että tauluja ihastellakseen pitää taivuttaa niskansa mielipuolisiin asentoihin, ellei sitten halua tiirailla Edelfeltiä valopallojen kera. 


Ulkosalla tekisi mieli viettää jokainen vapaa-ajan hetkensä, mutta lisäksi olen kuluneella viikolla käynyt vierailulla Mansfield Parkin tiluksilla ties kuinka monennetta kertaa. Mansfield Park ei liene Jane Austenin teoksista suosituin, mutta ihan sama, mistä Austenin kirjasta on kyse, kunhan pääsee hetkeksi uppoutumaan parin vuosisatain takaiseen Englantiin. 

Hyvän kirjan lukemisessa on vaan se huono puoli, että meinaa muut tekemiset jäädä väliin. Kai joku muukin uppoutuu ihan vahingossa lukemistonsa pariin vähän liian moneksi tunniksi? 


Olen myös ehtinyt kylillä pyörähtää - lauantaina pääsin nauttimaan suuren viisaan tietäjän eli Marin seurasta. Muutoin viikonlopun ohjelmistoon on kuulunut liikuntaa, Nälkäpelin tapittamista ja terrierin rapsuttamista. Olen todennut, että jos piski rupeaisi levyttäväksi artistiksi, sen ensimmäinen kappale olisi mukaelma Sannin kipaleesta Pojat. Tosin hurtta ehkä hoilaisi, että hei dorka tule tänne, voit mua rapsuttaa

Tunnen tälläkin hetkellä varsin intensiivisen tuijotuksen niskassani - on aika pistää sanainen arkku säppiin ja riennettävä hyödyllisten askareiden pariin eli paijaamaan piskiä. 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kysymyksiin vastauksia

Sattuipa käymään niin mukavasti, että Viikarivartista tulla tupsahti minulle virtuaalista postia. Sain kunnian osallistua Liebster Award- kiertokirjeeseen ja vastata kymmeneen kysymykseen, jotka ensivilkaisulta vaikuttivat varsin helpoilta mutta pienen pohdinnan jälkeen meinasi epätoivo iskeä. Meinasivat nakkisormet eksyä vuorollaan ymmyrkäisyydestä ammolleen jääyttä suuta kohti, kun jäin pähkäilemään vastauksiani. Niin että kiitos, Varpuslintu, oi kiitos.

Niin, ne vastaukset. Niiden aika on nyt. Kuvitukset ovat kierrätyskamaa viime toukokuun retkiltä.



1. Miten aloitit bloggaamisen?

Olin huntsinut blogin kirjoittamista vuositolkulla osaamatta sen kummemmin määritellä, mistä aihealueesta saisin räävittyä tarpeeksi tekstiaihioita aikaiseksi. Eräänä iltana tuli pakottava tarve ruveta kirjoittamaan. Ryntäsin Bloggeriin, loin tunnukset ja räpelsin eri toimintojen parissa illan. Lopputuloksena oli ihka ensimmäinen postaus. Siitäpä sillisalaattihöpisijän sekalaisen tajunnanvirran taltiointi lähti, ja touhua on kestänyt jo niinkin kauan kuin parisen vuotta. 

Blogin aloittaminen oli pitkän harkinnan tulos mutta toisaalta myös äkillinen päähänpisto - rakastan kirjoittamista ja kaipasin väylää sekalaisten ajatusteni suoltamiseen. Olen blogissani lätissyt vaikka jos mistä, mutta kaipa jonkinlaiseksi punaiseksi langaksi on muodostunut epämääräinen luontohörhöily yhdistettynä tavallisen arjen ylistykseen, sillä mielestäni kiiltokuvamaisen ja hattaralta tuoksuvan utopiayhteiskunnan keskelle mahtuu vähän arkisempikin katsantatapa. Välillä punainen lanka tuppaa tosin värjäytymään oranssiksi tai sinertäväksi, kun eksyn sivuraiteille.


2. Miksi pidät blogia?

Kas siinäpä hyvä kysymys. Etenkin viime aikoina, kun aika on ollut todella kortilla, olen pohtinut, mihin suuntaan blogiani tahdon viedä ja onko edes aikaa kirjoitella yhtään mitään. Mutta kuitenkin vimma kirjoittaa pistää väkisinkin viettämään aikaa blogin äärellä. 

Haluan blogillani muistuttaa ihmiskuntaa siitä, ettei elämän tarvitse olla instagram-filttereiden läpi käsiteltyä, valmiiksi pureskeltua huttukuplaa, vaan arki on kaikessa arkisuudessaan oikeasti aika kivaa. Haluan korostaa, että tavallisuus ja yksinkertaisuus ovat oikein mukavia juttuja. Ennen kaikkea haluan jorinoillani ilmaista, että luonto ei ole mikään irrallinen ja omituinen ilmiö, jota tulisi vältellä tai suhtautua pelokkaasti, vaan se on jokaisen tavoiteltavissa. Ihminen on osa luontoa, ei luonnon valtias. Siinäpä mahtipontisilta kuulostavat aatteeni, joskin itsessään kirjoittaminen on homman ydin. 



3. Kenelle kirjoitat blogipostauksesi?

Tylsänä ihmisenä ensimmäinen ajatukseni oli se, että kirjoitan ennen kaikkea itselleni; blogi on minulle tapa ilmaista itseäni ja onhan tämä myös näppärä keino tallentaa monet hetket ja mietteet eräänlaiseen päiväkirjamuotoon.

Voisin kuvitella, että säkenöivän älykkäitä neronleimauksiani ja huikean jännittäviä kertomuksiani lukevat ihmiskunnan jäsenet edustavat ihan äärimmäisen fiksua porukkaa.

4. Miten postauksesi syntyvät?

Täysin epäjärjestelmällisesti ja fiilispohjalta tai hitaasti kypsytellen. Jotkut lätinät tupsahtavat mieleen tunnissa, joskus yhden sepustuksen kyhäämiseen hujahtaa tiimalasista tonneittain hiekkaa ja kirjoituksen aihio pitää vielä jättää marinoitumaan ja muhimaan toviksi ennen julkaisua. Minulla on tapana sunnuntaisin kerrata viikon tapahtumia ja ajatuksia, jotka mielessäni ovat sinkoilleet, mutta muutoin tykkään kirjoitella luontoretkistä, sapuskasta tai vaikkapa jääkiekosta. Varsinkin luontokertomusten sepustukseen uppoaa ruhtinaallisesti aikaa, sillä haluan ensin selvittää kirjojen tai intterneetin avulla faktat, kirjoittaa postauksen rungon kuntoon ja käsitellä ynnä valita kuvat. Ei ihan tunnissa moisesta savotasta selviä. 


