tiistai 31. tammikuuta 2017

In Finland we have this thing called Seinäjoki

Sus siunaa, mikä viikonloppu onkaan takana. Jos on elellyt perjantaista sunnuntaihin kahden pohjalaisen kanssa ja vieläpä ihan tyyppien reviirillä eli Pohjanmaalla, on väkisinkin olo vähintään pöllämystynyt tai oikeastaan aika lailla kaikkensa antanut vielä tiistainkin puolella. On se aikamoinen savotta, kun juntti lähtee käymään Seinäjoella, joten nyt on takki ihan tyhjä. 

Viikonloppu sujahti harvinaisen vikkelästi ohitseni, kuten yleensä on tapana, jos on mahtavaa seuraa, sapuskaa ja ohjelmaa vuorossa. Koska matkailu avartaa, tein paljon havaintoja elämästä ja räpläsin puhelintani sen verran, että sain ikuistettua jokusen tilanteen jokseenkin tärähtäneesen kuvamuotoon, muttei sole niin justiinsa. 



On aika mahtava kyläpaikka, jos aamutee tarjotaan mäyräkoiramukista ja jaloissa vilisee kissoja, joista kumpaakaan ei juurikaan jaksa vieraasta kiinnostua. Toisaalta on varsin hurmaavaa herätä yöllä ja tuntea pienten tassujen liikkuvan hempeän hiljaa ja hienovaraisesti kylkeä vasten. Vielä ihastuttavampaa on huomata pienistä tassusta lähtevien salakavalien kynsien uppoutuvan reiden ihoon yhtä vastustamattomasti kuin kakkulapio juustokakkuun. 

Sen kummemmin yleistämättä pohjalaiset ovat vieraanvaraista väkeä ja Seinäjoelta saa hemmetin hyvää ruokaa. Kotiruoka on ihan ylivetoa tavaraa, mutta muistelen vieläkin suurella lämmöllä mussuttamaani pekaanihässäkkäpiirasta ja hotkaisemaani vohveliannosta. 

Pohjanmaalla ei kannata luottaa siihen, että auto pysähtyisi suojatien kohdalla. Tai jos yksi kaara pysähtyy, takavasemmalta ryllää aivan varmasti toinen vekotin jalkapelillä kulkevan ihmisen päälle. Pohjanmaalla tiet ovat kuitenkin onneksi pitkiä, leveitä ja suuria, eivätkä ne lopu koskaan. 

Viikonlopun aikana opin, että Seinäjoki on vissiin niin huikaisevan kaunis kaupunki, että se on pitänyt pistää pakettiin piiloon ulkopuolisten katseilta. Ainakin puoli kaupunkia oli pistetty remonttiin. 


Olen Turussa asuessani huomannut, että lappilaisia pidetään jotenkin eksoottisina ja jopa erikoisina otuksina, mutta kyllä Seinäjoella vasta eriskummallista väkeä piisaa. Vai missä muualla tulee porohirviolio keskustassa vastaan ja sateenvarjoja roikkuu taivaalla? Sitä paitsi en ihan heti keksi toista paikkaa, jossa ihan arkisista asioista puhuminen kuulostaa vähän uhoamiselta tai ainakin varsin itsevarman ihmisen päättäväiseltä ynnäämiseltä. 

Seinäjoella ei kukaan katso ainakaan kovin pahalla silmällä tai ainakaan kukaan ei kyräile yhtä näkyvästi ja paheksuvasti kuin turkulaiset, vaikka sattuisi vahingossa nauraa räkättämään kesken vohvelin äpöstämisen. Kyllä minuakin melu ärsyttää, mutta hiljaisuutta tavoittelen ihan muualta kuin paikoista, jonne ihmismassat kerääntyvät, sillä yleensä ihmisistä syntyy ääntä. Turussa pitää olla aika hillityn hiljaa. 

En ehtinyt koskaan nähdä Sentencediä livenä, mutta S-TOOL, jossa Ville Laihiala laulaa, vetaisi aivan hyvän keikan paikallisessa rokkipaikassa. Tulin jälleen kerran huomanneeksi, kuinka isoon onnellisuuskuplaan voikaan humpsahtaa musiikkia paikan päällä kuunnellessaan ja päästessään sopivan hämyiseen rokkiluolaan  - Turun Klubin katoaminen on tehnyt hallaa keikkakokemuksille, sillä eipä kovin monta kertaa viitsi vuoden aikana Logomon neljääkymppiä huitelevia keikkalippuja kustantaa. Eikä isossa salissa tavoita samanlaista salaperäistä hämyisyyttä kuin pienemmässä luolassa.
  

Pieni irtiotto arjesta ja Turusta muodostivat erittäin miellyttävän yhtälön, varsinkin kun seura oli hemaisevaa. Oli niin mukava reissu, että tätä sepustusta oli käsittämättömän vaikea kirjoittaa. Miten ihmeessä saisin ilmaistua kaiken ilon, jonka viikonlopun aikana koin? Miten voisin tallentaa naurunremakat ja filosofiset pohdinnat elämän kulusta? Kuinka kertoa Hannan ja Marin neroudesta ja toisaalta kattien söpöydestä?

En voi muuta sanoa kuin että kaiken kaikkiaan reissu oli ihan hulvattoman hauska ja tulen leijumaan onnellisuudessa vielä pitkään. Ja mikä parasta, yleensä mukavan viikonlopun jälkeen nihkeältä tuntuva maanantai meni pelottavan hyvin kaverin paistaessa ahnaalle ahmatille lättyjä. Juuri nyt leijun vähän autuudessa. 

lauantai 28. tammikuuta 2017

Arjesta viikonloppuun

Pitkästä aikaa minun maailmassani on ollut viikko, joka on sujunut koko lailla kommelluksitta ja olen jopa ehtinyt tehdä tärkeitä juttuja. Olen esimerkiksi varannut rajallisesta aivokapasiteetistani ison osasen varsin merkittävien ja suurten ajatusten pohdintaan ynnä kevään aikataulun pyörittelyyn. Koska elän syödäkseni, olen mussutellut varsin tyytyväisenä muun muassa herkullista kasvispiirasta. Ruukaan silloin tällöin leipoa rehumättöä pakastimeen, kas se on aika näppärä lounas napattavaksi mukaan, kun sorvin ääreen itsensä suuntaa. Tykkään raahata mielelläni eväät mukanani työmaalle, joten kasvispiiras tuo mukavaa vaihtelua lounaskattaukseen, joskin kotiin palattua tekee kyllä mieli vetaista kunnon päivällispöperöt vielä pötsiin jaksaakseen hoitaa iltapuuhat mallikkaasti. Tällä kertaa tungin taikinaan hiivaleipäjauhoja ja hitusen spelttiä (kummalliselta kuulostava yhdistelmä toimii yllättävän hyvin), ja täytteeksi nakkasin muun muassa mozzarellaa. Porkkanaraastetta taisi pohjaan tulla jonkin verran tavallista annosta enemmän, mutta se toi mukavasti ylimääräisen mehevyysasteen herkkuun. 

Helpottaa kummasti, kun välillä elämän kulkuun mahtuu viikko, jolloin selviää inhimilliseen aikaan kotia kohti. Kun ei melkein kellon ympäri joudu kodon ulkopuolella riehumaan, ehtii pyörittää kodin arkea ja jopa pääsee pehkuihin ainakin joissain määrin järkevään aikaan. Jos vain malttaa jättää yökukkumiset ja asioiden iltavatvomiset väliin, saa nukuttua sen verran hyvin, että jaksaa kiskaista lenkkarit jalkoihin ja hilpaista aamulenkille ennen työpäivän käynnistymistä. 


Tämän viikon teema on tainnut olla liikunta. Olen ollut hurja ja pistänyt herätyskellon uikuttamaan tavanomaista aikaisemmin ja maanitellut ruhoani heräämään hitusen nopeammalla tahdilla päivään, jotta ehtisin käydä juoksemassa. Olen ehdottomasti aamujuoksija, mutta illan tullen askel muuttuu edes jotenkuten rullaavasta ponnettomaksi laahustamiseksi. Liian aikainen herätys ei välttämättä ihan hirmuisen iso nautinto ole, mutta jos vaivanpalkaksi saa hikilenkin suoman hyvän fiiliksen, olen suhteellisen valmis heräämään vähän pöljään ja epäinhimilliseen aikaan. Kunnon eteen on välillä uhrauduttava.

Olen myös ollut syömättä ihan joka päivä karkkia (HURRAA - kymmenen pistettä ja papukaijamerkki minulle!). Itsekurini makeiden herkkujen suhteen on nauttinut kysymysmerkin pituisen ajan varsin kyseenalaistsa mainetta tai oikeastaan ollut kokonaan hukkateillä, mutta uskon vakaasti arvoisan ystäväni saapuvan luokseni vielä takaisin. Yleensä olen ainakin omasta mielestäni aika kohtuusyöpöttelijä, mutta kiire, ressi ja höpö unirytmi ovat saaneet herkkuhammasta kolottamaan liian usein. Vaan sellaista on välillä elämä - sokerikuorrutteista ja ehkä vähän rasvankin täyteistä. En silti jaksa hirveästi just nyt murehtia syömisiäni, sillä muutama kuukausi vähän ylimääräisellä herkuttelulla ei varmastikaan maailmaa romahduta, kunhan ruokavalion pohja on kunnossa.

En ole kuluneella viikolla tehnyt oikeastaan mitään erikoista tai jännittävää, mikä on tehnyt itse asiassa oikein hyvää. Akkujen lataaminen on paikallaan, sillä Turun maisemat vaihtuvat viikonlopuksi aivan toisenlaiseen meininkiin - viikonloppu vierähtää tutustumalla Seinäjoen tärkeimpiin nähtävyyksiin, joista Hanna on tietenkin tärkein. En tosin tiedä, millä ilveellä selviän muutaman tunnin junamatkoista omalaatuisen matkakumppanini seurasta johtuen, mutta välillä on tärkeintä keskittyä matkan sijaan päämäärään.

Palataan siis asiaan, jahka Turunmaalle suuntaan. Nyt on aika nauttia viikonlopusta!

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Aakkosia elämästä

Kun kaikki muutkin, niin minäkin. Olen joskus nähnyt otsikoita elämän aakkosista tai kirjainkirjosta. Olipa tekstin nimeksi keksitty mikä tahansa aakkosiin viittaava yhdistelmä, ideana on kuitenkin poimia omasta taivalluksestaan aakkosten avulla itselle tärkeitä ilmiöitä. Koska ajatus siitä, että aakkoset pitäisi mukauttaa omaan elämään tuntuu aika höntiltä, tottahan toki minäkin jotain sepustan. Varautukaa pitkälliseen jaaritukseen, jossa ei ole varsinaisesti punaista lankaa, mutta paasausta piisaa. 


A - aurinko

Aakkosten ensimmäinen kirjain symboloi minulle aurinkoa. Aurinko on erityisesti kevättalven hangilla suksiessa hiihtopummin hyvä kaveri, mutta heinäkuun helteillä tekisi välillä mieli heittää aurinkoa kuutamolla päähän. 

B - Bäkkärit, tietenkin!

Backstreet Boys oli yksi parhaimmista bändeistä päällä maan silloin joskus. Everybody-y-y yeeaaah! Toki Spaissareitakin fanitin, mutta Bäkkärit oli jotain ihan mahtavaa. Suosikkibäkkärityypin titteli vaihtui yhtä tiuhaan kuin lempivärini eli noin joka päivä.

C - Crash Bandicoot

Nostalgiareissull kun päädyttiin, jatkettakoon samalla aikakaudella. En ole peli-ihminen, mutta maailmassa on olemassa yksi pelisarja, joka joskus alkuräjähdyksen aikoihin oli ihan legendaarisen mahtava ja hauska. Tietenkin Crash Bandicoot! 

