keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Sportgasteinin ladut ja Kreutzkogel




Kun juntti reissuun lähtee, käy aivoissa samanlainen kuhina kuin Korvatunturilla tonttujen pajoissa ennen joulua. Kiirettä pukkaa, sillä etukäteen on tietenkin kaivettava mahdollisimman paljon tietoa loma-alueesta, metsästettävä kaikki mahdolliset kartat eksymisen välttämiseksi ja toisaalta vouhottaa nähtävyyksistä lähes kyllästymiseen asti lähipiirille. Tiedonhaluisuus ja uuden oppiminen kuuluvat olennaisesti loman viettoon - en tykkää röhnöttää reporankana uima-altaan reunamilla, vaan kaipaan lomallani mukavaa puuhastelua ja aivopähkinää. Siispä olin matkaan valmistautuessani tonkinut internetin syövereistä tietoiskun Bad Gasteinin harrastemahdollisuuksista, löytänyt paljon kiehtovaa infoa alueesta nimeltä Sportgastein ja hoksannut, että siellähän voisi hiihtää. Kyllähän nyt Alpeilla matkatessaan täytyy suksien päällä käydä - olipa sitten kyse laskettelusta tai murtomaasivakoinnista.  

Sportgastein, joka kuuluu Keski-Euroopan suurimpaan luonnonpuistoon eli Hohe Tauerniin, on laskettelijoiden ja lautailijoiden mieleen, mutta itse nössöhtävänä murtomaahiihdon ystävänä keskityin hinkkaamaan edes takaisin aurinkoisen laakson sivakointiväylää. Alueella latukaistoja riittää sekä perinteisellä paineleville että luistellen liiteleville hiihtäjille, mutta minä keskityin painelemaan pertsaa.



Kaiken kaikkiaan Gasteinin alueella on 45 kilometrin verran sivakointimahdollisuuksia, mutta maaliskuun lämpöaallon yllättäessä eivät läheskään kaikki ladut meinanneet olla auki. Sportgasteinissa sentäään pääsi suksimaan muun muassa viiden kilometrin lenkkiä noin 1600 metrin korkeudessa. Lyhkäisempää reittiäkin olisi voinut runtata, sillä aivan vitosen vieressä kulkee reilun kilometrin mittainen latu. 

Viiden kilometrin latu tuntui sinällään aika helpolta – nousuja ei juurikaan reitin varrella sattunut vastaan – mutta tolkuttoman kuuma tuli sivakoidessa. Yli-innokkaasti porottava aurinko sai talvisissa hiihtokamppeissa suksivan ihmispolon tavoittamaan melkein sulamispisteensä, etenkin kun hiihtäessä minulla ruukaa olla lähinnä vain kaksi vaihdetta käytössä: painan täysillä tai en painele ollenkaan. Kävellessä osaan rauhoittaa tahtia, mutta hiihtäminen on sen verran hauskaa hommaa, että väkisinkin mopo alkaa keulia. 


En lähtenyt raahaamaan omia välineitäni kotopuolesta, vaan vuokrasin eräästä urheiluvarusteputiikista Bad Gasteinin puolelta itselleni omituisen lyhkäiset pitopohjasukset, jotka eivät yltäneet aivan omien peltosteni tasolle. Päivän kestävä vuokraus ahden päivän suksivuokraus kustansi 20 euroa, mutta huomionarvoista on, että Sportgasteinissa on käytössä latumaksu. Summasta en osaa sanoa, sillä hoksasin maksuautomaatin vasta sivakoinnin päätteeksi. Hups. Paatunut rikollinen on puhunut. 

En tohtisi kehua latua aivan maailman parhaimmaksi. Paikoitellen ladun lumi oli varsin jäistä ja kovaa, mutta kellon kulkiessa iltapäivää kohti lumi tuntui varsin sohjoiselta kuumasti paahtavan auringon vuoksi. Sohjoinen olin myös minäkin - niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäisen kierroksen jälkeen oli aika tukalat oltavat ja toisen viiden kilometrin satsin jälkeen päätin nostaa tutisevat ynnä kertakaikkisen väsyneet käteni pystyyn ja luovuttaa hiihtohommat.


Vähän hävetti, etten kymmentä kilometriä enempää jaksanut puskea vaan sippasin aika lailla tyystin, mutta toisaalta maisemat olivat häkellyttävän upeat, joten plussan puolelle jäin.  Ski Amadén korkeimmalla hiihtoalueella kelpaa pällistellä maisemia. Liputan jatkossakin Kolarin latuverkostojen puolesta, mutta pöljemminkin aikaansa olisi voinut toki viettää kuin vuoria vahdatessa hikinorojen valuessa selkää pitkin.



Samoihin aikoihin lasketelleet ja lautailleet tiesivät kertoa, että vielä aamtuimaan laskukelit olivat vielä mainiot ja jopa puuterilunta havaittavissa, mutta auringon noustessa korkeammalle ja lämpöasteiden kivutessa epäinhimillisiin lukemiin muuttui valkoinen hattara sohjoisemmaksi ja jopa loskaisemmaksi. Tyytyväisiä naamoja rinteessä silti vain näkyi, sillä monentasoiset laskijat kokivat saaneensa mukavasti haastetta. 



