sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kesäkuu viimeisiään vetelee


En ole tehnyt minkäänlaista listaa asioista, joita haluan kokea jo päättäväisesti käynnistyneen kesän aikana, sillä luulen vauhdikkaasti eteen päin kulkevan ajanjakson tuovan jo itsessään mukanaan vaikka mitä mukavaa. Loppuaan kohti kiiruhtava kesäkuu on ainakin ollut täynnä pieniä juttuja, jotka saavat mielen iloiseksi.

Olemme viettäneet varsin miellyttävää keskikesän juhlaa kotiseudullani. Kun on junaan hyppäämisen aika koittava, miehellä tulee olemaan tuskainen savotta maanitellessaan junttia sekä sisäisen junttikoiransa löytänyttä piskiä takaisin Turunmaalle. Hurtta on nykyään ihan peräpohjalainen murre. 

Olen löytänyt palavan rakkauteni Musea kohtaan uudelleen. Muse on yhtye, jota olen kuunnellut kutakuinkin ihan aina, mutta viimeisen parin vuoden ajan jokunen muu bändi on meinannut kiilata Musen ohitse. Mutta niin se vaan on, että Muse on muusani. Miten Matthew Bellamy osaakin tehdä niin loistokkaita musiikkiteoksia, jotka pistävät ihon kananlihalle ja kuuntelijan pollan sekaisin?

Olen hankkinut liput Provinssiin. Hanna, here I come! Ruisrockissa näyttää tänä(kin) vuonna olevan suhteellisen kehno esiintyjälista, mutta Seinäjoelle on saatu hämmentävän monta suosikkiani. Ainakin Niskalaukauksen paluuta täytyy käydä katsomassa, ja tietenkin The Killers ynnä In Flames on myös aivan pakko nähdä. Harmi vaan, että CMX soittaa samaan aikaan kuin ruotsalainen liekkiorkesteri, mutta eiköhän jokin konsti kahdessa paikassa yhtä aikaa olemiseen löydy.


Turussa on ollut melkoisen paahteinen ajanjakso - minun mielestäni helleraja on jo rikottu - mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä. Enkä ole edes narissut ja murissut niin pahasti kuin viime vuoden puolella. Tukala kesäilma ja minä emme yleensä mahdu samaan lauseeseen, mutta tänä vuonna kesä on ollut ihan siedettävä. Epäilen, että viimeinen pääkoppaani koossa pitänyt ruuvi on ruostunut, löystynyt ja valumassa kovaa vauhtia olkapäätäni kohti.

Minulla on polkupyörä. Ihan kiva sellainen. Se on selkeästi feminiinen tapaus, mutta kiltiltä ja kuuliaiselta se vaikuttaa. Siinä on seitsemän vaihdetta ja niin tehokas käsijarru, että olen melkein nenälleni pyllähtänyt jarrua tyrkkiessäni - toisaalta sen verran rentouttavaa on pyörällä painella, että jarruominaisuus on ihan turha varuste. Olen parisen viikon ajan ajellut pitkin kylänraittia varsin mairea hymy pärstääni koristaen, mutta minkäpä hölmöläinen onnelleen voi. Minulla on viimein pyörä! Onnittelen itseäni ripeästä ja tehokkaasta toiminnasta - aiemman kulkuvälineeni pöllimisestä ei ehtinyt vierähtää kuin vaatimattomasti yli puoli vuotta, joten en yhtään jahkannut pyöräpäätöksiä tehdessäni. Mutta kun ei polkupyörään voi noin vaan törsätä, vaan pitää hunteerata rauhassa hankintahommia. 

Olen hyvää vauhtia kahlaamassa velhomaailman ihmeisiin perehdyttävää kirjasarjaa (pottereita tietenkin) läpi. Selvittelen tällä hetkellä puoliverisen prinssin asioita ja odotan kauhulla lopputohinoita. Olen vakuuttunut siitä, että monessa suhteessa typeryyden täyttämä maailmanaikamme kaipaisi kovasti Albus Dumbledoren kaltaista hahmoa. Jotenkin samaistun Dumbledoren sanoihin: " - mutta hätkähdyttävän usein epäkohteliaisuus on tahatonta". Voisin täyttää koko blogini dumbledoreismeilla, mutta maltan mieleni ja hillitsen hinkuni. 