D - Don Huonot

Ei kai soinnillisesta klusiilista voi tulla muuta mieleen kuin se, että d on huono t? Don Huonot on elämäni muusa.


E - elämä

Ei kai muuta voi keksiä? Elämä on pieni suuri ilmiö, joka on suurimmaksi osaksi mukiinmenevä (ei merkityksessä Paavo Väyrysen preseidenttikampanja muutama vuosi takaperin). Elämässä on välillä yllätyksiä, mutkia, esteitä ja vapaita pudotuksia, mutta niin on myös liihottelua, orkideojen kukkasilla tanssahtelua ja loputtomasti hemmetin hyvää sapuskaa. Ihmeellinen on elämä.

F - Fogg, Phileas

Maapallo mennään kiertämään, päivää kahdeksankymmentä on aikaa seikkailuun. Vaikka True Detectiven ykköskausi oli loistava ja tykkään myös kovasti noin ihan kaikista brittidekkareista, elämäni ensimmäinen televisiorakkaus oli Matka maailman ympäri 80 päivässä. TaoTao oli myös aika kova hurjina nuoruusvuosinani. Ja Peukaloisen retket. Ja Muumit tietenkin. Mutta Phileas Foggin poppoon mukana reissasin pitkin maita ja mantuja, jännitin ja halusin tutkimusmatkailija-arkeologiksi. Minusta tulikin toimistohörhö.

G - geminaatta

Geminaatta eli pitkä konsonanttiäänne on minulle erityisen tärkeä, sillä se on yksi murteeni ominaispiirteistä. Meillä päin joku tekkee ja hakkee kahden konsonantin kera (huomatkaa, edellä kuvatut prosessit hoituvat ilman hoota, kas kun h ei ihan joka paikkaan sovi). Olen ylpeä murteestani, eikä murre mihinkään peesistä katoa, vaan se on vahva identiteetin rakennuspilari. Ilman murrettani en olisi minä. 

H - hiutale

Hiutale on ensinnäkin todella kaunis sana foneettisessa mielessä, mutta se on myös sisällöltään erityisen kiva. Etenkin jos kyse on lumi- tai puurohiutaleista, sillä talvi on yksi parhaimmista vuodenajoista ja aamupuuro pitää naisen tiellä.


I - itseironia

"Sulla pitäis olla nastakengät jaloissa kesät talvet, ympäri vuoden", kuvaili mies minua eräänä iltana. Olen ihan tolkuttoman kömpelö ja pystyn vetämään lipat vaikka ihan tasaisella tiellä (testattu on), ja toisaalta olen ehkä vielä surkeampi jutustelemaan turhuuksia small talk- hengessä. Olen ihan käsittämättömän kolho - ruhoni on täynnä mustelmia, palovammoja ja arpia - eikä minusta saa hienoa ja hienostunutta leidiä tekemälläkään. Jotta elämässä selviäisi hengissä, täytyy pitää korvan takana jemmassa aina aimo annos hurttia huumoria ja itseironiaa. 

J - joulu

Koska joulu on juhlista jaloin, upein, hienoin, iloisin, rauhallisin, rauhoittavin, mahtavin, mukavin, ähkyisin, herkullisin, kaunein, tuoksuvin, lempein ja... Joulu vaan on niin kiva juttu, että se väkisinkin pulpahtaa ensimmäiseksi mieleen.

K - kisura

Jos elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta on loikkinut poronpapanakekosten yli, väistellyt maantien valtaavia tokkia, kuunnellut koparoiden naksuntaa, kuokkinut räkä poskella AIV-rehua ja ehkä vähän kostoksi nimennyt muutaman elikon aika nolosti, on k yhtä kuin kisura. Kisurat ovat julmetun tyhmää porukkaa, mutta toisaalta ne ovat joskus ihan söpöjä, mutta sitä en myönnä koskaan ääneen.

L - leipä

En tajua, miksei leipää voisi syödä. Elämä on liian lyhyt hiilihydraattien välttelemiseen - eiköhän kohtuus ja monipuolinen ruokavalio yhdistettynä liikuntaan ole ihan riittävä systeemi elämässä selviytymiseen. Kaikki kunnia viitseliäille ihmisille, jotka kikkailevat chia-siementen, goji-marjojen ja ties minkälaisten jauheiden kanssa, mutta uskon pysyväni hengissä ihan tavallisella kotiruoalla siihen asti, kunnes on aikani poistua elon näyttämöltä. Elämässä on ihan riittävästi mietittävää ilman että tekisi syömisestäkin vaikeaa (sanoo hän, joka voisi elää suklaalla). Minun pötsini ainakin tykkää ravintokuidusta, joskaan en silti ihan pullamössövitsileipää nassuuni viipalekaupalla tuputa.


M - metsä

Jotkut saavat energiaa jatkuvasta hälinästä ja härdellistä, mutta minä lataan akkuni metsässä. Synkeässä kuusikossa, käppyräisten mäntyjen keskellä, hentoisessa koivikossa tai vaikkapa huojuvien haapojen keskellä seikkaillessa on rauhallinen olo. Humisevat puut ja hiljaa lehtiä kutitteleva tuulenvire ja mahdollisesti muutama tunturi horisontissa ravitsevat niin sielua kuin ruhoa.

N - naiseus

Naisena oleminen on muutamaa epäkohtaa huolimatta ihan kivaa. Voisin ilommielin nakata joka kuukausi yhtä tympeästi saapuvan mielensäpahoittajan sadepilven jonkin muun galaxin tuntumaan ja kernaasti olisin mässyttämättä suruuni suklaata. Mutta ei miehilläkään ole helppoa - kuulemma niilläkin on omat ongelmansa, kuten lavuaarin täyttävät partakarvat tai neulepaidan pöllivä avopuoliso.

O - onnellisuus

Onnellisuus, onni ja onnellinen ovat aika hankalia termejä. Onnellisuutta tavoitellessaan saattaa käydä niin, että sortuukin lopulta suorittamaan, ja jatkuvasti suorittaessaan unohtaa nauttia siitä, mitä jo ympärillään on. Ei onni löydy siitä että uutta hamuaa, vaan siitä että oppii saamastaan nauttimaan sanovat Mokoman tyypit, ja heidän sanoihinsa olen valmis uskomaan. 

P - pilkunviilaus

En väitä olevani pilkutushaka, mutta sen verran sentään on paksuun kallooni mennyt pilkkuoppia, etten ikinä koskaan milloinkaan tunge pilkkua lauseenvastikkeen kylkeen. Älkää tekään.


Q - queer

Meinasin ensin pistää q:n alle sepustuksen maailman yhdestä legendaarisimmista yhtyeistä, mutta Queenistä olen jo tainnunt aika monesti höpistä. Siispä mieleeni pulpahti toinen tärkeä sana, joka alun perin on tarkoittanut outoa tai kummallista ja aikojen saatossa siirtynyt pilkkanimityksestä viittaamaan seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuolisuuteen ja sukupuolten rajoihin. Ei rakkauden tulisi olla kenenkään erityisoikeus, vaan jokaisen mahdollisuus. Eikö ole riittävää, että kykenee ylipäätään välittämään niin paljon jostakusta toisesta, että uskaltaa puhua rakkaudesta? Kunhan kyse on ihmisistä. Jättäköön nyt, herranjestas, jokainen kävelevä aivopieruseko siat ja muut eläimet rauhaan.

R - ronskius

Sopivasti ronskit jutut virkistävät kummasti mieltä. Niin se vaan on, uskokaa pois. 

S - vähän paljon kaikkea

Iski runsaudenpula, sillä jostain ässän kohdalla sanojen vyöry tuntui loputtomalta. Suklaa, suunnitelmat, syksy, suomalaisuus, sade, sunnuntai, sauna, suksiminen, suo ja niin edelleen. 

T - tee

Hörpiskeltävistä nesteistä jaloin on tee, joka lämmittää, rentouttaa, piristää, virkistää ja antaa voimaa teelaadusta riippuen. Sumpin voi ryystää pikaisesti samalla muuta hääräten, mutta iso sammiollinen teetä on nautinto. 


U - unelmat

Unelmat voivat olla hataria ja kaukaisia, epärealistisia ja höpsöjä tai vaikkapa toteuttamiskelpoisia ja onnellisia, mutta yhtä kaikki unelmia pitää pääkopassa surrata. Ei kaikkia unelmia elämänsä aikana tarvitse (eikä kylä ehdi) toteuttaa, mutta pieni päiväunelmointi on silloin tällöin paikallaan.

V - vapaus

Vapaus ja itsemääräämisoikeus ovat tärkeitä käsitteitä. Eri asia on, onko kyseessä vapaus jostakin vai vapaus johonkin. Esimerkiksi vapaus valita oma tiensä ja tähdätä haluamaansa opiskelupaikkaan tai suuntaan pitäisi olla mahdollista hyvinvointivaltiossa. 

X - läheiset x

Elämässäni on monta ihmistä, jotka eivät blogissani esiinny, mutta ovat luonnollisesti todella isossa roolissa elämässäni, sillä ilman läheisiä en pärjäisi. 

Y - ylellisyys

Joku odotti ehkä tässä kohtaa Ylläs-hehkutusta, mutta ähäkutti! Yllätin itse itseni keksimällä jotain ihan muuta. En haaveile ylenpalttisen ylellisistä luksuslomista yksityisellä paratiisisaarella. En halua pulittaa satoja euroja piposta tai laukusta tonneja. Minulle ylellisyys ei tarkoita naurettavan hintaista materiaa ja pröystäilyä, vaan esimerkiksi kaunista luontoa, hyvää kirjallisuutta, musiikkia tai vaikkapa omaa aikaa. On ylellisyyttä sujahtaa puhtaiden lakanoiden väliin tai kuulla korpin raakuntaa. Anteeksi tylsyyteni.



Z - zabaglione

Jokaisen vuoden päätösvaiheisiin kuuluu elintärkeä rituaali: kiintiökonvehtirasian tyhjentäminen. Olen varsin hanakas ottamaan moisen vastuun harteilleni ja etenkin zabaglioneklöntit mieluusti vyötärölleni kannettaviksi. Kun yhden konvehtilootan saa mässytetttyä, piisaa esanssisten karkkien puputus viikoksi vähäksi aikaa.

Å - Åbo

Turku on paikka, jossa asun. Paikka, jossa pidän majaani. Paikka, jota tavallaan kutsun kodikseni ainakin toistaiseksi. Sieluni on kuitenkin kotiseutuni kumpuilevassa maastossa, revontulten reitillä, kuutamon kajossa. Turku on ihan kiva ja ainakin toistaiseksi ihan siedettävä asuinkaupunki, mutten usko koko elämääni Turun toreilla pysyväni.

Ä - äitee

Ilman äitiäni en toki olisi olemassa, mutta muutenkin äitini on aivan ihana luontokappale. Äitini on ehkä maailman kiltein ja jalosydämisin ihmisin, mutta on kyseisessä tyypissä jotain mätääkin. Meidän äiti kuuntelee ihan luokattoman huonoa musiikkia ja katselee telkkarista Tangomarkkinoita ja Vain elämää.

Ö - öylätti

Öylätti on minulle vähän vieras juttu, sillä täysi-ikäiseksi tultuani päätin olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen seurakuntaan tai ryhmään. Vaikken minkään kirkon jäsen ole, ovat uskontoasiat kiehtovia; esimerkiksi luomistarinat ja ihmisyhteisöjen tavat selittää monimutkaista maailmankaikkeutta paljastavat vallitsevasta kulttuurista ihmeellisiä asioita. Ihmisen tarve selittää ymmärrystä ylittäviä ilmiöitä ja yhteisen kulttuurin keinoin pitää yhteisöä kasassa ovat kiehtovia.