5. Mikä on parasta bloggaamisessa?

Kommentteja on aina kiva lukea ja toki on myös mukava huomata, että höpinöitäni eksyy lukemaan äitini lisäksi muitakin ihmisiä. Olen blogini avulla tutustunut mahtaviin tyyppeihin, joita en välttämättä olisi onnistunut muuten löytämään elämääni, mikä on bloggaamisen ehdoton etu. Toki itselleni on tärkeää, että blogin avulla saan muistot talteen kirjallisessa muodossa. 

6. Entä pahinta? 

Lukijoiden kertyminen on yhtä aikaa mahtavaa ja pelottavaa - olen tarkka yksityisyydestäni, enkä halua repostella kaikkein merkitykselllisimpiä juttuja julkisesti. En esimerkiksi ikinä voisi kuvitella julkaisevani itsestäni kuvia vain bikineihin pukeutuneena (ihan oikeasti, miksi kenenkään ylipäätään tarvitsee heilutella puolipaljasta ahteriaan julkisesti), ruotivani parisuhdeasioita tai kirjoittavani läheisisistäni heidän nimillään saati julkaisevani heidän kuviaan. Kanssaihmisiä tulee kunnioittaa, siispä jätän monet tyypit ja tilanteet blogistani pois, sillä sekä omasta että kanssaihmisten yksityisyydestä huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää. Yksityisyyden vaaliminen pitäisi olla osa ihan jokaisen bloggaajan elämää - liian henkilökohtaisten juttujen käsittely on lähinnä kiusallista.


7. Miten haluaisit kehittää blogiasi jatkossa?

Toivoisin kovasti, että aikaa olisi enemmän käytettävissä. Viime aikoina on harmittanut, etten ehdi blogini pariin kuin parina hassuna päivänä viikossa (jos sitäkään), vaan toisaalta en halua julkaista tekstejä, joita en ole rustannut ajatuksella. Maailmassa joutuu jo ihan kylliksi tietotulvan uhriksi muutenkin. Toki eipä juttunu välttämättä mitään suurta filosofista antia maailmaan tarjoa, joten padalla taitaapi olla musta kylki. 

Olen kirjoittanut blogia parisen vuotta, ja tässäkin ajassa elämä on ehtinyt tuoda lärvini eteen vaikka minkälaista ilmiötä. Siispä en uskalla sanoa juuta tahi jaata sen suhteen, millaiseksi blogini muovautuu tulevaisuudessa. Elämä sen lopulta määrittänee.


8. Minkälaisia blogeja luet itse mieluiten?

Leikittelen ajatuksella, että joskus minulla on elämässäni enemmän aikaa lukea hyviä blogeja. mutta toisaalta laatu korvaa määrän - tykkään lukea tietenkin vain hyviä blogeja. Kivat kuvasommitelmat eivät riitä, elleivät tekstit herätä ajatuksia. Aiheita voi blogiin sisältyä monta, mutta erityisesti luonnonläheisyys, arkiaiheet ja elukoihin liittyvät huomiot kiinnostavat. Joskus nuorempana rättiblogit esitetyt kauniit asiat kiehtoivat, mutta nykyään ei kertakäyttökulttuuri kiinnosta, vaan mieluummin käytän aikanai järkevän sisällön lukemiseen. Mieluummin löydän tylsästi sanottuna kauneutta arjesta kuin jatkuvasti uudistuvasta vaatekaapista. Ehkäpä blogien luennassa kuvastuu ihmisen henkilökohtainen evoluutio; nuorempana pinnallisuus pyrkii pintaan mutta kolmenkympin tietämillä uskaltaa myöntää olevansa villasukat jalassa mönkivä kalsaritonttujuntti, joka haaveilee omasta tuvasta ja tykkää arjesta ilman filttereitä.

Tosin tällä viikolla olen onnistunut kuluttamaan vapaa-aikani lähinnä corgiherra Topin elämää seuraamalla (missään nimessä ei kenenkään kannata tunkea hakupalvelimelle yhdistelmää Topi the Corgi). Siipalla alkaa olla jo melko suurella todennäköisyydellä koiravideoallergia, mikä on toki ymmärrettävää - kyllä minäkin ehkä pyörittelisin aika isosti silmiäni, jos mies hihkuisi yhtä pöhkösti esimerkiksi jääkiekkoa vahdatessaan. Paitsi että minähän se lähinnä taidan meidän huushollissamme viritellä äänijänteet äärimmilleen lätkän parissa. Voi kehveli. 


9. Jos blogistasi tulisi tosi suosittu, pärjäisitkö hyvin julkisuuden kanssa?

Hah, en! Jos lukijamääräni räjähtäisivät käsiin, todennäköisesti muuttaisin ehkä Murmanskiin. 


10. Minkä biisin valitsisit blogisi tunnusmusiikiksi, jos sellainen pitäisi valita?

Apua, koska olen aikamoinen musiikkihörhö, en millään osaisi valita vain yhtä kipaletta - maailmassa on niin paljon mahdottoman hyvää ja kaunista musiikkia. Haluaisin kovasti, että blogiani kuvastaisi jokin huikaisevan mahtava teos, kuten Apocalyptican Faraway tai Farewell, joka on todennäköisesti kaunein asia maailmassa. Ehkäpä omituisuuteeni huomioiden blogini teemaksi voisi nostaa Royal Republicin People Say That I'm Over the Top- kipaleen? Eikun Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukaus ja Viimeinen päivä taivaan! Ehkä sittenkin kallistun ikisuosikkini Musen puoleen. 

Tarkemmin ajateltuna taitaa totuus löytyä armaan veljeni sanoista. Hänen mukaansa Radioheadin Creep kuvaa minua.  

(Jos joku haluaa tehdä listan perusteella persoonallisuusanalyysin, helpotan urakkaa ja totean, että olen aivan yhtä kahjo kuin musiikkivalintojeni perusteella voi arvella.)