Hiihdon jälkeen lisäsin vaatekerroksia niskaan ja suhasin gondolihissillä korkeimman huipun, Kreuzkogelin, laelle lähes 2700 metrin korkeuteen. Vaikka hissilippu oli mielestäni naurettavan hintava (20,50 euroa), oli huipulta avautuva vuoristomaisema mittaamattoman arvokas ja upea. Silmäin kantamattomiin oli havaittavissa pelkkää kauneutta, ja korviin kantautui germaaninen schlager tuulen humina. 




Kameran kanssa saikkaaminen meinasi melkein jäädä uupumaan unohtuessani ihailemaan maisemia, mutta muutaman räpsyn nappasin uupuneita allejani ja nivusiani elvytellessäni. Jälkikäteen kuvia katsellessani on mieleeni hiipinyt epäusko – olenko mie ihan oikeasti käynyt palloilemassa näin mielipuolisen hienoissa maisemissa? Aivan kuin keskelle mitä ihmeellisintä utopiaa olisin päätynyt.


Kreutzkogelin laella puhalsi pieni tuulen puuska, joka ihan pikkaisen ehti näykkäistä nenänpäätäni, mutta varsin säyseä se muutoin oli ainakin verrattuna Turun tuuliolosuhteisiin. En aiheuttanut lumivyöryjä, kuten lähipiirini arveli reissusta kertoessani, enkä vastoin kanssaihmisten taikka itseni odotuksia edes eksynyt kertaakaan.





Jos Alppien juurelle suhauttaa vierailulle, on luonnollisesti otettava liikuntamahdollisuuksista kaikki mahdollinen irti. Matkaseurueellamme kävi uskomaton munkki – ilmanalat olivat suorastaan täydelliset liikkumiseen. Aurinko porotti jo varsin keväisesti, ja joka aamu heräsin lintujen kujerrukseen. Lämpöä piisasi mahdottoman paljon. 

Vitivalkoisia lumikenttiä toljotellessa ja silloin tällöin jopa vinhasti poskipäitä läpsivää tuulta väistellessä ja aurinkoa palvoessa tuli väkisinkin mieleeni, että elämä on laiffii. Tai että elämä on oikeastaan ihmisen parasta aikaa. Nenänpääni punoittaa vielä puolentoista viikon jälkeen aika hurjan punaisena ynnä hilseilevänä, mutta kärtsähtäminen oli ehdottomasti kaiken vaivansa väärti. Hikihiihtoa muistellessa puskaa tuskanhikeä koko ruhon mitalla, mutta Sportgastein oli varsin mukava paikka elellä. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Uudelle vuosikymmenelle


Niin on kevät kenties kolkutteleva ainakin Turun kamaralla ovea ja änkeämässä kylään - lumi on kaikonnut ja hyvä tovi sitten, ja maisema muuttunut rusehtavan harmaaksi aivan kuin enteillen lähitulevaisuudessa häämöttävää kesän väriloistoa. Vaikka talvesta koko pienen sydämeni kyllyydestä tykkään, otan kevään avosylin vastaan - kuten blogini nimestä voisi päätellä, vuodenaikojen kiertokulku on kiehtovaa seurattavaa.  

Harmillisen vähän olen ehtinyt kevätseurantaa luonnossa harjoittaa, sillä monenlaista tekemistä on päiviin viime aikoina uponnut. Viikon aloitin tyhjentämällä kaverini lättyvarastoa, puolivälin tuntumassa käväisin työreissulla pääkaupungissa ja loppuviikosta aloin hermoilla päivämäärää, joka kalenteriin päin vilkaistessani näytti minulle keskisormea ja lällätteli aika ilkeästi. Syntymäpäivä ei kuulu välttämättä suosikkeihini, sillä en tykkää olla juhlittavana enkä varsinkaan hihku riemusta, kun kakkosella alkava ikälukema vaihtuu kolmoseksi. Kuvittelen itsepintaisesti olevani enintään kahdenkymmenenkuuden ikäinen, mutta karu totuus on hyväksyttävä ja uusi vuosikymmen otettava vastaan. Aikuisuuden aikakausi. Nielaus. 




Kauniita onnen toivotuksia, huikeita onnittelulauluja, osuvia kortteja ja sykähdyttäviä lahjoja on herkälle naiselle väki tuonut. Koska olen aikamoinen piilonössö herkistelyhömppä, liikutusta on ollut aika paljon ilmassa ja silmäkulmiin on meinannut livahtaa pikkuisen kyynelten kaltaisia tippasia. Lähipiirini koostuu aika lailla uskomattomista ihmisistä - suuret kiitokset teille loisto-olennoille näin bloginkin välityksellä. Nykyään mediassa kohkataan, kuinka pitäisi olla kiitollinen asioista, jotka elämässä on hyvin. Haluamatta kuulostaa ihan kamalan lällyltä, olen todella kiitollinen tärkeistä tyypeistä, jotka ovat elämäni suola, sokeri, pippuri ja juustokakku plus suklaalevy. 

Siedettäväksi on siis vähemmän houkutteleva syntymäpäivä muuttunut hyvässä seurassa monenlaista herkkua mässytellen. Vaikka Kärppien taival on päättynyt tänä vuonna aivan liian aikaisin, ehkä selviän lukuisten kakkupalasten voimalla elämässäni eteen päin. Oman joukkueen putoaminen on ihan ohuesti harmittava juttu, mutta onneksi rapakon takana on vielä mielenkiintoisia vaiheita edessä, eikä MM-kisoihinkaan ei enää pitkä matka ole. Olen ennenkin maininnut, että maailmankaikkeudella on mielestäni aivan liian hoppu kiirehtiä päivästä toiseen ja vuodesta seuraavaan ja olen edelleen samaa mieltä, sillä eihän kiekkohörhö meinaa ehtiä nauttia lätkähuumasta maailman painellesssa älytöntä kyytiä kesäisempää lajivalikoimaa kohti. 