Aikomukseni oli sepustaa jotain pientä, mutta taisinkin vahingossa kirjoittaa paatosromaanin. Hups. 

tiistai 24. tammikuuta 2017

Hyviä havaintoja

Koska olen krooninen kitisijä, jonka kirjoitukset ovat viime aikoina sisältäneet lähinnä valitusta, nillitystä, kitinää, itsesääliä ja käpätystä työkiireistä ja ylitöistä, on paikallaan hypätä hetkeksi ahdistuksen ulkopuolelle ja tarkastella omaa elämää ulkopuolisen silmin. En liene ainutlaatuisen ainutkertainen ihminen, joka kärsii työstressistä ja elämän pienistä vähemmän ihanista yllätyksistä, mutta ainaisen uikutuselegian sijaan sitä voisi pöljäkin pysähtyä välillä miettimään, kuinka paljon mukaviakin juttuja elämä voi oikeastaan silloin tällöin pärstän eteen tyrkätä. Ei nyt mitään massiivisen mahtipontisista ja suuruudenhullun jännittävistä jutuista tarvitse olla kyse, vaan taitaa olla niin, että ne kuuluisat pienet asiat merkitsevät ihmiselon taipaleella jokseenkin paljon. 


Meren rannalla on aika mukavat oltavat. Varsinkin talvisena iltapäivänä auringon ruvetessa vähitellen kutittamaan maankamaraa ja vetäytymään päivälevolle. 

Jotkut tykkäävät upottaa varpaansa pehmeään hiekkaan, joka hyväilee ja lämmittää niin kovin hellästi, minä hautaan lättäjalkani lumeen.

Mahanpohjassa nytkähtää aina mukavasti, kun köpöttelee jäällä ja samalla ihailee jäätyneen veden pinnalle muodostuneita koukeroita. 

Voisiko elämä olla mahdollista ilman suolakurkkua? (Ehkä silloin, kun on vahingossa mässyttänyt vähän liikaa suolakurkkua [mutta pienen tauon jälkeen kurkku maittaa jälleen]).



Maailman herttaisin ääni on leikkihepulin kourissa olevan piskin ärinä, murina, röhkintä ja roukuminen. Keskikokoisella terrieripapalla on paljon asiaa. 


Takkutukkaisuus on oikeastaan hyvä juttu. Hiukset näyttävät varsin kuohkeilta ilman kahden tunnin väkertämistä, ja sotkunutturastakin tulee vakuuttavan muhkea, kunhan niskaan kertyy tarpeeksi iso takkumöhkäle. Niin että terkkuja kotiin äidille, joka yritti lapsuudessani tehdä harjan kanssa selvää pyörteistäni - aivan turhaan. Takkukasa kunniaan! 

On aika mukava tunne, kun uusia liikesarjoja kotijumpan aikana venksaillessaan tulee löytäneeksi vissiin uusia lihaksia, joita särkee seuraavana päivänä oikein ihastuttavasti. 

Kuvien käsittelemisessä avautuu kokonaan uusi ulottuvuus, kun muistaa hinkata rätillä näytön puhtaaksi. Ei tarvitse arvuutella, onko tullut kuvanneeksi toistaiseksi tunnistamattoman linnun vaiko onko näytölle kertynyt vähän liikaa epämääräistä töhnöä. 

On lohdullista, että kolmen viikon sidesaikkaus ja lyhkäinen antibioottikuuri ovat viimein tepsineet ja lähinnä iäisyyden vanhan lohikäärmeen suomuilta näyttävä käsivarteni alkaa näyttää ainakin etäisesti ihmiskehoon kuuluvalta raajalta. 

On ihan ookoo myöntää olevansa salaa ihan pikkuriikkisen koukussa Game of Thronesiin, vaikka suhteessa on vuosien aikana ollut rutkasti turbulenssia turhien juonikikkailujen vuoksi. Vinksahtaneisuudessa on jotain kiehtovaa.

Tiskaamisesta tulee huomattavasti hauskempaa, kun päästää alter egonsa Köökin valloilleen: Fairya altaaseen sataa mä vaan tiskei putsaa-aaan/ tänään tiskaan, astioita viskaan.

Kun pitkän päivän päätteeksi saa tunkea varpaansa kotitohveleihin, ryystää jättimukista teetä ja katsoo huvittuneena nukkamattoon maastoutuvaa piskiä, joka on päivän leikkien jäljiltä aivan puhki,on väkisinkin aika hyvä olo. 



Niin että loppujen lopuksi elämä on ihan siedettävä kokonaisuus, vaikka välillä tuppaa liian paljon hoppua ja hässäkkää tielle muodostumaan. Ehkä vähemmän jännittävää ja enemmän hölmöläisen hommaa on eloni, mutta just hyvä kaikessa arkisuudessaan. 

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Turvasanoista viis

Huh, mikä viikko on takana. Vaikka Mari meinasi, että hörhökooppien perusteella alkaneesta vuodesta tulisi oinaille mitä mainioin, ei elämäni ihme kyllä kovinkaan hurjaan lentoon ole silti vimpeliläisen höpinöistä huolimatta päässyt. Yksitoista kuukautta on vielä maailmalla kuitenkin aikaa todistaa, että joku roti sentään planeetalla löytyy. Vai mahtaako sittenkin olla niin, etteivät häröyskoopit pidäkään paikkaansa?

Vähän nihkeästi on tammikuinen viikko meinannut soljua, joskin syynä lienee - yllätys! - työ. Takalistoni on tainnut viihtyä enemmän näyttöpäätteen edessä työmaalla kuin lempeästi syleilevällä kotisohvalla, mikä on suuri sääli, sillä voisihan sitä papereiden viskelyn sijaan viettää enemmän aikaa vaikkapa luonnossa liikkuen. Eräänäkin päivänä olisin voinut kirmata lumihiutaleiden perässä ja toisena nauttia aurinkosesta talvipäivästä, mutta edellä mainittujen harjoitteiden sijana pönötin konttorissa hartiat lytyssä.



Olen toki arjen pyörittämisen ohella ehtinyt tehdä paljon hyödyllisiä juttuja, kuten kuvaillut vähän heiniä ja karahkoja sekä pohtinut musiikkivillityksiä - varma tapa tietää siirtyneensä nuorison edustajasta kukkahattutätiosastolle on huomata ymmärtämättömyytensä uuden musiikin äärellä. Ensinnäkin järkytyin Urheilugaalaa seuratessani, kun Antti Tuisku pelmahti estradille hiihtämään ja vinkumaan kuin hinkuyskää poteva satavuotias. Olen kuvitellut jo korvieni kärsineen tarpeeksi paljon kamalan musiikin vuoksi lähes kolmenkymmenen vuoden mittaisen elämänpolkuni aikana, mutta Antti veti maton jalkojeni alta. Haluaisin kernaasti tykätä Antista, sillä hän vaikuttaa aidolta ja sympaattiselta kaverilta, mutta voiko keksiä ontuvampaa yhdistelmää kuin ero ja hiihtäminen? Tuisku ei siis vedollaan saanut ihoani kananlihalle tahi miellyttävää värinää selkäytimeeni, vaan lähinnä mieleni teki etsiä lähin pommisuoja ja mennä piiloon pahalta maailmalta. 

Sattumalta seuraavana päivänä kuulin pätkän Jenni Vartiaisen uusimmasta tuotoksesta, joka kantaa nimeä Turvasana, ja järkytyin vuorokauden sisään jo toistamiseen. Mitä on tapahtunnut eteeriselle, mystiselle ja voimakkaalle naiselle, joka ihan hyviäkin kipaleita on laulanut?  Arvokkuus tuntuu loistavan poissaolollaan, kun Vartiainen huokailee ja höpisee jotain turvasanoista. Ja vissiin sanoittaessa on lopunut ideat kesken, kun muutama jee ja beibi on ahdettu tääytesanoiksi muutoinkin onttoon renkutukseen. Toisaalta turvasanoista puhuminen on tärkeää, sillä jokaisella pitäisi olla omansa. Minun turvasanani on suklaa - koen aina suurta turvallisuuden tunnetta, kun käteni ulottuvilla on hyvää suklaata (taidan olla hyvää vauhtia saamassa umpisurkeiden puujalkavitsien kuningattaren tittelin).

Lauantaina söin musiikkisuruuni noin kaksi kiloa karkkia ja totesin, että pysyttäydyn vastedeskin 90- ja 2000-lukujen taitteen musiikissa. Onneksi joskus sentään musiikkiteollisuus on toiminut ilman JVG:tä - nykyään vissiin artistin uskottavuuden mittaa yhteistyö kyseisen kaksikon kanssa. (Odotan kauhulla Jennin ja JVG:n yhteistyötä, joka on väistämättömästi kuitenkin jossain vaiheessa tulossa. Uskokaa pois.) Onko valloillaan aika, jota leimaavat väkisin väännetyt tekstit, höttöisyys, seksi ja JVG? Joka ilmansuunnasta tulee toinen toistaan kömpelömpiä lyriikoita tai jee-, uuh- ja hani- ulinaähkimistä vailla sielua. Siispä esitän kainon pyynnön, että älyvapaa musiikki katoaisi maailmankartalta ja toivotan tervetulleiksi takaisin puhuttelevat ja sisällöltään rikkaat lyriikat. Vai onko niin, että alati muuttuvassa ja uhkaavassa maailmassa nimenomaan paetaan ahdistavia ilmiöitä aivotoimintaa vähemmän vaativan viihteen pariin? 



Vaan turvasanoista viis - musiikkipauhaamisen ja itkuvirsien veisaamisen lisäksi olen viettänyt tammikuista viikkoa hunteeraamalla vähän juttuja ja lähitulevaisuudelle asettamiani tavoitteita. Kun alkavalle vuodelle tavoitteita rustailin, lisäsin ruhoni venyttelyn ja vanuttelun tärkeiden suunnitelmieni joukkoon. Olen jopa saanut sen verran aikaiseksi, että olen tonkinut YouTuben maailmasta kaikenlaisia erityisesti selkäosastolle suunniteltuja venytysvideoita ja jopa ihan oikeasti nakellut pyöritellyt niskojani ynnä kiskonut kylkiäni. Ehkäpä joskus 2080-luvulla saan takaisin notkeuteni, jonka omistin joskus muinaisina aikoina. Ja ryhtini.

Työkuorman suhteen en oikein juuri tällä hetkellä kuin toivoa, että vielä jossain vaiheessa tahti rauhoittuisi, ja unirytmin kanssa on edelleen hakemista, mutta olen sentään ottanut valtavan suuren harppauksen kohti vähemmän niskakipuista ja hitusen notkeampaa arkea. Pieni harppaus ihmiskunnalle, suuri pienelle ihmiselle! Vai miten se ny neni. 

Uudessakaupungissakin on tullut vähän viikonloppua vietettyä. Ilmeisesti emme olleet ainoat kyläilijät majapaikassamme, sillä seuralaiseni oli nähnyt mahdollisesti ilveksen jäljet piirtyneinä muuten puhtoiseen hankeen. En pistäisi lainkaan pahakseni, jos joskus ilveksen näkisin, mutta varovaisiin jättikatteihin ei ihan helposti pääse törmäämään. Mies sattui havaitsemaan myös myyrän, joka möyri hangessa, mutta minä näin vain lähinnä ahnaasti juustopaloja nuuhkuttelevan kirsun ja siitä rullautuvan pitkän kielen, joka silloin tällöin nuolaisi salakavalasti varpaitani. Kirsukin on ihan mielllyttävä näky.

