tiistai 28. helmikuuta 2017

Gluteeniton kasvispiiras

Kun kylään saapuu gluteenitonta ruokavaliota noudattava vieras, kasviksia tursuileva leipomus on mainio vaihtoehto tarjottavaksi. Kun mehevä ja maukas piiras nostetaan pöydälle, herkuttelijan silmissä sumenee, itsehillintäkyky hivuttautuu pakkasen puolelle ja ahnaat käpälät eivät pysy aloillaan, vaan aterimet kilisevät ja kolisevat ruokailijan odottaessa kärsimättömästi saalistaan. Kasviksia tursuava piiras on helppo ja todella maukas tarjottava niin lounaalle, kevyelle päivälliselle kuin vaikkapa illanistujaisia varten. Pyöreästä vuoasta riittää muutamalle mussuttajalle, mutta suuremmalle porukalle voi kaksinkertaistaa raaka-ainesten määrän ja levitellä herkku uunipellille. 

Sekä taikinaan tungettavan jauhosatsin että täytevalintojen suhteen kannattaa ruveta luovaksi ja leikkisäksi - melkein mikä tahansa rehu tai kasvisten yhdistelmä passaa mainiosti piiraaseen makua tuomaan. Gluteenittomien jauhojen sijaan voi toki käyttää haluamaansa jauhoseosta; laitan taikinaan monesti rouheisia sämpylä- tai hiivaleipäjauhoja, ja usein sekoitan pienen satsin mukaan esimerkiksi spelttiä, kauraa tai ohraa. Taikinan koostumus toki muuttuu hitusen eri jauhoja lisäilemällä, joten kannattaa lisäillä jauhoja varovasti. 


Täytteeksi olen soveltanut vähän sitä sun tätä rehupuolta, mitä vain jääkaapista sattuu löytämään - pilkotut tai raastetut juureksetkin maittavat, kunhan ensin kuullottaa niitä pannulla. Aika usein käytän parsa- tai kukkakaalia sekä tomaattia ja paprikaa, mutta teen tunnustuksen. Talvikaudella, kun tuoreita rehuja ei Suomenmaassa ole hirmuisesti tarjolla, olen hyödyntänyt piiraassa pakastevihanneksia, ja joka leivontakerralla on ollut uusi herkku pöydällä. Sesonkiajattelua harjoittamalla saa ympäri vuoden hyvää pöytään. 

Täytemössöksi voi kokeilla tuorejuustoa, ruokakermaa, maustamatonta luonnonjogurttia tai mitä vain kaapista sattuu löytämään. Vegaanisen piiraasta saa tietenkin korvaamalla maitotuotteet maidottomilla vaihtoehdoilla ja käyttämällä kananmunankorviketta. Olivatpa konstit mitkä tahansa, kun piirasta rupeaa väsäämään, tärkeää on laittaa riittävästi mausteita, kuten yrttejä, täytteen sekaan. Mauton piiras on suht tylsä seuralainen.   


Gluteeniton kasvispiiras

Pohja
1 dl juoksevaa rasvaa tai öljyä
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
1/2 dl maitoa
1/2 dl juustoraastetta

Täyte
1 prk kermaviiliä
1 dl soija- tai ruokakermaa
2 kananmunaa
100 g fetajuustoa
(juustoraastetta)
300 g parsakaalta
paprikaa
tomaattia
ripaus suolaa
1 tl paprikajauhetta, yrttimausteita ja ronski tujaus pippuria (mausteita voi laittaa oman maun mukaisesti)

Rasva ja jauhot nypitään sekaisin ja  lopuksi taikina pehmennetään lisäämällä maito ynnä juustoraaste. Kun taikina on tasainen (ei liian tönkkö muttei liian löllö), painellaan se voidellulle, pyöreälle piirasvuoalle. Sormet kannattaa kostuttaa kylmällä vedellä, jotta taikinan saa taputeltua helposti. 

Täytteeksi valikoituja kasviksia voi käyttää muutaman minuutin ajan öljytyllä pannulla. Täytteen mössömähmäosion ainekset sekoitetaan keskenään, lisätään mausteet ja kaikki täytehommat kipataan taikinan päälle vuokaan. Kasvissekamelskaa paistetaan 200 asteisessa uunissa noin puolesta tunnista neljäänkymmeneen minuuttia. Jos piiraaseen haluaa lisätä juustoraastetta, kannattaa se lisätä vasta paiston puolivälissä. 

Kun piiras on saanut vähän sävyä pintaansa, otetaan se uunista ja hetken jäähdyttyään pistetään parempiin suihin. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Jotkut päivät lentää selällään

Turussa on lunta! Joko Varsinais-Suomen sääolosuhteista päättävä luontoäidin avustuskomitea lukee blogiani tai on päättänyt olla vaan armollinen lunta kaipaavia kohtaan, sillä valkoinen ja mukavan paksu lumikerros on laskeutunut pehmentämään jäisiä teitä ja ankean harmaita katuja. Talvivouhottajan mielestä maailma on rutosti hienompi paikka, kun ulkoillessaan kuulee lumen kommentit kengän osuessa hankeen. Kuinka paljon valoa muutaman sentin lumitäkki suokaan!

Piski on myös selkeästi talven ystävä. Toki viikon puolessa välissä yllättänyt hurja lumimyrsky ei ilahdttanut karvareuhkaa, joka jo viiden minuutin taapertamisen jälkeen muistutti lumiukkoa, mutta muutoin se on peuhannut lumessa yhtä innokkaasti kuin pulkkamäessä temmeltävät mukulat. 

Pakkasta, lunta ja aurinkoa kun on tarjolla, on juntti varsin tyytyväinen. 


Kokonaisuutena viikko on vilissyt ihan tolkuttoman kiivasta tahtia kohti päätöstään. Maanantaina lensin komeassa kaaressa jäisellä tiellä ja mätkähdin sangen tyylikkäästi lonkalleni - juuri kun olin meinannut huokaista helpotuksesta ja toivoa, etten enää tämän talven aikana enättäisi pyllähdellä. Muistona uljaasta piruetistani kannan taas muutaman viikon ajan ruhossani mustelmavyyhtiä, joka näyttää aivan täydellisen epäonnistuneelta tatuoinnilta.