Maaliskuu on ollut täynnä jos vaikka minkälaista menoa ja puuhaa, eikä kulunut viikko ole tehnyt poikkeusta. Seuraava seitsemän päivän rypäskin tullee vilahtamaan suit sait sukkelaan eteen päin, joten nyt on juntin aika pistää kirjallinen sanan säilänsä säppiin ja ryhdyttävä valmistautumaan niin tulevan päivän kuin alkavan viikonkin koitoksiin. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Bad Gastein



Bad Gastein on Salzburgin osavaltioon kuuluva kunta, jonka vajaan viidentuhannen asukkaan muodostama paikallisväestö joutuu jakamaan hulppean alppipitäjän miljöön hurjan turistitulvan kanssa. Alppien syleilyyn muodostunut pikkukaupunki on nimittäin varsin houkutteleva reissukohde ja henkeäsalpaavan kaunis; joka ilmansuunnassa töröttävät lumikuorrutteiset nyppylät ja keskustan herttaiset piparkakkutalot luovat varsin mielenkiintoisen yhdistelmän. 

Nättiä keskustaa tutkiakseen voi kipittää pitkin mutkittelevia ja paikoitellen suht jyrkiksi käyviä kapoisia katuja, jotka johdattelevat ihastelemaan Belle Époque- tai jugend- ajan arkktehtuuria ja komeaa kirkkoa. Kauniita rakennuksia piisaa etenkin Bad Gasteinin kekustan alaosassa, joskin rappioromantiikkakin on edustettuna - osa rakennuksista kaipaisi kipeästi pientä tai jopa vähän suurempaa pintaremonttia. Keskusta-alueella ei pahemmin puutaloja nökötä, mutta yli sadan vuoden ajan vuoria katselleet kivitalot piristävät maisemaa ja hehkuvat keltaisina, vaaleanpunaisina ja jopa vihertävinä. Vanha kasinohuusholli heijastelee ylpeästi vuosisadan takaista loistoa. Ylempänä keskustassa on jos jonkinmoista pikkuista putiikkia, kauppaa ja ravintolaa. Historian humina korvissa pauhaa, kun pitkin kylänraittia mennä lontsottaa - katuja valloittaessaan voi melkein sielun silmin nähdä, kuinka pari vuosisataa sitten kaupunki kylpi loistossaan, ja hieno väki käyskenteli fiineissä tamineissaan ja hakeutui elpymään lämpimiin lähteisiin. 


Kylpylätoiminnalla on kunnassa vahvat perinteet, mutta vedessä lillumisen lisäksi muutakin tekemistä alueella piisaa. Talvisin huiputetaan vuoria ja lasketteluhörhöt hakeutuvat rinteisiin sekä lumikenkäilijät tömpsöttelevät hulppeassa hangessa siinä missä kesäisin tienoolla voi maastopyöräillä ja patikoida sydämensä kyllyydestä. Joulukuusta maalis- huhtikuuhun valkoiset rinteet ja puuterilumi maanittelevat suksimaan tai lumikenkäilemään, mutta kesäaikaan saattaa vuoren rinteillä tassutellessaan törmätä kesälaitumille lähteneen lehmälauman. 

Sekä vilinää ja vilskettä että luonnon rauhaa kaipaavat löytävät Bad Gasteinista itselleen sopivat vaihtoehdot puuhasteluun tai näin ainakin rohkenen väittää. Sesonkiaikoina toki porukkaa piisaa melkoisen paljon, mutta maaliskuun puolivälissä oli mukavan rauhallista. 


Ennen reissuun lähtöä luin jostain lähteestä, että tuhannen metrin korkeuteen rakennetussa pitäjässä ilmanala alkaa olla jo sen verran ohutta, että kaupungin ylämäkiä tarpoessa saattaa vallan hengästyttää, eikä välttämättä vähemmän liikuntaan tottuneelle alue ole helppokulkuinen. En pitänyt kylillä köpöttelyä erityisen raskaana, mutta jos ylämäet tuntuvat liian haastavilta, voi vaikkapa majoituspaikasta varmistaa, minkälaisten pytinkien hissejä voi käyttää liikuskeluun. 

Yksi Bad Gasteinin upeimmista elämyksistä on hulppea Gasteiner- vesiputous, joka pulputtaa ja pauhaa aivan keskustan ytimessä. Reilun kolmensadan metrin korkeudelta putoava vesi virtaa kolmelle eri tasolle ja pajattaa niin äänekkäästi alas päin kiirehtiessään, että kulkijan korvat meinaavat mennä lukkoon.

 

Kaupungilla käyskennellessään voi ihmetellä myös jylhästi uurtuneita kallioseinämiä, ihailla ihmeellisen muotoisia puita ja katsella puhtaansinisellä taivaalla kaartelevien korppien ilmailutaitoja. Ilma on käsittämättömän puhdasta ja raikasta. 