Olen aika varma, että ensi viikosta tulee varsin mukava kokonaisuus; ensin on selätettävä työhommat ja arki, mutta viikonlopuksi siirrän itseni kokonaan uusiin maisemiin upeassa seurassa. Ensi viikonloppu, tulejo!

perjantai 20. tammikuuta 2017

Joen uomalla



Eräänä sunnuntaina Turussa paistoi niin komeasti aurinko, että olisi tuntunut tollolta touhulta jäädä sisätiloihin koko pitkäksi päiväksi nököttämään ja mököttämään. Toki olisi ollut kaikenlaisia arkiaskareita hoidettavana ja telkkaristakin olisi tullut hiihtoa ynnä muuta mielenkiintoista ohjelmaa, mutta peruslenkkiä pitemmäksi humahtanut reippailu, satumaisen kaunis talvimaisema ja kirpsakka pikkupakkanen veivät murskavoiton tylsistä kotirutiineista. Mies kainalossa ja piski peesissä läksimme porukalla Raisionjoen rantamille läpi kerrostaloalueiden, vilkkaiden teiden varsien, kinttupolkujen ja metsäplänttien kautta aina Huhkonkoskelle päätyen ennen kuin talvironttostemme (ja neljän tassun) kärjet suuntasivat takaisin ruokapöytää kodin lämpöä kohti. 

Raisionjokea voisi seurata karkeasti arvioiden noin maailman ääriin, mutta tällä kertaa kuljimme vain pätkän jokea myöten talvista ihmemaata seuraten. Raisionjoesta olen kirjoitellut viime vuoden huhtikuussa, jolloin luonto vielä uinui varhaiskevään uniaan ja vehreys vielä odotti valtakauttaan. Tammikuinen jokivarsi oli ulkomuodoltaan varsin taianomainen. 



Kohtasimme matkallamme ketun ja pitkäkorvaisen töpöhännän ja tutkimme myös uteliaina lumen piirtyneitä metsän pienten mönkijäin jälkiä. Utelias kirsu nuuhkutti innokkaasti noin jokaisen lumeen muodostuneen onkalon kohdalla, ja kaksi puhe-elimillä varustettua nisäkästä huikkasivat vuoron perään tuiki tärkeitä huomioita elämästä ja luonnosta, kuten kato kuinka hienoa! ynnä muuta järkevää.


Matkan varrella oli kovin kaunista. Niin kaunista, että melkein unohti olevansa kerrostalokolhoosien keskellä ja kiireisen kaupungin sykkeestä vain lyhkäisen linnuntien päässä. Huurteiset puut sihtailivat mielivaltaisesti valkeina hohtavia oksiaan päin kulkijoiden otsalohkoja, ja turkulainen tuuli loihti hiippailijoiden naamoihin kunnon omenaposket. Aurinko katseli varsin ylväästi korkealta taivaalta, joka tammikuisena sunnuntaina oli pukenut ylleen pehmeän sinisen juhlakaavun. 

Huhkonkosken suuntaan talsiessamme pohdimme, olisiko muutama pakkaspäivä riittänyt edes hitusen jäädyttämään pulppuavan kosken kuohunnan. Vesi ei pauhannut yhtä vinhasti kuin kevään korvilla - huhtikuussa käväisimme koskimaisemissakin -  joskaan eipä ollut Varsinais-Suomessa pakkasherra vielä niin kovasti puhkunut ja puhissut, että soliseva vesi olisi ehtinyt kunnolla jäätyä. Toisaalta veden vilkas jutustelu oli erittäin miellyttävää kuultavaa. 



Muutama vastaantulija reissumme aikana horisontissa häämötti, mutta muuten oli aika onnellista äänettömyyttä ympärillämme. Kaupungissa on aika lailla mahdotonta tavoittaa oikein missään kolkassa aivan täydellisen rikkumatonta hiljaisuutta, joskin jopa turkulaisissa pikkumetsiköissä saattaa silloin tällöin kohdata rauhan. Reissullamme kuului välillä lähinnä lunta vasten narskuvien kengänpohjien tai karvaisten anturoiden tervehdykset, muutoin säilyi illuusio unenomaisesta rauhasta.

Asujaimistoltamme on sen verran matkaa Raisionjoen tietämille, että kotiin palatessa ryhmä rämä oli pökertymäisillään nälästä ja kintutkin jo anelivat armoa. Mutta ulkosalla reippailu teki eetvarttia, kuten yleensä asianlaita on. En oikeastaan keksi parempaa tapaa viettää sunnuntaita kuin kirjaimellisesti pihalla oleminen. Välillä on hyvä olla myös kuutamolla, mutta yhtä kaikki ulkona ollessa mieli on virkeimmillään.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

The Body Shop: Big and Curvy Mascara

Vaikka lopun ajan merkit olisivat ties kuinka kauan leijuneet ilmassa, ei aina tule havahtuneeksi todellisuuteen kuin vasta viime tipassa. Vaikka tietäisi, että väkisinkin kaikella mahdollisella on alku ja loppukin, on silti hyvästien jättäminen pysäyttävä kokemus. Etenkin jos tajuaa lopun koittaneen mahdollisimman kiireisenä aamuna.

Kyseessä on tietenkin ripsivärin loppuminen. On kamala tunne, kun hylsystä ei enää irtoa ripsiin muuta kuin paakkuklönttejä jos edes niitäkään purnukasta heruu. Vaikka jo viikkotolkulla olisi hyvin tiennyt ripsivärin olevan ehtymään päin, ei laiska emäntä jaksa laiskaa ahteriaan kauppoihin raahata, sillä kosmetiikkaosastolla pyöriminen on melkein yhtä ihastuttava tapahtuma kuin uusien farkkujen kokeilu tai alusvaateosastolle eksyminen. Jokainen, joka on joskus jommalla kummalla alueelle joutunut varpaansa sujauttamaan, tietää varsin hyvin niiden tietävän vain ja ainoastaan täyttä tuskaa. Tai kyllä farkut ja alusvaatteet ottavat jopa kosmetiikkajutuista ehdottoman niskalenkin. Niistä ei voi pistää pahemmaksi. 


Koska ripsivärini loppuminen pääsi yllättämään aivan takavasemmalta varoituksistaan huolimatta, myin sieluni ja menin siitä, mistä aita on matalin eli piipahdin The Body Shopin putiikissa mutkan. Valitsin kahdesta vaihtoehdosta tuuheuttavan ja ärtsyn pinkin putilon, marssin kassalle ja siirryin kotiin.

Big and Curvy Mascara on mönjä, jonka luvataan The Body Shopin sivujen mukaan sutivan värin tasaisesti koko ripsiosaston alueelle ilman paakkuja, mutta kyllä ainakin minä onnistun ihan joka tälläytymiskerralla tekemään ripsistäni klimppivelliä. Toki uudehkossa putilossa on ainetta sen verran paljon, että tarkkana täytyy olla mustaa litkua naamaan tunkiessaan, ellei halua koristella luomiaan tahattomasti sutturajauksilla ja loihtia kauheus kauneuspilkkuja poskipäille. 

Internetin maailmasa todetaan myös, että ripsiväri tuuhentaa räpsykarvat ja saa ne pysymään taivutettuina pitkään. Aivan hyvin ripseni ovat ojossa pysyneet, tosin tykkään heilua ripsentaivuttimen kanssa ennen värin väkertämistä. Firman nettisivuilla mainitaan, että aineeseen tungetut luonnonvahat saavat ripset pysymään taivutettuina. Lisäksi ripsivärissä on marulaöljyä ja mehiläisvahaa, joiden sanotaan olevan valmistettu sekä eettisiä että reilun kaupan säännöstöjä kunnioittaen. Tuote ei ole vegaaninen.

Ripsiväri pysyy oikeissa paikoissa eli ripsissä aika lailla koko päivän varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman ihan mahdotonta varisemista. Pandaksikaan en ole muuttunut - ripsiväri ei tee töhrökerrosta luomille. 


The Body Shop markkinoi itseään eläinkokeettomana ja vastuullisena pytinkinä, joka vastustaa pienten ja suurten, pörröisten ja vähemmän karvaisten elukoiden kaltoinkohtelua, mutta samaan syssyyn sen emoyhtiö on eläinkokeita käyttävä L'Oreal, joka ei ole sitoutunut eettisiin tai eläinystävällisiin standardeihin. Body Shopilla itselleen on myönnetty sertifikaatteja, mutta voinko silti luottaa, että eläimiä ei ole kohdeltu julmasti tuotteita valmistettaessa? Miten on luonnollisuuden ja luonnonmukaisuuden laita? 

Parin viikon testijakso on takana, ja ihan hyvältä tuote on tuntunut. Silmiäni ei ole ärsyttänyt, eivätkä luomeni ole kärttyisinä ruvenneet ihottumaa suoltamaan. Suosittelisinko ripsiväriä? En osaa sanoa. Tuote on kyllä aivan hyvä ja väriä piisaa, mutta tuntuu hurjalta suosia eläinkokeita käyttävän ison puljun tytäryhtiötä. Pitkästä aikaa tosin kyseessä minulla on käytössä ripsiväri, joka oikeasti antaa ripsille väriä, mutta turhamaisuus on lopulta aika iso hinta eettisydestä. The Body Shop on minulle vähän dilemma. Onko teillä parempaa tietoa The Body Shopin eettisyydestä ja eläinystävällisyydestä?

tiistai 17. tammikuuta 2017

Unelmatorttu


Välillä hölmöläisen polla menee sekaisin ja pollan omistaja hämilleen loppumattoman leivonnaispaljouden äärellä. Tuntuu, että leipomusten määrä on ehtymätön - juuri kun on päässyt jyvälle, että kuppikakut ovat syrjäyttäneet muffinssit ja cake pops- tikut ovat ihan menneen talven ilmiöitä, tulee liukuhihnalta lisää kaikkea vouhotusta. Tuulomantortustahan kukaan macaa ja macaronseja mussuttava trendihipsteri ei ole koskaan kuullutkaan. 

Sitten on olemassa yksi ihmisryhmä, joka on jämähtänyt jonnekin viime vuosituhannen puoleen väliin ja liputtaa tuttujen ja turvallisten herkkujen puolesta. Kyllähän uusia juttuja on kiva testata, mutta vanhojen ja moneen kertaan hyviksi havaittujen herkkujen pariin on lohdullista palata; muutamat erityisherkut vievät lempeästi herkuttelijan lapsuuden aikoihin. Korvapuustien leipominen on yksi kauneimmista ja suurimmista rakkauden osoituksista päällä maan, mutta unelmatorttu on myös todellinen klassikko; hienostunut, näyttävä ja helposti omien makunystyröiden mukaiseksi muokattava leivonnainen on loistelias lisä kahvi- tai teepöytään. 

Taikinaan voi humauttaa haluamiaan mausteita, ja täytteen aineksia vaihtelemalla tarjolle saa loihdittua uudenlaisen herkun jokaisella leivontakerralla. Itse suosin täytepuolella rahkan ja tuorejuuston raikasta yhdistelmää, mutta toki perinteinen voikreemi maittaa varmasti monelle. Marjoja, hedelmiä ja soseita hyödyntämällä saa niin makua kuin väriä perinneleipomukseen - halutessaan mähmän alle voi levittää vaikkapa hilloa, soseita tai marjoja, ja hyvältä maittaa. Mitäs jos täytteeseen raastaisi vaikkapa suklaata? Moneen tilanteeseen ja makuun passeli torttu valmistuu aika nopeasti ja helposti, joten myssy päähän, esiliina päälle ja kananmunat pöydälle lämpenemään - nyt alkaa unelmatortun väsääminen. 