Olen hihitellyt kämpässäni köllöttelevien tyyppien edesottamuksille. Mies on lanseerannut piskille uuden lempinimen hurtan uuden hullutuksen mukaan: hauva kantaa nimeä frisbeedog. Papparainen on nimittäin hullaantunut täysin frisbeen perässä laukkomisesta - vaan terrieri kun on kyseessä, frisbeen nakkelusta, noutamisesta taikka palauttamisesta ei ole suinkaan kyse. Vaikka pappaikä jo koputtaa piskiä anturoihin, ei karvareuhka mitenkään mahdottoman helposti irrota itsepäistä otettaan, jos se on naskaleihinsa jotakin kivaa saanut. Olen välillä pohtinut, millaista olisi viettää aikaa kiltin, säyseän ja nöyrän koirasen kanssa, mutta sitten terrieripappa katsoo ruskeilla silmillään niin pyyteettömän hellästi ja lipaisee kilometrin pituisella kielellään kättäni, ettei voi muuta kuin tykätä pässinpäästä. 

Olen mussuttanut leipäjuustoa hillojen kera. Ja kun puhun hillasta, tarkoitan tietenkin kaunista ihmemarjaa, joka nykypäivänä alkaa käydä harmillisen harvinaiseksi. Lakka tarkoittaa minulle ainetta, jolla käsitellään puupintoja, ja suomuurain kuulostaa marjakarhulta.

Toistaiseksi kesäkuu on edennyt siis oikeastaan aika kutkuttavan mielekkäissä merkeissä. Ehkäpä minun on pyörrettävä sanani ja myönnettävä, että kesässäkin lienee omat hyvät puolensa, vaikkei saatavilla olekaan lunta, pakkasta taikka tummaa tähtitaivasta. 

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannus pohjoisen taivaan alla

Se olisi sitten suuren keskikesän juhlan aika. Tänä vuonna pakkasimme patikoimiskamppeet reppuihin, tyrkkäsimme itsemme ja pappaterrierin junaan ja tupsahdimme porukalla juhannuksen viettoon allekirjoittaneen kotiseudulle. Juhannus ei ole juhla, jota mitenkään hulvattomasti yleensä juhlin, mutta kieltämättä ylimääräisen vapaan viettäminen kotikonnuilla on aina houkutteleva ajatus.

Luvassa on toivon mukaan intohimoista ähkyilyä, paljon luonnossa liikkumista, nuotion äärellä rauhoittumista ja sukuloimista. Luulen lisäksi, että pappapiski löytää sisäisen porokoiransa ja rupeaa paimentamaan yli-innokkaasti kisuroita. Se vaan, että eihän kukaan pelkää villisti pomppivaa kolhoa rekkua, joka päästelee into piukassa koomisempia piippausääniä kuin vinkulelunsa tai höpsö uroshirvi konsanaan.

Vastahan minä toki pikareissulta Kolarista Turkuun palasin, mutta jos jotain olen elämäni aikana oivaltanut, on kotiseudulla käytävä aina kun on pienikin mahdollisuus viettää kauniissa maisemissa vähänkin ylimääräistä aikaa. Viime vuoden puolella en päässyt käymään mussuttamssa äitini herkkuja yli puoleen vuoteen, mikä oli aivan liian pitkä aika - perhettä tulisi nähdä useamminkin kuin pari kertaa vuodessa. Suku on paras. 

Juhannusta ei meidän kulmillamme hirveästi ole ruukattu juhlia. Joulu on vuoden kohokohta ja odotettu tapahtuma, mutta juhannus tuo lähinnä yhden ylimääräisen vapaapäivän ja hengähdystauon arjen keskelle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mediassa vellovaa juhannushehkutusta ja sääolosuhteiden povaamista viikkotolkulla etukäteen, mutta perjantaivapaan otan kernaasti vastaan.