Kävin myös samaisena päivänä hakemassa itselleni uuden passin ja jouduin vastaamaan kiperiin kysymyksiin. Kuka voi muistaa, missä osoitteissa on elämänsä aikana asunut? Olisin voinut kertoa ummet ja lammet opiskeluaikojeni solukämpän lattian väristä ja naapureiden ihmissuhdedraamoista, mutta osoitetta en olisi pystynyt tuottamaan. Ilmeisesti vastaukseni kuitenkin hyväksyttiin, sillä passi on kuulemma haettavissa. 

Maanantain huipennukseksi minulla soi hetken ajan joku ysärirenkutus päässä, jonka tunnistin Tauskin tuotannoksi. Tiistaista tai keskiviikosta ei tainnut jäädä muuta havaintoa kuin liikuntajutut, mutta liikkuminen on erinomainen tapa viettää vapaa-aikaa. 



Perjantaina läksin Hannan luo Seinäjoelle. Disco Ensemble on muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen julkaissut uuden albumin ja ruvennut keikkatouhuihin. Koska Turunmaalle ei yksi suosikkibändeistäni ole saapumassa, päätin minä kuljettaa maallisen tomumajani keikkahulioihin ja hyvä niin - tyypit tykittivät jo heti alkuun muutaman klassikon ja muutoinkin ohjelmaan oli survaistu sopivasti bändin parhaimpia kipaleita. Muun muassa Drop Dead Casanova, We Might Fall Apart, Headphones ja tietenkin Second Soul pämähtivät yleisön riemuksi raikaamaan. Väkisinkin hymy levisi korvasta korvaan hyviä lauluja kuunnellessa (ja tietenkin mukana ulistessa). Vaikkei Disco Ensembleä Turkuun saatu, olen tyytyväinen, että rohkenin hilpaista mutkan Pohjanmaalle.

Samalla reissulla sain nauttia kissaterapiasta ja seurata kerrassaan mahtavien maukujien puuhailuja. On harvinaisen hellyyttävää, kun pienet kissatassut pureutuvat kiinni ihoon tai kun katti rupeaa puskemaan. Kissoilla on koko ajan jos vaikka minkälaista omituista ohjelmaa menossa, joten otusten eriskummallisuuksia katsellessa ei voinut muuta kuin hihitellä. 

Vaikka Hannan seurassa ja kissarallia nauraessa olisi voinut viihtyä vaikka kuinka pitkään, on kotona hyvä olla taas - pienen reissun jälkeen omaan pirttiin on mukava palata viuhtovan terrierihännän kohteeksi. Mikäs on penkkiurheilijan elellessä kisahuuman villitessä - meinasimme kämppiksen kanssa käydä jopa paikan päällä Lahdessa hiihtäjien menoa ihmettelemässä, mutta muutama lähiviikoille mahtuva yllätysreissu muutti suunitelmia. Ensinnäkin keskiviikkona suhaan päiväksi työhommien vuoksi naapurimaahan ja loppuviikosta pääsen pitkästä aikaa kotikonnuille. Ei voisi maaliskuu enää paremmin alkaa. 

perjantai 24. helmikuuta 2017

Harkintalistalla

Eikös se niin mene, että jokaiseen uskottavaan blogiin pitää aina silloin tällöin tunkea viimeisen päälle väsätty kollaasi, jossa bloggaaja esittelee himoitsemiaan tuotteita, yhteistyön tuloksia tai ainakin rytkyosastolle ulottuvia haaveitaan? Yleensä kollaaseissa ruukaa olla korkkareita, mekkoja, hienoja laukkuja  ja hattuja, jotka kaikki hehkuvat luonnollisesti yhteensopivissa väreissä. Parempi on, jos onnistuu keksimään kollaasin jonkin tietyn teeman, kuten sesongin trendikkäimmän värin tai kenties muodikkaimman hameen mitan, ympärille.

Rytkyjen kuolaaminen ja sävyjen kanssa tarkka saikkaaminen kiinnostaa minuakin toki jonkin verran, sillä nautin kauniista asioista ja tykkään olla edes joissain määrin huolitellun näköisenä liikkeellä. Mutta minulla vain ei ole tarvetta hamstrata joka sesonki uusia riepuja säilytystiloja tukkimaan, sillä kauneudesta voi nauttia ilman ostamista. Ja jos ostan jotain, perustelen ostopäätökseni itselleni muutenkin kuin hokemalla mantraa ihan-pakko-hankkia-koska-haluan-tarvin. Mieluummin ostan muotivillitysten sijaan pitkäikäisiä ja kestäviä juttuja, joista tykkään oikeasti. On myös ihan kiva pistää roposensa tuotteisiin, jotka sopivat ruholleni ja joita käytän mahdollisimman monta vuotta, ettei tarvitse täyttää UFF:n lootaa tai nettihuutokauppoja käyttämättömillä heräteostoksilla.

Vaan koska minullakin on materialistisia haaveita, joten koostinpa minäkin rohki hienon ja jopa parilla kuvalla varustetun listan asioista, joita tarvitsen tai koen tarvitsevani. Tämän vuoden puolella on edessä muutama reissu jopa uusiin maisemiin ja Kolaria pidemmälle, joten ostoslistallani on paljon elämää helpottavia juttuja. Ensinnäkin hankintalistallani on uusi passi, sillä edellinen ja vähälle käytölle jäänyt yksilö on ehtinyt vanheta jo nolottavan pitkä aika sitten. Olen jo käynyt hankkimassa uuden kuvan - edellisessä passissani näytin murhaajalta, uudessa passissa tulen näyttämään aika lailla kelkanvalojen kohteeksi joutuneelta porolta. Kuvatodistetta ei ole tulossa, sillä rajansa nyt inhorealismillakin.


Edelleen haaveilen omistavani joku kaunis päivä kunnolliset ja tukevat vaelluskengät - olen aiemminkin purnannut vaelluskenkien kohtuuttomalta kuulostavien hintojen vuoksi. En haluaisi mennä vararikkoon vain yhden jalkineparin vuoksi, mutten toisaalta halua ostaa näennäisen edullisia klopottimia, jotka hajoavat muutaman käytön jälkeen. Vaan on myönnettävä, että olen jo huttiloinut tämän vuoden kenkäbudjettini ostamalla nastakengät. Kyllä, nastalliset kengät.