Minä puolestani pistän kiertopalkinnon eteen päin kuudelle ansioituneelle bloggaajalle, joiden tekstien ja kuvien parissa viihtyy - vastatkaa kysymyksiin, jos niin mielitte! Tekisi mieli kyllä pistää Varpuslinnulle kysymykset bumerangina takaisin, sillä hänen bloginsa on todella kiva pläjäys.

Väylän tyttären pitäisi lopettaa bloggaaminen saman tien, sillä neitonen ottaa aivan liian hienoja kuvia tuntureista ja maailman hienoimmista maisemista. Kauniita ajatuksia, mahtavia oivalluksia ja rentoa meininkiä löytää lappilaisneidon blogista. Ehdottomasti yksi koukuttavimmista blogeista, jonka tiedän. 

Seita- blogissa on ihan huikeita kuvia - kyllä Suomen luonto on hämmentävän kaunis ilmiö. 

Santsikupin Riikka on kerrassaan hurmaava leidi, jolla on sana hallussa ja loistava musiikkimaku - kehotan tutustumaan eritoten Riikan ysärijysärimaailmaan.  

Mielekästä miellekarttaa lukiessaan oppii noin miljoona uutta asiaa viidessä minuutissa. Varoitan, blogi saattaa koukuttaa aika pahasti. 

Ja sitten ovat tietenkin sielunsiskoni Mari ja Hanna eli punapäistä punapäisin pallopöhkö ja vaaleaverinen pitkäkoipi! 

Lisäksi ehdottaisin, että te muutkin blogilliset ihmiset nappaatte kysymykset kyytiinne ja kerrotte taustoistanne. Esitän teille kymmenen kysymystä: 

1. Mikä bloggaamisessa kiehtoo?
2. Mistä blogisi nimi on peräisin?
3. Minkälaisia aiheita et missään nimessä käsittele blogissasi?
4. Mikä on hyvän blogin salaisuus?
5. Mitä tekisit, jos et kirjoittaisi blogia?
6. Suhtaudutko bloggaamiseen harrastuksena vai onko siitä tullut sinulle ammatti?
7. Mikä on blogisi tarkoitus?
8. Mikä on haastavinta bloggaamisessa?
9. Mitä blogissasi tapahtuu kolmen vuoden päästä?
10. Mikä on lempijoukkueesi SM-liigassa (vaadin vastauksen!)?

Sanainen arkkuni on ehtynyt, joten annan puheenvuoron kirjoitusvuoron teille. 

perjantai 19. toukokuuta 2017

Ai mikä blogi?


Viime aikoina olen syönyt jäätelöä enemmän kuin koko viime kesänä yhteensä (ja viime vuosi oli todellinen merkkipaalu elämässäni, sillä mättäsin naamaani jätskiä ennätyksellisen paljon). Olen huomannut joutuneeni paperikasojen liiskaamaksi, ja toisaalta myös hellyydenkipeä ja läheisyydestä tykkäävä terrieri on juntannut minua tukahduttavan litistävällä rakkaudellaan. 

Olen antanut auringon sivellä naamaani ja vastapainoksi paennut kuumuutta kuusikkojen suojaan. Tietenkin olen seurannut jääkiekkoa ja hihitellyt jodlaaville euroviisuilijoille, mutta olen myös reissannut Altain huikeissa maisemissa Ville Haapasalon peesissä. Olen saanut tungettua toppakamppeet ynnä saappaat kaappiin piiloon ja nostanut tennarit tilalle. Olen mösjöön hartiavoimien ja hahmottamiskykyisten aivojen avustuksella viskellyt mööpeleitä nurkasta toiseen ja katsellut sillä silmällä kauppojen verhotarjontaa, vaan valitettavasti hattaraisen puuteriroosan valtaamilla markkinoilla ei mustakeltaista kangasta ole ihan hirmuisesti tarjolla - herkkää pastellia toki piisaa, mutta hempeät sävyt eivät oikein meidän pirttiimme tuntuisi soveliailta. 

Sitten tuli yks kaks mieleen, että ai joo, minulla on vissiin joskus ollut blogi. Pääsi käymään vähän vahingossa niin, että elämisen kiireet ja sangen huikaisevan kutkuttavan jännittävät touhuilut imaisivat blogihöpisijän niin mukavasti kyytiinsä, että pidin suunnittelemattoman huilitauon blogimaailmasta.

Ikäväkseni totean, ettei blogirintaman hiljaisuus johdu mistään huikaisevan jännittävästä käänteestä, joka nurkan takana kurkkivi, vaan ihan pelkästään tavallinen arki sattuu välillä olemaan suhteellisen hektistä. Kokoaikatyön ja vapaa-ajan menojen yhdistäminen on jo itsessään välillä vähän haastavaa, mutta yhtälöön kun vielä ynnää blogin pitämisen, on aikataulujen sumpliminen aika kinkkistä. En siis ole luikahtanut missikiertueelle mukaan, vaikka moni aivan varmasti niin ehti jo luulla. Enkä ole kadonnut ilmavaivan tavoin autiomaahan taikka kaikonnut Turkmenistaniin sipuleita viljelemään.


Teki kuulkaas oikeastaan aikas eetvarttia olla olematta bloggaaja. Käydä hiippailemassa metsissä ilman kameraa. Oikeastaan tehdä ihan mitä vaan ilman kameraa. Olla viettämättä työpäivän päätteeksi tietokoneella yhtään ylimääräistä.  Kertailla vuoden ensimmäisten kuukausien tapahtumia ja keskittyä hetkeen. Nauttia keväästä, hämmentyä kesän saapumisesta. Ja vain olla.

Mutta nyt on aika loistokkaan paluun! Toivotan itseni tervetulleeksi blogimaailmaan! Kieltämättä kymmenen pientä pökkelöä, joita myös joissain piireissä sormiksi kutsutaan, ovat vähän haikailleet päästä vetelemään polkkaa näppäimistöllä. 



Sinä aikana, kun olen laiminlyönyt elämää suurempien oivallusteni julkisen jakamisen, on kevät humpsahtanut jo kesämäiseksi Varsinais-Suomen maisemissa. Puissa lehdenalut näyttävät siltä, että ne ryöpsähtävät hetkenä minä hyvänsä viheriäksi mereksi, vaikka vastahan oli joulu. En ole vielä valmis kesän alkamiseen ja hellehelvetissä tuskailuun - tosin onneksi tänäkään vuonna en aio tähdätä bikinikuntoon tai murehtia, kuinka valkoiset shortsit näyttävät kamalilta ruskettumattomia koipiani vasten. Sen sijaan aion keskittyä olennaiseen. Elämiseen. Ja ehkä vähän itsekurini hukkaamiseen, jos on kesäisiä herkkuja tarjolla.