  
Varsinaisia juhannusperinteitä ei meillä päin taida olla. Joskus olemme nauttineet yöttömästä yöstä Inarijärven rannalla, toisinaan on ollut vieraita kylässä. Joskus olemme istuskelleet yötä myöten pihamaalla tai katselleet nuotiossa tangoa veteleviä liekkejä, jos luontoäiti on mahdollistanut tulen kanssa saikkaamisen. Yhdistävä tekijä eri vuosien juhannuksissa lienee ruoka, jonka määrä on vakio - ruokapöydässä pitää olla sopivasti kaikkea hyvää mutusteltavaa, jotta ihmiskunta pysyy tyytyväisenä. Ja mummolle piti viedä kullerokimppu, jos peltoja koristavat keltapullerot vain olivat valmiit poimittaviksi.  

Olennaista on höpöhöpöohjelman ja väkisin keksityn säheltämisen sijaan keskikesän kauneudesta nauttiminen. Helle harvoin jaksaa kivuta maamme pohjoisosiin juhannuksen tienoilla, mutta riittävästi ihailtavaa ilman lämpöaaltoa on taivaanrannan värikirjossa, vihreissä varvuissa, hentoisissa koivuissa ja lähes rikkumattomassa hiljaisuudessa, jonka läpäisevät käkien kukunnat ja kuukkelien siipien iskut. Aurinko, joka ei pohjoisessa millään malta painua pehkuihin, luo upean taustan luontoelämyksille. Kuinka kaunista voikaan olla!

Sadetta ja viileää ilmaa on kovasti povailtu ainakin joidenkin lähteiden mukaan, mutta se ei haittaa - ei sade meitä sisätiloihin salpaa. Ulkoiluhan on erityisen miellyttävää, kun ilma on raikas.

Ulkoilusta kun tuli puhetta, on aika heittää löpinät sikseen ja painua luontoon. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Littoistenjärvi oli kirkas



Siihen aikaan, kun Littoistenjärvi oli varsinaissuomalaisten tutkimusretkien kohde ja mediamyllytyksen polttopisteessä, ilmaisi huushollini toinen asukas innokkuutensa käydä järvimaisemissa.  En pistänyt lainkaan pahakseni armoitetun puoliskoni ehdotusta reissun kohteeksi - tapanamme on käydä tutkimassa lähiseutujen maita, mantuja ja maastoja, mikäli aikataulut vain suostuvat antamaan tutkimusretkelle myöten. Toukokuussa suurimman järvihehkutuksen aikoihin almanakka ammotti mukavasti tyhjyyttään helatorstain kohdalla, joten ryhmä rämä lähti lietsuun.

Luonnollisesti uteliaat sielut myös janosivat toukokuisella reissullaan selvitystä siihen, olisiko järven vesi muuttunut kirkkaammaksi kemikaalikäsittelyjen myötä, kuten mediassa höpistiin. Jos joku onnekas hemmo tai hilma onnistui välttymään Littoistenjärveä koskevalta uutisoinnilta, on onnitteluvärssy paikallaan, sillä järvi sai nauttia antaumuksellisesti viidestätoista minuutistaan julkisuudessa - jopa iltauutisiinkin vesistö pääsi koreilemaan, ja muutenkin noin joka tuutista tuntui kuuluvan jonkinlaista hehkutusta puhtoisesta vedestä. Littoistenjärvi oli pienen hetken paikka, jossa jokaisen oli ihan pakko käydä.