Kuulen, kuinka keski-ikä kuiskii korvaani, mutta siinäpä pihisköön ihan rauhassa  - olen varsin tyytyväinen ostokseeni. Sanokoon väki mitä tahansa, mutta lenkillä on aivan eri tahti, kun voin keskittyä olennaiseen eli kipitykseen, eikä tarvitse jännätä, rojahdanko liukkauden vuoksi kyljelleni vai murskaanko kalloni. Minulla on tähän mennessä ollut käytössäni irrotettavat nastapohjalliset, mutta kengät tuntuvat huomattavasti tukevammilta. Niin että jos joku sattuu olemaan yhtä kaatumisaltis ja helposti liukasteleva, suosittelen lämpimästi nastallisten kenkien hankkimista. Omat klopottimeni ovat olleet varsin ahkerassa käytössä, kuten kuvasta huomannee, mutta kun nastakengät ovat nastat kengät.

Kollaasista oli alkukappaleessa mainintaa, joten innostuinpa minäkin pusertamaan uskomattoman upean taideteoksen. Tässä se on, tadaa!


Haglöfs Tight  täältä 
Punainen Jack Wolfskin täältä
Osprey Tempest 20 täältä

Tahtoisin kovasti löytää kunnollisen ja tukevan repun. Olen repun ostoa pyöritellyt jo aika pitkään mielessäni kallistumatta kuitenkaan oikein minkään tavarasyöpön suuntaan. Haaveilen monikäyttöisestä repusta, jota voisin käyttää niin päiväpatikalla kuin työmatkalla ja mieluusti myös reissatessa. Vedenpitävyys tai ainakin edes vettä hylkivä materiaali olisi plussaa etenkin luonnossa hiippaillessa. Tällä hetkellä reissuun lähtiessäni joudun lainaamaan miehellä käytössä olevaa reppua, jossa ei ole minkään valtakunnan tukea oikein missään suunnassa, joten niska- ja selkäosasto tykkäävät kummasti repun raahaamisesta.

Olisin varsin iloinen, jos repussa olisi säätömahdollisuus voidakseni venksalata olkaimet epäsuhtaiselle ruholleni sopiviksi. Repussa pitää olla riittävästi erikokoisia taskuja, jotta voisin retkille laukatessani survaistua kameran, eväät, mahdolliset varatamineet, kartan ynnä muut tärkeät tarvikkeet siististi ja järjestelmällisesti mukaan. Vain yksi iso osio, joka nielaisee kaiken mukana raahaamani roinan uumeniinsa kuin musta aukko, ei oikein houkuta. Se vaan, että erilaisia reppuja on noin tsiljoona. Käännynkin teidän puoleenne, oi lukijat. Olisiko teillä reppuvinkkejä?

Rinkkakin voisi olla aika hyvä hankinta, sillä haaveilen kovasti pitemmästä patikkaretkestä. Tosin ensi kesänä välttämättä ei kovinkaan monen päivän pituinen vaellus ole realistinen, joten rinkka jäänee yhä odottamaan lottovoittoa. Tai lottovoittoa lienee turha odottaa, jos ei koskaan täytä lottokuponkia, joten on ehkä tyytyä odottelemaan parempien aikojen saapumista.

Valitettavasti tämä postaus ei sisällä kaupallisia linkkejä, enkä toimi yhteistyössä minkään tahon kanssa. En oikein kevään muotivillityksistäkään jaaritellut, mutta veikkaanpa osuvani aika likelle, jos povaan raikkaiden raitojem, herttaisten kukkakuosien, pehmeiden pastellien ja kepeiden materiaalien maihinnousua kevääksi ja kesäksi. Minä tyydyn höpisemään repuista.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Naantalin auringon alla


Kävimme taas vaihteeksi eräänä päivänä Naantalissa liitelemässä jäällä. Edellisestä kerrastahan ei ennättänyt kuin muutama viikko vierähtää, mutta Turusta kun ei pitkä matka ole kaunista pikkukaupunkia tutkailemaan, tulee merikylässä vierailtua aika usein. Meren tuoksut, saariston läheisyys, hurmaavat vanhat huushollit, jotka siellä täällä kylää koristavat, ja tunnelma houkuttelevat tekemään päiväreissuja Naantalin suuntaan epäsäännöllisen satunnaisesti.

Kaiken lisäksi sekä minulla että parrakkaammalla tyypillä on juuri nyt mahdoton hinku päästä meren jäälle taapertamaan. Pitäähän sitä loppukiri talvipuuhasteluun ottaa ennen kuin kevät ottaa lopullisesti vallan Varsinais-Suomessa. 




En koe valtavaa, rannatonta ulappaa toljatessani olevani ihan omalla mukavuusalueellani, mutta talvisena ja kenties jopa aurinkoisena pakkaspäivänä uskallan jopa minäkin kaikessa maakrapuisuudessani ottaa tutisevia askeleita merelle päin. Jäätynyt meri on uskomattoman uljas näky. On myös aika ruhtinaallinen tunne, kun voi mönkiä jäällä ilman välitöntä hukkumisen uhkaa. 

Emme ihan Seiliin tai Utöhön asti lähteneet jääreittejä pitkin vaeltamaan, emmekä kovinkaan kauas rantaviivastakaan syöksyneet, vaan välillä kävimme tutkailemassa pikkusaarten, jotka Naantalin edustalle ovat aikain saatossa muodostuneet, metsikköjen karahkavalikoimaa. 




Jälleen kerran Naantalin aurinko mollotteli varsin iloisesti taivaalla ja jopa vähän lämmitti poskipäitä - eivät höpinät Naantalin auringosta liene täysin tuulesta temmattuja. Tuuli muuten melkein tempaisi poppoomme mukaansa, kas kun aivoihin asti ulottuva järjetön viima puhalsi sielunsa kyllyydestä vasten naamojamme. Viimaa väistellessä joutui lyllertämään välillä melkeinpä selkä kumarassa, mutta toisaalta havaitsimme hienoa jäätaidetta, kun jouduimme mönkimään kasvot maata kohti suunnattuina. 