Edessä on todennäköisesti talvi-ihmisen makuun pitkä ja ehkä liian kuuma kesä, mutta onneksi on keksitty jäätelö ynnä mansikat ja kylkeen kiinni tunkeva lämpöpatteriterrieri. On olemassa kivoja ihmisiä sekä luontoelämyksiä, pieniä reissuja, lenkkipolulla lontsottelua ja sen sellaista. Niistä on myös blogiin asti tarinointia tulossa, jahka aika, huikentelevaisuuden airut, antaa myöden. Kesässä on tuskaisesta kuumuudesta huolimatta paljon mukaviakin asioita, jos vain selviytymisasenteen kaivaa talviunilta esiin.

Mikäli suurta viisasta rannikkokaupungin tietäjää eli asuintoveriani on uskominen, positiivinen ajattelu vie pitkälle. Viisauden sanoja mukaillen "keskimääräistä hauskempaa on tuulettaa kuin kiroilla". Näin totesi siippani lätkämatsia katsellessaan. Se on oikein osuva oivallus. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Keväisten ajatusten viikko

Miten voi olla mahdollista, että huhtikuusta on enää viikko jäljellä? Jopa lyhyen matikan oppimäärän nippa nappa läpäissytkin tajuaa, että huhtikuun lipuessa loppua kohti on toukokuu melkein kulmilla, ja jos toukokuu on näkyvissä, voidaan melkein puhua jo kesäkuusta eli kesästä. En mie ole läheskään valmis kesän vastaanottamiseen!

Arki on ollut viime päivinä jokseenkin kiireistä, ja erinäset askareet ovat vieneet ihmissielun ja myös sielun kennon eli ruhon mukaansa, joten olen meinannut neiti ajan kyydistä jäädä ajat sitten pois. Olen tehnyt jälleen kerran elämässäni tärkeitä asioita, kuten pyöritellyt papereita ynnä muuta jännittävää. En edes muista, mitä kaikkea olen puuhastellut kuluneiden päivien aikana, mutta ainakin vähän turhankin tehokas ja omituisesti kulkeva ajatustyöskentely on ollut taattua laatua eli itsekin välillä ihmettelen, mitä pääkopassani tapahtuu. Kuten jokaviikkoiseen tapaani kuuluu, olen huomannut sunnuntain pamahtaneen kylään pöyristyttävästi ilman ennakkovaroituksia. Aika tyly vieras, väittäisin, sillä näin nykyaikana kylästelijöiden ainakin kaupunkimaisemissa odotetaan ilmoittavan ajoissa tulostaan. 


Kevät tuntuu saapuvan päämäärätietoisesti Turun suuntaan, vaikka pääsiäistä vietettiin jopa lumisateen yllättäessä, ja sittemmin on räntämössöäkin niskaan tippunut. Koleudesta huolimatta takatalvi taisi jäädä kuitenkin lyhkäiseksi auringovalosta ja lämmöstä päätellen, sillä paikoitellen on jopa tukalat oltavat. Sitä voisi kuvitella, että aika monta kevättä nähneenä osaisi jo valita sopivan kevyet tai lämpimät romppeet ulos lähtiessään, mutta ehei - onnistun nappaamaan aina väärät ulkoilukamppeet ovesta pihalle marssiessani. En niinkään harjoita itseni palelluttamista liian ohkaisissa tamineissa tai nilkkoja paljastellessani tennarit kintuissa, vaan vuoraan ruhoni aivan naurettavalla kerrosmäärällä. Vuodenaikojen vaihtuesssa kuluu yleensä noin iäisyys ennen kuin osaa sisäistää lämpötilojen muuttuneen. Mutta kun Turussa on ollut aika haastavat olosuhteet ulkokamppeiden valintaan - välillä auringossa möllötellessä on meinannut kuumuus iskeä, mutta varjokohdissa on naisparka hytissyt. Ehkäpä toppahousuista voisi kuitenkin jo luopua ja Sorelitkin siirtää framipaikasta syrjään. Koht puoliin voisi nahkatakkiakin harkita käyttävänsä. 

Ailahtelevaista on säärintamalla ollut, mutta kevään merkit ovat kuitenkin vahvat. Lenkkipolun reunamat ovat täyttyneet sinen sävyistä sellaisissa kohdissa, joihin aurinko ulottuu lämpöä tuomaan, ja sinivuokkojen määrä tuntuu lisääntyvän silmissä. Vastapainoa siniselle loistolle suovat kirkkaankeltaiset leskenlehdet, jotka räntäkuuroista huolimatta sitkeästi kohti taivasta kurkottavat. Liikekannalla on jo jokunen perhonen - yhden lenkin aikana havaitsimme kolme erilaista liihottelijaa, kun nokkos-, neito- ja sitruunaperhonen kukin vuorollaan neniemme edestä suhasivat.


Kevätseurantaan kuuluu luonnollisesti myös jääkiekkohuuma. Tänä iltana on jännää ilmassa, kun (käsittämättömän) nuori Leijonalauma kohtaa Yhdysvallat. Varma tapa tajuta olevansa vähän vanha on seurata säännöllisesti jääkiekkoa ja huomata, kuinka pelaajisto senkun nuorenee vuosi vuodelta. Ennen vanhaan pelaajat olivat selkeästi vanhempia legendoja, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa, että omanikäiset kiekkosankarit eivät enää ole lupauksia tai tulevaisuuden toivoja, vaan he pelaavat jo kymmenettä kautta aikuisten kisoissa. Lopulta kaukaloon ryntää hämmentävän nuoria tyyppejä ja kiekkohuuman sijaan katsoja jännittää maalitulosten sijaan nuorten pelaajien puolesta - muistavatkohan tyypit olla varovaisia suhaillessaan päädystä toiseen kiekon perässä ja sitoa luistinten nauhat huolellisesti kiinni, ettei vain sattuisi vahinkoja? Kiekkohörhöilyn draaman kaari on aika karu.