Kyllähän vesi kirkkaammalta näytti verrattuna parin vuoden takaiseen meininkiin. Tarkentaisin, että erityisesti uimarannan puoleinen vesi oli varsin kirkasta siinä missä vastapuolella olivat näkymät hitusen sameammat. Myöhemmin ilmeni, että järvi on hetkellisen kirkastumisensa jälkeen palannut vanhoihin tapoihinsa ja päättänyt ruveta sameaksi. Kirkkauden katoaminen selittyy ph-arvojen nousemisella, mutta levää ei vissiin pitäisi enää yhtä hanakasti järveen vieraisille ängetä.



Reissullamme järvi siis vielä sädehti suurimmaksi osaksi varsin kirkkaana, ja olipa järven rantamilla muutama muukin utelias sielu kirkastumisen ihmettä todistamassa. Aurinkoisena päivänä turkulaiset sulloutuvat mieluusti rannoille kultaista valopalloa palvomaan, eikä helatorstain auringonpaiste tehnyt poikkeusta; tuntui, että jokainen rannan nurkka ja kolkka oli valloitettu. Emme rannalle jääneet sen kummemmin ihmettelemään, sillä oletettavasti kukaan ei olisi ilahtunut rapsutuksia kerjäävän iloisen ja pössön pappaterrierin seurasta, vaan lähdimme talsimaan järveä ympäröivää luontopolkua. Mitä syvemmälle pikku metsäplänttiin sukelsimme, sitä rauhallisemmaksi meno muuttui.


Pappapiski yllätti seuralaisensa olemalla täyspösilö. Harvemmin hurtta rupeaa ihan mahdottomasti räksyttämään ja riehumaan julkisilla paikoilla, mutta reissullamme koirapoloisen juustokuorrutteiseen elämään pääsi luikertelemaan pahuus, jota piti tietenkin pelotella pois vimmatusti haukkuen. Kyseesssä oli niinkin hirmuinen asia kuin veteen heijastuva auringovalo, joka liikahteli kammottavasti rantakiviä vasten. Se jos mikä oli ihan katastrofaalisen hirveän pelottava asia terrierin näkökulmasta. Yleensä elämään ihan suht lunkisti suhtautumaan kykenevä piski sai jännitystä elämäänsä.

Päivä oli lämmin ja taivasta sävyttävä sini heijastui nätisti järven pintaan. Vesi tuntui yllättävän lämpöiseltä, kun sormeni järveen tuikkasin, mutta Turun suunnalla on ollut viime aikoina todella lämmintä (paitsi tietenkin Paavo Nurmen kisojen aikoihin, jolloin lämpötilojen on oltava samoissa lukemissa kuin jouluna). On hurja ajatus, että reilun kuukauden takaiset räntäkuurot ovat pelkkä haikea muisto vain vehreässä ja rehevässä maailmassa.



Paikoitellen järvi oli syvänsininen, joissain paikoissa väri taipui smaragdinvihertäväksi ja hetkittäin olin jopa havaitsevinani hennon turkoosia vivahdetta. Yhtä lailla näkyi tietenkin myös sameanruskeaa ja harmahtavaa, sillä järvi ei kuitenkaan ole muuttunut välimerelliseksi kirkastumisestaan huolimatta. Kallioklöntit kutsuivat tappijalkaisenkin emännän kiikkumaan korkeammalle tähystämään avautuvaa järvimaisemaa.



Littoistenjärveä ympäröivää luontopolkua oli mukava talsia. Polun vallanneet mahtavat juuret, jalkojen alla nitisevät oksat ja lintujen sinfoniat saivat tassuttelijat hetkeksi siirtymään arkisten asioiden maailmasta johonkin nättiin ulottuvuuteen.


Olen tainnut aiemminkin todeta, että yritän kovasti Turun seudun metsissä mönkiessäni uskotella itselleni, että taustalla pauhaava moottoriteiden kakofonia on automelun sijaan tuulen huminaa ja melkein saatan hankkeessani silloin tällöin onnistuakin. Laineiden liplatuksesta ei sentään voinut erehtyä - etenkin järven pohjoisosissa aalloilla oli kulkijoille paljon asiaa, ja minä kuuntelin oikein mielelläni niiden tarinoita ajasta ja ikuisuudesta.