Koska Muumimaailman kupeessa kuljimme, tuli väkisinkin mieleen, että itse Jäärouva oli värjännyt jään paikoitellen hohtavan siniseksi ja joissakin kohdissa myös vihertäväksi sekä luonut upeita jääkukkia jäätyneen meren pintaan. Kuinka kaunis elementti jää onkaan! (Lumirouva sen sijaan oli mielestäni Mörön ohella varsin pelottava ilmestys, kun muumeja tapitin polvenkorkuisena [eritoten hyinen taustamusiikki meni luihin ja ytimiin asti].)




Olimme liikkeellä sen verran myöhään iltapäivällä, että aurinko alkoi reissumme aikana hitaasti hiipua kohti horisontissa häämöttäviä pikkusaaria. Ajankohta oli kuitenkin varsin mainio ulkosalla hyörimiseen ja maailman väriloiston ihailemiseen; taivas oli upean sininien mutta seuraavassa hetkessä jo oli havaittavissa hitunen kultaa, ja pilvissä saattoi huomata jopa pikkuriikkisen pienen pilkahduksen purppuraa. Niinpä yhdessä ilmansuunnassa värimaailma oli kovin sinivoittoinen siinä missä toisella puolella oli kullan ja punan aika.


Emme olleet ainoat kulkijat, jotka olivat uskaltautuneet jäätä kokeilemaan; vastaan tuli etenemiskeinoikseen jalkapatikan valinneita tyyppejä siinä missä moni liiteli merellä luistellen. Varjoliitäjiäkin piskin kauhuksi oli havaittavissa - ei voi rekkuparka aina ymmärtää ihmisten hömpötyksiä. Luistelijoiden viipottelua katsellessani iski väkisinkin pienimuotoinen hinku tunkea luistimet räpylöihini, mutta järki kolkutti ystävällisesti olkapäätäni saman tien päiväunelmiin vaivuttuani ja muistutti, että tasapainoelimeni toimivat tarpeeksi ailahtelevaisesti ihan ilmankin jäätä. Luisteluyrityksissäni saattaisin vähintään nyrjäyttää niskani. 

Naantalissa ei satama-alueesta tarvitse kovinkaan kauas kömpiä, kun mahdottoman muhkeat kalliot puskevat esiin. Oranssia, vaaleanpunaista, sammaleenvihreää... kallioilla näkyi melkoinen värikirjo iltapäiväisen auringon leikitellessä valon kanssa. 




Kallioiden tuntumassa kurkisteli monen monta karahkaa, jotka sinnittelevät jokseenkin haastavissa olosuhteissa. Yhdellä puurouvalla- tai herralla näytti olevan melko paha känsäongelma varvasosastolla.


Sellainen oli kahden parrakkaan tapauksen ja yhden takkutukan reissu nätissä Varsinais-Suomen pikkukaupungissa. Aurinkoa riitti, kauneutta piisasi, tuulta pukkasi ja toppatakki kahisi eli kaiken kaikkiaan pieni mutka jäälle oli varsin mukava koitos. 

maanantai 20. helmikuuta 2017

Gluteeniton punajuurikakku



Punajuuri on yksi lempiraaka-aineistani kyökin puolella. Se on maukas, moneen pöperöön passeli ja todella nätti juures, joka tuo säväyksen melkein minkälaiseen sapuskaan vain. Uunissa paahdettuna juurirehu on ruokamaailman aatelia, mutta sopiipa herkku myös vallan hyvin leipurin ystäväksi -  itse asiassa vähän liiankin hyvin, sillä kakkuun raastettu punajuuri loihtii leivonnaisen aivan siekailemattoman hyväksi.

Porkkanakakku on kaikessa mehevyydessään ehdoton klassikko, mutta punajuurta sisältävä leipomus ei hopeasijalle jää; vahvan makuelämyksen lisäksi kakkusen kaunis ja näyttävä värimaailma piristää kummasti kahvipöytää. 

Oli viikonloppuvieraita tulossa, ja yleisön pyynnöstä väkersin kakkusen gluteenittomaksi, joskin muunkinlaiset jauhoseokset passaavat taikinaan hyvin - mittasuhteiden kanssa vaan toki on oltava tarkkana eri jauholaatuja kulhoon kippaillessa. Täytepuolella voi jälleen kerran soveltaa ennakkoluulottomasti. Tällä leipomiskerralla päädyin mascarponen ja rahkan liittoon, koska ensin mainittu sattui olemaan lähikaupassa tarjouksessa, joskin esimerkiksi maustamaton tuorejuustokin käy oikein hyvin punajuurileipomuksen kanssa yksiin. Luovuus kukkaan ja essu päälle!



Älyttömän hyvä punajuurikakku

4 kananmunaa
2 dl fariinisokeria
5 dl raastettua punajuurta (4-5 punajuurta)
4 dl gluteenitonta jauhoseosta
2 tl leivinjauhetta


1 tl vaniljasokeria
1 tl kanelia
ripaus tai tujaus inkivääriä, kardemummaa (sekä pomeranssinkuorta ja neilikkaa)
2 dl öljyä tai juoksevaa margariinia

Täyte:
100 g mascarpone-juustoa (tai tuorejuustoa)
250 g rahkaa
vajaa 2 dl siivilöityä tomusokeria
vaniljasokeria rutkasti
loraus sitruunamehua


Kakun valmistaminen aloitetaan pohjan väkertämisellä. Kananmunat ja sokeri vatkataan kuohkeaksi ja vaaleaksi vaahdoksi. Kun vaahto on sopivan jämäkkää tavaraa, käännellään vaahdon joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet ja rasva. Vatkaimella ei tässä vaiheessa enää taikinaa möyhitä, vaan esimerkiksi kaapille käännellään hellästi. Punajuuret kuoritaan, raastetaan silpuksi ja lisätään vaahdon joukkoon. Kun taikina on tasaisesti sekoitettu, kipataan koko komeus voidellun leivinpaperin päälle uunipellille ja paistetaan parisenkymmentä minuuttia 200 asteessa. Välillä on hyvä kurkata uuniin, ettei ylipaista kakkusta.