Unelmatorttu

4 kananmunaa
1 dl sokeria
1 1/2 tl vaniljasokeria (tai summanmutikassa ihan saakelisti)
1 dl perunajauhoja
3/4 dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta


Täyte, vaihtoehto 1: rahkamössö
1 prk (250 g) maitorahkaa
100 g maustamatonta tuorejuustoa
1 tl vaniljasokeria
sopiva tujaus sitruunamehua
1/2 dl tomusokeria (tai maun mukaan)


Täyte, vaihtoehto 2: perinteinen kreemitäyte
150 g voita
1 kananmuna
3 dl tomusokeria
2 tl vanijllasokeria


Huoneenlämpöiset kananmunat vaahdotetaan sokerin kanssa kuohkeaksi ja vahvaksi vaahdoksi. Hyvän ja vankan vaahdon takaamiseksi munat kannattaa tietenkin nostaa pöydälle hyvissä ajoin, sillä kylmät munat eivät jämäkkää vaahtoa välttämättä takaa. Kun vaahto on valmis, heitetään vatkaimen melkuttimet nurkkaan ja käännellään keskenään sekoitetut kuivat aineet vaahdon sekaan, vaan tässä kohtaa ei kannata enää vatkaimen kanssa surista.

Hyvin vatkattu taikina levitetään voidellun leivinpaperin päälle uunipellille. Herkkua paistetaan kahdeksisen minuuttia 225 asteessa. Olen huomannut kotini parrakkaamman jäsenen toimivan hyvänä paistomittarina; torttupohja on ollut tarpeeksi kauan uunissa, kun mies ensimmäisen kerran kommentoi keittiöstä leijuvia hurmaavia tuoksuja. Toki esimerkiksi hammastikulla voi myös testata tortun kypsyystilaa - jos tikkuun tarttuu taikinaa, ei muuta ku torttu takaisin uuniin ja lunkka kiinni - mutta miehen nenä on osoittautunut oivalliseksi apuvälineeksi paistamisessa. Valmis torttulevynen kumotaan puhtaalle leivinpaperille, jonka päälle on siroteltu hitusen sokeria estämään levyä tarttumasta kiinni paperin pintaan. Tortun annetaan jäähtyä hetken leivinliinan alla. Esimerkiksi sen aikaa, että leipuri ehtii väsätä nopeasti täytteen tortun väliin tursotettavaksi.  

Rahkan ja tuorejuuston yhdistelmä valmistuu erittäin pikaista tahtia. Mössöt vatkataan sekaisin, ja joukkoon lorautellaan sopivan runsaalla kädellä sitruunamehua ja sirotellaan tietenkin huumaavaa vaniljasokeria. Tomusokeri ripsotellaan siivilän läpi täytteeseen, ja kun ainekset on sekoiettu huolellisesti, on aika levittää mössö jäähtymään päin olevan torttusen päälle. Itse levitin kevyen kerroksen appelsiinimarmeladia ennen töhnön levittämistä tortun päälle. 

Täytevaihtoehdoista klassikko lienee voikreemi, jonka valmistaminen on näppärää puuhaa. Voi vatkataan siivilöidyn tomusokerin kanssa, ja joukkoon makeaan lisätään kananmuna ja vaniljasokeri. Hyvin sekoitettu mönjä levitetään levyn päälle. 

Rullaaminen ei ole kovinkaan kamalaa puuhaa, kunhan ei ylipaista torttulevyä - kuivan ja koppuraisen torttusen käsittely saattaa olla kinkkistä puuhaa, joskin aina voi kokeilla, saako esimerkiksi mehulla kevyesti kostuttamalla torttua rullauskuntoon (ei välttämättä). Torttua rullataan hellästi leivinpaperia nostamalla ja pyörittelemällä levyä sisään päin tiiviisti. Tiiviys on avainkäsite rullaushommimssa, sillä liian väljä torttu leviää ja lätsähtää eikä välttämättä pysy koossa. 

Parhaimmillaan unelmainen torttu on nautittuna hyvässä seurassa hyvän kahvin tai teen kera. Torttu on hyvä valmistaa hyvissä ajoin ennen tarjolle tunkemista - muutama tunti jääkaapissa riittää makua syventämään. Myös annospalojen leikkaaminen on siistimpää puuhaa, kun torttunen on saanut hetken aikaa jähmettyä kylmässä. Tosin tutkimustyöni perusteella unelmatorttu uppoaa nassuun noin milloin vain. Unelmatorttu on näppärä ja näpsäkän näköinen leivonnainen, joka on syystä perinneherkku.

PS. Pahoittelut mahdollisista kaksimielisyyksistä, jotka saattavat tekstistä lukijan silmään osua. Ne eivät luonnollisestikaan olleet tahallisia. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Sisustuskuumetta ilmassa

Jos kulunut viikko pitäisi tunkea pahvilaatikkoon ja kirjata lootan päälle muutamalla sanalla, mitä on sisälle tunkenut, kuvailisin kokonaisuutta adjektiiveilla yllätyksellinen, omituinen ja tehokas. Pieniä ja suuria ynnä ajatuksia herättäviä tapahtumia on tammikuu ollut yhden ihmisen kohdalla tulvillaan. Eipähän ainakaan käy aika pitkäksi, kun tollo pitää itsensä kiireisenä. 

Maanantai oli turhia kaunistelematta päivä, joka olisi pitänyt pistää vessanpytystä alas ja päästää viemäriin ikuisiksi ajoiksi tai näin ainakin alkuviikosta tuntui. Sähelsin vähän sitä sun tätä ja pöljäilin siellä sun täällä, mutta epäilyksistäni huolimatta selvisin kuitenkin tyhmäilystäni huolimatta elämässä eteen päin. Ehkä osasyynä elämän voittamiseen oli iltapalaksi mussuttamani Runebergin torttu. Vaikken ole mitenkään vallattoman suuri torttusten ystävä, mehukas ja mehevä herkku pelasti nuutuneen naisen, jonka hirviömäinen maanantai oli melkein murjonut. Laskiaispullia odotan silti kuolavanat suupielistä valuen (ehdottomasti vattu- tai mansikkahillon kera - kyllä mantelimassaakin voin puputtaa, jos muuta ei ole tarjolla, mutta olen perinteitä vaaliva nainen). 


Onneksi tiistai ei sentään saapunut elämän näyttämölle maanantain jatkumoa - yleensä juttu menee niin, että joko maanantai on kamala tai sitten tiistai pyllistää rujosti päin naamaa, mutta harvemmin kummatkin menevät yhtä katastrofaalisen huonosti. Jos oikein nolosti säheltää, ei suunta voi olla kuin ylös päin, ja kävi vieläpä niin että yksi maanantainen kämmäilyni osoittautui vastoin odotuksiani ihan siedettäväksi tolloiluksi. 

Muutoin päivät ovat olleet ihan siedettäviä, ja perjantaina selvisin kommelluksitta työhommissa Helsingin puolelle. Edelleenkin työkiireet tuppaavat vainoamaan, mutta toivon kovasti parin viikon päästä tilanteen helpottavan ja aikaa jäävän muullekin kuin työmaalla notkumiselle. Paljon on nimittäin suunnitelmia lähitulevaisuudelle - olen haaveillut jo pitkään asuinsijamme ehostamisesta ja päivittämisestä nykypäivään. Oman tönön hankkiminen metsän keskeltä houkuttelisi, mutta realistisesti ajateltuna hanke ei ole vielä moneen, moneen vuoteen ajankohtainen, joten päättömän haaveilun sijaan katseet voisi siirtää nykyiseen tilaan ja tehdä pienillä vippaskonsteilla elämistä helpottavia ratkaisuja. Minulla onkin aivan tolkuton sisustusvimma päällä. Piskiä ei pahemmin kalusteiden järjestely tai sisustamiseen liittyvät neronleimaukset kiinnosta, vaan se haluaisi viettää talviset päivät lähinnä lumessa loikkien ja jänisten jälkiä haistellen. 

Olemme puhuneet tapetoinnista jo aika monta vuotta saamatta kuitenkaan mitään konkreettista toimitettua, mutta yksi ilta keksin omasta mielestäni rohki loisteliaan idean; tapetoinnin sijaan voisimme aivan hyvin irroittaa kuprulla olevat ja kulahtaneet tapetit ja maalata seinät raikkaiksi. Keittiöremonttikin houkuttelisi, mutta tällä hetkellä ei ole aikaa ruveta värkkäämään muutaman kuukauden savottaa, eikä talouspuolikaan kovin helposti hirmuiseen mylläkkään taivu. Vaikka keittiön kalusteet ovat peräisin karkeasti arvioituna ihmiskunnan ajanlaskun alkuvaiheiden ajalta, ovat ne silti ihan toimivat ja sen verran neutraalit, että niiden kanssa pystyy elämään. Eivät ne välttämättä kovinkaan nykyaikaiset saati sisustuslehtiin sopivat ole, mutta toisaalta ne ajavat vallan hyvin asiansa. En ymmärrä ihmisiä, jotka päivittävät vielä hyvin toimivan kalustuksensa muutaman vuoden välein vain siksi, että kyllästyvät huushollin ilmeeseen.

Onneksi mielikuvitusta käyttämällä saa ehostettua pirtin kuntoon, ja onneksi parrakkaampi puolisko on aika kekseliäs tyyppi ja kykenevä hahmottamaan kämppämme ulottuvuudet oivallisesti. Tänään on kuulemma kalusteiden myllertämis- ja siirtelypäivä. Vieraitakin on tänään tulossa matalaan majaamme, joten on syytä ruveta hommiin - vaikka poden vakavaa sisustuskuumetta, yritän saada aivoissani leipomisasioille kuuluvan osasen paakaripuuhille. 

torstai 12. tammikuuta 2017

Tammikuun musiikkielämyksiä

Viime aikoina olen kuunnellut laidasta laitaan jos vaikka minkälaista musiikkia. Joululauluja en sentään enää ole tohtinuut renkuttaa, vaan olen tammikuun kunniaksi siirtynyt vanhojen musiikkituttavieni seuraan. Olen aika paljon saattanut myös katsoa koiravideoita, tapittaa loistokkaita Leijonapoppoon videopätkiä ja kuunnella vähän liikaa Royal Republicin pöhköimpiä kipaleita, mutta ei siitä sen enempää. Musiikki ja tarkalleen ilmaistuna tammikuun sykähdyttävimmät  teokset muodostavat tämän sepustuksen teeman. 


Rammstein/ Apocalyptica & Nina Hagen: Seemann

Ensin tuli Rammsteinin Seemann jo ysäriaikoina, kymmenisen vuotta myöhemmin Apocalyptica. Alkuperäisversiossa Tim Lindemann on jopa haavoittuvaisen kuuloinen; Rammsteinin veto menee kaikessa synkkyydessään ja hauraudessaan luihin ja ytimiin. Lyriikat ovat monitulkintaiset, mutta minulle laulu symboloi menettämistä ja kaihoa.


Vaan Apocalyptican ja Nina Hagenin yhteistyön tulos on täyysin erilainen. Vaikka lyriikat ja melodian kulku pysyvät samoina, on laulun tarina täysin erilainen, kun vokaaleista vastaa käheällä äänellään kuiskiva daami. Seemannista tuleekin tarina hurmaavasta mutta pelottavasta, viattomalta vaikuttavasta mutta todellisuudessa vaarallisesta seireenistä, joka houkuttelee vanhaa merimiestä ansaansa. Jylhät ja komeat sellot tuovat syvyyttä Seemannin tarinaan. 

Molemmat versiot vetoavat minuun, mutta erilaisia toisistaan ne ovat. Kauniilla tavalla haikea on Seemannin tarina esittäjästä riippumatta.