Reissumme aikana mietin paljon syvällisiä asioita, kuten metsässä kulkiessa usein tapahtuu - niin se vaan on, että metsään mennessään tai länttäistessään pehvansa muhkean kalliomuurikan päälle havaitsee paljon tärkeitä asioita maailmankaikkeudesta. Esimerkkeinä suurista viisauksistani mainittakoon, että parrakkaamman puoliskon eväsleipä maistuu aina noin viisikymmentäkuusi kertaa paremmalta kuin omin hyppysini väkertämä välipala - mies ei pahemmin kitsastele leipää voidellessaan tai juustoviipaleita levitellessään. Koska lähipiirissäni niitän suuren aforistin ja pohtijan mainetta, mietin myös ankarasti, miksen ole pitkään aikaan mussuttanut korvapuustia. Jonkun on ankarassa maailmanajassa keskityttävä olennaisuuksiin.



Aurinko paistoi ja linnut lauloivat siihen malliin, että taisi olla ensimmäisiä kunnon kesäpäiviä menossa. Myös Littoisten kylä, jonka polkuja pitkin hetken kävelimme, kylpi valossa ja vehreydessä. Ei silti aivan mahdottoman tukalaksi ilmanala käynyt, vaan jopa minä pystyin hengittämään,

Liedon ja Kaarinan välimaastossa komeilevalla Littoistenjärvellä olemme muutamaan otteeseen piipahtaneet, mutta jokaisella käyntikerralla paikasta havaitsee uusia puolia. Littoisiin pääsee erittäin kätevästi, vaikkei omaa nelipyöräistä kulkuvälinettä sattuisi omistamaan. Pyörällä pääsee tietenkin melkeinpä mihin tahansa, mutta lisäksi keskustasta pääsee näppärästi järven laitamille bussilinjojen 2b ja 2c kyydissä. Jos ei Littoistenjärvellä tai kylän tuntumassa ole vielä syystä tahi toisesta käynyt, kannattaa ruveta turistiksi ja piipahtaa mutka historiallisessa ja viheriässä kylässä.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kun juntti kotikonnuillaan käväisi


Tällä viikolla olen odottanut perjantain saapumista kuin kuuta nousevaa, ja kun viimein arjen armahtaja saapui, hoksasin, etten kuluneiden päivien aikana ole oikeastaan tehnyt mitään ihmeellistä. On vähän työressiä piisannut ja arkipäivät ovat lähinnä menneet työkiireistä selvitessä. - se on  kumma juttu, että kesäloma-ajan korvilla ihmiset keksivät yhtäkkiä ottaa kunnon loppukirin ennen lomille laukkomista. Tekemisen meininki pitää toki elämässä olla, mutta välillä rauhallisempikin tahti olisi ihan kiva, jotta voisi keskittyä kunnolla juttujen hoitamiseen. Sinne tänne suhatessa ja pää kolmantena painellessa moni askare saattaa jäädä puolitiehen.

Viime viikko sen sijaan oli varsin erinomainen ja mukavien tapahtumien kattaus, joten kuivakan ja tylsän ajanjakson sijaan muisteltakoon miellyttävämpiä tuokioita elämän kulussa. Turusta lähti loppuviikosta juna kohti karuja kairoja, ja minä läksin völjyyn. Hyödynsin kertyneet ylityötunnit ja pidin vähän omaa lomaa. Pitempään olisin kernaasti viihtynyt, mutta sentään muutaman päivän ehdin kotikolossa viettää.



Säät hellivät pohjoisen Kolarin suunnalla; lämpöasteet kipusivat jopa hellelukemiin ja kirkkaansinisellä taivaalla köllöttelevä aurinko tuijotti ahnaasti paahtuvaa kansaa. Hitaasti on lähtenyt kesä pohjoisessa käyntiin, mutta pienet lehtien alut alkoivat lämmön voimasta kasvaa ihan silmissä. Paikoitellen oli vielä hassuja lumiplänttejä havaittavissa, mutta ehkäpä tänä vuonnakin kesä vielä saapuu tuntureillekin.