Pohjoismaalaiset tuntuvat tehneen Bad Gasteinista toisen olohuoneensa - ruotsalaiset ovat vuosien varrella intoutuneet sijoittamaan kaupunkiin, joten saksan ohella joka puolella korviin ujuttautuu ruotsin murteiden kirjo. Matkan aikana kävin ehkä yhdessä eriskummallisimmassa paikoista ikinä: kuulemani mukaan kulttimainetta nauttiva after ski- kuppila Silver Bullet on ruotsalaisuuden mekka. Ruotsalainen humppa ja itävaltalainen schlager ainakin kilvan paikassa soivat. 

Ruokapuoli on Bad Gasteinissa aika tuhtia, ja vehnäsiä löytyy kaupasta sen seitsemän sorttia ja vähän päälle. Ravintoloita riittää joka sormelle. Muutaman päivän reissun aikana huomasin, että asiakkaat otettiin huomioon ainakin niissä mässäyspaikoissa, joissa naamaani kävin näyttämässä ja ahnetta pötsiäni täyttämässä. Eräässä ravintolasa minulle jopa sorvattiin ihan oma annos, kun en ruokalistalta oikein onnistunut löytämään refluksiystävällistä ja kasvispainotteista vaihtoehtoa. 


Jos vain sattuu reissaajalla aikaa riittämään, pääsee aivan keskustasta lähtevän puksuttimen kyydillä kaupunkireissulle Salzburgiin eikä matka kestä kuin reilun tunnin verran. Myös lähipitäjät, kuten Bad Hofgastein ynnä Dorfgastein vaikuttavat mielenkiintoisilta kyläpahasilta. 

Sportgasteinissa pääsee nauttimaan liikunnan riemusta. Keski-Euroopan suurimpaan luonnonpuistoon, Hohe Tauerniin, kuuluvalla alueella rinteet vaikuttivat laskettelevien matkatovereideni mukaan erittäin hyviltä, ja itse puolestani kävin paahtumassa harvinaisen aurinkoisella hiihtorenkulalla. Luonnonlumen verhoaman Graukogelin mäntyisillä rinteillä on aikoinaan laskettu maailmancupin osakilpailuja. Stubnerkogelin riippusilta olisi ollut kuulemma myös kiehtova ilmiö, mutta itseltäni loppui valitettavasti aika kesken, sillä paljon oli näettävänä ja koettavana.


Majoituspaikkoja tuntuu olevan suurin piirtein jokaisen kadun kulmassa, joten eri budjeteilla liikkuvat löytävät varmasti oman paikkansa - niin ylellisiä kuin tavallisen ihmisen kukkarolle sopivia vaihtoehtoja kylässä löytyy. 1800- ja 1900- lukujen taitteessa rakennetun korean Salzburger Hofin hulppeissa tiloissa kannattaa toki käydä ainakin kääntymässä ja haistelemassa historiaa, vaikkei raaskisi reissun ajaksi matkalaukkujaan aivan pytinkiin kuskata. 

Maaliskuun puoliväli oli oivallinen aika reissata Bad Gasteiniin - pahin turistirysäaika oli jo hiipumaan päin, mutta kevät ei ollut vielä sulattanut latuja taikka rinteitä. Kaiken kaikkiaan Bad Gastein on paikka, jossa voisi varsin mieluusti käydä uudemmankin kerran eri vuodenaikoina. 

Bad Gastein on pieni mutta yllättävän monipuolinen paikka - tarjolla on upeita maisemia, oivat puitteet liikunnalle, ihan hyvää pöperöä ja todella nättiä arkkitehtuuria. Yhdessä erilaiset kiehtovat elementit luovat melkeinpä loputtomat mahdollisuudet letkeän loman viettoon. Liikunnasta ja monipuolisesta toiminnasta nauttiville matkailijoille Bad Gastein on oikein mainio kohde, joskin historiahörhöt viihtyvät myös kauniissa kaupungissa. Uskaltanen väittää, ettei aika käy pitkäksi, vaikka reissussa olisi yksin, armaan seurassa, kaveriporukalla tai vaikkapa perheen kesken. 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Alppien juurella


Viime päivinä olen herännyt lintujen lurituksiin ja silmät aukaistuani nähnyt ensimmäiseksi Alppien muodostaman vuoriketjun. Olen hiihtänyt nivuseni tohjoiksi, lumikenkäillyt puuterilumi pöllyten ja talsinut pitkin pikkuisen kylän raittia niin monen kilometrin verran, että reiteni tuntuvat betonipöniköiltä. 

Olen kulkenut ikivanhojen mäntyjen suojissa, paistatellut päivää vuoren huipulla, kärähtänyt vahingossa auringon paahteessa ja hengittänyt syvään puhdasta ja raikasta ilmaa. Olen pöllämystyneenä tapittanut järisyttävän kaunista maailmaa. 



Olen kuunnellut korppien raakkumista, ihaillut nättejä rakennuksia, ihmetellyt itävaltalaisia vessanpyttyjä (miksi niissä on kakkahylly?), nostalgisoinut Spar- kaupan olemassaoloa ja onnistunut upeita maisemia ihastellessani kääntämään pääni melkein kierroksen ympäri.

Olen mussuttanut vähän liian paljon pullamaista leipää, mussuttanut hävyttömän satsin juustoa fonduen muodossa ja ahminut kaksin käsin apfelstrudelia


Olen menettänyt ajantajuni ja unohtanut katsoa kelloa. Muutama päivä lomailua on pistänyt pollan sen verran sekaisin, etten ole aivan varma, mikä päivä juuri nyt on. 