Apocalyptica & Sandra Nasic: Path Vol. II

Hilpeissä tunnelmissa ja Apocalyptican tahdissa jatkettakoon. Jos yhdistetään sellot, raskaan puoleinen tunnelma ja Sandra Nasic, ei voi muuta kuin kuunnella musiikkielämystä onnellisena sydänkuviot silmien paikalla. Sandra Nasicilla on ihan älyttömän mahtava ääni, jota kadehdin aika paljon jokaisella kerralla, kun leidin laulavan kuulen. Path Vol. II tihkuu silkkaa asennetta, voimaa ja uhoa eli se on juuri sopiva tammikuun voimalauluksi. 2000-luvun alkupuolella maailmassa oli musiikkinäkökulmasta tarkasteltuna hyvä olla. 



Disco Ensemble: Fight Forever

Disco Ensemble toimii livenä julmetun hyvin. Yhtyeen uusin sinkku, Fight Forever, ilmestyi viime vuoden loppupuolella, mutta olen ehtinyt oikeastaan vasta nyt keskittyä enemmän laulun tunnelmaan. Olen koko lailla vakuuttunut siitä, että Fight Forever voisi olla henkilökohtainen taistelulauluni tai ainakin alkutalven piristyspommi, sillä kertosäkeen I'll fight forever! pistää väkisinkin jatkamaan sinnikkäästi eteen päin, vaikka kainaloita myöten poronpapanoissa kahlaisi. Siis kuvannollisesti. Luulenpa, että Fight Forever on loistava keikkakipale, jonka kertosäkeen mukana on mukava ulista. Odotan kovasti näkeväni Ensemblen taas paikan päällä.



Vesterinen yhtyeineen: Villihevosia

Harva lienee välttynyt villihevosuikutukselta (VILLIHEVOSIAAA-AAA-AA), joka salakavalasti tarttuu korviin ja jämähtää aivojen sopukoihin pysyvästi aiheuttaen vakavia psyykkisiä häiriöitä. Mutta. Uskokaa tai älkää, villihevosista voi saada myös upeasti kasvavan, herkän ja tunnelmallisen tulkinnan aikaiseksi. Ainakin Vesterinen yhtyeineen tähän kykenee - kuunnelkaa, jos ette usko! Vesterisen versio villihevosista onkin ihan tolkuttoman hieno veto, joka saa ihon jokaisella kuuntelukerralla kananlihalle. 



Goldfrapp: Utopia

Loppuvuodesta satuin kuulemaan mystisen, koukuttavan, hämmentävän ja vahvasti mieleeni jääneen kipaleen, jonka kuultuaan neiti etsivän oli metsästettävä tekijä, esittäjä ja lyriikat internetin maailmasta. Kyseessä on nainen nimeltä Goldfrapp, jonka laulu Utopia on jo kuudentoista vuoden takainen mutta voisi aivan hyvin olla upouusi. Kloonauksesta ja geenien muuntelusta kertova teksti puhuttelee ja haastaaa kuulijansa; minkälainen maailmasta tulisi, jos geenien muuntelusta tulisi arkinen ilmiö. Sävelkulultaan laulu etenee pehmeästi ja kauniisti eteen päin, vaikka sanoitukseltaan laulu ei hirmuisen kepeä ole.

Mari tosin leimasi laulun sellaiseksi,että hän kuuntelisi sitä vain ja ainoastaan joutuessaan "metsän keskelle satanistisiin rituaaleihin" tai jotakin vastaavaa neiti kerran höpisi, mutta tässä kohtaa ei ole luottaminen höpsön arviointikykyyn. Utopia on utopistisen hyvä.


Tammikuuhun sopii hyvin musiikki, joka on hapuilevan haavoittuvaista kuin mustalla jäällä talsivan ihmispolon kallo tai toisaalta herkkää kuin lämpötilojen ailahtelevainen vaihtelu. Välillä kaipaa myös musiikkia, joka tihkuu asennetta, jotta väsymyksestä huolimatta jaksaa pistää töppöstä toisen eteen. Hyvä musiikki antaa voimaa ja herättää ajatuksia. . 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Pehmeä sunnuntai

Sunnuntai on parhaimmillaan vähän laiskanpulskea, hidas, hitusen epäsosiaalinen, mukavan puuhastelun täyttämä ja ennen kaikkea oikein rentouttava. 

Koska aiemmassa elämässäni sunnuntait ovat kuluneet joko tentteihin lukiessa, esseitä ja lopulta gradua vääntäessä tai työhommissa, vapaa sunnuntai tarkoittaa minulle puhdasta onnellisuutta. Siispä filosofiani on, että oikeaoppiseen sunnuntaihin ei mahdu ressiä, vaan elämää ja olemista senkin edestä. 


Sunnuntaina saa pötkötellä peiton alla tavallista pitempään. Olen yleensä aika aamvirkku enkä mielelläni jää kupeksimaan petiin koko päiväksi, vaan hoidan esimerkiksi lenkkihommat mieluusti aamutuimaan tai aamupäivään mennessä vapaapäivänäkin. Sunnuntai on kuitenkin päivä, jolloin varhain herääminen ei mahdu kuvioihin, vaan rötkötän tyytyväisenä tyynyjen uumenissa ihan pienen hetken ennen kuin jaksan nostaa pehvani sängystä ylös ja siirtää ruhoni puuron keittoon tai teksti-tv:n kimppuun. 

Sunnuntaina on aikaa löntystellä luonnon helmassa ja tutkia metsän eläinten jälkiä, jotka koskemattomasta lumihahtuvasta paljastuvat, jos astuu polulta syrjään ja kulkee nokka tarpeeksi lähellä maata. Sattumalta saattaa nähdä ketun jolkottelevan lähistöllä ja pitkäkorvaisen loikkivan metrin päässä. Myös vimmaisesti viuhuvat villapöksyt, jotka kuuluvat kikkurakarvaiselle piskille, näkyvät horisontissa ja puoliluppakorvat nykivät pöhkösti murren telmiessa lumessa. On lohdullista, että maailmassa on edes yksi tyyppi, joka arvostaa lunta yhtä paljon kuin minä. Koira.



Sunnuntaina saa hörpiskellä oikein pitkän kaavan kautta isotädin valmistamaa marjamehua, joka maistuu ihan lapsuusaikojen hiihtoretkiltä. Parhaimmillaan mehu on, kun sen ryystää mahdollisimman hauskasta, överistä ja värikkäästä mukista (Tanssi on suosikkini). Reippaan ulkoilun jälkeen marjamehu on ihan mahdottoman hieno keksintö. 


Sunnuntaihin kuuluu olennaisesti lempisarjan toljaaminen. Uusin ohjelmaihastukseni on Ylellä vastikään alkanut Komisario Maigret, jota tähdittää vähemmän vakavista rooleista tunnettu Rowan Atkinsonista. Vaikkei Atkinsonista ensimmäisenä tule mieleen pohdiskeleva komisario, on hän nappivalinta rooliin, joskin ensimmäisen jakson puoleen väliin asti pelkäsin, millon hän rupeaisi tekemään omituisia beanmaisia pakkoliikkeitään. Tuore sarja kuitenkin on osoittaunut koukuttavaksi. Kyllä brittidekkari pitää päivään mahduttaa - iltapalaksi menee Niilin seikkailija, joka myös Ylellä pyörii. Niilin päästä päähän kävelevän Levision Woodin mukana oppii paljon uutta niin kulttuureista kuin luonnon ihmeistä.

Ennen kuin höyhensaarille on reitti selvä, on hyvä unohtua toljottamaan YouTubesta vanhoja jääkiekkopätkiä ja muistella esimerkiksi PuLa-Ahon vuoden takaisia otteita. Hienot hetket saattavat tosin vangita katsojansa niin voimakkaasti, että nukkuminen unohtuu ja maanantaiaamu koittaa hivenen pökkyräisissä merkeissä. Mutta kyllä vanhojen ja hienojen lätkätapahtumien muistelu on jopa maanantaiväsyn väärti.

Näin jännittävissä merkeissä saa viikko vaihtua uuteen, mutta kuten olen saattanut jo aika moneen otteeseen jankata, pienissä arkisissa jutuissa piilee avain hyvään oloon ja parempaan mieleen. Ei elämästä tarvitse tehdä sirkusta tai skumppahuuruista teatteria, ellei niin toki itse halua, vaan parasta on pehmeä ja rauhallinen arki. Eritoten sunnuntai. 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Loppiaisviikko

Juuri kun ehdin ulista Turun lumettomuutta, päätti luonto viimeinkin armahtaa synkässä mustuudessa kulkevan varsinaissuomalaisen väestön ja tiputtaa taivaalta pehmoisen valkoisen kerroksen maan pinnalle. Kuinka olenkaan kaivannut lunta! Askellus on ainakin kolminkertaisesti lennokkaampi, kun todennäköisyys kallon halkomiselle on pienempi jääkentän peittyessä lumen alle. Jopa ankeat ja harmaat betonikolhoosit näyttävät piirun verran herttaisemmilta valkoisen ihmeaineen ansiosta. Koska nähtävästi en talvella osaa muusta turista kuin lumesta, pitäisi vissiin muuttaa blogini nimi muotoon "Kahdeksan lumiaikaa", mutta kun talvi on ihana vuodenaika ja Turussakin on taas lunta. Höperö ihminen on onnellinen, 

Vuoden ensimmäisellä viikolla on pakkasta on pidellyt, ja minä olen keskittynyt pitämään juttujeni tason mahdollisimman surkealla tasolla ja toisaalta kättäni pöljähköltä näyttävässä kulmassa; palovamman vuoksi repaleista ihoa kiristää ja ärsyttää vähemmän, jos käsivarsi on pikkaisen koholla. Siispä kävelen katuja pitkin käsi kohotettuna aivan kuin uhoaisin jokaiselle vastaantulijalle. Koiran kanssa köpötellessä sentään pystyy vähän fuskaamaan ja näyttelemään, että pitäisi vain pölön näköisesti hihnasta kiinni, mutta ilman koira kuuraparran seuraa näytän ihan vaan typerältä (siis tavallistakin typerämmältä). Se ei sinällään uusi juttu auringon alla taida olla.


Vanhan vuoden lopussa teulomani käsivarteni paranemisessa tuli vähän takapakkia, joten jouduin käymään sittenkin ihan lääkärin pakeilla räpylääni näyttämässä ja samaan syssyyn valittelin täyteläisen tuntoisia poskionteloita - palovamma ja poskiontelotulehdus on varsin hienosti sointuva yhdistelmä. Jo parisen kuukautta olen nauttinut rokkiuskottavuutta räkäisellä äänelläni, mutta verinen käsivarsi on vienyt viehkeyteni uusiin ulottuvuuksiin. Olisin silti ihan kernaasti valmis ottamaan smurffilta kuulostavan ominaisääneni ja vammattoman käsivarteni takaisin, joten toivottavasti lääkärin määräämästä antibioottikuurista on hyötyä. En edes muista, koska viimeksi olisin joutunut antibiootteja nappailemaan, sillä minä ja lääkärissä käyminen emme oikein mahdu samaan lauseeseen.

Käsituskastelun lisäksi käväisin yhtenä päivänä Marin kanssa ryystämässä sielujen lämmikkeeksi teetä ja kiertelemässä keskustan kauppoja. Löysin vaikka minkälaisia jännittäviä juttuja, kuten sidetarvikkeita, rasvalappuja ja sen sellaista. Testasin tosin erittäin kivaa villakangastakkia, joka seuralaiseni mukaan sopi "viralliseen tyyliini", mutten raaskinut ruveta törsäämään. Höpöstelyyn varaamani hiluset uppoavat tänä vuonna nähtävästi kömpelyydestä koituvien vammojen paikkailuun.