Kohta on vuorossa vähän aikuisempien hemmojen MM-kisat, mutta taalaliigan ratkaisuvaiheitakin pitäisi ehtiä tarkkailla (vähän meinaa harmittaa, ettei minnesotalaisille jäänyt pudotuspelestä tänäkään vuonna muuta käteen kuin armoton pettymys). Koska SM-liigaakin on vielä jäljellä ja toivon mukaan KalPalle tulee vielä kauniita päiviä, ei huhti-toukokuussa oikein ehtisi muuta tehdä kuin toljottaa lätkää. 


Kevätseurannan ohella olen huntsinut, että sohvaa kuluttava piski on ihan käsittämättömän koominen tapaus. Voiko suloisempaa ilmestystä olla kuin partahemmon kotitossuihin tassunsa sujauttanut hurtta? (Kyllä joku tietää, että ihmisiltä saa kinuttua vähän juustoa söpöilyllä.) 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Poromiehen tyttären poroton käristys


Meillä päin poronkäristys on laskettavissa sekä arkipöperöksi että juhlasapuskaksi. Käristys kuului lapsuuteeni yhtä olennaisesti kuin hillajänkillä lontsottaminen, heinäpellolla mariseminen sekä säälimättömän sääskipataljoonain uhriksi joutuminen. Liha ei nykyään jokapäiväiseen ruokavaliooni kuulu, mutta käristyksellä on väkisinkin sijansa pötsissäni sydämessäni. Kun nyhtökaura ilmestyi markkinoille, kuulin sen sopivan käristyksen valmistamiseen  - suureksi harmikseni nyhtökauran löytäminen on ollut yhtä helppoa kuin yksisarvisen olemassaolon todistaminen. Kun piipahdin talvilomani yhteydessä Kittilässä mutkan, oli paikallisessa putiikissa kyllä kauramössöä tarjolla, mutta Turussa nyhtispaketeille varatut hyllyt ovat ammottaneet karusti tyhjyyttään (koska Varpuslintu on ollut haukkana paikalla nappaamassa lootat itselleen).

Vain ja ainoastaan kerran olen onnistunut aiemmin nappaamaan ostoskoriini erikoisesti maustetun nyhtökaurapaketin, muttei se oikein uponnut omaan makuuni. Vaan löysinpä päivänä eräänä iäisyyden etsinnän jälkeen ihan maustamattoman version ja päätin antaa nyhtökauralle mahdollisuuden käristyksen muodossa. Ohjeen nappasin ihan vaan nyhtispaketin kyljestä ja kerrankin melkein noudatin reseptiä.


Lihaton nyhtiskäristys

250 g nyhtökauraa
suolaa
mustapippuria
mausteita oman maun mukaan
pari desiä vettä
(kasvisliemikuutio)

Lisukkeeksi

pottumuusia
uunijuureksia (länttäsin lautaselle lanttua ja keltajuurta kevään kunniaksi)


Käristys on parhaimmillaan pottumuusin ja juuresten kanssa tarjottuna, joten kokkailu on hyvä aloittaa muusin valmistuksesta. Sopiva määrä perunoita kuoritaan ja keitetään, soseutetaan ja pistetään tarjolle. Kokkaajaa miellyttävät juurekset nakataan uuniin kuorittuina, pilkottuina ja öljyttyinä ja annetaan kypsyä uunissa. 

Käristysosion valmistamisessa ei mene kuin hetki. Nyhtökauraklöntit paistetaan öljytyllä pannulla ja pannulle ripotellaan suola ynnä muutama mustapippuri. Vettä lorautetaan sen verran, etteivät kauranyhtöset kuivahda aivan korpuiksi (lisäsin itse aivan liian vähän vettä tyrkätessäni kauramöhköt pannulle, joten kuunnelkaa hönttiä ja lisätkää jo heti alkuun nestettä riittävästi). Nyhtökaura tuntuu hörppäisevän nesteen hanakasti itseensä, joten veden määrää voi tarvittaessa lisätä. Muutama minuutti pannnulla käryttelyä riittää. Ja niin ruoka on valmis ja syömärit saavat ravintoa sielulleen ja ruumiilleen. 

En edelleenkään koe nyhtistä mitenkään suureksi makuelämykseksi, vaan se on mielestäni jopa aika valjua kamaa. Tykkään enemmän esimerkiksi linsseistä - nyhtökauraa tulen varmasti ostamaan jatkossakin, mutten usko siitä muodostuvan ruokavalioni tukipilaria. Käristyksessä se oli toimi kieltämättä aivan hyvin, mutten silti valtavan hullaantuneeksi aio ruveta, mutta ravinnokseni kyllä nyhtiksen kelpuutan.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäissunnuntaina

Kuluneen viikon aikana olen

... järkeillyt, että kyllä vakavan aikuisen ikään ehtinyt ihminen voi pääsiäisen kunniaksi taantua taaperotasolle ja innostua pääsiäisestä. Tai siis pääsiäismunista, pashasta ja vähän mämmistä. Mämmituokkosia ei sentään ihan mietomaisia määriä huushollissamme kulu, mutta kyllä yksi annos pääsiäiseen kuuluu. Sitten iskeekin jo suklaamunahinku kevyt pääsiäisähky. 

... ollut juhlistamatta kuitenkaan sen kummemmin keväistä juhlaa. En toki kieltäydy ylimääräisistä vapaapäivistä, jotka mahdollistavat koko pienen poppoomme yhdessäolon, enkä ole lainkaan hamistunut, että telkusta on satunnaisesti näkynyt jopa jääkiekkoa. Olisi ihan mukava seurata SM-liigan ratkaisupelien lisäksi runkosarjamatsejakin, mutta onneksi on sentäään mahdollisuus muutaman ottelun tihrustamiseen - en välttämättä kovinkaan innokkaasti pulittaisi pöljiä summia huuhaakanavapaketteihin. Vaikka joukkueista jaloin eli Kärpät joutui rantapallovyöryn kohteeksi jo tovi sitten, on kiekkokliimaksin seuraaminen aina yhtä koukuttavaa. Talouden parrakkaamman osapuolen KalPan kannatus on tarttuvaa, joten minäkin olen läpsinyt tassujani yhteen savolaispoppoon puolesta.