Pieni reissu Alppien juurilla oli ihan mahtava. Tarkempaa reissukuvausta on luvassa myöhemmin, mutta juuri nyt on aika nauttia kodon rauhasta - reissussa on kiva käydä, vaan onnistuneen matkanteon jälkeen on enemmän kuin mukavaa palata kotiin. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Sininen hetki


Sininen on kiva väri. Siitä tulee välittömät mielleyhtymät Suomen lippuun, Fazerin maitosuklaaseen ja äitini sinnikkäästi yhdeksänkymmentäluvulla käyttämään ripsiväriin. Mutta on se paljon muutakin. 

Kun iltapäivä alkaa vähitelle haipua illaksi, maan ja taivaankannen valloittaa monen sinen sävyn muodostama näytös. Jopa valkeat hanget ja jään pinnat saavat sinisen verhon ylleen, ja illan tullen sävyasteet muuttuvat syvemmiksi ja tummemmiksi. On koittava sininen hetki, henkeäsalpaavan kaunis ilmiö. 


Eräänä päivänä kotiseuduilla ollessani käväisin tarpomassa lumessa. Alkumatkasta oli vielä varsin valoisaa, mutta hämärä laskeutui kutittelemaan ensin puiden latvoja ja vähitellen lumisia peltoja, ja lopulta salakavalasti syventyvä sävymaailma pääsi yllättämään, Kuten kuvista huomaa, eri hetkinä otetuissa kuvissa sininen näyttäytyy kovin erilaisena; siniseen hetkeen mahtuu monenlaista vaihetta ynnä asteittaista muutosta ennen kuin ilta lopulta vie päiväsajalta voiton. 

Kolarilainen sininen hetki on pysäyttävän kaunis. Sitä meinaa muilla mailla asuessaan melkeinpä unohtaa, kuinka sanoinkuvaamattoman upea Peräpohjolan luonto on. Rauhallisuutta, seesteisyyttä, taianomaisuutta ja puhtautta. Sellaista on elämä tuntureiden juurella. 


Istua mätkähdin keskelle lumikasaa vain katselemaan valon leikkejä ja kuuntelemaan äänettömyyttä - ainoastaan porojen naksuvat nivelet hiipivät korvakäytäviini. Pienen suloisen tuokion ajan ei ollut kiire mihinkään. Unohdin puhelimen olemassaolon ja keskityin ihan vaan hetkeen. (Tai jos nyt tarkkoja ollaan, humpsahdin vahingossa lumihankeen ja räpyläni juuttui mukavasti upoksiin, mutta proosan sijana pysyttäytykäämme tekotaiteellisessa lyyrisessä kerronnassa.)

Sitten rupesin pohtimaan, kuinka pelottavalta erinäisissä medioissa esitetyt pohdinnat siitä, onko tarvetta ylläpitää veronmaksajien kustannuksella asutusta muualla kuin kaupungeissa, kuulostavat. Kun katsoo hiljoksiin illaksi hiipuvaa päivää keskellä uinuvaa metsää, osuu ketturepolaisen reitille ja saa seuralaisekseen kuutamon, väkisinkin rupeaa ihmettelemään, miksi ihmisen erkaantumista luonnosta pitäisi ehdoin tahdoin edistää. Jotkut viihtyvät kaupungissa, toiset kaipaavat luonnon rauhaan. Mitä pahaa siinä on? Eikö jokaisella tulisi olla oikeus ja mahdollisuus kuunnella sydäntään asuinpaikkaa valitessaan? Varoja tuhlataan ympäri maatamme, ei pelkästään vain haja-asutusseuduilla. 


Harry Potterin viimeisessä osassa, Kuoleman varjeluksissa, on lause, jonka sisältöä olen monesti pohdiskellut metsissä haahuillessani:

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. 

Väkisinkin tulee mieleen sanoja makustellessa, että nyt ollaan asian ytimessä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tunnelmapaloja tunturikunnasta


Jos silmäin eteen avautuu kevättalven auringon loistoa, puhtaan valkoisia hankia ynnä pöllämystyneen näköisiä poroja ja sieraimissa tuntuu pakkanen, on talviloma aika lähellä täydellisyyttä. Lisätään vielä mukaan aimo annos hiljaisuutta, elukoitten jälkiä ja kiireen unohtumista, on juntilla hyvät oltavat. 

Muutaman päivän visiitillä ehdin nauttia yllin kyllin kotiseutuni kauneudesta, vaikken olisi lainkaan pahastunut, jos olisin voinut jatkaa peräpohjalaisessa kylässä pyörimistä edes pikkuriikkisen pitempään. Kolarissa oli hirmuisen kaunista; pakkasherra oli etenkin aamuisin ankaralla tuulella ja nipisteli poskipäitäni, mutta villahuivin kun tiukemmin suun ympärille kietoi, ei vilu päässyt yllättämään. Mitä pidemmälle päivä ehti kuitenkin kulkea, sitä lämpimämmin aurinko innostui porottamaan taivaankannella. 

Yötöntä yötä kohti Kolarissa kuljetaan. Vielä ovat illat pimeät ja yöt mustat, mutta valon määrän on päiväsellä huikaiseva auringon ja lumen kilpaillessa kirkkauden määrässä. Illastakaan ei katulamppuja pahemmin tarvita, varsinkaan täydelliseksi humpsahtaneen kuutamon kajossa ja jossain kaukaisuudessa mollottavien planeettojen tuikkiessa. 