Loppiaista ja viikonloppua vietimme lumisessa Uudessakaupungissa. Sekä minä että mösjöö ilmoittauduimme oikein innokkaasti lumitöihin, joskin demokraattisessa hengissä totesimme kummallekin riittävän sopivasti kolaamista ja lapioimista. - lumitöitä voittanutta kotiaskaretta ei liene olemassa (ainakaan minun universumissani). Onnistuin samalla reissulla tekemään aika hyvää unelmatorttua, joskaan todistusaineistoa kuvien muodossa en ehtinyt napata. Itse asiassa koko reissun ajan kamera pysyi visusti laukussa, sillä keskityin olennaiseen eli hetkeen ja myös syömiseen, kuten tapani monesti ruukaa olla. Jääkiekkoakin tuli seurattua lauantaina. Kolme nuorta suomalaiskiekkoilijaa eli Ristolainen, Armia ja Laine tehtailivat isossa liigassa pisteitä, mutta yksi herroista kolautti päänsä kammottavan näköisesti jäähän - toivottavasti Laine tokenee pelikuntoon eikä suurempia vahinkoja tullut. 

Yksi ylimääräinen vapaapäivä, joka ajoittui vieläpä viikonlopun alkajaisiksi, tuntui lohdulliselta. Eikö ensi viikollakin voisi olla loppiainen, jotta ehtisi tehdä mukavia juttuja? Hiiteen kinky kiky-sopimusten työajan pidennykset ynnä muut älyttömyydet - ihmisiä tulisi kannustaa viettämään aikaa muuallakin kuin työpaikoillaan. Onneksi on vielä mukavasti jäljellä sununtaita, jonka voi viettää vapaudesssa ja lumisessa maastossa ennen kuin uusi viikko jälleen käynnistyy.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Turku ja tammikuu

On tammikuu kaikkea muuta kuin pitkä tai synkkä, sillä Peräpohjolan kasvatille se on yhtä kuin kirpsakka ja kuulas pakkaskuu - jopa Turussa on ollut vuoden alkupuoliskolla aikamoisen kaunista, kun lämpötila-asteet ovat laskeneet talvisiin lukemiin ja loihtineet maailman talviseksi. Varsinais-Suomessa on jopa pakkasta puskenut! Pureva tuuli hönkii kovasti päin naamaa, muttei se haittaa - olen kuukausitolkulla odottanut talven saapumista, ja nyt kun yksi parhaimmista vuodenajoista näyttää kenties viimein saapuneen taas ainakin hetkeksi asuinkaupunkiini, en tohdi kitistä kylmyyden vuoksi.

Toki lunta voisi kernaasti tupruttaa kunnolla eikä vain muutama etäisesti lunta muistuttava hippunen silloin tällöin, jotta metsän eläimillä olisi suojaa pakkasta vastaan ja maailma olisi edes hivenen valoisampi. Varsinaissuomalaisesta viimasta kyllä selviää, kunhan muistaa laittaa riittävästi lämpimiä kerroksia ylleen ja lämpöiset villasukat jalkoihin, mutta häätyy vissiin pyytää äitiä lähettämään postipaketilla lunta Turkuun.

Pienissä metsiköissä vehreät mättäät ovat herttaiset kevyen kuurakuorrutteen laskeutuessa maan kamaralle, ja toisaalta keskusta-alueessa on talviaikaan tunnelmallista. Kyllähän Turku on kesäkaupunkina vailla vertaa, mutta eritoten joulun tullen pehmeät tuikut ja valot ynnä tuomiokirkon eteen pystytettävä kuusi tekevät rannikkokaupungista nätin asuinpaikan. Vaikka lapinjuntin sydän sykkii muhkeille hankikerroksille, uljaille revontulille ja lumen peittämille kuusille, on Turun talvi ihan siedettävä, joskin mustan jään peittäessä kadut ja lenkkipolut tai loskan värjätessä teiden reunamat pliisuiksi ja mönjämäisiksi kamaluuksiksi harkitsen vakavasti pakoreissua valkoisemman maiseman puolelle.


Talvisen auringon luodessa armollista valoaan on Turussa varsin erikoinen värimaailma; silmien eteen avautuu kovin lämpimän kultaiseen taittava maailma, joka näyttää 70-luvulla ikuistetulta, jo haalistuneelta valokuvalta. Joskus kuulen ihmettelyä, miten pohjoisessa ihmiset selviytyvät kaamoksesta, kun aurinko ei näyttäydy pitkään aikaan pohjoisen perukoilla - jotkut vissiin luulevat lappilaisten suorastaan kärsivän ja masentuvan pikimustassa pimeydessä. Vaan näin ei suinkaan ole, sillä revontulet, vitivalkoinen lumi, tähdet ja kuutamo antavat kukin valoa kaamoksen keskelle. Pimeys tuntuu kotikonnuillani lähinnä pehmeältä ja turvalliselta siinä missä Turunmaalla kaamos tuntuu huomattavasti synkemmältä etenkin lumettomuuden vuoksi. Siispä silloin tällöin vieraileva aurinko on melkoinen piristysruiske kaupungille, joka pimeydessä vaeltaa. 

Mutta pakkanen on ihan oikeasti oikein kiva juttu. Yleensä suhteellisen hattaraisesti kulkevat ajatukset saattavat olla aavistuksen verran kirkkaammat ja mieli virkeämpi talvihallan tullessa visiitille. Hengitys höyryää, koira muuttuu kuuraparraksi, hiukset saavat kevyen huurrekuorrutteen, ja maailma tuntuu hetken verran erikoisen pysähtyneeltä (vaikkakin kylmillä keleillä monesti esimerkiksi liikenteen äänet kaikuvat tavallistakin hurjemmilta). Luontoäiti maalaa siveltimellään taivaan täyteen kaikkia mahdollisia väripaletin sävyjä, joita katuvalotkaan eivät pysty kätkemään: hetkittäin maailma näyttää suoraan Muumilaakson tarinoista kertovista värikkäistä kirjoista napatulta. Turun talvessa on jotain erityisen kaunista. 

Vuodenajoista riippumatta Turku on aika omituinen kaupunki ja turkulaisuuden ydintä ei välttämättä junantuoma meinaa ymmärtää. Välillä Turku on vähemmän viihtyisä varsnkin loskatöhnön kultakaudella, mutta se on myönnettävä, että kyllä täällä ehkä pystyy asumaan - jopa talvella. Kolarista Turkuun päätyneen juntin näkökulmasta Turusta voisi kirjoittaa vaikka minkälaisen eepoksen, mutta pitkälliset jorinat jääköön johonkin muuhun hetkeen. Tällä kertaa tyydyn toteamaan, että Turku on ihan ookoo kaupunki. Niin kesällä kuin talvella. 

torstai 5. tammikuuta 2017

Tavoitteita uudelle vuodelle


Uuden vuoden ensimmäiset päivät eivät sinällään ole mitenkään eriskummallisin tapahtumin humpsahtaneet eteen päin - arkisia askareita on lähinnä eloni tiellä ollut hoidettavana - mutta tammikuun ensimmäisissä päivissä ruukaa piileskellä jonkinlaista salaperäistä toiveikkuutta, jota ei muina vuodenaikoina tavoita. The end is the beginning is the end, totesi jo loistokkaiden kurpitsain kokoonpano kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla, joten vuoden loppupuoliskon jälkeen uusi alku tuntuu väkisinkin raikkaalta ja jännittävältä. Mitä uutta vuosi voisi tuoda tullessaan? Jopa aikuisen ihmisen mielen täyttää ainakin pieni toivonkipinä entistä ehommasta kahdentoista kuukauden kokoelmasta. 

En usko uuden vuoden kunniaksi tehtäviin lupauksiin, vaan haluan tehdä valintani ja päätökseni sisäisen motivaation innoittamana enkä niinkään tukeutua ulkoa päin tulevien velvotteiden voimaan; jos jotain lupauksia itselleni teen, eivät ne ole vuodenaikaan tai tiettyyn päivämäärään sidonnaisia. Voin julistaa itseni karkkilakkoon tai tehotreenikuurille vuoden ympäri riippumatta kalenterissa näkyvästä päivämäärästä. 

En siis aio sen kummemmin keinotekoisesti lupailla mitään tai käskeä itseäni toimimaan tietyllä tavalla vain vuodenvaihteen vuoksi, mutta erilaisia suunnitelmia voi toki laatia. Tässäpä muutama poiminta asioista, joita olen kaavaillut ja haaveillut tekeväni vuonna 2017 (tai toisaalta minä vuonna tahansa). Puhun mieluummin tavoitteista kuin lupauksista, jotka helposti saattaisivat jäädä ontoksi sanahelinäksi. 




Ensinnäkin järkevä unirytmi olisi saatava kuntoon. Olen hyvä järjestämään itselleni jos vaikka minkälaista tekemistä eritoten nukkumisajan kolkutellessa pirtin ovea tai heräämään pöljän aikaisin suorittamaan ties mitä kaikkea nukkumaanmenon hetkellä tärkeältä tuntuvaa. Koska arkielämä tahtoo olla pitkälti ajanhallintaan perustuva suoritusten sarja, nipsaisen liian helposti unesta osasia saadakseni lisäaikaa muuhun toimintaan, mikä on ihan typerää touhua. Toisaalta uneni laadussa olisi aimo annos parannettavaa - etenkin hermostuneena taipumukseni on heräillä vähän väliä yön aikana, ja muutoinkin säpsähdän helposti hereille kaupungin äänten vuoksi. Miksi, oi miksi en osaa nukkua?

Työ- ja vapaa-aika olisi hyvä saada parempaan tasapainoon. Jos hoppua pukkaa, työmietteet seuraavat helposti vapaa-ajalle tai sitten erehdyn tarkistamaan työsähköpostini, vaikka olisin jo rientänyt kotomaalle rauhoittumaan. Työkuvioiden selkeyttäminen on tavoitteeni.


Olen luullut olevani rutiinien orja. Olen ajatellut, etten selviäisi arjesta ilman turvallisia ja määriteltyjä toimenpiteitä, mutta loppujen lopuksi kaipaan vapautta. Unelmissani liuhottelen vapaana kuin uljas lintu, jota ei sido typerät ulkoa päin määritellyt aikataulut ja määräajat tai surffailen elämäni aalloilla vapaasti kuin Atlannin vesissä viihtyvä lautailija. Vaan yksi rutiini on elämääni mahduttava: teksti-tv ja sivu 235. Päivästä tulee takuuvarmasti kökkö, ellen ehdi tarkistaa rauhassa NHL-tuloksia heti aamulla herättyäni. Koska muistini ei ole välttämättä paras mahdollinen, unohdan tulokset useimmiten noin kaksi minuuttia tarkastuksen jälkeen, mutta ilman tulostirkistelyä ei yksinkertaisesti aamu lähde käyntiin. Voin selviytyä päivästä ilman kofeiinia, joskin hyvin hitain liikkein, mutta elämä menee plörinäksi ilman tilastojen tutkailua. Rakastan vapaa-aamuja, jolloin keskustelen suomalaisten maalisaldoista ja  yllätyksistä mösjöön kanssa (arvostan miehessäni pitkiä jalkoja ja lämmintä suhdetta teksti-tv:n maailmaan). Sivu 235 on seurannut minua muksusta asti, ja tätä suhdetta aion vaalia huolella tänäkin vuonna.

En suunnittele karkkilakkoa, kuntospurttia tai houkuttele hyvinviontikärpästä puraisemaan palasta ihostani (sen teki jo haudutuskattila ja siitä seurannut palovamma), vaan toimin koko lailla samalla tavalla kuin tähänkin asti. Nostelen puntteja, käyn lenkillä ja harjoitan mahdollisimman paljon hyötyliikuntaa niin paljon kuin vaan kalenteriin saan mahdutettua hyvän olon takaamiseksi. Jos juoksut tai kotijumpat jäävät kuitenkin joinain päivinä välistä pitkien työpäivien tai vaikkapa kaverin kanssa trehvaamisen vuoksi, ei maailmani romahda. On itse asiassa vain hyväksi pitää välillä lomapäiviä liikunnasta - näin olen todennut, kun lentsukierre on verottanut jokaviikkoista liikunta-annostani ja olen viettänyt tavanomaista enemmän aikaa koiran kanssa happihypellessä tai jopa sohvan pohjalla. Ei ole huono juttu antaa ruhon välillä levätä liikunnasta ja elämästä, ja toisaalta aika lailla jokapäiväinen hyötyliikunta pitää niin kehon kuin ajatusmaailman ainakin joissain määrin kartalla ja oikeassa suunnassa. 


