keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Graukogel lumikenkäillen




Ikiaikaisia mäntyjä, jylhiä vuorimaisemia, puuterista lunta - enpä tiennyt lumikenkäilyretkelle lähtiessäni päätyväni paratiisiin. Lähes kahden ja puolen tuhannen metriin yltävän Graukogelin rinteitä pitkin talsiessa aika unohtui korppien raakuntaa kuunnellessa ja henkeäsalpaavan kauniita maisemia aivojen muistivarastoon tallentaesssa. Voiko kauniimpaa paikkaa olla? Toki maailman parhaimmassa sopukassa eli Kolarissa aika nättiä on, mutta vuoristomaisemissa ihminen tuntee itsensä tavattoman pieneksi.

Lumikenkäily on hiihdon ohella lempipuuhasteluani tuimaan talviaikaan. Lumikengillä on luontevaa köpötellä eteen päin, ja liikuntalaji on myös varsin tehokasta reisi- ja pakaratreeniä. Ennen kaikkea keskellä lumista metsikköä suhaaminen on järjettömän hupaisaa, rentouttavaa ja vapauttavaa touhua. 



Hurmaavalla rinnealueella, joka metsän uumeniin on muodostunut, piisaa pöllyävästä luonnonlumesat nauttivista laskettelijoita. Alueella ei pahemmin lumitykkejä pamautella, vaan puuterilumi saa vallata vuoren seinämät. Jos laskuhommat eivät nappaa, lumikenkäily on aina loistava vaihtoehto hien tavoittamiseksi, ja voipa huipulla kipaista mutkan tuolihissin kyydissä. Graukogelin rinteillä on laskettu aikoinaan maailmancupin osakilpailuja, mutta nykyään onneksi muutkin kuin laskuhommia harjoittavat valloittavat vuoren kukin tavallaan.

Elukat loistivat tarpomisretkellä poissaolollaan - olen melkein varma siitä, että metsän eläimet karttavat minua kuin ruttoa. Teeren kakkaa näkyi matkan varrella, ja siellä täällä näkyi oravien varpaiden sekä kettujen ynnä jänisten jälkiä. Kesäisin kuulemma rinteillä saattaa jolkotella kesälaitumille päästetty pässi tai lehmä vastaan, mikä turistin näkökulmasta tarkasteltuna tuntuisi varsin houkuttelevalta ajatukselta. Porojen näkeminen on aivan passé, tervetuloa vuoristovuohet!



Bad Gasteinin kyliltä ei ole kuin lyhkäinen tarpominen Graukogelin tuolihissille, johon hyppäämällä pääsee rykäisemään aivan huipulle saakka. Jos aivan vuoren laelle halajaa, on välietapilla tosin pysähdyttävä. Sehän ei mikään vahinko ole, sillä loputonta vuoriketjua kelpaa ihailla monesta suunnasta. 

Alun perin retken tarkoitus oli kestää puolisentoista tuntia, mutta vielä kolme tuntia reissun aloituksesta möngersin hangessa elukoiden jälkiä tarkkaillen. Mikäpäs kauniina ja aurinkoisena kevättalven päivänä oli lumihangessa taapertaa - lumikenkäily on mahdottoman mukavaa puuhaa. Kovinkaan monta räpsyä en ehtinyt patikan aikana napata, vaan keskityin lähinnä pistämään lumikengällä varustettua töppöstä toisen eteen. Ja keskityin nauttimaan hetkestä sen sijaan, että olisin jaksanut pohtia sommittelua, värejä, tarkennuksia ja sen sellaista. Välillä on ihan hyvä pysähtyä nauttimaan pienistä tuokioista ja painaa ne mieleensä sen sijaan, että hukkaisi hienon tunnelman nipsuttelemalla teknisiä härveleitä.

Yksi hämmentävimmistä havainnoista retkelläni oli sitkeiden, ikivanhojen mäntyjen esiinmarssi. Hiljoksiin maailmankulkuun väsyneet puut olivat jo kelottumaan päin, mutta siltikin ne vielä jaksoivat sinnikkäästi tunkea oksiaan taivasta kohti. Jotkut puut olivat valinneet kasvupaikakseen kalliokiven ja näyttivät siltä että ne leijuisivat ilmassa lentävien lautasten päällä. Jotkut männyistä ovat jopa neljänsadan vuoden ajan tarkkailleet vuoristoa.


Taapertamisen loppuhuipennukseksi tuolihissiin rojahti suhteellisen hikinen, vähemmän hurmaavalta parfyymiltä tuoksahtava punakka nainen, joka yritti leikkiä yhteiskuntakelpoista kansalaista ja pyyhkäisi tyylikkäästi takin hihaan pahimmat hikikarpalot. Kaunista. Ajattelin olla jalomielinen ja jättää laittamatta pärstäkuvia intternettiin, mutta voinko väittää mänkineeni Graukogelin jylhi lumikenkäreittejä, ellen ole napannut itsestäni kuvaa? Siispä hikistä ja punaista ja vähämeikkistä naamaa eetteriin, tadaa!


Lyhkäisen loman aikana kävin oikeastaan nukkumassa hotellihuoneessani, mutta muutoin päivät menivät lähes tulkoon ulkosalla raikkaasta ilmasta nauttien. Graukogelin lumikenkävaellus oli ehkä omalta osaltani reissun ehdoton huipennus - hulppeat maisemat, puhdas ilma ja täydellisen pehmoinen lumi yhdistettynä lumikenkäilyn riemuun tekivät matkasta unohtumattoman. 

Ken Bad Gasteinin suuntaan läksii, kokeilkoon lumikenkäilyä. Tosin lumikenkäily on mahtavaa melkeinpä missä tahansa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti