sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Uusia polkuja


Pellot alkavat saada kultaista sävyä, aamuisin pehmeä usva peittää maan ja viileä puhuri puskee vasten poskipäitä. Rakastan syksyä, mutta toisaalta kesän päättyminen tuntuu tänä vuonna tavanomaista haikeammalta. Yleensä haluaisin loikata kesän yli pikakelauksella ja rientää tunnelmoimaan pimeneviä syysiltoja, mutta tänä vuonna olisin voinut nauttia kesän suomista iloista pikkuriikkisen kauemmin ja välttyä syksyn haikeudelta. Syksyn vuoro on kuitenkin vähitellen ottaa Turku haltuunsa ja värjätä maisema oranssin, punaisen ja keltaisen vivahteilla.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihan mahtava ja toisaalta vähemmän miellyttävä paketti. Ehdottomasti parasta antia on ollut se, että kesän aikana olen viettänyt mukavasti aikaa kotiseuduillani tunturituulen tuiverruksesta, hellistä pohjoisen helteistä ja ennen kaikkea läheisteni seurasta nauttien.  Olen unohtanut tietokoneen olemassaolon ja keskittynyt niihin asioihin, joita osaan tehdä erityisen hyvin - olen siis syönyt, höpöttänyt ja patikoinut.

Olen ollut hellemagneetti - minne tahansa olen siirtynyt, on lämpöaalto seurannut kintereilläni. Kesän kuumuus on ahdistanut yllättävän vähän, vaikka yleensä välttelen paahdetta yhtä tarmokkaasti kuin Matin ja Tepon kuuntelemista. Olen melkein kääntänyt kelkan suuntaa ja oivaltanut, että lämpö ja auringon valo voivat toisinaan olla ihan kivoja ilmiöitä, kunhan ne eivät ihan joka päivä tule hönkimään niskaan. Matin ja Tepon musiikilliseen antiin en suhtaudu yhtä jalomielisesti.


Toisaalta kulunut kesä - tai oikeastaan koko vuosi - on ollut melkoista vuoristorataa. Olen vollottanut niin ilosta kuin surusta ja odottanut sekä kauhulla että innolla tulevaa. Olen yrittänyt pysyä muutoksissa mukana ja toisaalta tykännyt elämästä enemmän kuin pitkään aikaan.

On tullut aika sanoa hyvästit yhdelle elämänvaiheelle ja ottaa askel kohti omaa tietäni, omaa elämääni. Itsekseni. On tullut aika kehitellä uusia, omia unelmia ja toivottavasti ruveta niitä jopa toteuttamaankin. 

Vaikka luovuttaminen on ihan pyllystä ja tuntuu ihan hemmetin turhalta, joskus se on yksinkertaisesti paras vaihtoehto. Vaikka jatkossa kuljen tielläni yksin, en ole yksinäinen. Vaikka suhde muuttaa muotoaan, kahden ihmisen välinen side voi säilyä hyvänä ystävyytenä.



Tyytyväisyys elämään on kaiketi asenteesta kiinni, joten yritän kovasti ajatella, että kysymysmerkkien sijaan tulevaisuuteni on täynnä mahdollisuuksia ja että sumuverhon takaa pilkistää takuuvarmasti aurinko ynnä muuta kliseistä. Välillä uskoa tulevaan joutuu kaivamaan kangella, mutta yritän muistutttaa itseäni, että maailmassa tapahtuu rutkasti hyviäkin juttuja. Ja jos ei aurinko aina jaksa purjehtia esiin, perhe ja ystävät, pienet mukavat hetket ja hyvä sapuska varmasti piristävät mieltä.

Eräs viisas tietäjä (äiti) on todennut, että elämä kantaa. Koska yleensä äiti ruukaa olla oikeassa tai ainakin sinne päin, uskon pärjääväni jatkossakin aivan hyvin, vaikka maailmankaikkeus toisi mitä tahansa kakkaa tai vastavuoroisesti marenkihattaroita vasten pärstääni.

Koska elämä on laiffii ja minä olen vahvaa tekoa.