Edelliseen liittyen olen vakuuttunut siitä, että laiskuus on välillä hyvästä. Siippani on joskus ystävällisesti huomauttanut, että olen aika onneton rentoutuja. Jos röhnötän hetken sohvalla vaikkapa Poirot'n parissa, minulla on samanaikaisesti jokin elämää suurempi rojekti meneillään (yleensä ruoanlaittohommat ynnä muut kotiaskareet). Kaipa välillä voi silti hyvällä omallatunnolla hetkisen verran vain olla sen kummemmin söheltämättä ja puuhastelematta. Planeetta kiertää kyllä akselinsa ympäri, vaikken joka päivä tekisi jotain itseni määrittelemää järkevää ja tärkeää puuhaa, vaan välillä voi ottaa lunkisti. Ehkäpä pääkoppani pinttyneet ajatusradat kaipaavat tehokasta tuuletusta - onko loppujen lopuksi laiskuudesta lainkaan kyse, jos joskus sallii itselleen kiireiden keskelle pienen siestatuokion? Välillä on ihan hyvä juttu höllätä kaasujalkaa ja katsella matkan varrella hienoja maisemia. 

Ruhon venytteleminen tekisi sekä keholle että myös mielelle hyvää, mutta valitettavan usein raajojen sitkutteleminen tuppaa jäämään välistä. On mukamas aina parempaa tekemistä tai sitten saan lattialle seurakseni nelitassuisen reuhkan, joka hönkii suhteellisen kammottavan hajuista löyhkähenkeään päin naamaani. Lattialla röhnöttävä ihminen on yhtä kuin leikkiin ja vinkulelujen viskomiseen valmistautunut kaveri. Jo edes muutaman minuutin venytyshetki riittäisi palauttamaan ruhoni hitusen notkeampaan kuntoon - joskus ennen muinoin venyttelin säntillisesti ja olin sangen ylpeä notkeudestani, vaan nyt moinen ihmeellinen ajatus on vain hatara muisto paremmista ajoista.

Listalle voisi myös laskea pianon pimputteluharjoitukset sekä hingun kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia. Loistava musiikki tarjoaa rentoutumista ja pienen eskapistisen hetken arjen keskelle. Musiikki on minulle todella tärkeä ilmiö, joten miksi en sitä tyrkkäisi elämääni lisää? 

Sellaiset ovat suunnitelmani alkavalle vuodelle. Kovin ovat arkisia ja yksinkertaisia aatteeni, mutta toisaalta tavoitteen poimiminen ideamaailmasta käytäntöön voi toisinaan olla haastava toimenpide. 

Onko teillä suunnitelmia tai tavoitteita tulevalle vuodelle? 

maanantai 2. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 tapahtumat

Ja niin on yksi vuosi ihmishistoriassa päättynyt ja uusi alkanut. Kokonaisuutena 2016 lienee jäävä kirjoihin globaalisti tarkasteltuna jokseenkin hämmentävänä, kummallisena ja jopa ahdistavana, mutta yhden ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna päättynyt vuosi oli ihan siedettävä koitos. Niin mukavia kuin vähemmän miellyttäviä juttuja mahtui yhden vuoden kyytiin, mutta sellaista on elämä. Metsään menemällä ja mukaviin juttuihin keskittymällä mieli väkisinkin rauhoittuu. Tätä ajatusta vaalin koko vuoden ajan. 

Tammikuussa ihastelin Naantalin kauneutta Ruonan kallioilla sekä Kuparivuorella ja pohdin talvipukeutumista. Hiihtelin mahdollisimman paljon, rapsuttelin kahta koiraa ja tykästyin muun muassa keltajuureen. Jännäsin jääkiekkoa ja tuuletin villisti kotona, kun junnujen mestaruus ratkesi. Kirjoittelin gluteenittomasta britakakusta, ja tästä jaarittelusta on tullut yksi blogihistoriani luetuimmista teksteistä. 

Helmikuussa pidin yllätysloman ja läksin muutamaksi päiväksi kotiseuduilleni pohjois-Kolariin porojen keskelle. Tarvoin umpihangessa lumikengillä, nautin maisemanvaihdoksesta ja join äidin tekemää marjamehua. Teki kipeää vyöryä junan kyydissä Turkua kohti, mutta jäätyneen Haunisten altaan päällä köpötteleminen loman päätteeksi teki eetvarttia.


Maaliskuussa ikäännyin, tympäännyin työmarkkinoiden tuputtamaan erityisosaamiseen, vaihdoin työpaikkaa ja pääsin käymään katsomassa yhden ja toisenkin Kärppäin pelin paikan päällä. TuToakin kävin kannustamassa, mutta oman mustakeltaisen joukkueen näkeminen turkulaisessa hallissa oli mahdottoman hieno elämys. Huhkon pehmeänkeltaisen kartanon maillakin käväisin pyörähtämässä ja Vaskipolun varrella lumessa tarpomassa, ja yksi piski poseerasi varsin uljaasti Valkiasvuorella

Huhtikuussa hoilotin Sannin lauluja matkalla Meri-Teijoon ja Teijon kansallispuistoon, ihastuin Huhkonkoskeen ja totesin, että minulla on aivan ihania serkkuja ja ystäviä. Hoksasin, että inkiväärillä maustettu tumma suklaa on ehdottomasti paras retkieväs. Raisionjoen varrella oli kuun alkupuolella harmaata, mutta Pirunpesällä lenteli jo perhosia. Hunteerasin vähän bloggaamista.

Toukokuussa kadehdin Vaarniemen kallioiden mutkissa ja notkoissa asuvien menninkäisten asuimistoja ja sekosin norppakamerasta. Ikävöin äitiä ja jouduin pesismatsiin. Kaarinan upein paikka löytyi Kuusiston aavemaisilta linnanraunioilta, joskin Rauhalinnan viehättävät pikkupolut ja loputon valkovuokkomeri tekivät myös vaikutuksen. Ahtauduin valkoisiin farkkuihin, vahtasin jääkiekkoa, piipahdin Uudessakaupungissa  ja seku vain Porissa ja tarkkailin, kuinka kevät vaihtui vähitellen kesäksi.


Kesäkuussa rakastuin Nautelankoskeen ja sitä kiertävään luontopolkuun. Hiippailin talouteni könsikkäiden kanssa Pomponrahkan suoalueella kauan ennen säädyllistä kahvinkeittoaikaa. Söin kaura-spelttikeksejä ja vietin juhannusta tekemättä sen kummemmin mitään erityistä, koska ei ole pakko. Hamaronvuorella ja Korkiavuorella kesä oli ehtinyt jo pitkälle. 

Heinäkuussa hikoilin helteessä ampiaishameessa, tuuletin Portugalin voittaessa viimein ison pokaalin ja lymysin kesäpuvussa koreilevan Aurajoen reunuksen ryteiköissä. Paasasin humanismin puolesta ja möngin mustikkametsässä. Raisionlahdella ja Uikkupolulla oli vehreää ja rehevää. En pitänyt varsinaista kesälomaa, mutta karkasin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Kolariin.


Elokuu alkoi Pirunkurussa ja Kesängin huipulla, Kellostapulin rinteillä ja Kukaksella. Pakasaivoakin kiertelin serkkuseurassa. Köpötin jossain Kerttulan metsikössä ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni käymällä Seilissä. Mussutin pinaattilättyjä ja nautin loppukesän tunnelmasta.

Syyskuussa historiahörhö sai henkistä ravintoa Brinkhallin kartanon tiluksilla. Kävin kahvittelemassa Uudessakaupungissa ja kiipeilin Pirunkirkon patikkareitillä sinne ja takaisin. Helsingissä vierähti yksi viikonloppu juhlatamineissa ja yllätyksekseni onnistuin nappaamaan kuvan söpöstä minkistä, mutta Ruskon eriskummallinen kivi ja siihen leppoisasti nojaava mänty muodostivat ehkä kuukauden hienoimma yllätyksen.

Lokakuussa höpisin nakukakusta ja vastapainoksi pohdin suhdettani liikuntaan. Kiertelin Vaskijärven luonnonpuistossa ja viiletin retkeilypöksyissä. Rupesin salaa jo kuuntelemaan joululauluja silloin tällöin ja julistin Turun mustavalkoiseksi, kun kävin katsomassa derbymatsia paikan päällä. Esittelin kylään saapunelle kotikaupunkia ja kiertelimme yhdessä Turusta Kaarinaan ja takaisin yhden päivän aikanaMaskun puolellakin kävimme; Rivieran hiekkarannat huusivat lokakuussa hiljaisuutta, ja Karevansuolla oli kaunista. 


Marraskuussa analysoin ystävyyden ulottuvuuksia ja olin todella onnellinen saadessani äidin Turkuun kylään. Kirjoitin kolmesta asiasta tyypilliseen tapaani höpisemällä ummet ja lammet. Hehkutin talvimatkapyöräilyä, mutta joku pösilö pölli pyöräni. Kävin kuuntelemassa Saraa ja odotin jouluvapaita kuin kuuta nousevaa. 

Joulukuussa Naantalista löytyi kiva metsäinen sopukka ja kylästelin Uudessakaupungissa muutamaan otteeseen. Ihailin lumihippusten vyöryä Turunmaalla ja hihittelin Ismo Leikolan jutuille joulukuun ensimmäisellä viikolla. Koko vuotta leimannut kiire tuli vyöryen niskaani, mikä heijastui suoraan postautahtiin - kun aivot käyvät ylikierroksilla ja aikataulut paukkuvat, ei oikein meinaa aika saatikka sitten energia riittää kaikkeen. Joulu soljui lempeästi, joskin kokonaisuutena joulukuu oli kuin tiivistelmä koko vuodesta: sekalaisesti poukkoilevien ajatusten ja kiireen vuorottelua.

Sellainen oli blogivuosi. Blogissani olen nähtävästi käsitellyt aika paljon pieniä retkiämme niin luontoon kuin lähikyliin, hehkuttanut juureksia, kuvaillut koiran kirsuja, hehkuttanut jääkiekkoa ja jonkin verran höpissyt rytkyistä. Olen paasannut ja pohtinut vähän sitä sun tätä. Vuoteen 2016 mahtui paljon kaikkea, joskin erityisesti loppuvuotta kohti lisääntyneet murheet ja ressit ynnä ärhäkkä refluksi varjostivat vähän kahdentoista kuukauden vyyhtiä. Kiire kantapäillä, pää pilvissä ja polvet ruvella etenin kuukaudesta toiseen, vaikkakin luonnollisesti paljon oli iloisia asioita vuoden kierrossa. Vietin aikaa hyvässä seurassa ja tulin todenneeksi, että minulla on ihan loistavat sukulaiset, serkut ja ystävät. Parrakkaan puoliskoni kanssa tehdyt reissut lähikaupunkeihin ja pikkulomat kotiseuduillani virkistivät mieltä.

Jos nyt loppuvuoden sivuuttaa, ihan kiva vuosi 2016 oli - näin, koin, luin, nautin, rakastin, nauroin ja söin aika paljon. Siedettävä kuukausisatsi siis jo päättynyt vuosi oli, mutten pistäisi pahakseni, jos alkanut vuosi olisi edes pikkuriikkisen parempi.