Pohjan annetaan jäähtyä ennen täyttämistä (tein pohjan jo edellisenä iltana valmiiksi, jotta maut ehtisivät muhia mukavasti). Täytteen valmistamisessa ei kauan nokka tuhise: juuston sekaan siivilöidään tomusokeri ja tungetaan muut ainekset. Sitten vaan vatkataan mönjä huolellisesti  sekaisin ja levitetään tai tursotetaan pursottimen avulla kakkulevyn päälle. Halutessaan levysen voi vaikkapa puolittaa tai leikata jo valmiiksi annospaloiksi ennen kuin mönjää levittelee

Viitseliäät ihmiset asettelevat nätisti yrttejä leivosten päälle tai muotoilevat hedelmistä uljaita taideteoksia, mutta minun näpertelytaitoni rajoittuvat ihan vaan pähkinärouheen tai mantelilastun levittelemiseen. Makuun ei vaikuttane, vaikka koristeluasioissa sattuisi olemaan peukalo keskellä kämmentä. 

Kukaan ei saanut ruokamyrkytystä saati kokenut välitöntä tarvetta käydä syleilemässä pyttyä, joten leipomukseni taisi olla aivan kelvollinen. Toisin sanoen rohkenen väittää, että kakusta tuli ihan hemmetin hyvä ja se vei kieleni lisäksi järkeni mennessään. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Viikkoraportti


Ei ole olemassa parempaa aamua kuin sunnuntai. Pienten vesitippasten ropistessa asfalttia vasten ja tuulen hulmautellessa puita melkein akselinsa ympäri voi käpertyä viltin alle, lätkäistä villasukat varpaita lämmittämään ja ryystää noin puolisen litraa vihreää teetä sielun lämmikkeeksi. Mikä parasta, mihinkään ei ole pakko lähteä, ellei niin halua. Ei tarvitse kiirehtiä, vaan voi mutustella aamupalaa ilman kelloon katsomista. Ei tarvitse vaivata päätään aikatauluilla ja hoputtaa piskiä nostamaan koipeaan. Sunnuntaiaamu on ihastuttavan rauhallinen pysähdys kiireisen oravanpyöräarjen keskellä. 

Turun talvi on vissiin ottanut hatkat ja läksinyt kesäloman viettoon. Kun ikkunasta katsoo ulos, sadepisaroiden ripsottelun lisäksi harmaan kaikki vivahteet valtaavat näkökentän. Huikaisevan kauniita ja aurinkoisia päiviä on toki ollut varsin kiitettävästi viime aikoina jopa Turun suunnalla, vaan kevään saapumiseksi näillä mailla tarvitaan aina vähän harmautta ja sadetta. 


Lunta ei enää hirmuisesti ole havaittavissa, mutta toisaalta armoton tiepintojen jääsaikkaaminenkin alkaa toivon mukaan helpottaa lämpöaaltojen kohotessa plussan puolelle. Vielä muutama päivä sitten maan pinnalla koreili muutama lumihippunen ja taivas oli voimakkaan sininen, mutta vähitellen alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että kevät on jo aloittanut reissuvalmistelunsa ja on pian saapuva kylään. Ei sitä taida pahemmin kiinnostaa, että Turussa olisi ehkä noin yksi juntti, joka vieläkin haaveilee paukkupakkasista, toppavaatteiden kahinasta ja muhkeista hangista. 

Toisaalta Ruissalon reissullamme möngersin ihan riittävästi pyrstö pystyssä jäätaidetta ihaillessani, joten kevään koittaminen lienee ihan tervetullut asia. Tosin jään sijaan taidan kohta möyriä sini- ja valkovuokkojen keskellä, sillä hörhö aina uutta hörhöiltävää keksii. 


Tällä viikolla olen juossut pitkästä aikaa tuntematta kipua takareidessä heti parinkymmenen minuutin köpöttelyn jälkeen, eikä ongelmallisempi koipenikaan ole muuttunut puupökkelöksi kesken matkanteon - kireä ja kärttyinen päärynälihakseni on ollut jopa siedettävä kumppani. Kenties minulla on vielä toivoa, että joku kaunis päivä pystyn taas pidentämään hölkyttelymatkaa ilman kinttukipuja. 

Arkipäivät sujuivat varsin jännittävissä merkeissä - töitä paiskien, puntteja nostellen ja ruokaa laittaen - mutta lauantain kunniaksi pirttiin tuli vähän säpinää, kun saimme vieraita. Ilta meni rennon jutustelun, teen ryystämisen ja mussuttelu siivittämänä varsin nopsaa tahtia. Niin se vain on, että hyvä seura yhdistettynä hyvään sapuskaan on aina yhtä mainio tapa viettää iltaa. 

Seuraavaksi on luvassa lenkkihommia ja kotiaskareita, mutta viikonloppuna täytyy levätä tankatakseen lisävirtaa alkavaa viikkoa varten. Varsinkin kun tiedossa on vähän kaikkea mukavaa ohjelmaa! 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Ruissalo talvella




Olen aika usein ihmetellyt asuinkaupunkini metsissä mörrimöykkynä mönkiessäni, missä muut ihmiskunnan edustajat oikein mahtavat luurata. En toki pistä lainkaan pahakseni voidessani pienen hetken ajan nauttia hiljaisuudesta ja yksinolosta, mutta hienoissa maisemissa tarpoessa väkisinkin rupeaa hunteeraamaan, miksei ristinsielua näkökenttään osu. Syy turkulaisten luontoplänttien tyhjyyteen on oikeastaan harvinaisen ilmiselvä: aurinkoisina päivinä kaikki väki pakkautuu Ruissaloon. Saattaapa osa pyrähtää Naantaliin asti, jos ilmanala on suosiollinen, mutta näin ulkopaikkakuntalaisen silmin tarkasteltuna Ruissalo tuntuu olevan turkulaisten luontokokemus numero yksi.

Havaintojeni mukaan turkulaiset ovat myös vankasti aurinkoliikkujia - sadesäällä ei juurikaan poluilla satu vastaantulijaa kohtaamaan, mutta kirkkaana ja kauniina päivänä on varauduttava tungokseen. Mutta se on toki asia erikseen - nyt keskittykäämme kuvapainotteiseen ruisssaloähkyyn.  