Kävin kokeilemassa, josko hanki jo jaksaisi kantaa lyllertäjän, mutta vielä maaliskuun alkupuolella oli aika upottava tunnelma ja humahdin oikein komeasti nivusiani myöten pehmoiseen lumeen. Eipä hattaraisen lumen keskelle humahtaminen pahemmin haitannut - pitkävartiset talvijalkineet on keksitty ihan syystä. 

Pienen joen pinta sentään oli koko lailla jäässä, joskin luontoäiti oli jättänyt pieniä salakavaloita avantoja varomattoman kipittelijän kauhuksi. Puropahanen tarjosi jäätaidetta parhaimmillaan. 


Ennen kuin aurinko ehtii lämmöllään sulattaa paksut lumikinokset kevään tieltä pois, on tunturikunnassa melkeinpä maisema kauneimmillaan ja liikkujalle ilmat suotuisat. Maaliskuu on loisteliasta aikaa Kolarissa. 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Matkakuumetta lentsutuvalla

Viikko sitten taapersin lumihangessa ja seurasin porojen jälkiä, kittasin äidin rinkeleitä naamaani ja eläydyin hiihdon tunnelmaan niin ladulla kuin telkkarin äärellä. On ihan älytöntä, että jälleen yksi viikko on ehtinyt sujahtaa pikakelauksella melkein päätökseensä. Elämisen paradoksi piilee ihan tolkuttomassa ajanjuoksussa. 

Kotona Kolarissa oli hyvä olla. Se vaan, että haalin matkanteon aikana itselleni tuliaiseksi ties kuinka monennetta kertaa muutaman kuukauden sisään kunnon lentsun. Tämän talven draamankaari on ollut kovin räkäinen ja tukkoinen - alkaa jo hitusen tympiä, että parin viikon tervettä jaksoa seuraa väistämättömästi uusi ja energiatason nollille painava lentsukierre. Koska aikaa köhäilyyn ei oikein olisi, olen vetänyt rutkasti C-vitamiinia ja sinkkiä naamaa kohti, hankkinut nenäkannun, juonut lämmintä, mussuttanut inkivääriä ynnä vaihtanut juoksemisen rentoon lyllerryskävelyyn, mutta lentsua estävistä toimenpiteistäni huolimatta kuulostan yhä surkealta metallibändin örisijältä ja näytän nuutuneelta möröltä. Tuntuu, että kuluneen talvikauden aikana olen ollut useammin kipeä kuin elämäni aikana yhteensä ja aina kun pääsen takaisin liikuntarytmiini, puskee räkäklimppien vallankumous takavasemmalta kehiin. Jatkuva tuhiseminen meinaa pistää mielen matalaksi, varsinkin kun olisi paljon tekemistä ja menemistä kalenteri täynnä. Onko muilla ollut tänä talvena jatkuvaa flunssakierrettä?




Lentsussa on sentään yksi hyvä puoli: on aika lukea kirjoja ja tutustua telkkarin tarjontaan. Northumberlandin uskomattoman upeissa maisemissa rikoksia ratkova Vera Stanhope on uusi suosikkihahmoni - brittidekkareista olen tainnut blogin puolella vouhottaa jo kyllästymiseen asti, mutta minkäs mahtaa, kun saarivaltiossa osataan tehdä kutkuttavia rikossarjoja. Jos hyvät brittidekkarit kiinnostavat, kannattaa lyöttäytyä omintakeisen Veran seuraan.

Aivotoimintani ei kovinkaan lennokkaaksi ole kuluneella viikolla äitynyt, eikä energiaa ole oikein meinannut riittää muuhun kuin töistä ja arjesta selviytymiseen, mutta toisaalta viime aikojen reissailujen ja sinne tänne sinkoilemisen johdosta pieni lepo on paikallaan. Sopivasti menoa pitää toki elämisessä olla, mutta vähän verkkaisempi tahti ja kotipainotteinen arki ovat minulle jatkuvaa poukkoilua ja säntäilyä huomattavasti huokuttelevammat vaihtoehdot. Hengähdystauko häslingin keskellä on mainio keksintö.


Vaan seuraava reissu luuraa jo aivan nurkan takana ja vatsanpohjassa suhailee perhosten sijaan hitusen hermostunut Maantiekiitäjä. Tarkoituksena on suunnata vähän Turun keskustaa kauemmas, mikäli kaikki menee hyvin. En tosin uskalla vielä kovin paljon reissuani hehkuttaa, vaan huokaisen helpotuksesta vasta siinä vaiheessa, kun istutan ahterini lentokoneen penkille - eihän esimerkiksi vielä tiedä, mihin suuntaan lentolakkohommat menevät.

Jos elämäni käsikirjoitus kuitenkin sujuu lähipäivinä ilman ällistyttävän typerryttävän omituisia juonenkäänteitä, on luvassa aika hieno viikko. Juuri nyt on siis huushollissamme pientä matkakuumetta lentsun ohella ilmassa. Nielaus. 

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Koruharakan aarteet

Tunnustaudun joissain määrin koruharakaksi. Sopivasti harakkamaisilla piirteillä varustetuksi hörhöksi. En himoitse aivan kaikkea kiiltävää, mutta nautin kauniista koruista, ja ilman tiettyjä rakkaita kapistuksia olo on aika paljas. Jopa alaston (ihan vaan kuvannollisella tasolla siis - en oikein usko, että koruissa on tarpeeksi pinta-alaa vaatteiksi).