Koska luontoäiti oli päättänyt helliä väkeä ja laittanut ilmanala-asiat kesäkuntoon, vietin mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla. Huiputin lähivaaroja, kuljin joen varrella, törmäsin vitivalkoiseen pitkäkorvaan ja tarkkailin pikkuruisia vassuja, jotka hontelot koivet joka ilmansuuntaan sätkien kilostelivat riemukkaasti pelloilla. Istuskelin yösydännä nuotion äärellä ja kuuntelin seuralaiseni kälätystä hiljaisuutta. Oivalsin jälleen noin viidettätuhannetta kertaa itsestäänselvyyksiä. Kyllä kotiseudulla on ihmisen hyvä olla ja kerätä ympärilleen läheisiä, jotka aidosti välittävät, kuuntelevat ja ymmärtävät. Läheisiä, joiden kanssa ei tarvitse jaapata pinnallisuuksia. Ja joiden seurassa voi lontsottaa iänvanhat, reikäiset, kulahtaneet ja ehkä vähän haisevat tennarit jalassa. Sama se pinnallisuuksille ja typerille vouhotuksille, kun saa viettää aikaa perheen kanssa lähellä tuntureita.


Maailmassa on monen monituista turhuutta ja jupinaa, jotka kaikkosivat mielestäni, kun kotiseutuni kauniita maisemia töllötin ja raikasta ilmaa sisuksiini hengitin. Kuinka olinkaan kaivannut rauhoittumista ja vain olemista haipakkaisen alkuvuoden jälkeen. Onnellisuus lienee sitä, että monta vaaraa ja tunturia on eessä.

Huikaisevan upeiden pohdintojen lisäksi ehdin olla äitini opissa apulaisleipurina ja hoksasin viimein, kuinka rinkilöistä saa nättejä. Äidin paakaripisteessä valmistuivat monet muutkin perinteiset herkut, jotka kiikutimme Inariin asti sukujuhliin osallistuvien mussutettaviksi. Auto melkein nitisi ja natisi liitoksistaan, kun kylmälaukut valtasivat jokaisen kolosen, mutta ihmisetkin mahtuivat kyytiin ja niinpä kipusimme Suomi-neidon kainalosta parisataa kilometriä päätä kohti.

Inarissa on aina yhtä kiva käydä, mutta tällä kertaa oli erityisen mukavaa nähdä pitkästä aikaa sukua iloisissa merkeissä ja katsella, kuinka siniset aallot loiskuivat maamme kauneimmassa järvessä. Ukonkivi häämötti horisontissa yhtä väkevänä kuin ennenkin, ja suhteellisen ärhäkkä järvituuli änkesi korvakäytäviin.

Paluu Turunmaalle oli jälleen kerran jokseenkin hankala, mutta olen pikku hiljaa päässyt ainakin joissain määrin kaupungin rytmiin kiinni. Mutta onneksi kotiseudulle pääsee aina takaisin - joskin VR voisi ystävällisesti pistää hintatasonsa ihmisystävällisemmälle tasolle, sillä en haluaisi joutua vararikkoon perheeni luona kylästellessäni. 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kesäkuu tulla tupsahti

Kyllästymiseen asti olen elämäni aikana jaaritellut, kuinka kesä ei todellakaan ole vuodenajoista itselleni mieluisin, vaan sydämeni sykkii kiihkeästi viileyden puolesta. Tänä vuonna kesä on alkanut poikkeuksellisen mukavasti. Toukokuunkin päivät muodostivat varsin suloisen satsin, kuten yleensä keltaisella kuukaudella on tapana, joskin kesän käynnistävä kolmenkymmenen päivän pompsi on ollut harvinaisen kiva. Ennen kaikkea se on ollut erittäin tassu-, kirsu- ja häntäpitoinen, mutta muutakin mukavaa on kaunis kuukausi tuonut tullessaan. 