... hengaillut Royal Republic- paita päällä ja pohtinut melkein vakavasti, voisiko riepuun verhoutuneena liikkua toimistolla. Hanna ja Mari yllättivät minut syntymäpäivänäni keksimällä vuosisadan lahjan, jonka yksi olennainen osanen oli makea teepaita. Olen kotona viipottanut mustakeltaisena noin koko ajan - mieheni kerran ystävällisesti vihjasi, että voisin joskus harkita käyttäväni muitakin riepuja kuin ruutupaitaani, vaan eipä mösjöö tiennyt toiveensa toteutuvan hitusen nurinkurisesti ja joutuvansa ihastelemaan rokkieleganssia. Sutta pakoon mennessään saattaakin karhu tulla vastaan. Kjeh.

... todennut, että paitani keltainen väripilkku käy mainiosti yksiin KalPan kannustamisen ja tietenkin pääsiäisen kanssa, mutta lisäksi se passaa vallan näpsäkästi sisustussuunnitelmiini. Olen noin pari vuotta pyöritellyt mielessäni verhojen, joissa olisi jotain keltaista, hankkimista. En kuitenkaan ole raaskinut vielä verhokaupoille lähteä, joten raikkaan väri-iloittelun kaipuussa on minun itseni on edustettava keltaisissa.


... kuunnellut aika paljon Apocalypticaa ja haaveillut näkeväni joskus suden luonnossa. En tiedä itsekään, miten nämä ilmiöt liittyvät toisiinsa ja miksi päätin tunkea kaksi toisistaan täysin irrallista ajatusta ja- rinnastuskonjunktion avulla samaan lauseeseen, joten jatketaan eteen päin.

... löytänyt pitkähköksi venahtaneen maitosuklaakauden jälkeen yhteyden tummaan suklaaseen. Kupillinen teetä tai kahvia yhdistettynä suklaakimpaleeseen on aika mainio veto. Pääsiäisen paras puoli on se, että suklaata piisaa (sekä maitosuklaata että vähän tummempaa, sillä en silti aivan ronkeliksi suklaanistiksi ole ruvennut). 


... aprikoinut, onko Ylellä pyörivä Victoria aika hyvä vai todella hyvä. Ainakin se on visuaalisesti hyvin tehty ja kiehtova pläjäys.

... ihastunut Avaran luonnon Planeettamme maa- sarjaan. Olen seikkaillut vuoristomaisemissa, jännittänyt lumileopardileidin puolesta ja hihitellyt hillittömästi selkiään puuta vasten kihnuttaville karhuille. Kutsukaa minua vaan tantaksi, mutta luonto-ohjelmien katselu sohvalla partapoikien kanssa köllötellen on varsin mielekäs tapa viettää lauantai-iltaa. Varsinkin, jos huushollissa sattuu pyörimään vessaharjahäntäinen reuhka, joka hellyydenkipeänä mönkii sohvalla röhnöttävien ihmisten iholle kiinni. Eräänäkin iltana kolmikkomme muodosti melkoisen raajavyyhdin, kun sorkkia sojotti vähän joka ilmansuuntaan, ja koko komeuden kruunasi päälleni lysähtänyt väsypiski. 


... ikävöinyt kotiseudulle ja toisaalta mönkinyt koiran kanssa naama kiinni maastossa tutkaillen Turun aurinkoisille rinteille tupsahtaneita sinivuokkoja ja leskenlehtiä. Ensimmäiset vuokonalut kurkistelivat jo maaliskuun lopussa, mikä tuntuu jokseenkin käsittämättömältä kolarilaisen juntin näkökulmasta - eikös ruoho ala vihertää noin kesäkuussa ja kukka-aika koita vasta heinäkuun puolella? Käsitykseni vuodenaikojen vaihtumisesta on yhä kiinni kolarilaisessa ajanlaskussa, vaikka Turussa muutaman vuoden olen majaani pitänyt (mutta juuristani pidän tiukasti kiinni). 

... fiilistellyt aamuauringon loihtimaa hehkuvan oranssia valoa, joka eräänä aamuna sai puut näyttämään siltä, että ne olisivat roihahtaneet liekkeihin. Samaan aikaan vastakkaisella taivaanrannalla, joka oli hentoisen lilaksi värjäytynyt, möllötti järkyttävän iso valkoinen kuumöllykkä. Hieno on maailma aamutuimaan, joten lenkin ajoittaminen vuorokauden varhaiseen hetkeen on oikeastaan aika mainio tapa käynnistää uusi päivä, vaikka heräämisen hetkellä tekisi mieli viskata piipittävä herätyskello ikkunasta ulos ja jatkaa taistelua niin peiton hallinnasta kuin sänkytilasta piskin kanssa.

Pääsiäistä on vielä vähäsen jäljellä, joten aion jatkaa hyväksi havaitsemaani elämisen kaavaa eli käydä lenkillä, hyöriä ulkosalla ja mussuttaa sapuskaa. Viettäkäähän tekin, ihmiset, vapaanne haluamallanne tavalla mutta sopivan rennosti. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elämisen jalo taito

Hyvän olon resepti ei ole kovinkaan vaikea. Riittävästi unta, jotta jaksaa liikkua ja väsätä hyvää ruokaa. Riittävästi hyvää ruokaa, jotta saa energiaa nukkumiseen ja liikkumiseen. Riittävästi liikuntaa, jotta uni ja ruoka maittavat. Ihmiselon kaavaan kun lisätään vielä ripaus sosiaalisuutta, on kaikki tarvittava hollilla. Elämisen kaava on siis oikeastaan varsin yksinkertainen, vaikka kirjakaupat tupataan täyteen oikeansorttiseen elämiseen auttavia oppaita, joita moni ahnaasti lukee oppiakseen elämän tarkoituksen. 

Viime aikoina on ollut monenlaista aatosta mielen päällä, joten teoriassa naurettavan yksinkertaiselta kuulostava kaava on tuntunut mahdottoman vaikealta käytäntöön sovellettavaksi. Toisinaan arki tahtoo olla myös väsymyksen ja tahmaisuuden leimaama, mikä johtuu kiireen, arjen suorittamisen ja kehnon ruokavalion yhdistelmästä. Joskus unihiekka ei meinaa nukkumatin säkistä pudota silmiin ja kun unet ovat jääneet luvattoman lyhkäisiksi, väsyneenä käsi tarttuu helpommin esimerkiksi karkkipussiin kuin hyvin levänneenä. Lenkille lähtemisestä saattaa muodostua Muumilaakson Mörkö, yhtä pelottava ja selkäpiitä karmiva koitos.