Korut, joihin käsähdän, ruukaavat olla yleensä aika huomaamattomia ja siroja - en osaisi kuvitella korviini roikkumaan valtamerialuksen kokoisia möhkäleitä enkä tunkisi välttämättä kaulaani lehmänkelloa, sillä erikoisuuden tavoittelun sijaan halajan klassisia, suht selkeitä linjoja ja merkityksellisyyttä. En hanki koruja viimeisimpien trendihöpinöiden huumaamana, vaan arvostan esineitä, joiden mukana kulkee aimo annos tarinoita. Siksi koruaarrelootani on pieni mutta sisällöltään minulle arvokas.

Liitän tärkeisiin koruihin todella paljon tunnearvoa. Vaikkei korulippaastani löydy timantteja eikä edes kultaa taikka mirhamia, ovat muutamat korut suuria aarteitani, koska paatoksellisuuteen taipuvaisena satunnaistunteilijana koen, että käyttämiini koruihin kiteytyvät monenlaiset muistot ja läheisten ihmisten merkitys.

Kaulassani roikkuu aina yksi ja sama kaulakoru olipa sitten kyse arjesta tai juhlasta, kesästä tai talvesta. Korun olen hankkinut ihan ite juhlistaakseni graduani, valmistumistani ja mahdollisia tulevaisuudessa odottavia seikkailuja. En tainnut maailmaa pelastaa, mutta koru on kulkenut mukanani järisyttävän monen vuoden ajan. .Koru on  hillityn hopeinen, siro ja symboloi aurinkoa ja kuuta. Kuljinpa missä tahansa, kaksi taivaankappaletta suovat hörhölle talsijalle valoa tai näin ainakin olen kuullut sanottavan.

Useamman vuoden päivittäisestä käytöstä huolimatta hopeainen killutin ei ole mennyt miksikään, joskin alkuperäisen riipuksen olen pöljyyksissäni hajottanut - onnistuinpa kerran uupuneena riuhtaisemaan kaulahuivin sen verran voimakkaasti että kaulakorun ketju lensi julmassa kaaressa lattialle. Muistaakseni kyllä ajatukseni oli korjauttaa ketju, mutta muutaman muuton jälkeen se on päätynyt jonnekin niin varmaan talteen, etten ole sitä söheltämissaikkailujeni jälkeen tavannut.



Suurin osa tärkeimmistä koruistani viittaa ainakin joissain määrin juuriini. Esimerkiksi äidiltäni saamani lumihiutaleen muotoiset korvakorut muistuttavat talven ystävää hohtavista hangista ja kuulaista talvipäivistä. Hopeinen nappipari kimaltelee melkein yhtä nätisti kuin taivaalta tipahtelevat esikuvansa. Lisäksi ne ovat henkäyksen kevyet - korvakoruja valkatessa on olennaista, etteivät nappulat paina ihan tolkuttoman paljon. Pääni, joka humisee auttamattomasti tyhjyyttään, ei jaksaisi kannatella mielivaltaisen raskaita kapistuksia.

Vaikka hiutalehippuset ovat pienet, niissä on paljon yksityiskohtia. Korusepäksi ei ihan kuka tahansa nakkisormi voisi ruveta.


En osaa oikein käyttää rannekoruja arjessa - en pidä rannettani mitenkään erityisen sirona, mutta siltikin kaupoista löytyvät korut tuppaavat putoamaan kädestäni tai ainakin roikkumaan kämmenellä yhtä sitkeästi kuin räkä hiihtäjän poskella. Sitä paitsi hyötyliikunta ja helposti eri pintoihin tarttuvat killuttimet eivät oikein passaa yhteen. Mutta minulla on kuitenkin suuri ilo ja kunnia omistaa maailman herttaisin rannekoru. Olen toki jäävi esittämään moisia väitteitä, vaan koru sisältää minulle tärkeää symboliikkaa.

Rannekoruni on oikeastaan aika yksinkertainen mutta samanaikaisesti hyvin krumeluurinen. Se on vain ketju, johon olen kiinnittänyt pikkuruisia palluraisia roikkumaan. En uskalla korua juurikaan käyttää, koska olen tollouksissani onnistunut pudottamaan jo yhden helan ties minne. Siispä säästän korukaunotarta ja käytän sitä vain harkiten.

Ketjun olen saanut aikoinaan lahjaksi, ja myös helat ovat kulkeutuneet joulupukin mukana aikojen saatossa kylään. Alun perin minulla oli viisi erilaista roikkuvaa osasta, mutta pudotin vahingossa lumihiutaleen kyydistä pois - se oli samaa sarjaa kuin yllä mainitut lumihiutalekorvikset. Neljä helaa kuitenkin on vuosien varrella säilynyt; muinaisen mytologian mukaan pahoja henkiä karkottanut ja lasta suojellut komsiopallo, jalo ja uljas mutta ehkä vähän pöhkö riekko, revontulten loimua symboloiva kilkura sekä yleensä riskua koristava pikkuruinen laukkanen. Koru on siis monen merkittävän jutun summa.