Ensinnäkin äitini on ollut vierailulla Turunmaalla ja tuonut mukanaan noin kolmesataa litraa mustikkaa ja hillaa ynnä ihan ite tekemäänsä puolukkasurvosta. Äiti on kyläilynsä aikana leiponut pakastimen täyteen lapsuuteni suosikkileipomuksia eli herkkusämpylöitä ja rinkilöitä, joita voisin mussutella pötsini kipeäksi. Minkäpä sitä ihminen persoudelleen voi.

Olen nukkunut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Se jos mikä on ylellistä hommaa - unihiekka näet ruukaa olla turhan useasti heikosti saatavilla. Olen kuulemma naureskellut ja selostanut ties mitä pöljää unissani, mutta olen kuitenkin aamuisin ollut sentään vähemmän mörökölli ja enemmän ihminen, kun uni on suvainnut poiketa kylään. 

Puhelimeni muisti on täyttynyt kuvista pikkuisista vassuista. On se aika vuodesta, kun poromutseilla on hommaa huolehtiessaan pienokaisistaan. Kisurat ovat välillä sietämättömän typeriä otuksia, mutta vassut ovat puolestaan käsittämättömän hellyttäviä olentoja. Ne myös ääntelevät suloisen säälittävästi (vassut eivät osaa roukua, vaan melkein määkivät kuin kärttyiset karitsat konsanaan).

Luurissani on myös aika kiitettävästi kuvia loikoilevasta, istuvasta, loikkivasta, pönöttävästä ja tuijottavasta piskistä. 




Olen keksinyt, että tennarit ja hame muodostavat varsin soveliaan yhdistelmän toimistolle etenkin päivinä, jolloin työmaalla on vähän lämmintä (tai oikeastaan töissä ilmanala lienee vakio, mutta kesäisin olen ihan hikisipuli - talvisin hytisen ja palelen). 


Eräänä pitkänä työpäivänä keksin reseptin köyhän naisen mokkatsiinolle (kirjoitusasu mokkatsiino on ehdoton) - tummaa kahvia, hitusen kaakaota ja jonkin verran kaakaota kun kahvikuppiin lorauttaa, makuelämys on parempi kuin yksikään moccachino koko Telluksella. 


Olen siirtynyt Mansfield Parkista Likusteritielle ja haikeana muistellut muutaman vuoden takaista suosikkiuntani; olin isäpappani kanssa porostelemassa ja kerroin autuaallisen onnellisena haperolle, että pääsisin Tylypahkaan suorittamaan velhomaailman ihmeisiin perehdyttävän tutkinnon. Suureksi harmikseni heräsin kuitenkin aamulla kielihistorian luennolle muodonmuutosten, loitsujen tai tähtitieteen opintojen pariin sukeltamisen sijaan.

Olen mielikuvissani kuvitellut, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun eläkeikä kolkuttelee kulumien vaivaamia olkapäitäni, olisin vähän boheemi homssantuu, joka pukeutuisi liehuviin kaftaaneihin ja kietoisi päähänsä turbaanin. Olen ruvennut huntsimaan, että haluaisin ehkä sittenkin olla kuin neiti Marple. Onneksi minulla on toivon mukaan vielä muutama vuosikymmen aikaa päättää, haluanko olla suuri taiteilija vai kallistunko sittenkin nerouden suuntaan.

Olen jynssännyt ja puunannut keittiön putipuhtaaksi. On todella palkitsevaa ihastella keittiötä, jonka pinnat hohtavat niin kirkkaina, että melkein voisi peilata itseään tarkistaakseen, ettei ruoanmurusia ole jäänyt hampaisiin. 

Kesäkuun toinen viikko tuo mukanaan työjuttujen ja arkisten askareiden lisäksi viikonloppureissun kotikonnuille ja Suomi-neidon kainalosta hitusen pohjoisemmas - luvassa on sukulointia ja juhlahommia. Vaikuttaa siltä, että kesäkuusta tulee vallan hupaisa jakso.