Kirjakauppojen hyllyillä koreilee jos jonkinmoista elämänhallintaopasta, jotka tursuavat toinen toistaan mahtipontisempia vinkkejä hyvän olon saavuttamiseen ja täydellisen elämän tavoittelemiseen. Opastuksista innostuneena olen tehnyt oivalluksia hyvän olon ja elämisen raaka-aineksista. Järisyttävän valtavan ennalta-arvaamattoman yllätyksellisen suuria oivalluksia. Myös minussa olisi selvästi ainekset ohjenuorain laatijaksi.

Ensinnäkin se, että jos yhdellä elämänosa-alueella on turbulenssia, voi tiukkaa kalenteria tasoittaa nipsaisemalla jostain muusta tekemisestä, kunhan ei hae innoitusta eräältä keskustalaiselta pääministeriltä ja kohdista leikkauksia olennaisuuksiin. Esimerkiksi unesta ei kannata tinkiä tai lopputuloksena on silmät sikkurassa kulkeva sähläyslaitos (esimerkiksi minä). Jos työmaalla vierähtää tavallista pitempään, onko välttämätöntä pitkän työrupeaman päätteeksi hinkata keittiötä desinfiointiaine näpeissä tai väsätä turhan monimutkaisia aterioita? Voisiko joskus oikoa ja päästä vähän helpommalla? 

Nauru pidentää ikää tai ainakin se on paras konsti syvien vatsalihasten voimistamiseen. Ja keskivartalon syvät lihaksethan kannattavat ryhtiä. Ja ryhdikkäänä on itsevarmempi olo kuin hartiat lysyssä luuhatessa.


Kivun kanssa eläminen on tyhmää. Kehon hyvinvoinnin laiminlyönti on vielä tyhmempää. Jos ahteri on niin kipeä, että kipu säteilee takareiteen asti, järkevä ihminen käy tutkituttamassa vaivan saman tien eikä vitkuttele melkein vudoen verran. Parisen kuukautta sitten itsensä julkisuuteen tuottanut päärynälihakseni on ollut viime aikoina ihan siedettävä seuralainen, sillä olen kuuliaisesti noudattanut fysioterapeutilta saamiani ohjeita ja jopa venytellyt jopa muutaman kerran - laiskuuteni venyttelyasioissa on traagisen mittava, joten olen varsin ylpeä itsestäni. Ruho on sen verran tärkeä kapistus, että ihan fiksua on pitää se kunnossa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos sisuskaluja mukavasti lämmittävä tee ei auta pauhaavan aivoston rauhoittumiseen, on peli menetetty. Eritoten järkyttävän epäsäädyllisen suuri sammiollinen vihreää teetä pistää aivonystyrät liikkeelle.

Yksi tärkeimmistä elämäntaidoista on opetella sanomaan eräs hyvin vaikeasti lausuttavissa oleva termi, joka koostuu kahdesta vaivaisesta kirjaimesta. Kyseessähän on tietenkin niinkin kinkkinen sana kuin ei. Sana on äärimmäisen vaikea tuottaa, mutta suosittelen kuitenkin harjoittelemaan sen lausuntaa aina silloin tällöin. Ehkei sitä aivan jokaiseen lauseeseen kannata tunkea, mutta on ihan tervettä välttää pullataikinan tavoin paisuvaa työkasaumaa, jos kädet ja jalatkin ovat täynnä töitä ja aikataulut huutavat ynnä meuhkaavat korvain juuressa. Huonoksi ihmiseksi ei silloin tällöin todettu lyhyt ja ytimekäs ei ketään muuta. Vaikka maailman rumin ja typerin anglismi multitaskaaminen tuntuu yleistyneen suomalaiseen työkeskusteluun, väittäisin, että joku saattaa olla tehokkaampi voidessaan keskittyä välillä johonkin asiaan kunnolla ilman että joka ilmansuunnasta tunkisi mielipuolista tahtia hommia, joiden välillä joutuisi poukkoilemaan kuin tennispallo. Juosten pissaaminen ei ole välttämättä aina järkevin vaihtoehto. 

Ajatusmallin kääntäminen itsensä lyttäämisestä hyväksynnän puolelle on aika fiksua. Kyllä itseään kohtaan voi kehitellä vaikka minkälaisia vaatimuksia, vaan miksi? Sodankäynnin sijaan itseään voi pitää kaverina. Ihan hyvänä tyyppinä. Eikä itseään pidä ottaa liian vakavasti. Jos oma luonteenpiirre tympii, voi itseään toki kehittää, ja uusia taitoja voi aina opetella. Mutta välillä on syytä kannustaa itseään sen sijaan, että suhtautuisi kaikkeen toimintaansa kriittisesti. On myös hyvä muistaa, että maltti on valttia ihmisen elossa.

Olennaista hyvän olon saavuttamisessa on tietenkin se, että puhuu mielessä vyöryvät ja sukkuloivat aatokset ääneen, eikä pelkästään pyörittele samoja ajatusratoja päässään päivästä toiseen. Jos pääkopassa muhii idea, hyvä keskustelu saattaa hioa mieteraakileen timanttiajatukseksi. Jos on murhetta, taakkaa voi keventää sanomalla läheiselle huolistaan. Sen sijaan että vatvoisi, märehtisi ja pohtisi itsekseen saamatta hommiinsa tolkkua ja punaista lankaa, puhuminen monesti selkeyttää ajatusten villiä länttä. Myös kirjoittaminen selkeyttää kummasti vimmaisesti ilmansuunnasta toiseen sinkoilevia mietteitä. Ajatukset vain on hyvä suoltaa jotakin väylää pitkin ulos, jotteivät ne pistä aivoja ihan pöllämystyneen pökkyräiseen tilaan. 

Ei eläminen loppujen lopuksi kovinkaan vaikeaa ole. Miksi tuhlata roponsa oppaisiin, kun hyvään oloon ja elämään ei oikeastaan vaadita muuta kuin vähän happea ja hengittämistä, ajankäytön hallintaa, luppoajan jättämistä kalenteriin, läheisiä ja hemmetisti teetä? 

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Hyviä asioita

Välillä saattaa keksiä niin nerokkaita ja suurensuuria oivalluksia, että aivan itseäkin omat aatokset häkellyttävät. Pyörän uudelleen keksiminen tekee hyvää. 