Ruissalon suosio ei ole mikään ihme; pikkusaari on ainutlaatuinen, monipuolinen, kiehtova ja jännittävä kokonaisuus, jossa pääsee tutustumaan niin luonnon kiehtoviin ihmeisiin kuin historiallisiin huviloihin. Lisäksi Ruissalossa on helppo aloittaa luontoon tutustuminen, jos ei ole tottunut liikkumaan muilla kuin asfaltoiduilla kaduilla. Ei siis ihme, että saarella viihtyy noin koko Turku. Hiljaisuutta ja omaa rauhaa ei välttämättä tavoita, paitsi ehkä vähemmän aurinkoisina ja enemmän harmaina päivinä.



Kauneutta Ruissalossa piisaa, joten sieluni ja mieleni vaativat kärkkäästi aina silloin tällöin saarelle rylläämistä. Saaren eri kolkissa vuodenaikain kiertoa on mielekästä aistia; kesäisin saari on kuin yksi iso vihreä rehukasa siinä missä talviaikaan lehdettömät oksat ja hiekkarannat huokuvat haikealla tavalla kaunista tunnelmaa. Lumihan tunnetusti kiertää Turun seudun kaukaa, joten hiekkarannat ovat rannikolla varsin hiekkaisia talvisinkin. On jokseenkin hämmentävää tiirailla jäätynyttä merta lumettomalla sannalla talsiessaan.


Ruissaloon pääsee varsin kätevästi torilta lähtevän bussin kyydillä, joskin kannattaa tarkastaa aikataulut etenkin talvella - aivan vartin välein ei välttämättä Fölin völjyyn pääse. Eräänä kauniina sunnuntaina, kun kaipuu Ruissaloon iski vallan vinhaksi, uhmasimme kohtaloa hakeutumalla merta tapittamaan, vaikka saaripahanen oli tupaten täynnä, ja hyppäsimme Ruissaloon väkeä kuskaavan bussin kyytiin.

Matkan aikana piski talloi mukavasti kummankin ihmisen pottuvarpaat ja viuhtoi ruoskahännällään päin pärstävärkkejä eli kaiken kaikkiaan bussin kyydissä oli hurmaavan tunnelmallista. Piskin kanssa maihinnousen Ruissaloon, vo-oo.



Perille päästyämme tein rohki oivaltavia oivalluksia. Saarella odotti merituuli. Jäällä oli liukasta. Jään pinta oli paikoitellen jäänsininen.


Vaikka kalliopinnat olivat suhtellisen liukkaat, en ihme kyllä pyllähtänyt pyrstölleni kertaakaan, eikä häntäluuni murskaantuminen ollut edes likellä.  Ehkäpä kaatumiskiintiöni on jo viime vuoden rähmäilyjen vuoksi seuraavien 365 päivän osalta paketissa, tosin ei pitäisi tuulettaa ennen kuin vanhat ruvet ovat arpeutuneet. Kömpelyyteni on tunnettu vitsi lähipiirissäni, mutta onhan se hieno tunne, kun voi aiheuttaa tahattoman tragikomiikan seurauksena läheisilleen ilonkyyneleitä. 

Vaikken nenilleni joutunut, pyllistelin sitli maatasolla räpsiessäni karkeasti arvioituna höntin määrän kuvia jäätaiteesta; näin hauskasti muotoutuneita jääkalikoita ja muun muassa jäähän muodostuneita naamoja ja olin tyytyväinen saldooni.





Yhtään kettua tai peuraa ei aurinkoisena aamupäivänä näkynyt, mutta pappaikään vastikään ehtinyt piski oli elämänsä vedossa kolhoillessaan rantakallioilla ja syöksyessään tonkimaan kanervapuskia. Tosin niin olin minäkin - edellisen kerran olemme piipahtaneet Ruissalossa viime kesänä luontopolkuja pitkin tallustelemassa, joten syytäkin oli käydä pitkästä aikaa saarta kiertelemässä. Pikku-Pukin promenadilla köpöttelystä olen kirjoitellut toissa kesän puolella. 



Jykevillä kallioilla kasvavat sammaltäkit olivat saaneet kevyen jauhopöllytyksen ylleen, mutta muutoin saaren lumitilanne oli varsin vähäinen. Meren päälle jämähtänyt jääkerros oli pakkaskauden ansiosta humpsahtanut sen verran paksuksi, että se kantoi sen kummemmin mukisematta seurueemme.

Aina yhtä mahtipontisena kohoava Kukkarokivi oli melkein saavutettavissa, jos olisimme jäätä pitkin jatkaneet taapertamista, mutta talsimme kuitenkin lähinnä rantaviivan tuntumassa. Välillä kipusimme rantakallioille katselemaan jään muodostamia pienoismannerlaattoja, jotka olivat väsähtäneet yrittäessään kaiketi valloittaa rantamia.


Aurinko sädehti ja loihti maailman kovin keväiseksi, ja siellä täällä sirkuttelevat lintuset vahvistivat mielikuvaa ripeästi saapuvasta uudesta vuodenajasta. Aikamme Ruissaloa kierrettyämme, kallioiden kätköjä tongittuamme ja jäätä pitkin möngerrettyämme suuntasimme vielä muille maille seikkailemaan. Kun iltasella kotiin palasimme, neljä tassua ja koipea rötköttivät epämääräisessä vyyhdissä loppuillan, mutta tyytyväinen oli pieni seurueemme. Tulipahan taas hoksattua, että Ruissalo on harvinaisen nätti vuodenajasta riippumatta. 

torstai 16. helmikuuta 2017

Helmikuun helmiä

Helmikuu on toistaiseksi ollut aika hurmaava koitos. Eipä se muutoinkaan ole pössömpi kuukausi lain, koska saa mussuttaa hyvää, ihastella luonnon kauneutta ja tietenkin nauttia ulkosalla hyörimisen jälkeen kotiluolan lämmöstä. Vaan tänä vuonna olen julistanut vuoden toisen kuukauden loistavaksi, sillä sykähdyttäviä juttuja kuukauteen on mahtunut jo tähän mennessä vaikka kuinka monta. 