Minulla on myös kärpässienikorvikset. En tarkalleen ottaen tiedä, ovatko pallonapit välttämättä varsinaisesti kärpässienistä muotokielensä saaneet, mutta minun  silmissäni ne muistuttavat ihan sieniä. Ne ovat hauskat, ovelat ja sävyltään jännät - kärpässienissä on mukavan tumma (rodinointiin viittaava) vivahde.

Myös kämppishemmolta saamani sydämelliset kelttikorvikset, joista olen runoillut oman kirjoituksen verran, ovat varsin kivat. Riskusormus ja pikkuruinen riskuni, joista olen niin ikään höpissyt jo aiemmin, muistuttavat minua jo edesmenneestä kummitädistäni ja tietysti junttiudestani.


Kaikki käyttökoruni ovat hopeaa, joskin tykkään myös pronssista. Kovasti urean sävyiseksi taittuva kulta ei puolestaan minua puhuttele, vaikka se vissiin ihoni sävyyn sopisi hopeaa paremmin. Hopea vaan tuntuu minusta kultaa viehättävämmältä - olen myös onnistunut iskostamaan vahvasti kultaan keikahtaneen äitini hopean käyttäjäksi, mistä olen hyvilläni (sillä korurepertuaarini on laajempi tehdessäni täsmäiskuja äitini korulootaan).

Tosin korun väristä riippumatta tärkeintä on tarina. Jotta korusta tulee tärkeä, siinä täytyy olla symboliikkaa ja merkityksellisyyttä. Juuri oikeenlaista kemiaa.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kolari, paras paikka

Olen väsynyt mutta hyvilläni. Takana on melkoisen älytön ja intensiivinen viikko ynnä viikonloppu, mutta kyllä pöhkön aikataulun sietää, jos kotiseudulle pohjoiseen Kolariin pääsee.

Viime viikon puolivälissä ryntäsin lentokoneesta suoraan rautatieasemalle ja pyrähdin Kolariin asti. Jätin Turun pölyt, loska-ahdistuksen ja liukkauden taakseni ja pääsin nauttimaan upottavista lumikasoista, joiden vitivalkoisella pinnalla ei muutaman koparaelukan ja pitkäkorvaisen viipottajan lisäksi ollut yksikään räpylä ollut talsinut. Kevättalven aurinko venytteli taivaalla ja jopa lämmitti poskipäitä, mutta aamutuimaan hallitseva tuima pakkanen sai hiukset huurtumaan ja nenänpään punoittamaan. 


Maaliskuu on yksi kauneimmista kuukausista - taidan todeta suurin piirtein jokaisen kuun kohdalla, kuinka suosikkiajanjaksoni on koittava, mutta luonnossa liikuskellessa väkisinkin ihailee luonnon muuttumista vuodenaikojen tahdissa. Ja eritoten maaliskuinen Kolari on ihan oikeasti yksi maailman upeimmista jutuista. 

Kisuroiden jäljillä mönkiessäni, lähimmäisten kanssa iltaa viettäessäni ja sukset koivissa viuhtoessani oli hyvä olla. Ruokahuolto pelasi, ja pötsiin päätyi muun muassa rinkilöitä ja jälkiruokaa, jonka äitini määritteli pappilanhätävarajuustokakuksi (en uskalla arvella, mitä äiti oli herkkuun saanut tungettua, mutta oli lopputulos tajunnanräjäyttävän maukas). Vatsan vailluttamiseksi ei riittänyt huhkiminen hiihtoladuilla, vaan sukkatehtaan eli kutomisvimmaisen äitini loihtimia kinttulämmikkeitä väistellessäkin meinasivat hikitippaset valua otsalla. En ymmärrä, miten ihmeessä joku voi keksiä loputtomasti uusia sukkamalleja ja väriyhdistelmiä, mutta huvinsa ja omituisuutensa toki kullakin. Äidin omituisuuden seurauksena tosin näkökentässä häämöttää järjetön ja loppumaton sukkameri. 



Muilla mailla asuessani olen viimeistään oppinut arvostamaan, kuinka henkeäsalpaavan hienoissa maisemissa olen elämäni alkutaipaleen saanut viettää. En ole käynyt huvipuistoissa tai kiipeillyt leikkipuistossa, mutta toisaalta olen voinut painella menemään luonnon muovaamilla esteradoilla. Lapsuudessani ei pahemmin matkusteltu ympäri maailmaa, enkä angstisena teiniäksyilijänä välttämättä aina osannut tavoittaa Ylläksen hienoutta - joskus nuorempana vähäiset reissukokemukseni hävettivät - mutta aikuisiällä olen oppinut arvostamaan juuriani, jotka ovat syvällä revontulten reitillä, tuntureiden tuntumassa. Ehkäpä jonkun mielestä olen sivistymätön, kun en kiintiöthaimaareissuja ole tehnyt, mutta olen aika ylpeä junttiudestani. 

Kamera unohtui reissu aikana laukun pohjalle, mutta sentään muutaman rohki hienon taideteoksen ehdin näpsäistä. Villasukkien lisäksi kuvasin poroja ja onnistuinpa taltioimaan mulkoilevien kisuroiden lisäksi kakkaavan sarvipään - se ei tosin hirveästi kuvaajalta onnistuista vaadi, sillä koko ajanhan kisurat papanoitaan maailmaan tuottavat. Vähän samaaan tahtiin kuin minä tuotan omia hörhöilyjäni. Mutta horinoiden lopputulema on aina sama: Kolari on ehkä paras paikka päällä maan.