Hyvä lenkki on yhtä kuin parempi mieli - kunhan ulkona pääsee päätään tuulettamaan ja raajoja liikuttamaan, on olo huomattavasti virkeämpi. Itseen kohdistuva tyytyväisyys on lenkin jälkeen takuuvarmasti suurempi kuin karkkikasaa tuhotessa, vaikka toki herkuttelukin hetkellisen ilon sydämeen suo. Parhaimmillaan lenkki toimii pakkaskelissä ja ihan rauhassa ilman minkäänlaista kälätystä - joskus on ruhtinaallista voida olla edes pienen hetken verran ihan yksin - mutta olen myös iloinnut kovasti lisääntyvästä valon määrästä ja auringon suomasta lisäenergiasta. Olen tyytyväisimmilläni viileinä vuodenaikoina, mutta kyllä minä kevättä ja jopa alkukesää siedän.

Olen ollut onneni kukkuloilla, kun lenkkipolkuja peittävä melkein ikuinen routa on tainnut viimein sanoa heipat ja jopa varjoisilta reiteiltä suvainnut väistyä. Olen viimein muutaman talven kompasteluun tympiintyneenä ostanut itselleni nastakengät, jotka ovat osoittautuneet kovin arkea helpottavaksi hankinnaksi. Mieheni mielestä minulla pitäisi tosin olla nastalenkkarit ympäri vuoden, sillä kompasteluriski kohdallani on kohtalaisen valtava. Minun piti kyllä säästää pyörää varten pätäkkää, mutta totesin eräänkin pyllähtelyn jälkeen mustelmapitoista lonkkaani tiiraillessani, että nastat on minun alleni saatava. Olen jopa selvinnyt nelivetokoiran kyydissä hurjimmissakin jääolosuhteissa - helppo on piskin painella täysillä, sillä omasta takaa reuhkalla on kunnon pitävät jalkineet kesästä talveen. Vaikka nastat ja talvi-ilma mieleeni kovin ovat, kepeät lenkkarit ja sulat tiet ovat silti mahtava ilmiö.

Vaikka vannoutuneeksi vihreän teen lipittäjäksi itseäni ruukaan nimittää, olen hörpiskellyt luvattoman paljon valkoista teetä ja tummaa Lady Greytä. Vaikken sylje kahvikuppiin, olen ehdottomasti teeihminen; tee lämmittää ruhoa, mieltä ynnä sielua ja maistuu taivaalliselta etenkin villasukat jalassa. Clipperin valkoista lohikäärmeteetä ryystäessä päätyy melkeinpä jonnekin paratiisin tuntumaan. Niin että kiitos vaan eräälle pohjoispohjanmaalaiselle, joka viime vuoden puolella toi hyvää teetä tuliaisiksi. Siitä se ryystämiskulttuuri sitten lähti. 


 
Oma hauska on paras hauska. Vähän jälkijunassa katsoin Meidän maamme- sarjan jakson, jossa näytettiin pieni pätkä kotiseuduiltani - en tiedä, onko joku kolarivastainen kittiläläinen päässyt valitsemaan Yllästä koskevan klipin aiheen, mutta minkä ihmeen takia seitsemän tunturin, upean maaston ja pauhaavien koskien sekä kisuroiden valtakunnasta oli joku neropatti päättänyt poimia kuvattavaksi pelkästään jonkin hemmetin maston? Ihan vaan tiedoksi, että kyllä meillä Kolarin kunnassa on muutakin nähtävää kuin laskettelevat ihmiset ja jo parjaamani ihme mastovekotin.

Jos tuntureita ei ole lähistöllä kivuttavaksi, on meren ranta aina varteenotettava vaihtoehto maiseman kauneudesta nauttimiseen. On ylellisyys köpötellä jäätä pitkin - kunhan vain pitää järjen päässään ja on varovainen, eikä ihan suin päin säntää merelle lyllertämään. (Toivottavasti planeetallamme riittää jäätä myös tuleville sukupolville.) Kevään tietämissä puolestaan on nautinnollista tuntea pikkuisen lämpöä poskipäitä kutittelevassa tuulessa, kuunnella sorsien pajatusta ja väistellä tohkeissaan kumppaneita etsiviä pikkusirkuttajia. Ensimmäiset sinivuokot havaitsin jo maaliskuun loppupuoliskolla - tuntuu, että joka vuosi luontoäiti aloittaa kevätvalmistelunsa ennätyksellisen aikaisin. Kolarin tietämillä on vielä mukavasti lunta, mutta kovasti näyttäisi Varsinais-Suomessa siltä, että kesä on pian taas saapuva kenties yllättävänkin pikaisesti.



Elämässäni on tyhjä aukko, ellei Yle näytä jotain brittidekkaria tai pukudraamaa. Parasta viikonlopun viihdettä on töllöttää villasukat jalassa viltin alla koira kainalossa laadukasta ja mukaansatempaavaa dekkaria, jonka murhaajan henkilöllisyyden ratkaisee jo alkutunnarin aikana mutta joka vangitsee niin hyvin mukaansa, että parhaimmillaan alkaa epäillä omia neiti etsivän kykyjään ja epäilee kaikkia hahmoja pahiksiksi. Voi sitä riemun tunnetta, kun voi hehkuttaa asuintoverille olleensa jälleen kerran murhamysteerin selvittämisessä oikeassa - saapahan ainakin leikkiä fiksua ihmistä edes pienen suloisen hetken ajan.

Aika arkisia asioita on siis jälleen yksi viikko tuottanut pienen ihmisen elämään, mutta hyvä niin - vuoden ensimmäinen neljännes on ollut melkoista kohkaamista, joten nautin suunnattomasti voidessani lyllertää kotosalla kalsarit jalassa hiukset suttunutturalla. Borta bra men hemma bäst, olen kuullut Ruotsinmaalla sanottavan, eikä länsinaapureiden väitettä käy kiistäminen. Reissuja on mukava järjestää, mutta kyllä kotona ja tutuissa nurkissa on hyvä olla - olipa sitten kyseessä porojen naapurustossa sijaitseva lapsuudenkotini tai partahemmon valtaama kulmasohva.

Ei sen kummempaa tällä kertaa, mutta arki on välillä varsin tervetullut vieras.