Ensinnäkin on semmoinen ilmiö kuin laskiaispullat. Olen ehkä aivan pikkuriikkisen perso pullasille, mutta ei kai ole olemassa ihmistä, joka ei kernaasti mussuttaisi talvikauden suloisinta herkkua? Jos pullan väliin survotaan hitusen kermamössöä ja mansikka- tai vattuhilloa, eihän moisesta upeudesta voi kukaan täysijärkinen kieltäytyä. Mantelimassankin toki kelpuutan varsin mielelläni pötsiini uinumaan, mutta kolarilaisen mielestä hillo on ehdottomasti se ainut ja oikea mössö laskiaispullan täytteeksi. Tuttavapiirissä tekemäni pullakyselyn perusteella Varsinais-Suomessa sen sijaan vissiin liputetaan mantelimassan puolesta. Olen tämän vuoden puolella mussuttanut säälittävästi vain yhden pullan, joka maistui hitusen pahviselta ja teolliselta, mutta luulen korjaavani suuren epäkohdan kuluvan kuukauden aikana moneen kertaan, sillä laskiaiskuukausi on kerran vuodessa vaan.


Pullaunelmien lisäksi orastava sisustuskuume meinaa kovasti jyllätä huushollissamme edelleen. Muutama viikko sitten höpisin sisustuskärpäsen puraisusta, jonka valtaamana lukaalimme kalusteiden järjestys pistettiin koko lailla mullin mallin. Lisäksi eräänä päivänä mies keksi siirtää pitkästä aikaa makuuhuoneen verhot olohuoneen puolelle ja kappas, pirtin ilme muuttui taas kertaheitolla raikkaammaksi ja jopa keväiseksi - syvänpunaiset suosikkiverhoni vaihtuivat vähän vaaleampaan ja violetimpaan suuntaan. Olen sisustustaudin riivaamana jopa ruvennut hunteeraamaan esimerkiksi keittiökaappien järjestämistä järkevästi - olen suht tyytyväinen köökin säilytystilojen logiikkaan, mutta yhdestä kaappipahasesta niskaan vyöryvien pakastelootien kohdalla selkeämmät linjat kiehtoisivat kummasti. Ruukaan valmistaa kerralla useaksi päiväksi sapuskaa pakastettavaksi, siispä lootia piisaa pieniin neliöihin suhteutettuna ihan kivasti. Olisin utelias kuulemaan, miten te olette saaneet keittiökaappikaaoksen kuriin!


Pakkasta on pidellyt, minun kinttuni ovat pidelleet mahdollisimman lämpöisiä sukkia. Kierrän metsästyspuuhat kaukaa, ellei sitten kyseessä ole vaikkapa hyvän suklaan tai herkkuleivoksen etsiminen, mutta metsästyssukista en luovu. Villaa, vihreää ja viluttomuutta - varpaani eivät selviäisi ilman lempeän lämmintä sukkaparia. Erityisen hyvin sukat mätsäävät metsätyömiesnaisen ruutupaitani kanssa, eikös? Ainakin Eccojeni kanssa pehmoiset villalämmikkeeni solmivat suorastaan vastustamattoman trendin, jonka uskon vakaasti levivävän kansainväliseksi ilmiöksi. Kyllä juntti keinot junttiutensa säilyttämiseksi keksii, vaikka eksyisi elämään Turunmaalle. 


Ystävänpäivä tuli ja meni kaltaiseni ilonpilaajan kohdalla varsin rivakasti ohitse - ei ystävyyttä tai ihmissuhteita tarvitse kuorruttaa vaaleanpunaisella tomusokerilla, sydämen muotoisilla ilmapalloilla tai ulisevilla ystävänpäiväkorteilla. Toki ystävyys on mittaamattoman arvokas ilmiö ja hyvät tyypit ansaitsevat kauniita sanoja, mutta läheisisistä iloitsemiseen on käytettävissä keskimäärin 365 päivää vuodessa eli ystävien muistamiseen ei tarvita kaupallista höpöpäivää, vaan läheisiä voi muistaa ihan joka päivä. Tämä on kömpelö yritykseni paikata nolo moka: unohdin tänä vuonna koko höpötyspäivän täydellisesti. Hoppsan.

Kukaan blogiani lukenut ei varmastikaan ylläty, että olen hyvin hullaantunuut helmikuisesta maisemasta. Vaikka Turussa tiet ovat melkein yhtä liukkaat kuin pipon alla lätsähtäneet kutrini, luonto on juuri nyt varsin näpsäkässä asussa ja ulkona kelpaa taapertaa raikkaasta ynnä happirikkaasta ilmanalasta nauttien. Mikäs on höperön elellessä, kun aurinko porottaa, linnut laulavat ja jää narskuu käpälien alla - kyllä helmikuu on kaunis kuu. Tosin kallonhalkomisriski tai ainakin suuri kompuroinnin mahdollisuus ovat vahvasti läsnä turkulaisessa arjessa, sillä liukastelu-uhkaa ei niin vain häivytyskaappiin tungeta, harmi. Helppo on koiran köpsytellä reteästi neliveto päällä, sillä hurtalla on aina nastat tassuissa mukana. 


Lisäksi itsestäänselvyydet, kuten hyvät lenkit ja muut liikkumiset sekä hyvän musiikin nauttiminen, ovat olennainen osa jokapäiväistä elämää, joskin erityisen sujuvasti lenkkitanner on tömissyt ja mainio musiikki pauhannut  kuluvan kuun aikana tiuhaan. Helmikuu on siis nimensä mukaisesti helmikuu.

Parasta on se, että helmikuu jatkuu vielä vajaan parin viikon ajan ja suo toivon mukaan lisää luontoelämyksiä, laatuaikaa ystävien seurassa ja lisää pötsipehmikkeitä. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Koti


Olen ennen nykyistä majaa asunut paikoissa, joita olen kutsunut kämpiksi, mutta niin vahvaa tunnesidettä ei ole asuinsijoihin muodostunut, että olisin tuntenut olevani varsinaisesti kotona. Lapsuudenkoti on tietenkin asia erikseen, mutta aikuisiällä olen siirtynyt asunnosta toiseen kehittämättä kovinkaan vahvaa tunnesidettä lattioiden ja seinien muodostamiin paikkoihin.

Kenties lähestyvä kolmosella alkava ikäluku pistää hörhön ajattelemaan, että koti on kuitenkin ihan eri asia kuin kämppä. Jos olisin imelä tyyppi, voisin höpistä, kuinka kotini on siellä, missä rakkautta luuraa, mutta voidakseen kutsua huushollia kodiksi pitää asuintoveriasioiden lisäksi muutkin palaset olla kohdillaan. Kodin pitää olla turvapaikka, joka kutsuu luokseen ja ottaa pitkän päivän päätteeksi tulijan lämpimästi vastaan. Kodissa pitää voida olla ihan oma itsensä ilman minkäänlaisia rooleja. Kodissa pitää voida hengittää vapaasti ja toisaalta nähdä kauneutta ympärillään. Epämaterialistisuuteen pyrkiväksi ihmiseksi olen joissain jutuissa vähän nolosti materialistinen, enkä haluaisi millään luopua muutamasta itselleni tärkeästä ja tunnearvoltaan suuresta kapistuksesta. 



Kodissa pitää olla lämmin, pesämäinen ja rauhallinen tunnelma. Meillä halutun tunnelman mahdollistavat pieniin neliöihin nähden idioottimaisen liian isot ja muhkeat möhkökalusteet, jotka olemme ansiokkaasti saaneet survottua ja tungettua huusholliin rajallisesta pinta-alasta huolimatta. Suuruudenhulluus ilmenee monin tavoin - jotkut harjoittavat mielivaltaisen pähkähullua politiikkaa, haluavat valloittaa koko maailman tai kutsuvat mäennyppylöitä vuoriksi (turkulaiset), toiset tykkäävät pieneen tilaan ahdetuista hitusen liian suurista kalusteista.

Kodissa pitää olla asujilleen mieluisia värejä. Onneksemme minun ja samassa kodissa viihtyvän tyypin värimieltymykset osuvat yksiin just eikä melkein. Ankaran valkoista en kotonani haluaisi havaita, vaan suosin tummia, syviä, pehmeitä ja mausteisia värejä. Kliinisyys ja sairaalamaisuus eivät kotiin kuulu, vaan syksyiset ja murretut sävyt ynnä upottavan pehmeät materiaalit luovat kodikkaan luolamaisen tunnelman. Luolamies ja -nainen eivät pystyisi rötköttämään laiskanpulskeasti kovalla kulissisohvalla, jonka tärkein tehtävä mukavuuden kustannuksella on vain näyttää hyvältä. Esimerkiksi valkoista sohvaa en usko koskaan edes harkitsevani, ellen sitten menetä järkeäni, rupea siivousfanaatikoksi ja halua ihastella rapatassujen muodostamia pilkkukuvioita sohvan pinnalla.

Kodissa saa näkyä harrastusmaailma. Piano on kannettu pirttiin pienoiseen, ja puntit saavat jäädä ainakin joskus lojumaan aika näkysälle. Kirjoja saa näkyä ja muistikirja pilkistää teekupin alta. Ei kai eläminen niin justiinsa ole? 



Kodissa pitää olla harmoninen kaaos. Maailmanloppu ei tule, vaikka pöydällä lojuisi ylimääräistä roinaa tai sukat unohtuisivat lattialle - olen niittänyt kyseenalaista mainetta sottapyttyilyyn taipuvaisena jo syntymästäni asti. Kunhan vain hygieniataso on suurimmaksi osaksi hallussa ja perussiisteys periaatteena, sopiva huolittelemattomuus kertoo siitä, että talon asukkaat keskittyvät mieluummin elämiseen kuin jynssäävät lattialistoja tai ovenkahvoja hohtaviksi. Paitsi että vaatekaapin täytyy olla järjestyksessä ja rytkyjen on löydyttävä omasta tarkoin määritellystä paikastaan - tai ainakin näin elän teoriassa. Etenkin väsyneenä, kiireisenä tai ressin vallassa en jaksa moralisoida itseäni tai kämppistäni, vaikka sohva-arkulle jäisi kahvimuki jos toinenkin notkumaan ja vaatekaapissa raivoaisi pieni pyörremyrskyn poikanen. Siistissä ja järjestykseen pistetyssä kodissa sielu lepää, mutta kylmän kolkon ankarasta pirtistä, jossa ei uskalla edes sormeaan nostaa pölyyntymisen pelossa, en tykkää hirveästi. 

Kodissa pitää olla sopivasti tunnearvoltaan mittaamattomia kapistuksia; koira tykkää vinkuleluistaan ja eritoten kuolakerroksen saaneesta tennispallostaan, mutta minun listani on loputon, sillä tärkeiltä ihmisiltä saatuihin kamoihin tulee liitettyä aika paljon tunnelatausta. Asujansa näköinen huusholli muodostuu yksityiskohdista, joita ei ole haalittu sisustuskirjan oppien mukaisesti tai viimeisimpien trendivillitysten innoittamana vaan ovat kertyneet vuosien varrella kyytiin. 


Toki kotiin tuotavilla kapistuksilla pitää olla jokin funktio - en tarvitse kulissikirjoja sohvan viereen ängetäkseni mihinkään kultturelliin ryhmään - ja sitä paitsi turhat koriste-esineet ovat täydellisesti turhakkeita. Paitsi tuikkukipposet ja kynttiläkapistukset eivät ole missään nimessä turhia, vaan kauniita käyttötarvikkeita mutten silti aivan jokaista laskutilaa täytä kolpalla (eli krääsällä). Porotokkani ei ole toki turha, sillä se muistuttaa minua juuristani (aivan kuin niitä voisi ylipäätään unohtaa).

Kodissa pitää tietysti tuoksua kodilta - meidän huushollissamme on luonnollisesti aina rohki mukavasti hajuhermoja helliviä hulmahduksia. Meillä päin tuoksuvat koiran tassuista lähtevä popcornmainen vivahde, kylppärissä omituiselta lemahtava puhdistusaine, keittiöstä leijaileva uuninkäry ja olohuoneessa sammutettu kynttilä ja niin edelleen. 

Yhdessä nämä elementit muovaavat asunnosta kodin.